Tämä on hyvä artikkeli.

Gösta Sundqvist

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Gösta Sunqvist)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Gösta Sundqvist
Henkilötiedot
Syntynyt17. toukokuuta 1957
Espoo
Kuollut16. elokuuta 2003 (46 vuotta)
Espoo
Ammatti laulaja, muusikko, radiokoomikko, tuottaja
Muusikko
Aktiivisena 1978–2003
Tyylilajit suomirock
Soittimet kitara, huilu, kosketinsoittimet
Yhtyeet Leevi and the Leavings (1978–2003)
Levy-yhtiöt Love Records, Johanna,
Pyramid, Johanna Kustannus

Gösta Erik Sundqvist[1] (17. toukokuuta 1957 Espoo – 16. elokuuta 2003 Espoo[2]) oli suomalainen muusikko, radiokoomikko ja tuottaja. Hän toimi Leevi and the Leavings -yhtyeen laulajana sen perustamisesta lähtien. Sundqvist myös sävelsi, sanoitti ja sovitti itse kaikki yhtyeen kappaleet.

Sundqvist sai vuonna 1996 arvostetun Juha Vainio -sanoittajapalkinnon, jota hän ei kuitenkaan saapunut noutamaan palkinnonjakotilaisuuteen Kotkan meripäiville vaan nouti sen vasta myöhemmin. Sundqvist vältteli julkisuutta, eikä Leevi and the Leavings konsertoinut kertaakaan. Yhtyeen menestyksen takana olivat pitkälti Gösta Sundqvistin kirjoittamat kappaleet. Sundqvist käsitteli niissä erilaisuutta, alkoholismia, syrjäytyneisyyttä, ihmissuhteita, seksuaalisuutta, mielenterveyttä, luonnonsuojelua ja yhteiskunnallisia asioita, usein humoristisesti ja ironisesti.

Leevi and the Leavingsin ohella Sundqvist teki myös elinaikanansa kaikki kappaleet Aarne Tenkaselle, useilla eri salanimillä. Sundqvist teki myös Yleisradiolle useita radio-ohjelmasarjoja, joita ovat muun muassa Tietokoneenkorjauskurssi, Belgialaisia kirjauutuuksia, Teinitalo ja tunnetuimpana Koe-eläinpuisto.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Sundqvist syntyi 17. toukokuuta 1957 Espoossa ja asui varhaislapsuutensa Helsingissä, josta perhe muutti 1964 Espoon Westendiin. Hän aloitti koulunkäyntinsä silloisessa Olarin kansakoulussa ja jatkoi Etelä-Espoon yhteiskoulussa.[3] Sundqvist tunnettiin lahjakkaana jalkapalloilijana 1970-luvun alussa, jolloin hän pelasi ikäistään vanhempien joukossa Tapiolan Hongassa.[4] Koulussa hän tunsi ”Jogi” Ojamon, joka asui Sundqvistin kanssa samalla kadulla, jonne molempien perheet olivat muuttaneet samoihin aikoihin vuonna 1964. Ojamon sisko toi Jogille paljon levyjä, joita hän kuunteli Sundqvistin kanssa. Tätä kautta Sundqvist tutustui noin 12–13-vuotiaana Jethro Tulliin, josta tuli hänelle tärkeä esikuva.[5] Jethro Tullin Benefit ja MC5:n esikoisalbumi Kick out the Jams saivat nuoret innostumaan musiikista, jolloin jalkapallokin jäi vähemmälle ja Sundqvist alkoi kasvattaa pitkiä hiuksia. Hän lopetti pelaamisen Hongassa 1970-luvun alkuvuosina.[6]

Kaverukset alkoivat soittaa yhdessä Reijo Innan kanssa, ja toisinaan mukana oli myös Jari Malinen samalta koululuokalta. He eivät kuitenkaan soittaneet vielä Sundqvistin omia kappaleita, vaan Black Sabbathia. Jogi ja Sundqvist tekivät yhdessä myös omaa Virtaset-lehteä, jonka he laittoivat jakoon koulun ilmoitustaululle.[7] Ojamon kautta Sundqvist tutustui vuonna 1971 vuotta vanhempaan Juha Partaseen. Vähän myöhemmin Sundqvistin vanhemmat erosivat, ja hän muutti äitinsä ja siskojensa kanssa Helsingin Meilahteen.[5] Jossain vaiheessa Sundqvist alkoi suhtautua koulunkäyntiin välinpitämättömästi, eikä häntä enää nähty tunneilla keskikoulun viimeisellä luokalla. Reijo Innan mukaan hän oli ollut kuitenkin huippuoppilas, joka pärjäsi kaikissa aineissa tekemättä töitä niiden eteen. Tärkein syy koulunkäynnin keskeyttämiseen oli Partasen mukaan Sundqvistin itsevarmuus siitä, ettei hän tarvinnut koulun tietoja omiin tekemisiinsä.[8]

Gösta Sundqvist kertoi vuonna 1984 nuoruusvuosistaan seuraavasti:[9]

»Kun kymmenen vuotta sitten kävin Espoossa koulua, minulla oli tupeerattu tukka, meikit naamassa ja naisten hameita päällä. Urheilumaikat ajattelivat, että hulluhan tuo on, se täytyisi saada hoitoon. Silloin olin todella yksin. Kaverinikaan eivät kehdanneet liikkua kanssani, vaikka he olivat seudun kovinta aineistoa, aivan kypsiä koulukotiin, mihin moni joutuikin. Jeesus, minä olin yksin, mutta selvisin siitä.»

Juha Partanen kuitenkin kertoo muistelmateoksessaan, ettei nähnyt Sundqvistilla meikkiä 1970-luvun alkuvuosina, lukuun ottamatta kertaa jolloin he kokeilivat meikkejä keskenään.[10]

Ensimmäiset yhtyeet ja esikuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1972 Sundqvist teki yhdessä Innan ja Partasen kanssa matkan Iittalaan Innan perheen maatilalle, jossa he viettivät aikaa soittaen. Jogi jättäytyi pois yhtyeestä, joka tuohon aikaan kantoi nimeä ”Funeral Procession”. Inna oli ollut Sundqvistin kanssa samalla luokalla koko oppikouluajan. Hänen taipumuksensa tanssimusiikkiin ja humpan soittamiseen olivat olennainen osa Leavingsin tyylin synnyssä, sillä hän sai Sundqvistin luomaan iskelmällisiä ja kansanomaisia kappaleita.[11] Jo tässä vaiheessa he soittivat pääasiassa Sundqvistin säveltämää musiikkia. Soittorupeaman aikana otetuissa kuvissa Sundqvist esiintyi aina niin, että hiukset peittivät hänen kasvonsa – hän halusi pysytellä kätkössä kuten Cyrano de Bergerac.[12]

