Hulluus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
William Hogarthin piirros The Interior of Bedlam.

Hullu on vanha nimitys ihmisille, joiden käytös poikkeaa huomattavasti yhteisön normeista, usein mielenterveyden järkkymisen vuoksi. Mielenterveysongelmat ovat niin arka aihe, että monista mielenterveysongelmaisen nimityksistä on tullut poliittisesti epäkorrekteja ja loukkaavia. Sanan hullu tilalle mielenterveysongelmaisen nimitykseksi onkin useampaan kertaan keksitty muita sanoja, kuten mielipuoli, mielenvikainen, mielisairas, mielenterveyspotilas ja mielenterveyskuntoutuja.

Monissa kansanperinteissä hulluuden syyksi katsottiin yliluonnollinen paha olento, kuten demoni tai piru. Paha olento oli kiinni tai sisällä ihmisessä ja hallitsi, riivasi tätä. Myös sielun tai jonkun sielun osan, tai suojelushengen kuten enkelin tai jumalan poistuminen ihmisestä tai ihmisen luota saattoi aiheuttaa hulluuden. Hulluus, kuten monet muutkin sairaudet ja ongelmat, voitiin parantaa palauttamalla väärässä paikassa oleva olento takaisin oikeaan paikkaansa; joko häätämällä ihmiseen tullut ylimääräinen olento pois, tai kutsumalla ihmiseen kuuluva olento takaisin. Pahan olennon karkotusta kutsutaan manaamiseksi.

Šamanistisissa kulttuureissa usein ajateltiin, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, selväjärkinen ja terve, ja pahuus, sairaudet ja hulluus tulevat ihmisen ulkopuolelta. Tällaista ihmiskuvaa voidaan pitää myönteisempänä, kuin esimerkiksi suurten yksijumalaisten uskontojen ihmiskuvaa, jossa ihminen on lähtökohtaisesti perisynnin saastuttama, ja elää epätäydellisessä, likaisessa maallisessa ruumiissa. Hulluus ei siis ollut monissa pakanallisissa kansanperinteissä hullun ihmisen syvällinen ominaisuus, eikä ihminen sinänsä ollut itse sekaisin tai paha. Parantumisen mahdollisuudet riippuivat siitä, oliko ihmistä hallitseva olento häädettävissä, tai oliko ihmisestä karannut olento kutsuttavissa takaisin. Hullua hoitavan tietäjän, parantajan tai šamaanin kyvyt olivat tärkeä tekijä hoidossa. Koska ihminen itse ei ollut syypää hulluuteensa, hänen ei välttämättä uskottu voivan paljoa vaikuttaa parantumiseensa.

Hulluus suomalaisessa kansanperinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen kansanperinne tunsi erilaisia hulluuden, mielisairauden ja erikoisen käytöksen lajeja. Kalma oli sairaus, joka johtui ihmiseen suuttuneesta ja tarttuneesta kalman väestä. Kalmaan sairastunut saattoi nähdä outoja olentoja, kuten skitsofreenikko. Ihmisen saattoi taikatempuin tehdä hulluksi, tällaisen uhriksi joutunut oli pilattu. Ihminen saattoi myös menettää sielunsa tai jonkun sieluolentonsa, ja tästä saattoi seurata hänelle vakavia ongelmia, myös hulluutta. Itsettömyys tarkoitti tilaa, jossa sieluolento itse oli lähtenyt omille teilleen, ja ilman sitä ihminen riutui tavalla tai toisella, esimerkiksi vakavasti masentuneena tai vailla itsetuntoa. Masennusta ja saamattomuutta aiheutti myös luonto-haltijan poistuminen (luonnottomuus), sekä verettömyys.

Hullua hoitavan kansanparantajan oli ensin selvitettävä mistä hulluus johtuu, ja vasta sitten hän saattoi valita oikean hoidon. Joskus jo hulluuden syyn löytäminen vaati monimutkaisia taikakeinoja. Hoito saattoi olla edellä mainitun kaltainen olennon siirto oikeaan paikkaansa.

Eräs Suomessa ja Karjalassa yleinen tapa parantaa hulluja oli näiden pelästyttäminen. Kun ihminen säikäytettiin, samalla ihmistä riivaava paha olento pelästyi ja lähti tiehensä.

Erikoisen käytöksen lajeja, jotka eivät olleet varsinaisesti hulluutta, mutta muistuttivat sitä, olivat esimerkiksi lumottuna oleminen, lemmen eli nykykielellä sukupuolisen halun vallassa oleminen, kohtaus henkiolennon kanssa, yliluonnollinen innostus ja haltijoissaan olo.

Kylähullu on nykyisinkin käytettävä, joskus humoristinenkin nimitys maalaisyhteisön silmätikuksi joutuneesta erikoisesta ihmisestä, joka ei välttämättä ole mielenvikainen. Hän saattaa olla esimerkiksi taiteilija tai keksijä.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]