Andrei Tšikatilo

Andrei Romanovitš Tšikatilo
Syntynyt	16. lokakuuta 1936 Jablotšnoje, Neuvostoliitto
Kuollut	14. helmikuuta 1994 Novotšerkassk, Venäjä
Kansallisuus	Neuvostoliitto
Vangittu	20. marraskuuta 1990
Tuomio	Kuolemantuomio
Uhrit	53

Andrei Romanovitš Tšikatilo, (ven. Андрей Романович Чикатило, 16. lokakuuta 1936 Jablotšnoje – 14. helmikuuta 1994 Novotšerkassk) oli neuvostoliittolainen sarjamurhaaja, kannibaali, nekrofiili ja pedofiili, joka tunnettiin nimillä "Punainen viiltäjä", "Rostovin viiltäjä" ja "Rostovin teurastaja". Oikeudenkäynnissä Tšikatilo tunnusti murhanneensa kaikkiaan 53 naista ja lasta vuosina 1978–1990. Todellinen uhriluku saattaa olla huomattavasti suurempi. Andrei Tšikatiloa pidetään yhtenä Neuvostoliiton ja koko maailman pahimmista sarjamurhaajista.

Lapsuus ja nuoruus

Syntymä ja lapsuus

Tšikatilo syntyi Jablotšnojen kylässä Ukrainassa vuonna 1936. Hänellä oli syntyessään vesipää, mikä aiheutti hänelle myöhemmin inkontinenssia ja impotenssia.

Neuvostoliitto oli aloittanut teollistamisohjelmansa, ja Stalinin suunnittelema maatalouden kollektivisointi oli hiljattain aiheuttanut laajan nälänhädän. Ukrainassa dokumentoitiin kannibalismitapauksia, ja niistä kehittyi jopa eräänlainen kansantaru.

Tšikatilon äiti pelotteli poikaansa usein kauhutarinoilla siitä, kuinka tämän isoveli Stephan oli siepattu, surmattu ja syöty. Tätä kertomusta ei ole voitu todistaa oikeaksi, eikä edes varmuudella tiedetä Tšikatilolla olleen veljeä.

Toisen maailmansodan aikana Tšikatilo todisti useita tuhoisia ja verisiä saksalaisten pommituksia. Hän kuvitteli, kuinka saksalaisia sotavankeja vietiin metsään ja teloitettiin. Vaikka neuvostoliittolaisilla lapsilla oli useinkin tuollaisia fantasioita sota-aikaan, tässä tapauksessa on nähty selviä yhteyksiä Tšikatilon murhatekoihin.

Pikkusiskon syntymä

Tšikatilon isän ollessa sodassa perheeseen syntyi tyttölapsi. Tšikatilon pikkusisko sai alkunsa todennäköisesti saksalaisen sotilaan raiskattua Tšikatilon äidin, ja koska perheellä oli ainoastaan pieni mökki, yksi huone ja yksi vuode, nuori Andrei mahdollisesti näki äitinsä raiskauksen, mikä on saattanut traumatisoida häntä.

Äiti kohteli poikaa kaltoin. Tšikatilo joutui nukkumaan samassa vuoteessa äitinsä kanssa ja vesipään aiheuttamien inkontinenssiongelmien takia hän kasteli vuoteen jatkuvasti. Vuoteenkastelun vuoksi äiti nöyryytti poikaa, pilkkasi tämän miehisyyttä ja pieksi häntä usein ankarasti ja väkivaltaisesti.

Seksuaalisuus herää

Tšikatilon varhaisnuoruuden ensimmäinen ja ainoa seksuaalinen kokemus tapahtui 15-vuotiaana 1950-luvun alkupuolella. Hän hyökkäsi nuoren tytön kimppuun, kaatoi tämän maahan ja sai siemensyöksyn, kun tyttö yritti kamppailla itseään vapaaksi. Tšikatilon mielessä saattoi syntyä elinikäinen assosiaatio seksin ja väkivaltaisen aggression välille. Hän ei koskaan kyennyt normaaliin sukupuoliseen kanssakäymiseen.

Tšikatilo yritti myös normaalia ihmissuhdetta ihastuttuaan erääseen paikalliseen tyttöön asepalveluksen jälkeen, mutta hän joutui pahasti nöyryytetyksi, kun tyttö huomasi Tšikatilon kyvyttömyyden. Tyttö kertoi Tšikatilon salaisuuden ystävilleen. Pian Tšikatilon impotenssista tiesivät kaikki kyläläiset, ja hän itse ensimmäistä kertaa elämässään tajusi, ettei hän koskaan pystyisi normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Tšikatilo tunsi suurta häpeää ja kostonhimoa ja alkoi kuvitella, kuinka tappaisi tytön ja paloittelisi ruumiin. Kyseisen tapauksen jälkeen Tšikatilon seksuaalisadistinen persoonallisuushäiriö alkoi vaivata hänen arkielämäänsä. Hän kuitenkin syyllistyi ensimmäiseen murhaansa vasta vuonna 1978.

Aikuisikä ja avioliitto

Tšikatilo avioitui vuonna 1963 pikkusiskonsa ystävättären Fainan, 24-vuotiaan hiilikaivosmiehen tyttären, kanssa. Tšikatilo asui tuolloin sisarensa kanssa, ja tämä joutui vääjäämättä seuraamaan, kuinka veli ei onnistunut löytämään itselleen tyttöystävää. Niinpä hän järjesti säälistä veljensä yhteen Fainan kanssa.

