Manaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee henkiolentoihin liittyvää toimintaa. Brasilialaisesta kaupungista katso artikkelia Manaus (kaupunki).
Giotto di Bondonen maalaus Pyhän Franciscus Assisilaisen legenda, Demonien karkotus Arezzossa

Manaus tarkoittaa kahta, sisällöltään päinvastaista toimintaa: Toisaalta se merkitsee henkiolentojen esiin kutsumista,[1] toisaalta eksorkismia (kreikan sanasta eksorkismos) eli pahojen henkien pois karkottamista.[2] Manauksen käsite on hyvin vanha ja edelleen osa useita uskontoja. Aasialaisissa kulttuureissa usko pahoihin henkiin on ollut kautta aikojen vahva, ja myös eksorkismi on säilynyt osana kulttuuria. 2000-luvun alussa Afrikan kristittyjen (esimerkiksi Nigeriassa) keskuudessa on huomattu harjoitettavan eksorkismia.

Sanan alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sanat manaus ja manaaminen ovat germaanisia lainoja (vrt. ruots. mana, saks. mahnen), eivätkä ne ole sukua suomen sanoille mana ja manala.[3] Manaus tarkoittaa myös kirosanaa eli loukkaavaa ilmaisua taikka kirousta, joka yleensä huutamalla langetetaan toisen ihmisen päälle ja siten yritetään tuottaa tälle haittaa tai vahinkoa. (Polynesialaisissa kielissä mana on näkymätön yliluonnollinen voima, jota voi olla esineessä, eläimessä tai ihmisessä.)

Eksorkismi eli henkien karkottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manauksen suorittava henkilö eli manaaja on usein pappi taikka šamaani tai muu sellainen henkilö, jolla uskotaan olevan erityisiä henkivoimia tai taitoja.

Manaamisen suorittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksinkertaisimmillaan manaaminen tapahtuu vetoamalla joko toisaalta henkivoimiin tai toisaalta jumaluuteen kuten Jumalaan tai Kristukseen, ja käskemällä riivaajaa poistumaan. Manaaja saattaa käyttää myös taika- ja uskonnollisia välineitä, kuten loitsuja, jumalilta pyytämistä eli rukousta, eleitä, ikoneja tai amuletteja ja vihkivettä. Manauksen tehon uskotaan perustuvan joko jumaluuden tai jonkin hyväntahtoisen henkiolennon vaikutukseen taikka manaajan käyttämien sanojen, symbolien tai rituaalien tehoon.

Kristillisyydessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleensä riivattua eli possessoitua henkilöä ei pidetä vastuussa pahoista teoistaan tai riivaajan paikallaolosta. Manaaminen käsitetään siksi kristinuskossa enemmänkin vapauttamisena kuin rankaisemisena. Paholaisen poishäätämistä, päin vastoin kuin noituuden harjoittamista, ei ole pidetty pahana asiana, vaan osoituksena hengellisyydestä.

Jeesus karkotti Raamatun mukaan demoneita, eikä karkottaminen tapahtunut vahvempaan demoniin viittaamalla, vaan nämä tunnistivat Jeesuksen ”Messiaana”.[4] Katolisessa kirkossa manaaminen, oikeammin eksorkismi, on edelleen käytössä, muun muassa kasteen yhteydessä. Paavi Johannes Paavali II määräsi, että jokaisella hiippakunnalla on oltava ainakin yksi eksorkisti. Eksorkistien koulutus on myös kasvanut katolisessa kirkossa 2000-luvulla. Myös Suomessa toimivalla katolisella kirkolla on yksi eksorkisti. Helsingin piispa Teemu Sipon mukaan kuka tahansa pappi ei voi ryhtyä häätämään pahoja voimia, sillä työ vaatii kokemusta ja koulutusta.[5]

Luterilaisen kirkon virallinen oppi, kuten se esitetään Upsalan kokouksen päätöksessä vuodelta 1593,[6] on, että manaamista ei tuomita mutta pahan karkottamisessa käytettävää sanamuotoa ”Lähde ulos!” suositellaan lievennettävän muotoon ”Väisty pois!” Päätöksen mukaan seremonia sopii hyvin kastetoimituksen yhteyteen.

Suomessa paholaisen poishäätäminen liittyi tavanomaisena toimenpiteenä luterilaiseen seurakuntaan liittymiseen eli kasteeseen, sillä suomalaisen piispan Mikael Agricolan kastekaava sisältää paholaisen häätömanauksen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko luopui eksorkismista kasteessa vuonna 1886. Joissakin muissa evankelis-luterilaisissa kirkossa sitä edelleen käytetään. Ortodoksisessa kirkossa eksorkismi kuuluu edelleen kasteeseen.

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manaaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manaamisen on tuonut yleiseen tietoisuuteen muun muassa vuonna 1973 julkaistu kauhuelokuva Manaaja, joka otti vaikutteita katolisesta manausperinteestä ja kansantaruista.

Rooman katolisen arkkihiippakunnan tunnetun eksorkistin isä Gabriele Amorthin mukaan elokuva Manaaja on sisällöltään tarkka ja perustuu tositapahtumiin, joskin erikoisefektit ovat liioiteltuja. Hänen mielestään mahdollisimman monen pitäisi nähdä elokuva, jotta ”ihmiset tietäisivät, mitä me teemme”.[7]

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Blavatsky, H. P.: Teosofian avain: Sanojen selityksiä Viitattu 24.11.2009.
  2. Korpela, Jukka: Eksorkismi Pienehkö sivistyssanakirja. Viitattu 24.11.2009.
  3. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 677–678. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-27108-7.
  4. Matt. 12:23, Matt. 12:28, Luuk. 11:20.
  5. Jan Fredriksson: Katolinen piispa varoittaa luterilaisia homoliittojen siunaamisesta. Yle Uutiset, 12.10.2009.
  6. Nicolavus Gyldensna et al.: Upsalan kokouksen päätös. Upsala, 1593.
  7. Gyles Brandreth: An Interview With Father Gabriele Amorth. The Sunday Telegraph, 29.10.2000.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Levack, Brian P.: The Devil Within: Possession & Exorcism in the Christian West. New Haven: Yale University Press, 2013. ISBN 978-0-300-11472-0.
  • Midelfort, H. C. Erik: Catholic and Lutheran Reactions to Demon Possession in the Late Seventeenth Century. Daphnis: Zeitschrift für mittlere Deutsche Literatur, 1986, 15. vsk, s. 623–648.