Cthulhu-tarusto

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 24. tammikuuta 2021 kello 17.04 käyttäjän Miihkali (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
H. P. Lovecraftin Cthulhua esittävä piirros (1934).

Cthulhu-tarusto[1] eli Cthulhun mytologia[2] (engl. Cthulhu Mythos) on laaja 1900-luvulla syntynyt tarusto, jota hyödynnetään pääasiassa kauhukirjallisuudessa mutta myös muussa taiteessa, kuten elokuvissa, populaarimusiikissa ja peleissä. Tarusto pohjautuu yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin ja hänen kirjailijaystäviensä tarinoihin, mutta sen kokosi ja yhtenäisti August Derleth, joka myös keksi taruston nimen.

Lukuisat myöhemmät kauhukirjailijat ovat hyödyntäneet Cthulhu-tarustoa omissa teksteissään. Suuri osa Lovecraftin jälkeisten kirjailijoiden kirjoittamista Cthulhu-tarinoista eroaa huomattavasti Lovecraftin alkuperäisestä ajatuksesta, jossa pahat jumalolennot hallitsevat kaoottista kaikkeutta. Derlethin yhtenäistämässä tarustossa hänen kristilliset arvonsa tuovat esiin hyvän ja pahan taistelun. Lovecraft sen sijaan oli ateisti, jonka näkemykset heijastuivat hänen tarinoissaan kaikkeuden välinpitämättömyytenä suhteessa ihmiseen. Monet Lovecraft-tutkijat ovat korostaneet, ettei systemaattinen Cthulhu-tarusto ole varsinaisesti Lovecraftin luomus. Lovecraft itse ei tehnyt eroa Cthulhu-novellien ja muun tuotantonsa välillä, mutta korosti, että kaikki hänen tarinansa perustuivat samalle filosofiselle pohjalle, jonka mukaan ihmisellä tai inhimillisillä tunteilla ei ole kosmoksen mittakaavassa arvoa tai merkitystä.

Taruston keskeisiä hahmoja ovat suuret muinaiset, pelottava joukko jumalolentoja, joista tunnetuin on kammottava Cthulhu. Cthulhu ja hänen palvelijansa nukkuvat ja uneksivat R’lyehin mereen uponneessa kaupungissa. ”Kun tähtien asento on oikea”, Cthulhu herää ja aiheuttaa hävitystä koko maailmassa. Taruston perusteoksena pidetään Lovecraftin vuonna 1928 julkaistua novellia ”Cthulhun kutsu”. Muita yhdistäviä piirteitä ovat kuvitteelliset Uuden-Englannin kaupungit, kuvitteelliset jumalolennot, salatieteelliset ”kielletyt kirjat” sekä niin sanottu kosminen kauhu. Sekä Lovecraft että hänen seuraajansa laajensivat sittemmin tarustoa merkittävästi, osan toimiessa vielä Lovecraftin elinaikana ja jopa yhteistyössä hänen kanssaan.

Määritelmä

H. P. Lovecraft vuonna 1934.
August Derlethiä voidaan pitää Cthulhu-taruston varsinaisena luojana. Kuva vuodelta 1962.

Cthulhu-tarusto on useiden eri kirjailijoiden teoksissa esiintyvä fiktiivinen mytologia, joka sai alkunsa amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) tuotannosta. Taruston keskeisin piirre ovat ”suurina muinaisina” tunnetut hirviöt.[3] Suurten muinaisten lisäksi Lovecraftin tarinoissa toistuivat myös kuvitteelliset Uuden-Englannin pikkukaupungit, erinäiset henkilöhahmot sekä mielenterveydelle vaaralliset okkulttiset kirjat, jotka sisältävät salattua tietoa suurista muinaisista.[4] Monet Cthulhu-kirjailijat ovat lisäksi jäljitelleet Lovecraftin polveilevaa ja tahallisen vanhahtavaa kieltä. Cthulhu-tarusto onkin ennen muuta kaunokirjallinen ilmiö, vaikka aiheesta on tehty jonkin verran myös elokuvia[5] ja muita sovituksia.[6]

Tarusto ei määrity minkään yksittäisen seikan kautta,[7] vaan se sisältää laajan valikoiman toisiinsa linkittyviä viittauksia ja vihjauksia. Kyse ei myöskään ole virallisesta tuoteperheestä, eikä ole mitään keskitettyä tahoa, joka valvoisi, että sarjan tarinat muodostavat johdonmukaisen ja sisäisesti ristiriidattoman jatkumon. Tarustoa hyödyntävien tarinoiden kirjoittaminen ja julkaiseminen on ilmaista eikä siihen tarvita erillistä lupaa.[8] Markku Sadelehto luetteloi vuoden 1995 antologiassaan Musta kivi tunnusmerkit, joista vähintään osan tulee täyttyä, jotta tarina voidaan luokitella Cthulhu-tarustoon:[7]

  1. Kuviitteellinen Uuden-Englannin maantiede.
  2. Viittaukset Cthulhu-taruston jumalolentoihin ja muihin ilmiöihin.
  3. Salatieteelliset ”kielletyt kirjat”.
  4. Kosminen kauhu.

S. Albert Kivisen (1993) mukaan pelkkä ”Cthulhun mytologian aineiston mainitseminen ei riitä kelpuuttamaan julkaisua Cthulhun mytologiaan. Oleellista on se, millä tavoin aineistoa käsitellään.” Esimerkiksi pelkkä humoristinen viittaaminen ei riitä tekemään kertomuksesta Cthulhu-taruston edustajaa. Lisäksi mytologian rajamaille asettuu piirteitä, jotka voidaan toisinaan tulkita Cthulhu-taruston elementeiksi. Tällainen on esimerkiksi Edgar Allan Poen Arthur Gordon Pymin selonteosta (1838) lainattu huudahdus ”tekeli-li”. Vaikka huudahdusta on käytetty Cthulhu-tarustoon kuuluvissa novelleissa, Poen alkuperäistekstiä tuskin voi pitää genreen kuuluvana tekstinä.[9]

Lovecraft ei tietoisesti pyrkinyt kehittämään yhtenäistä mytologiaa tai tehnyt jyrkkää eroa Cthulhu-tarinoiden ja muun tuotantonsa välille. Hän käytti erilaisia termejä ristiriitaisesti eikä luokitellut kehittelemiään olentoja ja ilmiöitä. Lovecraft esimerkiksi viittasi ”muinaisilla” (The Old Ones) moniin erilaisiin olentoihin. Lovecraft kuitenkin korosti, että kaikki hänen tarinansa perustuivat samalle filosofiselle pohjalle, jonka ytimessä oli jyrkkä nihilismi ja pessimistinen suhtautuminen ihmisen merkitykseen maailmankaikkeudessa:[10]

»Kaikki tarinani pohjautuvat samalle perusoletukselle: ihmisten jakamat lait ja tarpeet ja tunteet ovat arvottomia ja merkityksettömia koko maailmankaikkeuden mittakaavassa. Täydellisen ulkopuolisuuden saavuttaakseen on unohdettava, että sellaiset seikat kuin orgaaninen elämä, hyvä ja paha ovat ylipäätään olemassa, sillä ne ovat vain erään vähäpätöisen ja väliaikaisen, ihmiseksi kutsutun rodun paikallisia piirteitä.»
(H. P. Lovecraft 1927 (vapaa suomennos ja lyhennelmä)[11])