Partasen mukaan nämä alkuaikojen erinimiset yhtyeet olivat Sundqvistille ”sormiharjoitelmia”. Hänellä ei ollut halua päästä esiintymään, hän vain nauhoitti lukuisia säveltämiään ja sanoittamiaan kappaleita. Nämä varhaiset sanoitukset hän teki englanniksi, ja tarinat itsessään liittyivät ikiaikaisiin taruihin aina ritariromantiikasta nykypäivään. Jethro Tullin johtohahmon Ian Andersonin tapaan hän soitti kappaleiden väliin huiluriffejä. Toisinaan hän suostui soittamaan myös muiden säveltämiä kappaleita,[13] mutta nauhoituksia hallitsivat Jethro Tull -tyyliset kappaleet ja huiluriffit.[14] Maaliskuussa 1973 he tekivät ainoan julkisen esiintymisensä Innan perheen talon katolla Mansikkatiellä Westendissä.[15] Kasetteja äänittäessä piti olla tuotantoyhtiö, ja sitä varten kehitettiin Strawb Production, Mansikkatien mukaan. Nimi säilyi Love Records -aikoihin asti, ja sitä käytettiin muun muassa tienvarsimainonnassa.[16]

Sundqvist halusi muistuttaa tyylillisesti monin tavoin Jethro Tullin huilisti-laulajaa Ian Andersonia; hän oli myös kerännyt yhtyeen kaikki levyt ja osasi niiden sisällön käytännössä ulkoa. Hän käherrytti tukkaansa, pukeutui pitkään välimerensiniseen samettitakkiin ja käytti Robin Hood -tyylisiä vaaleanruskeita mokkasaappaita. Yhtyeen kappaleesta ”Life is a Long Song” hän oli poiminut motokseen ”life is a long song, but the tune ends too soon for us all...” (suom. elämä on pitkä laulu, mutta se loppuu liian pian jokaisen osalta).[17] Sundqvistin suurin suosikki heti Jethro Tullin jälkeen oli Amazing Blondel ja sen levy England, joka hyödynsi brittiläistä laulelmaperinnettä. Amazing Blondelin löytämisen jälkeen brittiläinen musiikkiperinne luuttuineen alkoi esiintyä Sundqvistin tuotoksissa, ja seuraavan yhtyeen nimeksi tuli ”Troubadour”.[18] Sundqvist piti myös paljon italialaisesta musiikista, erityisesti La Bottega dell'Artesta ja Premiata Forneria Marconista.[19] Reijo Inna lähti elokuussa 1974 vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, jolloin ystävien yhtyekuviot keskeytyivät.[20]

1970-luvulla Sundqvist alkoi harrastaa balettia, mutta lopetti sen varsin nopeasti. Hän totesi syyksi sen, että yhden hypyn aikana ”sydän jätti lyönnin väliin”.[21] Sydänoireiden vuoksi Gösta joutui rajoittamaan myös jalkapallon pelaamista. Sundqvistilla oli 1970-luvulla toisinaan erakkokausia, jolloin hän vetäytyi kavereidensa ulottumattomiin. Näinä kausina hän oli sitä mieltä ettei hänellä ole ystäviä eikä hän niitä kaipaisikaan.[20] Vuoteen 1976 mennessä hän oli hylännyt ennakkoluulonsa kirjallisuutta kohtaan, ja oli ehtinyt perehtyä muun muassa Martti Lutherin kirjoituksiin. Häntä oli aiemmin ärsyttänyt ihmisten tapa lainata ajatuksia suoraan kirjoista. Vuoden 1976 lopulla Sundqvist kirjoitteli pääasiassa runoja.[22] 1970-luvun lopulla hän muutti Helsingin kantakaupunkiin Ratakadulle ja työskenteli isänsä remonttiyrityksessä sekä asuintalonsa talonmiehenä.[23]

Muusikon ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leevi and the Leavings

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Leevi and the Leavings

Juha Partaselle antamassaan haastattelussa 1978 Sundqvist sanoi, että Leevi and the Leavings syntyi varsinaisesti vuoden 1977 syksyllä.[24] Reijo Inna ja Risto Paananen tutustuivat suorittaessaan asepalvelusta Hämeenlinnan jääkäripatteristossa. Pari kuukautta myöhemmin Inna pyysi Paanasta soittamaan Iittalaan mökille, koska porukasta puuttui basisti. Sundqvist ja hänen ystävänsä olivat jo pitkän aikaa tehneet Stereogramofoni-kasetteja, joissa he pilailivat eri radio-ohjelmien ja yhtyeiden kustannuksella. Kaseteilla esiintyviä kuvitteellisia yhtyeitä olivat muun muassa The Babyboys, Kyösti Salmenoksan kvintetti ja Leevi and the Leavings.[25] Kasetteja tehtiin kymmenisen kappaletta ja niitä jaettiin ystäväpiirille. Sketseistä suurin osa oli Gösta Sundqvistin käsialaa.[26] Sundqvist halusi pitää nämä omakustanteet noin 20 ihmisestä koostuneen pienen piirin sisällä, sillä hän koki ettei hänen tarvinnut ”näyttää kenellekään mitään”.[27] Vuonna 1978 yhtye esiintyi Iittalan Äimä-Rockissa salanimillä ”Tarmo Dynamo” ja ”Rife Paananen ja kyytipojat”.[28]

Reijo Innan haaveena oli tehdä oikea levy. Kaseteilta valittiin kaksi kappaletta, ”Mitä kuuluu, Marja-Leena?” sekä ”Rakas Annika...”, jotka lähetettiin Atte Blomille Love Recordsiin kuunneltavaksi. Inna teki sen salassa Sundqvistilta, joka ei olisi halunnut tarjota kappaleita julkaistaviksi.[29] Levy-yhtiö tarjoutui kustantamaan levyn, ja ensimmäinen single julkaistiin vuonna 1978.[30] Aluksi Gösta Sundqvist vastusti kokonaisen albumin tekoa ja halusi julkaista sen sijaan tuplasinglejä. Niitä ilmestyikin kaksi vuonna 1979. Samana vuonna yhtyeeseen liittyi kitaristi Juha Karastie,[26] joka oli soittanut Sundqvistin kanssa yhdessä jo aikaisemmin.[31] Samoihin aikoihin Inna päätti lähteä yhtyeestä, sillä hän halusi pitää yhtyeen anonyymina, singlejä julkaisevana ryhmänä.[32] Innan mielestä yhtyeellä ei ollut tarpeeksi materiaalia kokonaista LP-levyä varten. Innan tilalle rumpaliksi tuli Risto Paanasen vanha koulukaveri Jarmo Leivo.[26]

