Fjodor Dostojevski

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Feodor Dostojevski)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Fjodor Dostojevski
Vasili Perov, Fjodor Dostojevskin muotokuva, 1872.
Vasili Perov, Fjodor Dostojevskin muotokuva, 1872.
Henkilötiedot
Syntynyt11. marraskuuta (J: 30. lokakuuta) 1821
Moskova, Venäjän keisarikunta
Kuollut9. helmikuuta 1881 (59 vuotta)
(J: 28. tammikuuta)
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kansalaisuus venäläinen
Ammatti kirjailija
Vanhemmat Mihail Andrejevitš Dostojevski (1789–1839)
Maria Maria Fjodorovna Netšajeva (n. 1800–1837)
Puoliso Maria Dmitrijevna Isajeva (vih. 1857; k. 1864)
Anna Grigorjevna Snitkina
(1867–1881)
Uskonnollinen kanta ortodoksisuus
Kirjailija
Salanimi–
Äidinkielivenäjä
Tuotannon kielivenäjä
Aikakausi 1844–1881
Tyylilajit realismi
Aiheet kristinusko, lapset, kansallismielisyys ja konservatismi
Kirjallinen suuntausrealismi
Esikoisteos Köyhää väkeä (1844)
Pääteokset Rikos ja rangaistus (1866)
Idiootti (1869)
Karamazovin veljekset (1880)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
fedordostoevsky.ru
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Fjodor Mihailovitš Dostojevski[a] (ven. Фёдор Миха́йлович Достое́вский[b] Ru-Dostoevsky.ogg [ˈfʲɵdər mʲɪˈxajləvʲɪdʑ dəstɐˈjefskʲɪj] (ohje); 11. marraskuuta 1821 Moskova, Venäjän keisarikunta – 9. helmikuuta 1881[c] Pietari, Venäjä keisarikunta) oli venäläinen kirjailija, filosofi, esseisti ja toimittaja. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa lukeutuvat Rikos ja rangaistus (1866), Idiootti (1869), Riivaajat (1872) sekä Karamazovin veljekset (1880).[1]

Dostojevskia pidetään yleisesti yhtenä romaanitaiteen suurista klassikkokirjailijoista. Dostojevskin teokset vaikuttivat merkittävästi kirjallisuudessa modernismiin, filosofiassa eksistentialismiin sekä useisiin psykologian koulukuntiin, teologiaan ja kirjallisuuskritiikkiin.[1]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus- ja nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dostojevskin vanhemmat
Mihail Andrejevitš Dostojevski
Maria Fjodorovna Netšajeva

Fjodor Dostojevski syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen,[2] joka kuului Moskovan alempaan keskiluokkaan.[3] Hän oli toinen kahdeksasta sisaruksesta.[1] Hänen sisaruksiaan olivat Mihail (1820–1864), Varvara (1822–1892), Andrei (1825–1897), Ljubov (1829-1829), Vera (1829–1896), Nikolai (1831–1883) ja Aleksandra (1835–1889).[4][5][6]

Isä Mihail Andrejevitš Dostojevski (1789–1839), joka polveutui vanhasta aatelissuvusta ja liettualaisista esivanhemmista, opiskeli pappisseminaarisssa vuodesta 1802 lähtien ja pääsi vuonna 1809 Aleksanteri I:n antamalla asetuksella opiskelemaan Keisarilliseen lääketieteelliseen ja kirurgiseen akatemiaan. Hän toimi armeijan kirurgina Napoleonin sotien aikana vuodesta 1812 ja eteni ylilääkäriksi vuonna 1816. Vuonna hänet 1818 siirrettiin apulaislääkäriksi moskovalaiseen sotasairaalaan. Hän meni vuonna 1820 naimisiin sairaalassa tapaamansa Maria Fjodorovna Netšajevna (n. 1800–1837) kanssa, joka oli köyhtyneestä Moskovan 3. killan Kalugasta peräisin olevasta kangaskauppiasperheestä. Seuraavana vuonna Mihail Andrejevitš Dostojevski erosi armeijan palveluksesta ja aloitti lääkärinä Mariinskin köyhien sairaalassa ja piti samalla yksityisvastaanottoa.[1][3]

Mihail Andrejevitšin kerrotaan olleen perheelleen omistautunut, mutta ankara ja ahdasmielinen isä. Äiti Maria Fjodorovna Netšajeva taas oli lempeä ja hyväntahtoinen. Marian vanhempi sisar Aleksandra, joka oli naimisissa 1. killan rikkaan ensimmäisen luokan kauppiaan Aleksandr Kumaninin kanssa, liittyi myöhemmin tulevan kirjailijan elämään.[6][5][4][7][1]

Koti sijaitsi Mariinskin köyhien sairaalan alueella, alemman yhteiskuntaluokan asuinalueella Moskovan laitamilla.[8] Fjodor kohtasi leikkiessään sairaalan puutarhassa potilaita, jotka olivat Venäjän sosiaalisen asteikon alapäässä.[9] Alueella sijaitsi myös muun muassa mielisairaala, orpokoti ja rikollisten hautausmaa. Tämän urbaanin marginaalimiljöön vaikutus näkyy Dostojevskin tuotannon aihepiireissä.[2]