Lovecraft-tutkijat S. T. Joshi ja David E. Schultz (2001) ovat kyseenalaistaneet, missä määrin Cthulhu-taruston käsitteellä voidaan mielekkäästi kuvata Lovecraftin tuotantoa. Taruston systematisoi August Derleth vasta Lovecraftin kuoleman jälkeen. Hän myös keksi nimen ”Cthulhu Mythos”. Joshin ja Schultzin mukaan vain harvat Lovecraft-tutkijat pitävät nykyään tämän fiktiivistä mytologiaa itsessään olennaisena ja katsovat, että kyseessä oli vain yksi monista ”omaleimaisen kosmisen vision” ilmentymistä. Muiden kirjailijoiden teksteissä Cthulhu-genre on kuitenkin suositumpi kuin koskaan.[10]

Daniels Harmsin The Encyclopedia Cthulhianan (1998) mukaan Cthulhu-tarinat muodostavat keskinäisten viittauksien verkon. Ensimmäisenä olivat Lovecraftin tarinat, joiden hahmoihin ja ilmiöihin muut kirjailijat viittasivat. Myöhemmin alettiin viitata tarinoihin, jotka viittaavat Lovecraft-pastisseihin, ja niin edelleen. Se, määritelläänkö tarina Cthulhu-tarustoon vai ei, on usein kiinni arvostelijan henkilökohtaisista mieltymyksistä.[12]

Historia

H. P. Lovecraft

”Palvojien kehä liikkui loputtomana bakkanaalina...” Hugh Rankinin aikalaiskuvitusta ”Cthulhun kutsuun”.

Lovecraft kertoi saaneensa ”fiktiivisen jumalluettelon” idean irlantilaiskirjailija Lordi Dunsanylta, joka teoksessaan The Gods of Pegana (1904) kuvaili kuvitteellista maata ja sen jumalia ja tarustoa. Toinen esikuva lienee ollut Arthur Machen, joka novellissaan ”The White People” (1904) viljeli viittauksia ”Mao Games”- ja ”Scarlet Ceremonies” -nimisiin mustan magian rituaaleihin. Lovecraftin Cthulhu-tarusto hahmottui samankaltaisten viittausten varaan. Viittaukset jatkuivat novellista toiseen, mutta Lovecraft muutteli niiden tarkkaa sisältöä aina tarinan tarpeiden mukaan. Eri novelleissa annetut kuvaukset ja tiedot ovatkin usein keskenään ristiriidassa.[13] Lovecraft viittasi myös aiempaan kauhukirjallisuuteen, kuten Ambrose Biercen kuvitteelliseen Marvells of Science -kirjaan sekä Robert W. Chambersin ja Edgar Allan Poen teoksiin.[14] Todellinen okkultismi näytteli taruston synnyssä verrattain pientä osaa. Lovecraft tunsi esoteriaa pintapuolisesti, mutta ei itse harjoittanut sitä tai uskonut yliluonnolliseen. Sama päti useimpiin Lovecraftin kirjailijaystävistä.[15]

Lovecraft kehitteli kuvitteellisia jumalolentoja jo ensimmäisissä novelleissaan.[10] Varhaisimpia Cthulhu-tarustoon luettavia teoksia olivat ”Dagon” (1917) ja ”Nyarlathotep” (1920). Tarusto hahmottui edelleen novelleissa ”Nimetön kaupunki” (1921) ja ”Juhlapäivä” (1923).[16] Vuosina 1925–1926 kirjoitettua ja 1928 julkaistua novellia ”Cthulhun kutsu” voidaan pitää taruston syntyhetkenä.[17] Novelli esitteli Lovecraftin fiktiivisen mytologian perusajatuksen: muinaisen hirviömäisen rodun, joka kauan sitten hallitsi maapalloa ja uneksii nyt meren tai maan syövereissä odottamassa valtansa uutta tulemista.[18] ”Cthulhun kutsun” ilmestyttyä Lovecraft kirjoitti aiheeseen liittyen tarinan tai kaksi vuodessa. Tarusto ei ollut yhtenäinen tai ristiriidaton kokonaisuus vaan filosofia, jonka varaan Lovecraftin tarinat rakentuivat.[16]

Novelleille ominainen piirre oli intertekstuaalisuus: tarinoissa oli toistuvia viittauksia erilaisiin historian tapahtumiin ja kaunokirjallisuuden klassikoihin. Todellisten ilmiöiden ja tapahtumien lisäksi Lovecraft viittasi usein myös omiin keksintöihinsä, viittauksia sen tarkemmin selittelemättä. Teksteissä mainitaan toistuvasti esimerkiksi ”hullu arabi Abdul Alhazred”, okkulttinen kirja nimeltä Necronomicon sekä erilaisia pelottavia jumalolentoja ja avaruuden muukalaisia, joista tunnetuimpia ovat Azathoth, Yog-Sothoth ja Nyarlathotep sekä erityisesti uponneessa R’lyehin kaupungissa asuva Cthulhu.[19] Pseudomytologia kehittyi ja muuttui Lovecraftin viimeisiin tarinoihin saakka.[10] Myöhemmissä tarinoissaan Lovecraft selitti fiktiiviset jumalansa avaruudesta saapuneiksi vieraiksi elämänmuodoiksi.[20]

Joshin ja Schultzin mukaan on vaikea sanoa, miten tosissaan Lovecraft suhtautui fiktiiviseen mytologiaansa. Kirjeenvaihdossaan hän käytti siitä humoristista ilmaisua ”Cthulhuism & Yog-Sothothery”. Frank Belknap Longille 1931 lähettämässään kirjeessä Lovecraft kuvaili Yog-Sothothia ”lapselliseksi luomukseksi”, jota hän oli kuitenkin käyttänyt, koska tosimaailman myytit olivat vieläkin lapsellisempia. Joshin & Schultzin mukaan Lovecraft ei suoranaisesti kuvaa myyttisiä tapahtumia, vaan yliluonnollinen tulkinta on fiktion sisällä tapahtuva, alkukantaisten ja taikauskoisten henkilöhahmojen väärinkäsitys. Lovecraft ei siten rakentanut mytologiaa vaan ”anti-mytologian”, joka modernina tieteellisenä aikana oli ainoa mahdollinen tarusto.[10]

Lovecraft näyttäisi pitäneen toisiinsa linkittyvien tarinoiden keskeisimpänä tekijänä niiden fiktiivistä Uuden-Englannin maantiedettä, josta hän käytti nimeä ”Arkham-sikermä” (the Arkham Cycle) tai ”Miskatonicin laakson myyttisikermä” (the Miskatonic Valley myth-cycle).[10]

Lovecraftin piiri

Monet tunnetuimmista teksteistään Lovecraft julkaisi yliluonnollisiin tarinoihin erikoistuneessa pulp-lehti Weird Talesissa.[18] Lovecraft oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa monien pulp-kirjailijoiden kanssa.[14] Monet heistä kirjoittivat juuri Weird Talesiin.[21] Keskustelemisen ohella piirin jäsenet lähettelivät toisilleen omia tekstejään palautteen toivossa. He alkoivat myös sijoittaa teksteihinsä viittauksia toistensa novelleihin.[14] Kyseessä oli mahdollisesti ensimmäinen ”jaettu universumi” (engl. shared universe).[22]