Jo yhtyeen alkuvaiheista lähtien Sundqvist piti ohjia käsissään, ja yhtyeen nimi yhdistettiinkin usein ensimmäisenä juuri Sundqvistiin. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vakiintui kuitenkin vuonna 1987, kun Niklas Nylund tuli bändin rumpaliksi.[33] Myös Haije Sundqvistin naisääni oli alusta alkaen oleellinen osa Leevi & The Leavings -soundia. Tämä kokoonpano säilyi yhtyeen uran loppuun saakka. Omalla nimellään Leavings teki ainoan julkisen esiintymisensä osallistuessaan vuoden 1981 Euroviisu-karsintoihin, joissa se esiintyi kappaleella ”Sinisilmä, mansikkasuu”. Yhtye kuitenkin putosi jo alkukarsinnoissa.[34] Levynkannet olivat Sundqvistille erityisen tärkeitä; Roo Ketvelin haastattelussa 1989 hän kuvaili niitä yhtä tärkeiksi kuin lauluja.[35] Göstan ideoiden pohjalta ja tarkassa valvonnassa Leavingsin kansitaiteesta vastasivat pääosin Mikko Kurenniemi ja Timo Puranen.

Muut projektit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sundqvist toimi myös tuottajana 1970−1980-lukujen vaihteessa muille yhtyeille, kuten The Crinolettesille, jossa lauloivat molemmat hänen sisarensa.[36] Yksi hänen tuottamistaan projekteista oli The Silver, jonka kaksi singleä julkaistiin Johannan Black Label -levymerkin alla. Avantgarde-henkistä metelimusiikkia soittaneen The Silverin jäsenet olivat pitkään mysteeri, kunnes Yle selvitti yhtyeen johtohahmon henkilöllisyyden vuonna 2015.[37]

Vuonna 1989 näyttelijä Tanja-Lotta Räikkä tulkitsi Euroviisu-karsinnoissa Sundqvistin tekemän kappaleen ”Huominen Eurooppa”.[38]

Sundqvist toimi vierailevana solistina Liisa Akimofin kanssa tehdyllä kappaleella ”Viiden pennin paskiainen” vuonna 1993 ja Sipe Santapukin kappaleella ”Häiriintynyt kuu” 2002.[39]

Sundqvistin tekemien radio-ohjelmien myötä yleiseen tietoisuuteen nousi myös sittemmin laulajana tunnettu Aarne Tenkanen. Tenkanen oli Sundqvistin fiktiivisten radiosarjojen vakiohahmo, jota esitti (ja yhä esittää) radiotoimittaja Kai Järvinen.[40] Sundqvist ja Tenkanen tekivät yhteistyötä myöhemmin myös radion ulkopuolella, sillä Sundqvist kirjoitti ja sävelsi kappaleita hänelle usealla salanimellä, kuten L. Samarialainen, Erkki Salpola ja Pentti Jormanainen. Tenkasen laulajaura alkoi vuonna 1995, kun Sundqvist ja Järvinen päättivät tehdä singlen nimeltä ”Hemaisevan seksikäs pörröpää”. Kappale nousi suureen suosioon,[40] ja sen vuoksi Sundqvist teki Järvisen kanssa vuonna 1996 ensimmäisen Tenkas-albumin Iso pitkä. 1998 ilmestyi Tenkasen tyttökalenteri ja 2001 Tenho. Seitsemän vuotta Sundqvistin kuoleman jälkeen vuonna 2010 ilmestyi Ajan platinaa.[41]

Radiokoomikon ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Sundqvist toimi myös monta vuotta radiokoomikkona. Hänen radiouransa alkoi viimeistään vuoden 1988 lopulla Rockradiossa, jossa hän teki Gösta Sundqvist esittää -ohjelmaa. Seuraava ohjelma, Tietokoneenkorjauskurssi, alkoi vuonna 1990 lähes heti Radiomafian toiminnan alkamisen jälkeen. 1992 ohjelman nimeksi vaihtui Belgialaisia kirjauutuuksia, ja vuoden 1993 alussa se muuttui muotoon Belgialaisia kirjaharvinaisuuksia. Jo näissä varhaisissa ohjelmissa käytettiin samantapaista kaavaa joka vakiintui Koe-eläinpuistoon.[42] Suosikkiohjelma Koe-eläinpuisto alkoi syyskuussa 1993, ja sitä tehtiin vuoteen 2003 asti.[43] Hänen viimeiseksi radio-ohjelmakseen jäi Teinitalo, jonka viimeinen jakso lähetettiin muutama tunti ennen Sundqvistin kuolemaa perjantaina 15. elokuuta.[42] Yhteensä vuosien 1988 ja 2003 välillä ehdittiin lähettää noin 700 jaksoa Göstan kirjoittamia radiohupailuja.[44][45]

Radiokuunnelmissaan hän sekoitti faktaa ja fiktiota, ja käytti toisinaan oikeita henkilöitä hahmoinaan.[46] Sundqvist esitti kuunnelmissaan radiotoimittajaa, joka joko yksin tai ”kollegansa” kanssa teki ohjelmaa ”suorana lähetyksenä” jostain erikoisesta paikasta. Tarinoissaan hän käytti sekä tuttuja että uusia hahmoja, jotka tilanteiden tapaan oli viety äärimmilleen. Lyhyiden sketsipätkien välissä soitettiin aina musiikkia, joka saattoi liittyä teemaltaan sitä ennen esiintyneeseen sketsiin. Muutaman kerran ohjelmat muodostivat kokonaisuuksia, joita olivat muun muassa trilogiamuotoiset matkat Afrikkaan, Venäjälle ja Etelä-Amerikkaan – näistäkin paikoista löytyi ”sattumalta” tuttuja hahmoja. Suomessa käytiin muun muassa Kauppatorin alle kaivetussa likavesiuimalassa.[44]

Sarjojen suosio oli korkealla loppuun asti, minkä todistaa jo lähetysajan sijoittaminen viimeisinä vuosina viikonloppuun hyvään kuunteluaikaan. Koe-eläinpuiston jaksoja alettiin uusia vuonna 2004,[44] ja viimeksi vuonna 2015 Yle Radio Suomi-kanavalla.[47] Koe-eläinpuiston hahmokaartista suosituksi nousi kuvitteellinen raitiovaununkuljettaja Aarne Tenkanen, jonka kautta Sundqvist saattoi toteuttaa sisäistä Junnu Vainiotaan isojen poikien laulujen hengessä.[48]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisten seitsemän elinvuotensa aikana Sundqvist ei antanut haastattelua edes Soundiin, joka oli julkaissut hänestä aikaisemmin laajojakin juttuja, mutta hän oli luvannut päätoimittaja Timo Kanervalle suostuvansa haastatteluun täytettyään 50 vuotta. Ilta-Sanomat julkaisi tosin viikko Sundqvistin kuoleman jälkeen haastattelun, joka perustui vain vähän aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Sitä ei kuitenkaan ollut tarkoitus julkaista haastatteluna, sillä Sundqvist oli halunnut välttää siitä seuraavia haastattelupyyntöjä. Juha Partasen mukaan Sundqvist piti näinä vuosina etäisyyttä myös muihin ihmisiin.[49] 1990-luvun lopulla hän toimi jonkin verran kolumnistina Alueuutisille.[50]