Dostojevski omaksui vanhemmiltaan hartaan, ortodoksisen uskonnollisuuden.[1] Perheessä ei kulttuuria juurikaan harrastettu, vaikka Fjodor Dostojevskin nuoruudessa Venäjällä elettiin vielä kotimaisen runouden kulta-aikaa, ja ulkomaiset romantiikan virtaukset vaikuttivat keisarikunnassa vahvoina. Nuorena poikana Dostojevski luki varsin vähän, ja hänen lukemistaan kirjoistakin suurin osa oli isä Mihail Andrejevitšin vaatimuksesta uskonnollisia kirjoja, mutta mukana oli myös romanttista kirjallisuutta.[3]

Uudemman kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen mukaan Dostojevski tutustui kirjallisuuteen jo varhaisessa iässä. Kolmevuotiaasta lähtien hänelle luki sankaritarinoita, satuja ja legendoja lastenhoitaja Alena Frolovna, joka vaikutti voimakkaasti pojan kasvatukseen ja rakkauteen kaunokirjallisuutta kohtaan.[10] Kun Fjodor oli neljävuotias, äiti opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan Raamatusta. Vanhemmat tutustuttivat hänet useisiin kirjailijoihin: Nikolai Karamzin, Aleksandr Puškin ja Gavrila Deržavin, Ann Radcliffen goottilaiset romaanit, Schillerin ja Goethen romanttiset teokset, Miguel de Cervantesin ja Walter Scottin seikkailutarinat ja Homeroksen eepokset.[6][4] Nikolai Gogolin tuotanto vaikutti Dostojevskiin suuresti.[11] Vaikka isän tapaa kasvattaa on kuvailtu tiukaksi ja ankaraksi,[12] Dostojevski on itse kertonut, että hänen mielikuvitustaan elävöitettiin vanhempien iltaisin ääneen lukemien kirjojen avulla.[9]

Vuonna 1828 Mihail Andrejevitš Dostojevski korotettiin kollegiasessorin virka-arvoon, joka nosti hänet aatelisluokkaan.[6] Tällainen oli mahdollista Pietari I:n runsaat sata vuotta aiemmin toteuttamien uudistusten kautta. Mihail Andrejevitš osti vuonna 1831 maalaiskartanon Darovojesta noin 150 km Moskovasta,[6] jossa nuori Fjodor vietti lapsuutensa kesät. Vuoteen 1833 asti Fjodor sai alkeiskoulutuksensa kotona, kunnes hänet lähetettiin ensin ranskalaiseen ja sitten Tšermakin sisäoppilaitokseen Moskovassa. Pojan koulutus kustannettiin lainarahalla ja isän lisätöillä yksityispraktiikassaan. Fjodor tunsi itsensä ulkopuoliseksi aristokraattiperheitten poikien parissa, jota kuvataan hänen teoksessaan Keskenkasvuinen (Podrostok, 1875).[6][4][1]

Dostojevskin äiti Maria Fjodorovna kuoli vuonna 1837 tuberkuloosiin pojan ollessa 15-vuotias. Perheen maalaiskartanossa asunut isä Mihail Andrejevitš alkoholisoitui vaimonsa menetyksen vuoksi.[13] Mihail Andrejevitš kuoli vuonna 1839 äkillisesti ja naapuri Pavel Hotiaintsev väitti, että hänet surmasivat omat maaorjat.[1][13] Naapurin taka-ajatuksena oli saada maa-alue haltuunsa. Jos maaorjat olisi todettu syyllisiksi ja lähetetty Siperiaan, Hotiaintsev olisi voinut ostaa vapautuneen maan. Maaorjat vapautettiin oikeudenkäynnissä Tulassa, mutta Dostojevskin veli Andrei piti tarinaa yllä.[14] Nykyisin tätä tarinaa pidetään myyttinä ja Mihail Andrejevitš Dostojevskin todellinen kuolinsyy oli infarkti.[1]

Moskovan Mariinskin köyhien sairaala, nykyisellä Dostojevski mukaan nimetyllä kadulla, kirjailijan lapsuuskodin ympäristö

Dostojevskin traumaattinen isäsuhde ilmeni monin tavoin hänen elämässään ja tuotannossaan. Sen klassikkotulkinta on Sigmund Freudin Dostojevski ja isänmurha (1928, suom. teoksessa Uni ja isänmurha).[2]

Opiskeluvuodet Pietarissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian äitinsä Maria Fjodorovnan kuoleman jälkeen vuonna 1837 Fjodor Dostojevski aloitti opinnot vuonna 1838[2] Nikolajevskin sotilasinsinööri-akatemiassa Pietarissa.[15] Hänen päästyään pois vanhoillisesta lapsuudenkodistaan Moskovassa hänessä heräsi kiinnostus sivistystä kohtaan. Insinöörikoulu luonnontieteellisine opintoineen ja lukemattomine sotilasharjoitteineen ei kuitenkaan ollut paikka, jossa nuori Dostojevski olisi oppinut kaipaamaansa sivistystä.[16]