Lovecraftin kannustamana monet kirjeenvaihtopiirin jäsenet alkoivat kirjoittaa Cthulhu-pastisseja. Ensimmäisenä ehti Frank Belknap Long, joka julkaisi ”The Space Eaters”- (1928, suom. ”Avaruuden ahmijat”) ja ”The Hounds of Tindalos” (1929) -nimiset novellit jo ennen vuosikymmenen vaihdetta.[23] Vuonna 1930 ilmestyneessä pienoisromaanissa ”Kuiskaus pimeässä” Lovecraft mainitsi Clark Ashton Smithin keksimän Tsathoggua-jumalan. Pian tämän jälkeen Smith kirjoitti Necronomiconia käsitelleen novellin ”The Return of the Sorcerer”.[24] Smith ei varhaisessa vaiheessa todennäköisesti juurikaan saanut Lovecraftilta vaikutteita, vaan Lovecraft pikemminkin alkoi viittailla Smithin teksteihin. August Derlethille vuonna 1933 lähettämässään kirjeessä Smith arveli: ”Näyttää siltä, että olen aloittamassa mytologiaa.”[10] Smithille lähettämässään kirjeessä Lovecraft esitti humoristisen sukupuun, jonka mukaan molemmat kirjailijat polveutuivat suurista muinaisista.[25]

Myös Robert E. Howard kirjoitti jo varhain muutamia tarustoon kuuluvia novelleja, mutta luopui pian aiheesta ja keskittyi omiin fantasiamaailmoihinsa.[26] 1930-luvulla Lovecraftin piiriin liittyivät nuoret Robert Bloch ja Henry Kuttner,[21] jotka kumpikin kirjoittivat useita Cthulhu-pastisseja sekä ennen että jälkeen Lovecraftin kuoleman.[27] Lovecraft auttoi Blochia ja Kuttneria saamaan ensimmäiset novellinsa julkaisukuntoon. Novellissaan ”Kulkija tähdistä” (The Shambler from the Stars, 1935) Bloch tappoi Lovecraftia muistuttaneen hahmon; vastapalveluksena Lovecraft kirjoitti novellin ”Vainooja pimeydestä” (The Haunter of the Dark, 1936), jossa vuorostaan kuolee Robert Blake -niminen hahmo.[28] Paremmin muista Weird Tales -teksteistään tunnettu Hugh B. Cave kirjoitti joitakin lajityyppiin kuuluvia novelleja 1930-luvulla. Hieman ennen Lovecraftin kuolemaa kirjeenvaihtopiiriin liittynyt Fritz Leiber kirjoitti ensimmäiset Cthulhu-novellinsa vasta 1960-luvulla.[23]

Lovecraftin piiriin kuulunut August Derleth kehotti 1931 Lovecraftia nimeämään tarustonsa ja ehdotti itse ”Hasturin mytologiaa” (the Mythology of Hastur). Lovecraft vastasi pitävänsä ehdotusta hyvänä, vaikka huomauttikin saaneensa vaikutteita enemmän Arthur Machenilta ja Robert W. Chambersilta kuin Hasturin keksineeltä Ambrose Bierceltä.[10]

Tiettävästi yksikään piirin jäsenistä ei muodollisesti pyytänyt Lovecraftilta lupaa epävirallisten jatko-osien kirjoittamiseen. Lovecraft suhtautui lainailuun myönteisesti ja alkoi vastavuoroisesti itsekin ottaa vaikutteita muilta Cthulhu-taruston varhaisilta kehittäjiltä. Hän perusteli lainaamista huomauttamalla, että viittaukset laajempaan taustatarinaan loivat tarinoihin todentuntua. Monet lukijat erehtyivätkin luulemaan Cthulhua ja Necronomiconia todellisiksi.[24] Joshin ja Schultzin mukaan on kuitenkin liioittelua sanoa, että Cthulhu-tarusto olisi syntynyt Lovecraftin kannustamana. Pikemminkin muut jäljittelivät häntä oma-aloitteisesti, ja Lovecraft ylisti heidän saavutuksiaan vasta jälkikäteen, useimmiten pelkästä kohteliaisuudesta.[10]

Varhaiset Cthulhu-kirjailijat harvemmin kirjoittivat novelleja, joiden keskeisenä aiheena olisi ollut jokin Lovecraftin luomus. Sen sijaan he tyytyivät tekemään ohimeneviä viittauksia Lovecraftin keksimiin kuvitteellisiin hahmoihin, kirjoihin ja paikkoihin.[10] Lovecraft kuoli 1937. Tämän jälkeen monet hänen kirjeystävänsä lopettivat Cthulhu-pastissien kirjoittamisen väliaikaisesti tai pysyvästi.[15]

August Derlethin lisäykset

August Derlethin novelli ”The Trail of Cthulhu” oli Weird Talesin maaliskuun 1944 numeron kansikuvatarinana. Kuvittaja John Giunta.

Cthulhu-taruston varsinaisena luojana voidaan pitää August Derlethiä, joka keksi mytologian nimen ja pyrki antamaan sille systemaattisen esityksen.[29] S. T. Joshin ja David E. Schultzin mukaan Cthulhu-tarustosta tuli Derhethille suoranainen pakkomielle jo 1930-luvun alussa.[10] Toisin kuin aiemmat Cthulhu-kirjailijat, Derleth ei tyytynyt rakentamaan yhteisen taustamateriaalin pohjalle omaa mytologiaansa, vaan monet hänen teksteistään keskittyivät yksinomaan H. P. Lovecraftin luomiin hahmoihin. Derlethin tulkinnan pohjana oli Harold S. Farnesen lainaus tai referaatti Lovecraftin kirjeestä: Kaikki kertomukseni – – perustuvat yhdelle ja samalle taustatarinalle: että kauan sitten tätä maailmaa asutti vieras rotu, joka harjoittamansa mustan magian seurauksena menetti valtansa ja tuli karkoitetuksi, ja odottaa nyt ulkopuolella, alati halukkaana ottamaan tämän maan valtaansa jälleen. Kirje on sittemmin kadonnut eikä sitaatin aitoudesta voi siksi varmistua.[30]

Derleth uskoi, että Lovecraftin tietoisena aikomuksena oli ollut kehittää johdonmukainen tarusto, mutta kirjailijan ennenaikaisen kuoleman vuoksi työ jäi keskeneräiseksi. Derlethin kehittelemä Cthulhu-tarusto poikkesi kuitenkin monella tapaa Lovecraftin fiktiosta.[10] Lovecraftin kauhutarinoiden miljöö oli välinpitämätön, eikä hyvällä ja pahalla ollut siinä merkitystä. Lovecraftin maailmankuva oli ateistinen ja materialistinen, kun taas Derleth oli katolinen.[29] Hänen tulkinnassaan suuret muinaiset edustavat pahuutta ja ”vanhemmat jumalat” hyvyyttä.[10] Nämä kaksi ryhmää ovat jatkuvassa sodassa keskenään, ja vanhemmat jumalat ovat vanginneet suuret muinaiset näiden pahojen tekojen vuoksi.[31] Derleth myös tulkitsi Lovecraftin jumalhahmot elementaaleiksi: Cthulhu edustaa vettä, Nyarlathotep maata, Hastur ilmaa ja Derlethin oma keksintö Cthugha tulta. Lisäksi Derleth katsoi, että Lovecraftin tuotanto oli jaettavissa Cthulhu-tarustoon kuuluviin ja kuulumattomiin novelleihin.[10]