Sundqvist ei juonut alkoholia juurikaan, mutta oli polttanut paljon tupakkaa teini-ikäisestä lähtien.[51] Viimeisinä elinvuosinaan hän alkoi huolehtia terveydestään, sillä hänelle oli kertynyt vuosien mittaan huomattavasti ylipainoa. Helsingistä pois muutettuaan hän hankki polkupyörän ja alkoi kuntoilla säännöllisesti.[52] Hän myös lopetti tupakoinnin lääkärin suosituksesta.[51]

Sundqvist kuoli 46-vuotiaana sydänkohtaukseen kotonaan Espoossa 16. elokuuta 2003.[2] Paananen oli puhunut Sundqvistin kanssa puhelimessa muutamaa päivää aikaisemmin; heidän suunnitelmissaan oli tehdä seuraavasta levystä ”iloista poppia”. Viimeisenä iltana he menivät studioon ja tekivät yhdestä edellisen albumin kappaleesta uuden version, joka jäi ”julkaisemattomaksi kappaleeksi”.[53] Sundqvistin kuoleman jälkeen Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund päättivät yhdessä lopettaa yhtyeen toiminnan, sillä Leevi and the Leavings ilman Sundqvistia olisi ollut mahdoton ajatus. Vuonna 2011 he kuitenkin ilmoittivat palaavansa nimellä Leavings-Orkesteri ja aikovansa tehdä keikkoja, joilla he soittavat omien kappaleidensa lisäksi myös joitain Leevi and the Leavingsin kappaleita.[54]

Syksyllä 2004 järjestettiin Sundqvistin muistoksi neljä Malja Göstalle -muistokonserttia. Konserteissa useat suomalaiset artistit, kuten Ismo ja Ilkka Alanko, Tuomari Nurmio, Maarit Hurmerinta, Timo Rautiainen, Samuli Putro, Marjo Leinonen ja Pauli Hanhiniemi, tulkitsivat Leevi and the Leavingsin kappaleita. Ohjelma lähetettiin myös televisiossa nimellä Isälle Göstalta marraskuussa 2004.[55] Konserteista kaksi järjestettiin Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa 30. ja 31. elokuuta 2004 ja kolmas Tampere-talon isossa salissa 11. syyskuuta 2004. Neljäs konsertti järjestettiin Lahdessa Sibeliustalossa.[56]

Sundqvist on haudattu Kellonummen hautausmaalle Espoossa.

Henkilökuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Sundqvist asui suurimman osan elämästään Helsingin Punavuoressa Ratakadulla ja myöhemmin Kapteeninkadulla, mutta muutti viimeisinä vuosinaan takaisin synnyinseuduilleen Espooseen.[57] Sundqvist oli jo melko nuoresta naimisissa ja kahden tyttären isä.[58] Hänen isänsä oli suomenruotsalainen ja äiti Karjalan evakkoja Heinjoelta.[57] Sundqvistilla oli myös kaksi siskoa, Hanni[59] (s. 1954[60]) ja Haije[61](s. 1962), joka esiintyi myös kaikilla Leavings-levyillä naislaulajana[62], Hannin kanssa veljensä radio-ohjelmissa[61] ja esimerkiksi Nuoret miljonäärit -tuplasinglen kansikuvassa.[59]

Muun muassa metsästystä harrastava Sundqvist esitti usein mielipiteensä yksityisautoilusta ja kulutushysteriasta. Hän käytti kannanottona lähinnä vain verryttelyasua ja tuulipukua.[63] Sundqvist oli huolissaan luonnosta ja tulevaisuudesta, vaikka samalla naureskelikin tuomiopäivän ennustajille, ja hän otti ekologiset teemat esille myös haastatteluissa.[64][65] Sundqvistilla ei esimerkiksi ollut ajokorttia, koska hänen mielestään autoa saisi ajaa vain, jos kyydissä olisi vähintään kolme ihmistä.[66] Kuitenkin hän hyvin mielellään liikkui autolla toisten kyyditettävänä. 1980–90-luvuilla hän kierteli kantakaupungin kaduilla ja tarkkaili ihmisiä; hän piti erityisesti pienten kivijalkapuotien ilmapiiristä.[67] Nuoruudessaan Sundqvist työskenteli isänsä rakennusliikkeessä ja 1980-luvulla talonmiehenä, mutta oli lopettanut nämä työt jo vuoteen 1989 mennessä.[68]

Sundqvist oli tinkimätön ja halusi tehdä asiat oman päänsä mukaan. Jos jokin asia ei ollut hänen hallinnassaan, hän mieluummin luopui siitä kuin antoi periksi.[69] Niklas Nylundin mukaan hän oli ujo, ja hänen lähelleen oli toisinaan vaikea päästä.[70] Vaikka Sundqvist asui suuren osan elämästään Helsingin kantakaupungissa, hän ei pitänyt itseään ”stadilaisena”; hän piti elämänsä typerimpiä ihmisiä nimenomaan ”stadin kundeina”.[71]

Julkisuuden välttely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Mä oon vähän sellainen kulttihahmo, halusin tai en, ja varmaan tulevaisuudessa vielä enenevässä määrin. ”

– Gösta Sundqvist (1989)[72]

Sundqvist ei pitänyt julkisuudesta ja jätti henkilökuvansa mysteeriksi; hänen luonteensa kuvailu on vaikeaa jopa yhtyejäsenille. Hän leikitteli mediaimagollaan koko Leavings-uransa ajan, ja alun perin tarkoituksena oli olla kertomatta yhtyejäsenten nimiä julkisuuteen. Vaikka se ei onnistunut, Sundqvist toteutti peliänsä yhtyeen esiintymättömyyden ja monitulkintaisten sanoitusten kautta. Muut yhtyejäsenet ovat kertoneet, että Sundqvist tahtoi leikkiä myös toimittajien kanssa: hänen omalaatuiset vastauksensa haastatteluissa saattoivat olla yhtä kuvitteellisia kuin hänen sanoituksensa tai radio-ohjelmansa. Sundqvist kuitenkin seurasi tarkkaan mitä yhtyeestä kirjoitettiin lehdistössä, ja oli iloinen kaikesta positiivisesta palautteesta. Erityisen tärkeää hänelle oli musiikin saama vastaanotto.[73]