Pietarissa Fjodor Mihailovitš kuitenkin alkoi opintojensa ohella lukea ahkerasti. Hän luki pitkälle yöhön kirjoja kynttilänvalossa tehden samalla muistiinpanoja lukemastaan. Hän luki paljon Victor Hugo'ta, Charles Dickensia, Homerosta, Shakespearea, Schilleriä, Corneillea, Racinea ja Goethea, kuten myös Ann Radcliffen sekä E. T. A. Hoffmannin uudempaa goottilaista kirjallisuutta.[17][2] Vuoteen 1843 mennessä, kun Fjodor Dostojevski valmistui aliluutnantiksi, hän oli jo tehnyt päätöksen insinööriuran hylkäämisestä ja päättänyt ryhtyä kirjailijaksi.[18] Hän erosi insinööriluutnantin tehtävistään vuonna 1846 ja alkoi elättää itseään pelkästään kirjoittamalla.[2][1]

Kirjallisen uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konstantin A.Trutovskin piirros nuoresta Dostojevskista vuodelta 1847.
Fjodor Dostojevski Semipalatinskissa vuonna 1858-1859

Dostojevskin ensimmäinen julkaistu kirjallinen työ oli käännös Honoré de Balzacin romaanista Eugénie Grandet vuonna 1844.[2] Käännös oli luonteeltaan melko vapaamuotoinen.[1] Sitä seurasivat useat muut käännökset, jotka eivät menestyneet. Rahapulassaan hän kirjoitti romaanin.[6][4] Vuonna 1845 ilmestyi Dostojevskin Köyhää väkeä (Bednyje ljudi, suom. 1960) kirjeromaani, jonka luettuaan Sovremennik-lehden päätoimittaja Nikola Nekrasov julisti uuden Gogolin syntyneen. Teos oli myös myyntimenestys[4][6] ja Vissarion Belinski kutsui sitä Venäjän ensimmäiseksi 'sosiaaliseksi romaaniksi'.[19] Seuraava teos, pienoisromaani Kaksoisolento (Dvoinik, 1846, suom. 1960), ei saanut aikalaisten ymmärrystä ja Belinski antoi siitä erityisen kitkerän arvion. Sitä seurasi vuosina 1864-1868 joukko Otetšestvennyje zapiski (”Isänmaallisia kirjoituksia”) -lehdessä julkaistuja pienoiskertomuksia (Valkeat yöt, Netotška Nezvanova, Herra Prohartsin, Emäntä, Heikko sydän), joiden aikalaisvastaanotto ei ollut yhtä varaukseton.[2] Dostojevski yritti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta 1840-luvun lopun Pietarissa se osoittautui lähes mahdottomaksi. Tänä aikana hänellä oli suhde vuonna 1845 tapaamaansa kirjailija Avdotja Jakovleva Panajevaan.[20][21][6]

Tuomio ja vankeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dostojevski oli poliittisesti valveutunut ja kuului nuoruudessaan Ilja Petroševskin piiriin, jossa keskusteltiin muun muassa Charles Fourierin utopiasosialismista, minkä johdosta hänet muun piirin jäsenten ohella vuonna 1849 pidätettiin. Dostojevski vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Yhdessä muiden vankien kanssa hänet marssitettiin teloituspaikalle, pappi antoi viimeisen ehtoollisen, ja ensimmäiset vangit määrättiin teloitusriviin. Viime hetkellä paikalle saapui lähetti kertomaan armahduksesta. Todellisuudessa valeteloitus oli osa rangaistusta.[1][2] Kokemus siirtyi myöhemmin muun muassa romaaniin Idiootti.[2]

Dostojevski lähetettiin vankileirille Omskiin Siperiaan. Dostojevski vapautui vankileiriltä vuoden 1854 alussa, ja hänet lähetettiin rivisotilaaksi Semipalatinskiin. Vuonna 1857 Dostojevski sai ylennyksen, hänelle palautettiin aatelisarvo ja hän meni naimisiin Semipalatsinkissä tapaamansa Maria Dmitrijevna Isajevan kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Avioliitto ei ollut helppo ja pariskunta eli suurimman osan siitä erillään.[19] Vuonna 1858 Dostojevskilla oli romanssi komedianäyttelijätär Aleksandra Ivanovna Schubertin kanssa. Vaikka hän vuonna 1863 erosi aviomiehestään Stepan Janovskista, joka oli Dostojevskin henkilääkäri ja ystävä vuosina 1846-1849, hän ei asunut kirjailijan kanssa yhdessä.[22][4]

Vuonna 1859 Dostojevskille annettiin lupa palata Euroopan puoleiselle Venäjälle Tveriin. Hän erosi armeijasta, aloitti kirjailijanuransa uudelleen ja asettui vaimonsa Maria Isajevan ja ottopoikansa Pavelin kanssa Pietariin. Pakkotyön aikaisiin kokemuksiin perustuvat sekä Muistelmia kuolleesta talosta (1860-1862) että Karamazovin veljekset.[2]

Fjodor Mihailovitš Dostojevski, A. O. Baumanin valokuva 1863

Kirjallisen uran jatko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1861 Dostojevski alkoi toimittaa yhdessä vanhemman veljensä Mihailin kanssa kirjallis-poliittista aikakauslehteä Vremja (Aika), jossa ilmestyivät jatkokertomuksina myös hänen romaaninsa Muistelmia kuolleesta talosta (Zapiski iz mertvogo doma, 1860-1962, suom. 1888) ja Sorrettuja ja solvattuja (Unižennyje i oskorbljonnyje, 1861, ens. suom. 1907). Lehdessä julkaisivat monet aikakauden johtavat kirjailijat ja kriitikot, muun muassa Apollon Grigorjev. Lehden levikki oli huomattava, kunnes sensuuri lakkautti julkaisun vuonna 1863.[2]