Pian Lovecraftin kuoleman jälkeen Derleth alkoi hahmotella systemaattista Cthulhu-tarustoa. Hän esitteli monet ajatuksistaan artikkelissa ”H. P. Lovecraft, Outsider” (River, klesäkuu 1937), jossa esiintyi ensimmäistä kertaa sanapari ”Cthulhu mythology”. Derleth alkoi myös kirjoittaa ”postyymejä yhteistyönovelleja”, jotka perustuivat Lovecraftin summittaisiin muistiinpanoihin ja julkaistiin molempien kirjailijoiden nimissä.[10] Vuonna 1939 Derleth ja Donald Wandrei perustivat Arkham House -pienkustantamon, jonka ensimmäinen kirja oli Lovecraft-kokoelma The Outsider and Others.[15] Se erikoistui kauhuun, fantasiaan ja muuhun yliluonnolliseen kirjallisuuteen,[32] johon suuret kustantamot olivat tuohon aikaan haluttomia tarttumaan. Kustantamonsa kautta Derleth hallitsi Lovecraftin tuotannon immateriaalioikeuksia. Hän oli myös tarkka siitä, etteivät muut julkaisseet Cthulhu-kirjallisuutta ilman Arkham Housen lupaa.[15] Derleth kannusti muita kirjailijoita hyödyntämään Cthulhu-tarustoa omissa töissään, mutta pyrki estämään sellaisten tekstien julkaisun, jotka eivät olleet yhteneväisiä hänen tulkintansa kanssa.[10]

Derleth piti itseään Lovecraftin työn jatkajana ja puolusti tulkintansa uskollisuutta alkuteksteille. Lovecraft-toimituksiensa esipuheissa Derleth antoi usein alkuteksteille uuden tulkinnan, joka heijasteli kirjailijan kuoleman jälkeen syntynyttä Cthulhu-tarustoa.[10] Vanhoilla päivillään Derleth vihjasi Lovecraftin nimittäneen hänet ”opetuslapsekseen”.[15] Arkham House julkaisi 1940- ja 1950-luvun mittaan useita Lovecraft-kokoelmia, Cthulhu-pastisseja sekä Lovecraftin tuotantoa ja elämää käsitteleviä taidekriittisiä ja tutkimuksellisia tekstejä.[33] Lovecraftin arvostus alkoi nousta 1960-luvun mittaan, jolloin hänen tuotantoaan alettiin julkaista pehmeäkantisina taskukirjapainoksina. Myös ensimmäiset Lovecraft-filmatisoinnit tehtiin tuolloin.[34]

Derleth kuoli 1971, minkä jälkeen Lovecraftin suosio lähti nopeaan nousuun. Tutkijat ovat erimielisiä, tapahtuiko näin kuoleman vuoksi vai siitä huolimatta.[34] Derlethin ansioihin on luettava taloudellisesti kannattavan ja taiteellisesti korkeatasoisen kustannustoiminnan rakentaminen erittäin marginaalisen kirjallisuudenlajin varaan.[15][32] Daniel Harmsin (1998) mukaan ”Derleth oli suurelta osin vastuussa Lovecraftin tuotannon ja Cthulhu-kirjallisuuden leviämisestä”, mutta toisaalta myös kahlitsi kasvua mikromanageroinnillaan.[15] Joshi ja Schultz (2001) eivät arvosta Derlethin katolisvaikutteista tulkintaa, joka heidän mukaansa rakentui yksittäisen, aitoudeltaan kyseenalaisen Lovecraft-sitaatin varaan. Cthulhun tulkitseminen vesielementaaliksi on heidän mukaansa järjetöntä, koska Lovecraftin tarinassa hahmo oli vangittu meren alle.[10] Markku Sadelehdon (1995) mukaan ihmiskeskeinen hyvän ja pahan kamppailu on Cthulhu-taruston kontekstissa ”naiivi ja absurdi konsepti”.[29] Jotkut Lovecraft-harrastajat kiistävät nykyään Derlethin tarinoiden aseman Cthulhu-kirjallisuutena. Muiden Lovecraftin aikalaisten Cthulhu-statuksesta ollaan kuitenkin melko yksimielisiä.[35]

Osaksi kauhun valtavirtaa

Cthulhu-pastissien ja -ihailijoiden määrä kasvoi 1970-luvun mittaan nopeasti, samoin Lovecraft-aiheisen tutkimuskirjallisuuden.[34] Varhainen Cthulhu-tutkimus keskittyi kiistelemään siitä, mitkä Lovecraftin novellit voidaan lukea Cthulhu-tarustoon kuuluviksi.[10] Myöhemmin Lovecraft-tutkijoiden ja Cthulhu-taruston ihailijoiden välille syntyi kuitenkin erimielisyyksiä, jotka jatkuvat osin edelleen. Tutkijat ovat usein korostaneet Lovecraftin tuotannon omaleimaisuutta ja eroavaisuuksia myöhempään Cthulhu-tarustoon. Cthulhu-taruston sijaan Lovecraft-tutkijat ovat keskittyneet Lovecraftin tuotannon filosofisiin aineksiin ja kaunokirjallisiin esikuviin.[36] Tutkijat ovat myös korostaneet, ettei Lovecraft ainakaan tietoisesti kehitellyt tuotantoaan selvärajaisiksi tarinasikermiksi,[10] ja Daniel Harmsin mukaan tällaiset jaottelut ovat mielivaltaisia.[37]

Uusien Cthulhu-pastissien ilmestyminen jatkui kiistoista huolimatta.[38] Vuonna 1980 jopa Stephen King julkaisi Cthulhu-vaikutteisen novellin ”Crouch End”.[39] Lisäksi vanhat Cthulhu-novellit saivat runsaasti näkyvyttä Lin Carterin toimittamista antologioista, joihin hän usein sisällytti Cthulhu-tarustoa käsitteleviä novelleja. Lovecraftin ja Cthulhu-taruston suosio laski 1980-luvun alussa. Syynä oli mahdollisesti se, että Derlethin kuoltua Arkham House alkoi julkaista perinteisempää kauhua ja tieteiskirjallisuutta. Cthulhu-tarustoa käsitteleviä novelleja ilmestyi edelleen erilaisten pienkustantamojen kokoelmissa ja lehdissä, mutta niiden levikki oli pieni.[38]

Oman lukunsa muodostivat Cthulhu-mytologian inspiroimat okkulttiset teokset, joista ensimmäiset ilmestyivät 1970-luvulla. Vuonna 1972 Kenneth Grant yritti teoksessaan The Magical Revival yhdistää Lovecraftin fiktiota Aleister Crowleyn tuotantoon. Vuosikymmenen kuluessa ilmestyivät myös ensimmäiset ”todelliset” Necronomiconit. Niistä tunnetuin on niin sanottu ”Simonin Necronomicon” (1977), joka yhdistelee Cthulhu-tarustoa sumerilaiseen mytologiaan.[34] Valheellisesta markkinoinnista huolimatta yksikään Necronomiconeista ei ole aito, vaan kirjat on kirjoitettu Lovecraftin kuoleman jälkeen.[40] Lovecraftin ei myöskään tiedetä saaneen vaikutteita sumerilaisesta kirjallisuudesta tai vapaamuurarien opeista, vaikka Necronomiconin eri versiot ovatkin vihjailleet tällaista. Lovecraft-harrastajien parissa Necronomiconien maine on ollut varsin kehno.[34]