Julkisten esiintymisten vähäisyyteen oli syynä erityisesti se, että Sundqvistille ja hänen yhtyeensä jäsenille musiikintekeminen oli vain harrastus muiden joukossa, eikä yhtye tehnyt musiikkia rahan vuoksi. Lisäksi Sundqvist myönsi olevansa melko mukavuudenhaluinen, eikä häntä kiinnostanut keikkamuusikon elämä. Sundqvist viihtyi parhaiten perheensä parissa, mitä yhtyeen esiintyminen olisi rajoittanut.[74] Sundqvist inhosi yhtyettään koskevia kulta- ja platinalevyjen jakotilaisuuksia ja piti niitä ”hirveinä tilaisuuksina”, joihin hän kuitenkin osallistui levy-yhtiön vuoksi.[75] Hän ei liikkunut musiikkipiireissä ja valitsi ystävänsä tarkkaan.[67] Juha Partasen mukaan Sundqvist piti vuodesta 1996 eteenpäin etäisyyttä lehdistön lisäksi myös muihin ihmisiin.[49]

Jalkapalloilu ja muut harrastukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sundqvist tunnettiin intohimoisena jalkapallon harrastajana. 1970-luvun lopulla hän oli ehtinyt kerätä Ratakadun asuntoonsa suuren arkiston videoituja jalkapallo-otteluita; häntä kiinnostivat joukkueiden pelirakennelmat ja -taktiikat.[6] Hän toimi 1980-luvulta lähtien helsinkiläisen jalkapallojoukkue Johanneksen Dynamon johtajana.[68] Hän perusti joukkueen vuonna 1985, ja se ehti nousta kakkosdivisioonaan asti ennen fuusioituimista FC Norssin kanssa vuonna 1995. Sundqvist keksi joukkueen uuden nimen Atlantis FC, mutta jättäytyi pois toiminnasta fuusioitumisen jälkeen. Jalkapallo oli siihen mennessä syönyt valtaosan hänen muista töistä saamistaan tuloista.[76]

Sundqvist sanoi suhtautuneensa jalkapalloon huomattavasti vakavammin kuin esimerkiksi musiikintekoon: hän ei pitänyt sitä harrastuksena vaan elämäntapana.[77] Hän kuitenkin liioitteli haastatteluissa jalkapallon merkitystä itselleen: tyypillinen Sundqvistin väite oli, että jalkapallo on hänelle tärkeintä elämässä ja musiikki vain harrastus sen rinnalla, vaikka asia oli todellisuudessa juuri päinvastoin.[78] Useiden Dynamon pelaajien mukaan Sundqvist ei ollut erityisen taitava valmentaja, mutta hänellä oli selkeä visio joukkueesta. Sundqvist tarjosi pelaajille hyvät käytännön mahdollisuudet pelata jalkapalloa.[79]

Sundqvist oli myös intohimoinen musiikin harrastaja ja ehti kerätä ja myydä pois pari kertaa tuhansien levyjen kokoelman.[80] Musiikin lisäksi hän piti paljon elokuvista ja keräsi pikkuautoja.[73]

Taiteilijakuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Sundqvistia kutsuttiin toisinaan lempinimellä ”Göde”. Ennen Leevi and the Leavingsin perustamista Sundqvist käytti yleensä salanimenään ”Cyranoa”, ”Erichiä” tai jonkun muun taruhahmon nimeä.[81] Hän käytti myös myöhemmin salanimiä, joita olivat L. Samarialainen, Pentti Jormanainen, Erkki Salpola ja Erik Kääriäinen. Esimerkiksi Aarne Tenkasen levyjen tekijäluetteloissa Sundqvist mainitaan salanimillään.lähde?

Muusikko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti kaikki Leevi and the Leavingsin kappaleet. Yhtyeen musiikkityyli on suomirock, joka rikkoo rockin ja iskelmän rajoja.[82] Alkuvaiheessa yhtyeen iskelmällisyys oli ainakin osittain tarkoituksellista, sillä Sundqvist halusi pilkata ”turhantärkeitä kukkopoikia, mitkä kuvittelee et ne on jotain helvetin rokkenrolltähtiä”.[83] Sundqvist halusi kokeilla myös monia muita tyylilajeja heti alusta alkaen: toisella albumilla diskomusiikkia[84] ja kolmannella rockabillya ja syntetisaattoripoppia.[85] Tero Lietteen mukaan Sundqvistin tuotantoa määrittelee melodisuus ja brittiläisestä folkmusiikista omaksuttu akustisuus; myös Sundqvistin mukaan melodisuus oli hänelle tärkeää.[86] Sundqvistin suurimpia innoittajia olivat Jethro Tull, yhtyeen johtohahmo Ian Anderson ja Amazing Blondel, ja vuonna 1984 Soundin haastattelussa hän ilmoitti lempibändikseen U2'n.[87] Progressiivisen rockin lisäksi Sundqvist piti myös klassisesta musiikista, erityisesti Sergei Rahmaninovista.[88] Italoiskelmä nerokkaine sovituksineen oli myös tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen.[83] Sundqvist vertasi itseään säveltäjänä Veikko Samuliin.[89][90]

Nuorempana Sundqvist oli avannut c-kasetteja ja kääntänyt nauhat juoksemaan toiseen suuntaan kuullakseen musiikin takaperin. Sundqvistin mukaan hän sai siitä paljon oivalluksia studiossa käytettäväksi.[91] Rumpali Niklas Nylundin mukaan yhtyeen musiikissa ei ollut taukoja, ja hänellä oli jatkuvasti vaikeuksia hahmottaa kappaleiden rakenteita. Kappaleet saattoivat olla epäloogisia, mutta eivät kuitenkaan soittoteknisesti hankalia.[92]

Kaikesta huolimatta Sundqvist ei pitänyt itseään muusikkona.[77]

Sanoittaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sundqvist oli saanut sanoitustekniikkaansa vaikutteita Reino Helismaalta ja Sauvo Puhtilalta, ja hän tunnusti vuonna 1996 tärkeimmäksi esikuvakseen Juha Vainion.[82] Lempikirjailijakseen hän mainitsi Anton Tšehovin, jonka tragikomiikasta hän sai inspiraatiota tekstintekijänä.[93] Tarinankertojana hän myös vertasi itseään kirjailija Mauri Sariolaan ja käsikirjoittaja-ohjaaja Aarne Tarkakseen.[89] Sundqvist tuli harvoin äänitysstudioon valmiiden tekstien kanssa, vaan hän viimeisteli ne useimmiten vasta sitten, kun kappale oli muuten jo valmis. Toisinaan hän saattoi käskeä muut kahville voidakseen kirjoittaa sanoitukset loppuun rauhassa. Tämä ei tarkoita, etteikö Sundqvist olisi jo etukäteen miettinyt laulujen teemoja tai tarinoita; hän ei vain halunnut kertoa niistä etukäteen muille. Paanasen mukaan Sundqvist piti tarinat pimennossa myös siksi, ettei loppuratkaisu olisi paljastunut soitossa.[94]