Dostojevskin vankeusajan jälkeinen tuotanto ja lehtikirjoittelu kertoo kirjailijan ortodoksisesta maailmankuvasta ja konservatiivista yhteiskuntanäkemyksistä. Ratkaiseva tekijä Dostojevskin maailmankatsomuksen murroksessa oli pidätys, valeteloitus sekä vankeus- ja karkotusaika. Kun hän 1860-luvun alussa palasi Pietariin ja kirjalliseen elämään, radikaalipiirit vierastivat hänen kirjoituksiaan ja muuttunutta arvomaailmaansa. Dostojevski oli 1840-luvulla ollut lähellä lähteen suuntautuneita liberaalipiirejä, mutta nyt hän tuntui vieraantuneen varhaistuotantonsa radikaalisympatioista sekä yhteiskunnallisten epäkohtien parantamista ajavista näkemyksistä.[2]

Apollinarija Prokofjevna Suslova (1839-1917/18) vuonna 1867

Vuonna 1864 Dostojevskin vaimo Maria Dmitrijevna Isajeva ja veli Mihail kuolivat. Dostojevski eli surun vallassa kykenemättä kirjoittamaan, ja velat kasvoivat hallitsemattomiksi. Dostojevski pakeni suruaan ja velkojaan ulkomaille, mutta sortui uhkapeliin ja menetti loputkin rahansa. Lisäksi hänellä oli myrskyisä suhde radikaaleja aatteita kannattavaan kaunottareen Apollinarija Suslovaan (1839–1917/18), jonka kanssa hän matkusteli Euroopassa. Vuonna 1864 hän julkaisi pienoisromaanin Kirjoituksia kellarista (Zapiski iz podpolja, ens. suom. Kellariloukko 1956). Suomalaisten kirjailijoiden keskuudessa Dostojevskin maine levisi 1880-1890 -luvuilta alkaen. [2]

Anna Grigorjevna Snitkina (1846-1918) vuonna 1871, kirjailijan toinen vaimo

Paetakseen heikkoa rahatilannettaan Dostojevski alkoi kirjoittaa uutta teosta Rikos ja rangaistus (Prestuplenije i nakazanije, ens. suom. 1888-1889), joka julkaistiin lehdessä jatkokertomuksena. Samaan aikaan Dostojevskin yllä leijui myös uhka menettää teostensa oikeudet kustantajalle seuraavaksi yhdeksäksi vuodeksi, joten kirjailijan oli kirjoitettava vauhdilla myös toinen teos Pelurit. Kirjoituspaineiden alla vuonna 1866 Dostojevski otti avukseen nuoren pikakirjoittajan, Anna Grigorjevna Snitkinan (1846–1918), josta vuonna 1867 tuli hänen toinen vaimonsa. Avioliitto oli onnellinen[1] ja teki Dostojevskin elämästä ulkoisesti tasapainoisempaa. Heille syntyi neljä lasta, joista kaksi eli aikuisiksi: muistelmakirjailija Ljubov Fjodorovna Dostojevskaja (1868 Dresden –1922) ja Fjodor Fjodorovits Dostojevski (1871–1922). Seuraavien vuosien aikana syntyivät tiiviissä tahdissa hänen merkittävimmät romaaninsa.[2]

Oleskelu ulkomailla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välttääkseen tulojensa luovuttamisen velkojille Dostojevskit asuivat vuodet 1867–1871 ulkomailla, jonne he lähtivät veloissa. Rikoksen ja rangaistuksen 7 000 ruplan tekijänpalkkiot eivät yksinään riittäneet velkojen maksuun ja matkakuluihin, vaan Anna Snitkinan oli myytävä arvoesineitään ja pantattava matkan aikana jopa vaatteitaan. He viettivät aikaa muun muassa Sveitsissä, Saksassa ja Italiassa ja kävivät vain harvoin Venäjällä. Kirjailija lankesi usein uhkapelaamiseen kylpyläkaupunkien kasinoilla ja joutui Baden-Badenissa jopa riitaan Ivan Turgenevin kanssa.[23][24] Matkoillaan kirjailija viimeisteli teoksensa Idiootin (Idiot, 1867, ens. suom. 1929), joka ilmestyi vuonna 1868 mutta jonka arvostelijat haukkuivat kovin sanoin, osittain Tolstoin Sodan ja rauhan vietyä suurimman huomion.lähde? Idiootti oli Dostojevskin alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitettu Venäjän nousevan kapitalismin ja rahaporvariston kritiikiksi. Lopullisessa muodossaan romaanin kritiikki kohdistuu kuitenkin ennen muuta pietarilaisylimystöön, jonka laskelmoivan juonittelun ja moraalittomuuden hyväntahtoinen ja naiivi päähenkilö paljastaa.[2]