Vuonna 1981 ilmestyi Sandy Petersenin suunnittelema Cthulhun kutsu -roolipeli, jonka maailma perustui Lovecraftin ja hänen seuraajiensa kirjoihin. Pelillä ei tuoreeltaan ollut juurikaan vaikutusta alan kirjallisuuteen, mutta se esitteli Cthulhu-taruston suurelle ihailijajoukolle ja mahdollisti siten lajityypin vähittäisen renessanssin.[41] 1990-luvun mittaan Cthulhu-pastisseja ilmestyi jälleen tiheään. Niiden suosiota lisäsivät Robert M. Pricen toimittamat lukuisat Cthulhu-antologiat.[10] Vuosituhannen vaihteeseen mennessä Cthulhu-tarusto oli suositumpi kuin koskaan, ja internet on edelleen lisännyt sen suosiota.[41] Vuonna 2003 Neil Gaiman voitti Hugo-palkinnon novellillaan ”A Study in Emerald”. Tarinassa Sherlock Holmes päätyy tutkimaan Cthulhu-tarustoon kytkeytyvää mysteeriä.[3] Encyclopædia Britannican mukaan Cthulhu-tarustosta on tullut ”kulttuuri-ilmiö”, joka kirjallisuuden ohella on innoittanut musiikkia, kauhuelokuvia sekä ”ehkä kaikkein tärkeimpänä monenlaisia pelejä”, kuten lautapelejä, korttipelejä, roolipelejä ja tietokonepelejä.[6]

Vastaanotto

Sadat eri kirjailijat ovat kirjoittaneet Cthulhu-tarustoon kuuluvia novelleja ja romaaneja, ja kaunokirjallisuuden historiassa ilmiö on laajuudessaan ainutlaatuinen.[8] Uusia Cthulhu-tarustoon kuuluvia teoksia ilmestyy jatkuvasti,[35] ja ne edustavat monia eri lajityyppejä ja viihdemuotoja.[6]

Daniel Harmsin mukaan juuri taruston laajuus on sen suosion salaisuus. Kirjallisuudessa oli aiemminkin esiintynyt fiktiivisiä mytologioita, mutta ne olivat rajoittuneet yhden kirjailijan teoksiin. Cthulhu-kirjaiiljoita on paljon, ja lukijalla on siksi mahdollisuus valita tyyliltään ja teemoiltaan omaan makuunsa sopivia tekstejä. Harms myös arvioi, että Cthulhu-tarinoille ominainen epämääräinen viittaaminen ja tulkinnanvaraisuus tekevät tarustosta kiehtovan salaperäisen. Lukija voi joko nauttia tuntemattoman pelosta tai perehtyä tarustoon syvemmin lukemalla lisää aiheesta kirjoitettuja kirjoja. Halutessaan hän voi jopa kirjoittaa itse uusia Cthulhu-kertomuksia.[42]

Cthulhu-tarusto on herättänyt monien okkultistien mielenkiinnon. Harms arvioi tämän johtuvat siitä, että Lovecraft tunsi tosimaailman mytologioita hyvin ja siksi Cthulhu-tarustolla on monia aidosta kansanperinteestä muistuttavia piirteitä. Samasta syystä okkultistit löytävät Cthulhu-novelleista omia uskomuksiaan ja maailmankatsomuksiaan heijastelevia piirteitä.[42]

Toistuvia aiheita

Suuret muinaiset

Dominique Signoretin piirros Shub-Niggurathista.
Pääartikkeli: Suuret muinaiset

Cthulhu-taruston tunnetuin ja keskeisin elementti ovat suuret muinaiset, jotka kuvataan niin kammottiviksi, että pelkästään niiden näkeminen voi ajaa ihmisen hulluuteen. Lovecraftin mukaan suuret muinaiset ovat vieraista ulottuvuuksista saapuneita kummallisia ja vieraita olentoja.[3] Myöhemmissä teksteissä ne on usein tulkittu pahantahtoisiksi epäjumaliksi. Taruston olennoista tunnetuin on ”suurten muinaisten ylipappi” Cthulhu, joka on maannut miljoonia vuosia kuolemankaltaisessa unessa meren pohjassa, uponneessa R’lyehin kaupungissa. Tähän liittyy tunnettu ja tarustossa usein toistuva sanonta ”Ph’nglui mglw'nafh Cthulhu R’lyeh wgah’nagl fhtagn” eli ”Talossaan R’lyehissä kuollut Cthulhu odottaa uneksien”. Telepaattisten voimiensa avulla suuret muinaiset ovat hankkineet ihmisten joukosta itselleen avustajia, ja kun ”tähdet ovat oikein”, R'lyeh nousee merestä ja suuret muinaiset palaavat valtaan palvojiensa avustamina.[16] Suuria muinaisia yhdistäviä piirteitä ovat suuri fyysinen koko, telepaattiset voimat ja vankeus, joka rajoittaa olennon toiminnan tietylle alueelle.[43]

Toisinaan suurista muinaisista erotetaan ”ulommat jumalat” (outer gods, myös ”toiset jumalat”, other gods). Luokitus on peräisin Cthulhun kutsu -roolipelistä ja levisi kaunokirjallisuuteen vasta 1990-luvun lopulla.[44] Suuret muinaiset kuvataan usein persoonallisiksi ja aineellisiksi olennoiksi, kun taas toiset jumalat ovat kosmisten voimien henkilöitymiä.[45] Ulommista jumalista voimakkain on ”sokea idiootti” Azathoth, universumin keskipisteessä hoviaan pitävä ”demonisulttaani”, joka edustaa maailmankaikkeuden luonutta alkukaaosta.[46] Muita toisia jumalia ovat esimerkiksi portinvartija Yog-Sothoth, joka Azathothin kanssa hallitsee maailmankaikkeutta,[47] sekä naispuolinen tai androgyyni hedelmällisyydenjumala Shub-Niggurath[48] eli ”Pukki jolla on tuhat lasta”. Ulompien jumalten sanansaattajana toimii Nyarlathotep,[16] joka kykenee ottamaan monenlaisia hahmoja ja jolla on lukemattomia maanpäällisiä palvojia.[49]

Jotkut Lovecraft-tutkijat kiistävät jaottelun suuriin muinaisiin ja ulompiin jumaliin ja luopuvat yrityksistä luokitella Cthulhu-taruston olentoja.[50] Myös Cthulhun kutsun uusin laitos (2015) on luopunut jumalten luokittelusta ja korostaa Lovecraftin käyttämän termistön epäjohdonmukaisuutta.[51]

Muita olentoja

”Se lamautti tietoisuutemme – – järkyttävä, sanoinkuvaamaton olio – – muodoton protoplasmakuplien kasa, heikosti itsevalaiseva, ja joka puolella sen koko tunnelin täyttävää keulaa muotoutui ja taas katosi lukemattomia väliaikaisia silmiä, kuijn vihertäviä loistavia märkärakkuloita...” H. P. Lovecraftin kuvaili shoggotheja pienoisromaanissaan Hulluuden vuorilla.[52]