Sundqvist ei itse pitänyt hänelle annetusta ”suomalaisuuden sanansaattajan” asemasta vaan piti itseään ajatusmaailmaltaan enemmän belgialaisena kuin suomalaisena. Yhtyeen rumpali Nylund on sanonut, että hänen mielestään Sundqvist halusi osin leikitellä näillä mielikuvilla ja dramatisoida niitä: ”Tämä luuserimiehen tarina löytyy kuitenkin myös vaikka Ahmed Ahneesta ja Aku Ankasta, se on niin yleispätevä.”[95] Jee jee jee: suomalaisen rockin historia -kirjassa yhtyeen sanoitusten tyyliä kutsutaan ”surkuhupaisaksi”, sillä se on sekoitus ironiaa ja empatiaa, tragediaa ja komiikkaa. Vaikka Sundqvist tarkasteli hahmojaan komiikan avulla, hän käsitteli silti elämän perusasioita usein syvemmältä kuin monet, jotka yrittivät tehdä sitä vakavissaan. Kolmas nainen -yhtyeen Sakari Pesola kommentoi Leavingsin tyyliä ”kansallisromanttis-parodiseksi”.[96] Tero Valkosen mukaan sanoituksille on ominaista absurdit tarinat ja se, ettei laulaja ota kantaa henkilöiden toimintaan.[97]

Soundin toimittaja Jarkko Fräntilä totesi Onnen Avaimet -albumin arvostelussaan, että ”joistakin Göstä Sundqvistin hengentuotteista on tullut osa suomalaista identiteettiä”, ja kutsui joitakin tunnetuimpia kappaleita ”laulun muotoon puetuiksi mininovelleiksi”.[98] Toinen Soundin toimittaja, Pertti Ojala, kiitti Torstai... 40 seuraavaa hittiä -kokoelman arvostelussaan Sundqvistin tarkkanäköisyyttä ”suomalaisen arjen, machouden ja äärimmäisen junttiuden kuvaajana”. Hän antoi myös tunnustusta kappaleiden kaksimielisistä sanoituksista.[99] Juha Vainio -palkinnon myöntäneen raadin perusteluissa mainittiin, että sanoituksista piirtyy esiin ”viisaan talonmiehen” näkemä ”suomalainen sielunmaisema”. Samoin laulujen sanottiin auttavan ”meitä suomalaisia ymmärtämään toisiamme ja ehkä myös hiukan itseämme”.[82] Länsi-Savon toimittaja Anssi Mehtälä kutsui Sundqvistia ”suureksi suomalaiseksi kertojaksi” ja ”suomalaisen kansanluonteen kiteyttäjäksi”.[100]

Olavi Uusivirta on kuvaillut Sunqvistia sanoittajana seuraavasti:[101]

»Missä on tabu tai muuten poliittisesti epäkorrekti aihe, siellä on Sundqvist sulkakynineen piikittelemässä. Leevi and the Leavingsin laulujen läpi puhuvat yksinäiset, syrjäytyneet, kylähullut, rikolliset, huorat, transvestiitit, yksinhuoltajaäidit, erolapset – koko tarkkaan varjellun pohjoismaisen hyvinvoinnin hyssytelty kääntöpuoli. Gösta Sundqvistin eetos taiteilijana oli ihmiselämän mittainen projekti: tehdä ruma ja piiloteltu rehellisen kauniiksi ja näkyväksi.»

Gösta Sundqvist vastusti tulkintoja, joiden mukaan laulujen sanoitukset viittaisivat hänen omaan elämäänsä.[102] Hän ei myöskään tahtonut tulkita sanoituksiaan edes yhtyeen jäsenille.[103] Kannanotot ympäristön puolesta tulevat hyvin ilmi Raparperitaivas-albumilla, jonka nimikkokappaleessa lauletaan: ”Ihminen on pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan.”[66] Raparperitaivasta seurannut Turkmenialainen tyttöystävä on tunnelmaltaan iloisempi, mutta Rakkauden planeetta taas yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Sundqvist olisi halunnut julkaista Rakkauden planeetan pahvikansissa, mutta ne eivät olisi sopineet suurten markettien varkaudenestojärjestelmiin.[104]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

PMMP:n vuoden 2006 albumilla Leskiäidin tyttäret julkaistu kappale ”Henkilökohtaisesti” on kunnianosoitus Leevi and the Leavingsille.[105] Paula Vesala on sanonut että Sundqvist on hänelle ”sellainen puolijumala”. Sundqvistin tuotoksia hän kuvailee ”kaikista rakkaimmaksi kansallisaarteeksi”.[106] Yhtye on ollut innoittaja sekä PMMP:n sanoituksille että musiikille; musiikkitoimittaja Ilkka Mattilan mukaan ”Sundqvistmaiset tarinat ja melodiat ovat olleet suurelle yleisölle tarttumapinta PMMP:n kappaleisiin”.[107] YUP-yhtyeen laulaja Jarkko Martikainen on kertonut, että on yrittänyt ”omaksua häneltä (Sundqvistilta) sitä asennetta, että laulussa ei välttämättä pidä esittää vahvoja väitteitä”. Hänen mukaansa Sundqvistissa on neron piirteitä ja hän on ”todella vaativa tekstintekijä, johon pitää todella keskittyä”.[97] Apulannan rumpali Sipe Santapukki on sanonut, ettei löydä ”tarpeeksi hienoja sanoja” kertoakseen yhtyeestä, joka muutti hänen elämänsä ja joka edustaa hänelle täydellisyyttä.[108] Näyttelijä Mari Rantasila on nimennyt Sundqvistin suurimmaksi vaikuttajakseen sanoittajana.[109] Antti Heikki Pesonen on saanut vuoden 2014 elokuvaansa Päin seinää vaikutteita Leeveiltä: "Sundqvist ei koskaan moralisoinut. Elokuvassa on samaa: tarinassa ei ole hyviä eikä pahoja, henkilöt liikkuvat harmaalla alueella, mutta jokaisella on sydän." Elokuvan soundtrack myös sisältää Leevi and the Leavingsin musiikkia.[110]

Tunnustuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gösta Sundqvist sai arvostetun Juha Vainion sanoittajapalkinnon vuonna 1996.[82] Leevi and the Leavings puolestaan valittiin vuonna 1995 Emma-gaalassa Vuoden yhtyeeksi.[111] Espoon kaupunginvaltuustossa käsiteltiin vuonna 2005 ehdotusta Sundqvistin muistomerkin pystytystä varten, mutta kulttuurilautakunta päätti, ettei ehdotus johda toimenpiteisiin.[112]