Dostojevskin kääntyminen kohti uskonnollista mystisismiä, nationalismia ja konservatiivista yhteiskunta-ajattelua tulee esille erityisesti hänen 1870-luvun tuotannossaan. Hän vastustaa voimakkaasti aikansa radikaaleja. Kirjailijan päiväkirja -kirjoitussarjassa (Dvenik pisatelja, 1873-1881, suom. 1996) alkoi ilmestyä Dostojevskin yhteiskuntanäkemyksiä käsitteleviä kirjoituksia sekä kaunokirjallisia teoksia, lähinnä kertomuksia. Dostojevskiin vaikuttivat voimakkaasti historioitsija Nikolai Danilevskin näkemykset slaavilaisen kulttuurityypin erityisyydestä läntiseen kulttuuriin verrattuna. Dostojevskin tuotannon paradoksina voikin pitää sitä, että vaikka hänen kirjailijan myötätuntonsa on altavastaajan, pienen ihmisen ja kärsivän puolella, hän korosti Venäjän erityisyyttä ja paremmuutta verrattuna länteen.[2]

Dostojevskin työhuone Pietarissa vuonna 1870
Fjodor Dostojevski vuonna 1879

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dostojevskin viimeiset vuodet olivat tuotteliaita, ja niiden aikana valmistuivat muun muassa Riivaajat (Besy, 1872, ens. suom. 1928) ja Karamazovin veljekset (Bratja Karamazovy, 1880, ens. suom. 1927), jota on pidetty toisaalta hänen vaikeimpana ja raskaimpana, toisaalta nerokkaimpana teoksenaan. Kirjailija sai tunnustusta myös hallitsijalta. Aleksanteri II kutsui Dostojevskin vuonna 1878 vierailemaan keisarillisessa hovissa.

Hän vieraili vuonna 1878 myös filosofi Vladimir Solovjovin kanssa Optinan luostarissa, yhdessä silloisen Venäjän hengellisen elämän keskuksista. Samana vuonna alkoi valmistua romaani Karamazovin veljekset.[2] Vuonna 1880 Dostojevski sai kunnian pitää puheen Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa. Vaikka Dostojevski oli kotimaassaan tunnettu jo elinaikanaan, varsinaiseen maailmanlaajuiseen maineeseen hän kuitenkin nousi vasta kuoltuaan.[2]

Sairaus ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1880 aikana 58-vuotiaan Dostojevskin terveydentila heikkeni. Lääkärit varoittivat, että pitkään jatkuneesta tupakan ketjupolttamisesta johtuen hänen keuhkojensa verisuonet olivat niin hauraat, etteivät ne kestäisi pientäkään rasitusta. Syksyllä 1880 hän kirjoitti:[25]

»Vaikka työskentelen, olen myös fyysisesti sairas.»

Kustantajalle lähetettämässään kirjeessä, joka sisälsi käsikirjoituksen Karamazovin veljesten epilogiin, Dostojevski kirjoitti toiveikkaana, että hän aikoi elää vielä 20 vuotta ja jatkaa työskentelyään.[26] Samalla hän kuitenkin aavisteli sairastelunsa pahenevan, ja lääkäreiden varoituksista huolimatta hän työskenteli taukoamatta.[25]

Sunnuntaina 6. helmikuuta[d] keisarin salainen poliisi suoritti ratsian Dostojevskin seinänaapurissa. Poliisit etsivät narodnikkiryhmittymän jäseniä, jotka muutamaa kuukautta myöhemmin tulisivat salamurhaamaan keisari Aleksanteri II:n. Kokemus muistutti Dostojevskia mahdollisesti hänen omasta vallankumouksellisesta toiminnastaan ja saattoi olla osasyynä siihen, että seuraavana yönä kirjailija sai ensimmäisen verenvuotonsa. Dostojevskin vaimo Anna Grigorjevna ei maininnut tapauksesta muistelmissaan mitään. Hänen kertomansa mukaan Dostojevski oli kadottanut suosikkikynänsä lattialle ja verenvuoto oli alkanut, kun hän oli yrittänyt nostaa kaappia löytääkseen kynän. Ensimmäinen verenvuoto oli kuitenkin vain lievä, eikä Dostojevski kokenut tarpeelliseksi perheensä herättämistä.[27]

Ivan Kramskoin piirros kirjailijasta kuolinvuoteellaan 1881. Dostojevskin vaimo Anna Grigorjevna Snitkina kirjoitti piirroksesta: "Tuossa muotokuvassa Fjodor Mihailovitš ei näytä kuolleelta, vaan siltä, kuin hän olisi vain nukahtanut."[28]

Seuraavana päivänä Dostojevskin sisar Vera vieraili kirjailijan luona jo vuosia kestäneen perintöriidan vuoksi. Raha oli aina ollut tiukalla Dostojevskin perheessä, minkä vuoksi aihe oli arka. Riidan päätteeksi Dostojevski poistui pöydästä kesken illallisen ja vetäytyi omiin oloihinsa. Hieman myöhemmin Dostojevski huomasi, että hänen kätensä olivat märät verestä. Toinen verenvuoto oli alkanut.[27] Anna Snitkina kutsui välittömästi paikalle lääkärin. Dostojevski yritti rauhoitella lapsiaan piirtämällä heille humoristisen piirroksen, jossa kaksi kalastajaa oli takertunut omaan verkkoonsa. Kirjailijan kerrotaan nauraneen piirrokselleen pitkään. Lääkärin saapuessa Dostojevski sai kuitenkin toisen verenvuotokohtauksen, joka oli niin raju, että hän menetti tajuntansa. Verenvuoto oli niin voimakasta, että lääkäri pystyi tarjoamaan hänelle vain oireita lievittävää hoitoa.[29]