Pienoisromaanissaan Hulluuden vuorilla Lovecraft antaa yksityiskohtaisen selonteon maapallon historiasta ja toistuvista avaruusolentojen valloitusretkistä.[16] Ensimmäisenä maapallolle saapuivat muinaiset (Elder Things), jotka muistuttivat osittain eläintä ja osin kasvia. Ne hallitsivat maapalloa satojen miljoonien vuosien ajan ja loivat ensimmäiset elolliset olennot. Alkulimasta muinaiset muovasivat myös shoggotheiksi kutsutut muotoaan muuttavat orjat, jotka rakensivat isännilleen valtavia kivisiä kaupunkeja. Noin 50 miljoonaa vuotta sitten maapallolle saapui Cthulhun rotu, joka koostui maapallolle vieraasta aineesta. Muinaiset ja Cthulhun rotu kävivät pitkän ja raa’an sodan. Rauhansopimuksessa muinaiset saivat meret ja vanhat mantereet, kun taas uudet mantereet annettiin Cthulhun rodulle. Sittemmin R’lyeh ja muut Cthulhun rodun kaupungit kuitenkin upposivat merten alle. Jurakaudella maapallolle saapuivat myös rapumaiset sieniolennot (mi-go), joiden kotiplaneetta oli Yuggoth eli Pluto. Nekin koostuivat oudosta aineesta ja valloittivat ”pohjoiset maat”, jolloin muinaiset joutuivat vetäytymään Antarktikselle, joka oli niiden alkuperäinen asuinsija. Valtakautensa lopulla muinaiset loivat itselleen lemmikiksi ja ravinnoksi ”alkukantaisen nisäkkään” eli ihmisen esi-isän. Muinaiset kuolivat sukupuuttoon noin miljoona vuotta sitten, pitkän taantumisen ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Niiden jälkeensä jättämiä raunioita hallitsevat katkerat ja vastenmieliset shoggoth-orjat.[53]

Lovecraftin tarinoissa esiintyy myös Yithin suurrotuna tunnettu ajassa matkustava laji. Olennot eivät siirry fyysisesti ajasta toiseen vaan vaihtavat telepaattisesti mieliään eri aikakausina elävien älyllisten olentojen kanssa.[54] Myös mi-got vaikuttavat maapallolla edelleen, kidnappaavat ihmisiä ja harjoittavat kaivostoimintaa salaisista vuoristotukikohdistaan käsin.[55] Meriä puolestaan hallitsevat kalan ja ihmisen risteytystä muistuttavat syväläiset, jotka mieluusti parittelevat ihmispalvojiensa kanssa.[56] Myöhemmät Cthulhu-kirjailijat ovat kehitelleet omia otuksiaan, joita ovat esimerkiksi August Derlethin ”iljettävä tcho-tcho-kansa”, Burman viidakossa elävä puoli-inhimillisten kannibaalien kansa. Tuoreempi Cthulhu-kirjallisuus tietää kertoa, että CIA aseisti tcho-tchoja Vietnamin sodan aikana.[57]

”Lovecraft-maa”

Massachusetts sellaisena kuin se Lovecraftin novelleissa kuvataan.

Kuvitteelliset Uuden-Englannin kaupungit ja muut tapahtumapaikat ovat olennainen osa Cthulhu-tarustoa,[16] ja ne tunnetaan englanniksi usein nimellä ”Lovecraft Country” (”Lovecraft-maa”).[58] Lovecraft itse näyttäisi hahmottaneensa fiktiivistä maailmaansa juuri sen maantieteen, ei niinkään taruolentojen kautta.[10]

Lovecraftin fiktiivisen maantieteen keskus on Massachusettsissa sijaitseva Arkham, joka oli muotoiltu väljästi todellisen Salemin kaupungin pohjalta. Lovecraft kuvasi muitakin kuvitteellisia Massachusettsin paikkoja, joista Innsmouth muistuttaa Newburyportia ja Kingsport Marbleheadia. Dunwichin Lovecraft rakensi Hampdenia, Wilbrahamia ja Monsonia ympäröivien alueiden pohjalta. Lovecraftin kuvaileman Massachusettsin osan läpi virtaa Miskatonicjoki, jonka etelärannalla Arkham sijaitsee. Arkhamissa toimii Miskatonicin yliopisto, jonka kirjastossa on laaja kokoelma salatieteellisiä teoksia.[16] Lovecraft painotti kirjoissaan Miskatonicin tieteellisyyttä ja rationaalisuutta. Tuoreemmissa Cthulhu-tarustoon kuuluvissa teoksissa yliopisto esitetään usein okkulttisena oppilaitoksena.[59]

Sepitteellisten paikkojen ohella Lovecraft sijoitti novellejaan myös todellisiin Uuden-Englannin paikkoihin, kuten kotikaupunkiinsa Providenceen.[58] Muita Cthulhu-tarustossa toistuvia paikkoja ovat Boston, Salem, Danvers, Marblehead, Gloucester ja Newburyport; toisinaan mainitaan jopa todellisia yksittäisiä rakennuksia kuten kirjastoja.[58]

Myöhemmät Cthulhu-taruston kirjailijat ovat kehitelleet omia fiktiivisiä paikkojaan. Ramsey Campbell on omissa Cthulhu-tarinoissaan luonut Englannissa sijaitsevan Brichesterin kaupungin ja Goatswoodin metsän.[60]

Kielletyt kirjat

Keskeinen osa tarustoa ovat sen kuvitteelliset kirjat, joista tunnetuin on Lovecraftin itsensä kehittämä Necronomicon. Kirjan kirjoitti Lovecraftin mukaan ”hullu arabi” Abdul Alhazred noin vuonna 730 Damaskoksessa.[16] Necronomicon kuvataan pelottavaksi ja ”pahaksi” kirjaksi,[61] joka sisältää tietoa suurista muinaisista ja mustasta magiasta.[62] Kirja on niin tunnettu, että siitä on laadittu useita todellisia ennallistuksia, tunnetuimpana ”Simonin Necronomicon”.[34] Jo Lovecraftin elinaikana monet erehtyivät luulemaan Necronomiconia todelliseksi kirjaksi,[61] ja väärennökset ovat sittemmin hämmentäneet asiaa entisestään.[34] Lovecraft itse myönsi aina suoraan, että kyse oli sepitteestä. Motiivina oli hänen mukaansa se, että tosimaailman salatieteelliset teokset ovat tylsiä ja epäkiinnostavia. Lisäksi viittaukset olemattomiin kirjoihin toivat novelleihin toden tuntua.[61]

Muut Cthulhu-kirjailijat alkoivat pian keksiä omia kiellettyjä kirjojaan, joihin Lovecraft ajoittain viittasi itsekin.[61] Clark Ashton Smithin keksintöä oli Eibonin kirja (kirjoittanut profeetta Eibon),[16] August Derleth ja Robert Bloch kehittelivät Cultes des Goules -nimisen teoksen (”Ghulien kultit”, kirjoittanut kreivi D’Erlette),[63] Robert E. Howardin tarinoista on peräisin Unaussprechlichen Kulten (”Sanoinkuvaamattomat kultit”, kirjoittajana Friedrich Wilhelm von Junzt) ja Robert Blochin kertomuksissa esiintyy De Vermiis Mysteriis (”Madon salaisuudet”, kirjoittanut Ludvig Prinn). Arkhamissa sijaitsevassa Miskatonicin yliopistossa on näitä kirjoja edustava valikoima.[16]

Taruston todelliset hahmot ja paikat

Eräät Cthulhu-tarustossa esiintyvät asiat ovat todellisia: esimerkiksi Lovecraftin usein mainitsema planeetta Yuggoth tarkoittaa Plutoa. Lovecraftin mukaan sekä Olaus Wormius että John Dee tunsivat Necronomiconin ja käänsivät sen osittain tai kokonaan.[16] Lovecraftin mainitsema Olaus Wormius tosin vaikutti 1200-luvun alussa, vuosisatoja ennen tosimaailman vastineensa syntymää.[64] Todellinen Voynichin käsikirjoitus on liitetty Cthulhu-tarustoon, samoin teosofien kirjoituksissa esiintyvä Dzyanin kirja.[16]