Teoksia Sundqvistista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2017 julkaistiin Timo Kalevi Forssin kirjoittama elämäkerta Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into).[113]

Heinäkuussa 2018 esitettiin Yle Radio Suomessa 20-osainen kuunnelma Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista, jonka oli käsikirjoittanut ja ohjannut Peter Lindholm.[114]

Peter Lindholm aikoo tehdä Gösta Sundqvistista myös elokuvan, jonka kuvauksien on tarkoitus alkaa vuoden 2021 syksyllä.[115]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Alanko, Tero ym.: Leevi and the Leavings – Matkamuistoja -kansivihko. Johanna Kustannus, 2008.
  • Bruun, Seppo ym.: Jee jee jee: Suomalaisen rockin historia. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22503-7
  • Forss, Timo Kalevi: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo. Helsinki: Into, 2017. ISBN 978-952-264-796-2
  • Ketvel, Roo: Sanoista. Helsinki: Zappa Oy, 1989. ISBN 951-8966-00-1
  • Luoto, Santtu: Raparperitaivas. Helsinki: Johnny Kniga, 2004. ISBN 951-0-29667-8
  • Partanen, Juha: Cyrano ja hullu koira: Nuoruusvuosia Leevi and the Leavingsin Gösta Sundqvistin kanssa: Muistelma. Espoo: Mediakasvo, 2006. ISBN 952-92-0973-8
  • Mediakomppania, Dokumentti Gösta Sundqvistista (otteita dokumentista Elävässä arkistossa), Yleisradio, 1990