Myöhemmin samana iltana Dostojevski palasi tajuihinsa ja käski hakea paikalle papin ottamaan vastaan synnintunnustuksen ja antamaan hänelle ehtoollisen. Papin lähdettyä Dostojevski oli perheensä kanssa.[29] Tiistai-aamuna hän heräsi pirteänä, mutta pysyi lääkäreiden kehotuksesta sängyssä. Sana Dostojevskin sairaudesta oli levinnyt, ja alkuiltapäivästä aina myöhäiseen iltaan asti ovella kävi ihmisiä kyselemässä kirjailijan vointia. Dostojevski oli iloinen saamastaan myötätunnosta, mutta puhuminen oli tullut hänelle vaikeaksi.[30]

Fjodor Dostojevskin toiveet pitkästä iästä eivät toteutuneet. Hän kuoli keuhkoverenvuotoon keskiviikkona 9. helmikuuta 1881.[1][26] Kuolema tapahtui rauhallisesti. Illalla lääkäri vahvisti, että Dostojevskin sydän oli pysähtynyt kello 20.38.[31] Kuollessaan hän oli 59-vuotias. Lääkärit olivat diagnosoineet Dostojevskille keuhkoahtaumataudin, jonka taustalla oli runsas tupakointi. Myöhemmin on spekuloitu, että Dostojevskin kuolinsyy olisi saattanut olla myös tuberkuloosi.[32] Häneltä jäi useita toteutumattomia teossuunnitelmia,[26] kuten esimerkiksi Karamazovin veljesten jatko-osa.[2] Dostojevski haudattiin Pietariin, Aleksanteri Nevskin luostariin kuuluvalle Tihvinän hautausmaalle esikuviensa Nikolai Karamzinin ja Vasili Žukovskin läheisyyteen.[33]

Teemoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurta osaa Fjodor Dostojevskin kirjoista voi pitää vakavina tutkielmina ihmismielestä. Se oli hänen vahvuutensa: hän onnistui kirjoittamaan tarkasti ihmismielen sairaista puolista. Mustavalkoisuus on kaukana hänen ihmiskuvauksistaan: paatuneimmasta rikollisestakin hän pyrki löytämään jotain hyvää. Hänen kevyemmät tekstinsä kuten Valkeat yöt, jotka jopa sisältävät runsasta huumoria ja pakinoita, on kaikki kirjoitettu ennen hänen vankilatuomiotaan.[2]

Kristinusko: Karkotuksensa jälkeen Dostojevski oli kiihkeä kristitty ortodoksi mutta ei perinteinen moralisti. Hän käsittelee kirjoissaan monesti kristillisiä arvoja, ja lähes aina kirjojen päähenkilöt pelastuvat kärsimyksen ja katumuksen kautta. Selvästi katumuksen ja kärsimyksen teema tuntuu Rikoksessa ja rangaistuksessa.[2]

Lapset: Dostojevski käyttää lapsia ja lasten kärsimystä yleisenä kristillisenä teemana viattomien kärsimyksestä. Tämän kärsimyksen hän selittää ainoastaan ihmisten pahuudella ja järjettömyydellä.[2] Sen sijaan kirjojen lasten tulee kasvaa ja oppia pääsemään arvistaan yli.lähde?

Kansallismielisyys ja konservatismi: Riivaajissa ja Kellariloukossa Dostojevski pilkkasi uudistusmielisiä suorasti ja epäsuorasti. Lisäksi hän pilkkasi sekä ennen vankilaa että sen jälkeen jatkuvasti eräitä liberaaleja aikalaiskirjailijoita. Yhtenä esikuvanaan Dostojevski piti Gogolia. Viitaten aikansa venäläisiin kirjailijoihin Dostojevski sanoi: ”Olemme kaikki tulleet Gogolin 'Viitan' alta”.[34] Gogolin vaikutus näkyy Dostojevskin tummasävyisissä romaaneissa.[2] Dostojevskin mielestä kristillisistä kansoista vain venäläiset olivat "jumalallisia".[35] Artikkeleissaan hän puolusti uskoa Venäjän erikoislaatuun, sen korvaamattomiin arvoihin ja tehtävään Euroopassa ja maailmassa. Dostojevski veti jyrkän rajan Venäjän ja länsimaiden välille.[36]

Vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fjodor Dostojevskin vaikutus myöhempään kirjallisuuteen on ollut valtava. Myöhemmistä filosofeista ja kirjailijoista muiden muassa Friedrich Nietzsche, André Gide, Albert Camus, Jean-Paul Sartre, André Malraux ja Mihail Bulgakov saivat kaikki paljon vaikutteita Dostojevskin kirjoituksista.[1]