Monet Cthulhu-taruston elementeistä ovat peräisin tosimaailman kansanperinteestä. Yleensä viittaukset ottavat aiheen suhteen suuria vapauksia.[65] Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Bast (kissajumalatar muinaisessa Egyptissä),[66] Dagon (seemiläinen hedelmällisyydenjumala, joka mainitaan myös Raamatussa)[67], Hypnos (unen jumala Kreikan tarustossa)[68] ja Wendigo (lainaus Pohjois-Amerikan intiaanien tarustosta).[69] Lovecraft ihaili lapsuudessaan suuresti Tuhatta ja yhtä yötä sekä itämaista kulttuuria.[61] Islamilaisesta mytologiasta lainattuja Cthulhu-taruston elementtejä ovat esimerkiksi ruumiita syövät ghūlit sekä Irem, ”tuhansien pilarien” rauniokaupunki Arabian autiomaassa.[70] Hullun arabin Abdul Alhazredin nimi oli peräisin 5-vuotiaan Lovecraftin leikeistä.[61]

Muutamat Lovecraftin ystäväpiirin jäsenet ovat antaneet nimensä Cthulhu-taruston fiktiivisille hahmoille. Clark Ashton Smithin mukaan on nimetty atlantislainen ylipappi Klarkash-Ton.[71] Comte D’Erlette oli todellinen August Derlethin esi-isien käyttämä arvonimi. Cthulhu-tarustossa kreivi D’Erlette kuvataan pariisilaiseksi kannibaaliksi ja Cultes des Goulesin kirjoittajaksi.[72]

Cthulhu-tarusto Suomessa

Ensimmäiset suomalaiset Cthulhu-pastissit kirjoitti S. Albert Kivinen, jonka novelli ”Keskiyön mato Ikaalisissa” julkaistiin Portti-lehdessä vuonna 1987.[73] Seuraavana vuonna ensimmäisen Cthulhu-novellinsa julkaisi Boris Hurtta, jonka kertomuksissa seikkailevat bibliofiili Valdemar Rydberg ja tämän apuri Nils Hermelin. Sarjan ensimmäinen novelli ilmestyi Portissa 1988.[74] Juri Nummelinin mukaan on ”kotimaisista kirjailijoista kaikkein johdonmukaisimmin jatkanut Lovecraftin linjoilla”.[73] Vuonna 1993 ilmestyi Hurtan toimittama antologia Kultainen naamio, johon Cthulhu-pastisseja kirjoittivat mm. Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo.[75] Kokoelma Hurtan Cthulhu-novelleja ilmestyi vuonna 2010 nimellä Valdemarin kirja.[73] Vuonna 2012 ilmestyi humoristinen novelliantologia On Suurten Muinaisten aika, jonka antagonistina toimii suuria muinaisia palvova Paavo Väyrynen.[76] Toistaiseksi tuorein suomalainen Cthulhu-antologia on 2016 ilmestynyt Juri Nummelinin toimitus Kirotun kirjan vartija, joka kolmen vanhan novellin ohella sisältää 14 uutta suomalaista Cthulhu-kertomusta.[77]

Lovecraftin koko tuotanto julkaistiin suomeksi vuodesta 1988 alkaen.[78] Lisäksi Suomessa koettiin 1990-luvun alussa muutaman vuoden mittainen kauhukirjallisuuden buumi, jonka aikana suomennettiin runsaasti vanhempaa amerikkalaista pulp-kirjallisuutta.[79] Vuonna 1995 ilmestynyt Markku Sadelehdon toimittama antologia Musta kivi oli omistettu yksinomaan Cthulhu-tarustolle, ja sisälsi sekä lajin klassikoita että tuoreempia kehitelmiä.[80] Derlethin ja Lovecraftin nimiin merkitty Kauhun kynnys ilmestyi suomeksi 1993. Vaskikirjat julkaisi vuonna 2019 Derleth-kokoelman Cthulhun jäljet, joka sisältää viisi tarustoa käsittelevää novellia.

Suomalaiset Cthulhu-novellit sijoittuvat usein Satakuntaan. Perinteen aloitti jo Kivinen,[73] joka novelleissaan kehitteli Ikaalisista suomalaisen vastineen Lovecraftin Dunwichille.[81]

Katso myös

Lähteet

  • Ashley, Mike: Weird Tales (Toimittaneet John Clute & John Grant) The Encyclopedia of Fantasy. 1997. London: Orbit. Viitattu 29.12.2020. (englanniksi)
  • Bauer, Patricia: Cthulhu Encyclopædia Britannica. 2.8.2019. Viitattu 30.12.2020. (englanniksi)
  • Mäyrä, Frans: ”Nopea viillos kauhuun”, Ulkomaisia kauhukirjailijoita, s. 10–19. Toimittaneet Jukka Halme & Juri Nummelin. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2.
  • Harms, Daniel: The Encyclopedia Cthulhiana. Second Edition. Oakland, CA: Chaosium, Inc., 1998. ISBN 1-56882-119-0. Archive.org. (englanniksi)
  • Joshi, S. T. & Schultz, David E.: An H. P. Lovecraft Encyclopedia. Westport, Connecticut – London: Greenwood Publishing Group, 2001. ISBN 9780313315787. Google-kirjat. (englanniksi)
  • Langford, David: Cthulhu Mythos (Toimittaneet John Clute & John Grant.) The Encyclopedia of Fantasy. 1997. London: Orbit. Viitattu 22.12.2020. (englanniksi)
  • Langford, David: Cthulhu Mythos (Toimittaneet John Clute, David Langford, Peter Nicholls & Graham Sleight.) The Encyclopedia of Science Fiction. 2.8.2020. London: Gollancz. Viitattu 22.12.2020. (englanniksi)
  • Petersen, Sandy; Mason, Mike; Fricker, Paul; Willis, Lynn & friends: Call of Cthulhu: Horror Roleplaying in the Worlds of H. P. Lovecraft – Keeper Rulebook. Ann Arbor, MI: Chaosium, Inc., 2015. ISBN 978-1568824307. (englanniksi)
  • Wilson, Colin & Langford, David: Lovecraft, H. P. (Toimittaneet John Clute & John Grant) The Encyclopedia of Fantasy. 1997. London: Orbit. Viitattu 29.12.2020. (englanniksi)

Suomalaisia Cthulhu-antologioita ja -kokoelmia

  • Hurtta, Boris: Valdemarin kirja. Tampere: Portti-kirjat, 2010. ISBN 978-952-5211-09-2.
  • Kivinen, S. Albert: ”Cthulhun mytologiasta”, Kultainen naamio, s. 9–13. Novelliantologian toimittanut Boris Hurtta. Hyvinkää: Book Studio, 1993. ISBN 951-611-548-9.
  • Nummelin, Juri (toim.): On Suurten Muinaisten aika. Turku: Turbator, 2012. ISBN 978-952-5666-70-0.
  • Nummelin, Juri (toim.): ”Lukijalle”, Kirotun kirjan vartija, s. 5–8. Helsinki: Jalava, 2016. ISBN 978-951-887-531-7.
  • Sadelehto, Markku: ”Esipuhe”, Musta kivi, s. 7–13. FAN-sarja. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20103-0.
  • Sadelehto, Markku: ”Esipuhe”, Lovecraftin lähteillä, s. 7–13. Helsinki: Jalava, 2013. ISBN 978-951-887-466-2.