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Gösta Sundqvistin hautakiven kuva (neljäntenä alaspäin selattuna) (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ a b Gösta Sundqvist panosti lääkärin neuvosta terveyteensä viimeisinä vuosinaan - tällaiset olivat rakastetun laulajan viimeiset hetket
  3. ↑ Partanen 2006, s. 30.
  4. ↑ Partanen 2006, s. 35
  5. ↑ a b Partanen 2006, s. 30–31
  6. ↑ a b Partanen 2006, s. 36–37
  7. ↑ Partanen 2006, s.32
  8. ↑ Partanen 2006, s. 34–35
  9. ↑ Luoto 2004, s. 16 (alkuperäinen julkaisu: Soundi 3/1984)
  10. ↑ Partanen 2006, s. 57
  11. ↑ Partanen 2006, s. 38
  12. ↑ Partanen 2006, s. 40–42
  13. ↑ Partanen 2006, s. 47–49
  14. ↑ Partanen 2006, s. 53
  15. ↑ Partanen 2006, s. 50–51
  16. ↑ Partanen 2006, s. 87
  17. ↑ Partanen 2006, s. 56–59
  18. ↑ Partanen 2006, s. 73–74
  19. ↑ Partanen 2006, s. 75–76
  20. ↑ a b Partanen 2006, s. 102
  21. ↑ Partanen 2006, s. 78
  22. ↑ Partanen 2006, s. 111
  23. ↑ Partanen 2006, s. 135
  24. ↑ Partanen 2006, s. 124
  25. ↑ Luoto 2004, s. 14–17.
  26. ↑ a b c Saario, Heidi: Yhtye – Leevi and the Leavings Leavings.net. Viitattu 29.7.2010.
  27. ↑ Ketvel 1989, s. 37
  28. ↑ Alanko ym. 2008, s. 21
  29. ↑ Luoto 2004, s. 4.
  30. ↑ Luoto 2004, s. 21.
  31. ↑ Luoto 2004, s. 43
  32. ↑ Luoto 2004, s. 26.
  33. ↑ Luoto 2004, s. 80
  34. ↑ Lindfors, Jukka: Leevi and the Leavings: Sinisilmä mansikkasuu Elävä arkisto. 27.5.2010. Yleisradio Oy. Viitattu 11.8.2010.
  35. ↑ Ketvel 1989, s. 42
  36. ↑ Juntunen, Juho: Göstan kuolemasta 10 vuotta – Lue harvinainen haastattelu vuodelta 1984 Soundi. Viitattu 6.7.2016.
  37. ↑ Käsittämätöntä meteliä - The Silverin jäljillä www.yle.fi. Viitattu 6.7.2016.
  38. ↑ Luoto 2004, s. 40
  39. ↑ Luoto 2004, s. 112
  40. ↑ a b Lindfors, Jukka: Aarne Tenkanen Elävä arkisto. Yleisradio Oy. Viitattu 7.8.2010.
  41. ↑ Julkaisut aarnetenkanen.fi. Arkistoitu 20.10.2010. Viitattu 25.10.2010.
  42. ↑ a b Pullinen, Petri: Gösta Sundqvistin Yleisradiolle tekemät ohjelmat lähetysaikoineen elisanet.fi. Viitattu 6.8.2010.
  43. ↑ Koe-eläinpuisto Ylex. Yleisradio Oy. Viitattu 6.8.2010.
  44. ↑ a b c Pulliainen, Petri: Gösta Sundqvist esittää -tribuuttisivu elisanet.fi. Viitattu 7.8.2010.
  45. ↑ Forss, Timo Kalevi: Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin Dynamo, s. 247. Into, 2017. ISBN 978-952-351-087-6
  46. ↑ Alanko, Tero ym., 2008, s. 6–7
  47. ↑ Yle uusii Koe-eläinpuiston kahden viimeisen vuoden jaksot Radio Suomen viikonloppuöissä Yle. 5.1.2015. Yle. Viitattu 4.12.2021.
  48. ↑ Luoto 2004, s. 107
  49. ↑ a b Partanen 2006, s. 163
  50. ↑ Partanen 2006, s. 154
  51. ↑ a b Forss, 330−331.
  52. ↑ Partanen 2006, s. 167
  53. ↑ Luoto 2004, s. 134–135
  54. ↑ Kulttibändi Leevi and the Leavings palaa: Keikkoja ja uusi albumi Aamulehti. 4.4.2011. Alma. Arkistoitu 7.4.2011. Viitattu 4.4.2011.
  55. ↑ Lindfors, Jukka: Malja Göstalle Elävä arkisto. Yleisradio Oy. Viitattu 13.8.2010.
  56. ↑ Cyde Hyttinen Klassinen.fi. Nemesys Oy. Arkistoitu 21.5.2008. Viitattu 13.8.2010.
  57. ↑ a b Partanen 2006, s. 91–93
  58. ↑ Kostiainen, Pasi: Kolumni: Elvis ja Gösta Ilta-Sanomat. 16.8.2007. Sanoma News Oy. Viitattu 8.8.2010.
  59. ↑ a b Partanen 2006, s. 140
  60. ↑ Partanen 2006, s. 92
  61. ↑ a b Partanen 2006, s. 148
  62. ↑ Leevi and the Leavings: Matkamuistoja – Kaikki singlet 1978–2003 Finnmusic.com. Viitattu 25.10.2010. (englanniksi)
  63. ↑ Rumba, 13/1989.
  64. ↑ Luoto 2004, s. 102
  65. ↑ Lehtola, Jouko: Musiikin Aarne Tarkas syytää ylpeänä kioskikirjallisuuttaan levymarkkinoille. Helsingin Sanomat, 11.7.1995. Sanoma. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 22.3.2011.
  66. ↑ a b Luoto 2004, s. 96–98
  67. ↑ a b Alanko, Tero ym., 2008, s. 13
  68. ↑ a b Tuppura, Marja-Leena: Mieluummin aito kuin hauska. Anna, 1989, nro 33. Yhtyneet kuvalehdet Oy.
  69. ↑ Partanen 2006, s. 22
  70. ↑ Luoto 2004, s. 114
  71. ↑ Luoto 2004, s. 109
  72. ↑ Ketvel 1989, s. 62.
  73. ↑ a b Ahlroth, Jussi: Gösta Sundqvist - a Finnish rock musician few got to know really well Helsingin Sanomat. 28.8.2004. Sanoma News. Viitattu 8.8.2010. (englanniksi)
  74. ↑ Partanen 2006, s. 151–152
  75. ↑ Mediakomppania, dokumentti Gösta Sundqvistista, 1990
  76. ↑ Partanen 2006, s. 137
  77. ↑ a b Miten minusta tuli minä, Gösta Sundqvist Elävä arkisto. 25.6.1991. Yleisradio Oy. Viitattu 25.10.2010.
  78. ↑ Känninen pelaaja kentälle, örvellysmatka palkinnoksi, tulitikkuaskin kokoisia ohjelappuja... - tuore kirja maalaa oudon kuvan Gösta Sundqvistin valmennustaidoista
  79. ↑ Pakkanen, Mitri: Lähtemätön jälki. Urheilusanomat, 2013, nro 30, s. 16-21. Sanoma News.
  80. ↑ Alanko ym. 2008, s. 15
  81. ↑ Partanen 2006, s. 9
  82. ↑ a b c d Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry Pomus.net. Viitattu 28.7.2010.
  83. ↑ a b Bruun ym. 1998, s.288
  84. ↑ Luoto 2004, s. 48
  85. ↑ Luoto 2004, s. 52
  86. ↑ Alanko ym. 2008, s. 7
  87. ↑ Partanen 2006, s. 73
  88. ↑ Partanen 2006, s. 77
  89. ↑ a b Musiikin Aarne Tarkas syytää ylpeänä kioskikirjallisuuttaan levymarkkinoille. Helsingin Sanomat, 11.7.1995. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.8.2010.
  90. ↑ Juntunen, Juho: Gösta Sundqvist ei hukannut palloa – Lue harvinainen haastattelu vuodelta 1984 (Julkaistu alun perin Soundissa 3/1984) Soundi. 16.8.2013.
  91. ↑ Luoto 2004, s. 17.
  92. ↑ Luoto 2004, s. 114–115.
  93. ↑ Luoto 2004, s. 36
  94. ↑ Luoto 2004, s. 63–64
  95. ↑ Luoto 2004, s. 116–117
  96. ↑ Bruun, Seppo ym., 1998, s. 357
  97. ↑ a b Valkonen, Tero: Satiirikko pehmentää otettaan Selvis. 2005. Säveltäjät ja sanoittajat Elvis Ry. Arkistoitu 3.12.2007. Viitattu 4.8.2010.
  98. ↑ Fräntilä, Jarkko: Leevi and the Leavings: Onnen avaimet Soundi. huhtikuu 2002. A-lehdet. Arkistoitu 28.5.2008. Viitattu 28.7.2010.
  99. ↑ Ojala, Pertti: Leevi and the Leavings: Torstai... 40 seuraavaa hittiä. Soundi. 2001. A-lehdet. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 28.7.2010.
  100. ↑ Mehtälä, Anssi: Lauluja meistä ihmisistä. Länsi-Savo. 7.11.2008. Etelä-Savon Viestintä. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 30.7.2010.
  101. ↑ Leevi and the Leavings: Matkamuistoja - kaikki singlet 1978-2003 (2008)
  102. ↑ Partanen 2006, s. 161.
  103. ↑ Luoto 2004, s. 64
  104. ↑ Luoto 2004, s. 101–102
  105. ↑ Veijalainen, Jarkko: PMMP - Leskiäidin Tyttäret (Albumi) 07.01.2007. Noise.fi. Viitattu 28.7.2010.
  106. ↑ Luoti, Mira & Vesala, Paula & Kostiainen, Pasi & Ylönen, Hanna: PMMP, s. 211. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0066-7
  107. ↑ Blåfield, Ville: Viimeinen kesä. Kuukausiliite, 3.8.2013, nro 8, s. 22–29. Sanoma.
  108. ↑ Alanko ym. 2008, s. 34
  109. ↑ Helmikuun leffatähti: Mari Rantasila Nordisk Film. Arkistoitu 20.4.2016. Viitattu 10.8.2010.
  110. ↑ Kinnunen, Kalle: "Tämä vaikea elämä". Image 12/2014, s.69–71. A-lehdet.
  111. ↑ Arkisto – Hakutulokset 1995 Emma Gaala. Viitattu 24.9.2024.
  112. ↑ Gösta Sundqvist ei saa patsasta. Mesta.net. 18.11.2005. Elisa Oyj. Arkistoitu 2.5.2013. Viitattu 13.8.2010.
  113. ↑ Kirja-arvio: Gösta Sundqvistin lopullinen arvoitus ei ratkea, vaikka elämäkerta tarjoileekin uutta tietoa Etelä-Suomen Sanomat. 21.8.2017. Viitattu 30.7.2018.
  114. ↑ Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista 16.6.2018. Yleisradio. Viitattu 30.7.2018.
  115. ↑ Gösta Sundvistista tehdään elokuva! Näin Leevi & The Leavings -keulakuvan mystinen elämä taipuu valkokankaalle www.iltalehti.fi. Viitattu 21.10.2020.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Partanen, Juha: Cyrano ja hullu koira. Nuoruusvuosia Leevi and the Leavingsin Gösta Sundqvistin kanssa. Mediakasvo JPA Oy, 2006. ISBN 952-92-0973-8
  • Luoto, Santtu: Raparperitaivas. Helsinki: Johnny Kniga Kustannus, 2004. ISBN 951-0-29667-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Gösta Sundqvist.
Leevi and the Leavings
Studioalbumit
EP:t
Valikoidut singlet
Kokoelmat
Videotallenteet
  • Mediakomppania: Dokumentti Gösta Sundqvistista (1990)
Kirjat
Muuta
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gösta_Sundqvist&oldid=22707754”