Hänen hautajaisensa helmikuussa 1881 olivat suuri muistotapahtuma, jossa oli mukana useita Venäjän kirjallisuus- ja kulttuurihenkilöitä. Venäläiset intelligentsian edustajat alkoivat pitää Dostojevskia "mystisenä näkijänä" ja "profeettana" jo tämän viimeisten elinvuosien aikana. Vladimir Solovjovin näkemys ohjasi lukemaan Dostojevskin romaaneja uskonnollisfilosofisina kirjoituksina, ja siitä tuli bolševikkivallankumouksen jälkeen erityisesti venäläisemigranttien vakiintunut lukutapa. Yhden tunnetuimmista tulkinnoista esiitti Lev Šestov esseessään Dostojevski ja Nietsche: tragedian filosofia (Dostojevski i Nitše: filosofija tragedii, 1903, suom. 2009).[2]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Köyhää väkeä (Bednyje ljudi, 1846)
  • Kaksoisolento (Dvojnik, 1846)
  • Vieras rouva ja mies vuoteen alla. (Tšužaja žena, 1848) Suomentanut Juho Ahava. Hämeenlinna: Karisto, 1908, 2. painos nimellä Vieras rouva, 1966. Helmisarja 29
  • Netotška Nezvanova (Netotška Nezvanova, 1849, suom. Eila Salminen, kokoelmassa Valkeat yöt (Karisto, 1981), ja Veikko Koivumäki (Minerva, 2008)
  • Vanhan ruhtinaan rakkaus (Djadjuškin son, 1859, suom. Juhani Konkka, 1939)
  • Narri kartanon valtiaana (Selo Stepantšikovo, 1859)
  • Sorrettuja ja solvattuja (Unižennye i oskorblennye, 1861, suom. myös nimellä Alistetut ja loukatut)
  • Muistelmia kuolleesta talosta (Zapiski iz mertvogo doma, 1862)
  • Kirjoituksia kellarista (Zapiski iz podpolja, 1864, suom. myös nimellä Kellariloukko)
  • Rikos ja rangaistus (Prestuplenije i nakazanije, 1866)
  • Pelurit (Igrok, 1867, ens. suom. Pelaaja: erään nuoren miehen päiväkirjasta, 1907)
  • Idiootti (Idiot, 1869)
  • Ikuinen aviomies (Vetšnyi muž, 1870)
  • Riivaajat (Besy, 1872, suom. Ida Pekari 1928 ja Lea Pyykkö 1982)
  • Keskenkasvuinen (Podrostok, 1875)
  • Karamazovin veljekset (Bratja Karamazovy, 1880)

Novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • "Роман в девяти письмах" (ei suomennettu, sananmukainen käännös "Romaani yhdeksänä kirjeenä") (1847)
  • ”Herra Prohartsin” (Gospodin Prohartsin, 1847)
  • ”Emäntä” (1847)
  • ”Polzunkov” (1848)
  • ”Heikko sydän” (1848)
  • ”Rehellinen varas” (1848)
  • ”Елка и свадьба” (ei suomennettu, sananmukainen käännös "Joulukuusi ja häät") (1848)
  • ”Vieras rouva” (Tšužaja žena, 1848)
  • ”Valkeat yöt” eli ”Valkoisia öitä” (Belyje notši, 1848, suom. "Valoisia öitä", 1896)
  • ”Pieni sankari” (Malenkij geroj, 1849)
  • ”Krokotiili” (Krokodil, 1864)
  • ”Ikuinen aviomies” (Vetšnyi muž, 1870)
  • ”Bobok” (Bobok, 1873)
  • ”Pietarilaiskuvia” (Malenkie kartinki, 1874)
  • ”Lempeä neito” (Krotkaja, 1876)
  • ”Talonpoika Marei” (Mužik Marej, 1876)
  • ”Poika Kristuksen joulujuhlassa” (Maltšik u Hrista na jolke, 1876)
  • ”Naurettavan ihmisen uni” (Son smešnogo tšeloveka, 1877)

Muut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kirjailijan päiväkirja (Dnevnik pisatelâ, 1873–1881)
  • Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah, 1863). Suom. Tiina Kartano. Tampere: niin & näin, 2009.
  • Kulta-aika taskussa – Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Suom. Tiina Kartano. Käännöstarkistus Arja Pikkupeura. Tampere: niin & näin, 2015.
  • Kirjeet

Suomenkielisiä kokoelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Valitut kertomukset. (Sisältää teokset: Heikko sydän (1848), Pieni sankari (Malenkij geroj, 1849), Rehellinen varas (1848), Emäntä (1847), Herra Prohartsin (Gospodin Prohartsin, 1847), Vaaleat yöt (Belye noči, 1848), Ilkeä tapaus (Skvernyj anekdot, 1862), Krokotiili (Krokodil, 1864), Lempeä luonne (Krotkaja, 1876), Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo čeloveka, 1877)) Suomentanut Juhani Konkka. WSOY, 1960, 4. painos 2002. ISBN 951-02317-6-2
  • Valkeat yöt. (Sisältää teokset: Netotška Nezvanova (Netočka Nezvanova, 1849), Valkeat yöt (Belyje notšǐ, 1848), Pietarilaiskuvia (Malenkie kartinki, 1874), Bobok (Bobok, 1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (Malčik u Hrista na jolke, 1876), Talonpoika Marei (Mužik Marej, 1876), Satavuotias (Stoletnjaja), Lempeä neito (Krotkaja, 1876), Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo čeloveka, 1877)) Suomentanut Eila Salminen. Karisto, 1981, 3. painos 2007. ISBN 978-951-23485-5-8

Huomiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Etunimi translitteroitu suomeksi toisinaan muodossa Fedor.
  2. ↑ Nimen venäjänkielinen oikeinkirjoitus ennen vuoden 1918 uudistusta oli Ѳедоръ Михайловичъ Достоевскій.
  3. ↑ Juliaanisessa kalenterissa 30. lokakuuta 1821 – 28. tammikuuta 1881
  4. ↑ Juliaanisessa kalenterissa 25. tammikuuta.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Gary Saul Morson: Fyodor Dostoyevsky Encyclopedia Britannica. Viitattu 5.1.2021.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Suuret kertojat: 1840-1890. Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi. Dostojevski: hyvän ja pahan problematiikka”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 319-333. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  3. ↑ a b c Simmons, s. 14
  4. ↑ a b c d e f g Frank, Joseph: Dostoevsky: The Seeds of Revolt, 1821–1849, s. 6-54, 18-19, 69-111, 113-157. Princeton University Press, 1976. ISBN 978-0-691-01355-8
  5. ↑ a b Terras, Victor: Handbook of Russian Literature, s. 9. Yale University Press, 1985. ISBN 978-0-300-04868-1
  6. ↑ a b c d e f g h i Kjetsaa, Geir: Fyodor Dostoyevsky: A Writer's Life, s. 1-16, 36-37, 42-50. Fawcett Columbine, 1989. ISBN 978-0-449-90334-6
  7. ↑ Сараскина, Л. И. / Saraskina, L. I.: Достоевский. 2-е изд. / Dostojevski. 2. painos, s. 35-56. Москва: Молодая гвардия / Moskova: Molodaja gvardija, 2013. ISBN 978-5-235-03595-9
  8. ↑ Bloom, Harold: Fyodor Dostoevsky, s. 9. Infobase Publishing, 2004. ISBN 978-0-7910-8117-4
  9. ↑ a b Breger, Louis: Dostoevsky: The Author As Psychoanalyst, s. 72. Transaction Publishers, 2008. ISBN 978-1-4128-0843-9
  10. ↑ Leatherbarrow, William J.: The Cambridge Companion to Dostoevskii, s. 23. Cambridge University Press, 2002. ISBN 978-0-521-65473-9
  11. ↑ Naturalnaja Skola (Натуральная школа)". Lyhyt kirjallinen tietosanakirja 9 osassa ХРОНОС / hrono.ru / CHRONOS. 1968. Toimittaja Vjatšeslav Rumjantsev.
  12. ↑ Mochulsky, Konstantin: Dostoevsky: His Life and Work. Minihan, Michael A. (translator), s. 4. Princeton University Press, 1967. ISBN 978-0-691-01299-5
  13. ↑ a b Breger, s. 14
  14. ↑ Lantz, Kenneth A.: The Dostoevsky Encyclopedia, s. 109. Greenwood Publishing Group., 2004. ISBN 978-0-313-30384-5
  15. ↑ Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866), Yle Vintti 16.7.2013, viitattu 10.9.2021
  16. ↑ Simmons, s. 15
  17. ↑ Simmons, s. 15–16
  18. ↑ Simmons, s. 17
  19. ↑ a b Sekirin, Peter: The Dostoevsky Archive: Firsthand Accounts of the Novelist from Contemporaries' Memoirs and Rare Periodicals, Most Translated Into English for the First Time, with a Detailed Lifetime Chronology and Annotated Bibliography, s. 73, 168. McFarland, 1997. ISBN 978-0-7864-0264-9
  20. ↑ Payne, Robert: Dostoyevsky: A Human Portrait, s. 51. Knopf, 1961. OCLC 609509729
  21. ↑ Белов, С. В. / Belov, S. V.: Петербург Достоевского / Dostojevskin Pietari, s. 84. СПб.: Алетейя / Pietari: Aletheja, 2002. ISBN 5-89329-513-7
  22. ↑ Mochulsky, Konstantin: Dostoevsky: His Life and Work. Minihan, Michael A. (translator), s. 183-184. Princeton University Press, 1967. ISBN 978-0-691-01299-5
  23. ↑ Moss, Walter: Russia in the Age of Alexander II, Tolstoy and Dostoevsky, s. 128-133. Anthem Press, 2002. ISBN 978-0-85728-763-2
  24. ↑ Kaufman, Andrew: The Gambler Wife: A True Story of Love, Risk, and the Woman Who Saved Dostoyevsky. Riverhead Books, 2021. ISBN 0-525-53714-7
  25. ↑ a b Kjetsaa, s. 368
  26. ↑ a b c Simmons, s. 385
  27. ↑ a b Kjetsaa, s. 369
  28. ↑ Kjetsaa, s. 374
  29. ↑ a b Kjetsaa, s. 370
  30. ↑ Kjetsaa, s. 371
  31. ↑ Kjetsaa, s. 372
  32. ↑ Kjetsaa, s. 373
  33. ↑ Kjetsaa, s. 381
  34. ↑ Petri Liukkonen: Fyodor (Mikhaylovich) Dostoevsky (1821-1881) Books & Writers. Viitattu 14.10.2017.
  35. ↑ Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 101. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2
  36. ↑ Svanström, Ragnar: Kansojen historia. Osa 20. Imperialismi - demokratia, s. 342-344. WSOY, 1984.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Fjodor_Dostojevski&oldid=22834740”