Viitteet

  1. ↑ Sadelehto 1995, s. 7. (”Cthulhu Mythos, joka voidaan suomentaa Cthulhu-tarustoksi...”)
  2. ↑ Kivinen 1993, s. 9.
  3. ↑ a b c Langford 2020.
  4. ↑ Sadelehto 1995; Harms 1998, s. vii.
  5. ↑ Mäyrä 2005, s. 16.
  6. ↑ a b c Bauer 2019.
  7. ↑ a b Sadelehto 1995, s. 9.
  8. ↑ a b Harms 1998, s. vii.
  9. ↑ Kivinen 1993, s. 10–11.
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Joshi, S. T. & Schultz, David E.: Cthulhu Mythos. An H.P.Lovecraft encyclopedia, 2001. Viitattu 13.1.2021. (englanniksi)
  11. ↑ ”Now all my tales are based on the fundamental premise that common human laws and interests and emotions have no validity or significance in the vast cosmos-at-large…. To achieve the essence of real externality, whether of time or space or dimension, one must forget that such things as organic life, good and evil, love and hate, and all such local attributes of a negligible and temporary race called mankind, have any existence at all.” (Joshi & Schultz 2001, s. 51.)
  12. ↑ Harms 1998, s. xv.
  13. ↑ Harms 1998, s. viii–ix.
  14. ↑ a b c Harms 1998, s. ix.
  15. ↑ a b c d e f g Harms 1998, s. x.
  16. ↑ a b c d e f g h i j k l Sadelehto 1995, s. 7–13.
  17. ↑ Sadelehto 1995, s. 7–8; Ashley 1997.
  18. ↑ a b Wilson & Langford 1997.
  19. ↑ Harms 1998, s. vii–viii.
  20. ↑ Joshi, S. T. & Schultz, David E.: Necronomicon. An H.P.Lovecraft encyclopedia. Viitattu 13.1.2021. (englanniksi)
  21. ↑ a b Ashley 1997.
  22. ↑ Nummelin 2016, s. 6.
  23. ↑ a b Sadelehto 1995, s. 8.
  24. ↑ a b Harms 1998, s. ix–x.
  25. ↑ Lubnow, Fred: Necronomicon Convention talk on the Biology of the Old Ones, Part 4 – Taxonomy of the Old Ones (H.P. Lovecraft!). Lovecraftian Science, 26.9.2013. Viitattu 17.1.2021. (englanniksi)
  26. ↑ Sadelehto 1995, s. 11.
  27. ↑ Sadelehto 1995, s. 12.
  28. ↑ Sadelehto 2013, s. 7–13.
  29. ↑ a b c Sadelehto 1995, s. 7.
  30. ↑ Joshi & Schultz, s. 53. (”You will, of course, realize that all my stories, unconnected as they may be, are based on one fundamental lore or legend: that this world was inhabited at one time by another race, who in practicing black magic, lost their foothold and were expelled, yet love [sic] on outside ever ready to take possession of this earth again.”)
  31. ↑ Harms 1998, s. x–xi.
  32. ↑ a b Clute, John: Arkham House. The Encyclopedia of Fantasy, toimittaneet John Clute & John Grant. London: Orbit, 1997. Viitattu 29.12.2020. (englanniksi)
  33. ↑ Harms 1998, s. xi.
  34. ↑ a b c d e f g Harms 1998, s. xii.
  35. ↑ a b Harms 1998, s. xiii.
  36. ↑ Harms 1998, s. xii–xiii.
  37. ↑ Harms 1998, s. xvi.
  38. ↑ a b Harms 1998, s. xii-xiii.
  39. ↑ Sadelehto 1995, s. 8.
  40. ↑ Esimerkiksi Simonin Necronomiconin takakansi väittää seuraavaa: ”H. P. Lovecraft denied the Book's existence, but the dreaded NECRONOMICON has finally surfaced. Written in Damascus in the Eighth Century A.D. by the 'Mad Arab' Abdul Alhazred – – Editor Simon overcame huge obstacles during his daring efforts to bring to light this, the most famous, the most potent, and potentially, the most dangerous Black Book known to the Western World...” Ks. myös Harms 1998, s. xii.
  41. ↑ a b Harms 1998, s. xiii.
  42. ↑ a b Harms 1998, s. xiv.
  43. ↑ Harms 1998, s. 126–128.
  44. ↑ Harms 1998, s. xiii, 233.
  45. ↑ Harms 1998, s. 126–128, 233.
  46. ↑ Harms 1998, s. 16–17.
  47. ↑ Harms 1998, s. 345–347.
  48. ↑ Harms 1998, s. 275–276.
  49. ↑ Harms 1998, s. 218–225.
  50. ↑ Harms 1998, s. 233.
  51. ↑ Petersen ym. 2015, s. 310.
  52. ↑ Lovecraft, H. P.: Vaaniva pelko ja muita kertomuksia, s. 340–341. Suomentanut Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä. Jalava, 2011. ISBN 978-951-887-437-2.
  53. ↑ Lovecraft, H. P.: At the Mountains of Madness. Kirjoitettu ennen heinäkuuta 1931, julkaistu Astounding Storiesissa 1936. Wikisource, 11.1.2021. (englanniksi)
  54. ↑ Harms 1998, s. 128–130.
  55. ↑ Harms 1998, s. 192–193.
  56. ↑ Harms 1998, s. 81–82.
  57. ↑ Harms 1998, s. 291–292; Petersen ym. 2015, s. 282–309.
  58. ↑ a b c Alban, Dan: Spirit of Lovecraft Haunts Cambridge, New England. The Harvard Law Record, 21.10.2005. (englanniksi)
  59. ↑ Harms 1998, s. 195.
  60. ↑ Kivinen 1993, s. 9.
  61. ↑ a b c d e f Quotes Regarding the Necronomicon from Lovecraft’s Letters. The H. P. Lovecraft Archive, päivitetty 13.4.2004. Viitattu 11.1.2021. (englanniksi)
  62. ↑ Harms 1998, s. 380–382.
  63. ↑ Harms ym. 1998, s. 68–69.
  64. ↑ Sandy Petersen & Lynn Willis: Call of Cthulhu. Sixth edition. Chaosium, 2004. s. 120. ISBN 978-156882181-8.
  65. ↑ Harms 1998, s. 20; 117–118; 145–146; 153–154; 326. (”The name ’Mi-go’ does appear in Tibetan folklore, though the beings it describes bear little resemblance to Lovecraft’s.” Harms 1998, s. 20; 192–193.)
  66. ↑ Harms 1998, s. 20.
  67. ↑ Harms 1998, s. 73.
  68. ↑ Harms 1998, s. 145–146.
  69. ↑ Harms 1998, s. 326.
  70. ↑ Harms 1998, s. 117–118; 153–154.
  71. ↑ Harms 1998, s. 168–169.
  72. ↑ Harms 1998, s. 84–85.
  73. ↑ a b c d Nummelin 2016, s. 7.
  74. ↑ Hurtta 2010, s. 7.
  75. ↑ Kultainen naamio (1993).
  76. ↑ Nummelin ym. 2012.
  77. ↑ Nummelin 2016.
  78. ↑ K.s. Luettelo suomennetuista H. P. Lovecraftin teoksista.
  79. ↑ Tuhkanen, Juho-Antti: ”Ikuisuuden kultakentillä, eli matka antologisti Markku Sadelehdon seurassa kirjallisuuden hämärille rajamaille”. Portti, 1995, 14. vsk, s. 20–43. Tampere: Tampereen Science Fiction Seura r.y..
  80. ↑ Sadelehto 1995.
  81. ↑ Manninen, P. A.: Merkilliset kirjoitukset. Aikakone, 1/1991. Viitattu 30.12.2020.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Cthulhu-tarusto&oldid=19519316”