Pariskunnalla ei ollut paljonkaan sukupuolielämää miehen impotenssin takia, mutta lukuisten yritysten jälkeen he onnistuivat kuitenkin saamaan kaksi lasta: tyttären Ljudmilan (s. 1965) ja pojan Jurin (s. 1966). Tšikatilo siitti lapsensa masturboimalla vaimonsa sukuelinten päälle ja työntämällä sormin siemennestettä vaimonsa emättimeen.

Työ, koulutus ja ura

Tšikatilo pärjäsi peruskoulussa hyvin ja pyrki Moskovan valtionyliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä, mutta hän ei selvinnyt pääsykokeesta. Sen jälkeen hän hakeutui paikalliseen ammattikouluun ja alkoi opiskella marxismi-leninismiä, Venäjän kirjallisuutta ja konetekniikkaa.

Asepalveluksen jälkeen vuonna 1960 hän muutti Rodjonovo-Nesvetajevskiin ja suoritettuaan tutkinnon teknisessä ammattikoulussa aloitti työt puhelinasentajana. Vapaa-ajalla hän jatkoi kirjallisuuden opintojaan. Tšikatilo halusi uskoa itseensä ja kompensoi impotenssiaan ahkeralla opiskelulla ja "nerouden" tavoittelulla.

Vuonna 1970 Tšikatilo lopetti puhelinteknikon työt. Seuraavana vuonna 1971 hän suoritti loppuun Venäjän kirjallisuuden tutkinnon kirjekurssina. Koska Tšikatilolla oli jo laki- ja kirjallisuusopintoja, hänet katsottiin riittävän päteväksi toimimaan opettajana.

Tšikatilo epäonnistui opettajana; hän ei saanut lapsia kuriin, koululaiset pilkkasivat häntä ja polttivat tupakkaa luokassa Tšikatilon kasvojen edessä.

Seksuaalinen turhautuminen

1970-luvun alkupuolella Tšikatilon seksuaalinen turhautuminen alkoi käydä sietämättömäksi. Hänen vihansa kasvoi kävelyillä kaduilla tai puistoissa, joissa näki nuoria rakastavaisia - nämä saivat Tšikatilon raivon valtaan. Häntä suututti ajatus, että kuka tahansa vähä-älyinenkin voisi harrastaa seksiä, mutta Tšikatilo, korkeasti koulutettu ja oppinut mies, ei pystynyt normaaliin sukupuoliseen kanssakäymiseen.

Lopulta Tšikatilo alkoi ahdistella koululuokkansa lapsia, sekä poikia että tyttöjä. Tämän tultua ilmi Tšikatilo vain yksinkertaisesti erotettiin; koulun johto ei tehnyt rikosilmoitusta vaan vaikeni asiasta. Tuon ajan Neuvostoliitossa lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastuminen oli häpeällistä ja kiusallista monille tahoille. Yksinkertaisinta oli vain erottaa Tšikatilo kaikessa hiljaisuudessa; niinpä hänen uudessa työpaikassaan ei tiedetty hänen menneisyydestään.

Muutto Šahtyyn

Tšikatilo muutti perheineen läheiseen Šahtyn kylään, josta sai uudestaan töitä opettajana ammattikoulusta nro 33. Siellä hän jatkoi koululaisten hyväksikäyttöä.

Tšikatilo toimi opettajana vuoteen 1981 asti, jolloin uudet hyväksikäyttötapaukset selvisivät ja hän menetti opettajanvirkansa lopullisesti. Tšikatilo sai sittemmin työtä konttoristina ja paikallisen tehtaan kiertävänä tuote-esittelijänä. Tuote-esittelijän työhön kuului pitkiä, monipäiväisiä matkoja ympäri Neuvostoliittoa julkisissa kulkuvälineissä.

Murhasarjan ensimmäiset uhrit

Työmatkoillaan Tšikatilo toteutti raakoja fantasioitaan. Hänellä oli vapaa-aikaa, ja hän oleskeli paljon julkisilla rautatie- ja linja-autoasemilla, joilta oli helppo löytää uhreja kenenkään huomaamatta. Tämä osaltaan vaikeutti poliisin tutkimuksia, koska ruumiita löytyi satunnaisesti ympäri maata. Länsimaisen mittapuun mukaan Neuvostoliiton rikostutkintamenetelmät olivat vanhentuneita, ja tämä vaikeutti entisestään syyllisen löytämistä. Poliisit epäilivät aina uhrin löytöpaikan perusteella paikallisia, mutta eivät ottaneet huomioon mahdollisuutta, että murhaaja saattaisi matkustaa paljon.

Murhasarja alkaa

Ensimmäinen uhri

Vuonna 1978 Tšikatilo muutti pieneen Šahtyn kylään lähelle Rostov-na-Donun kaupunkia. Alkuun Tšikatilo joutui asumaan yksin, odottaen perheensä muuttoa perässä. Tänä aikana hän saattoi vapaasti toteuttaa perversioitaan. Tšikatilo asui vakituisesti kerrostaloasunnossa, johon hänen perheensäkin oli määrä muuttaa. Asunnon lisäksi hän kuitenkin hankki itselleen pienen ja salaisen, ränsistyneen kolmen huoneen mökin hämärältä syrjäkujalta.

22. joulukuuta 1978 Tšikatilo teki ensimmäisen murhansa. Hän houkutteli paikalliselta bussipysäkiltä matkaansa yhdeksänvuotiaan tytön, Elena Zakotnovan, tarjoamalla hänelle purukumia, joka oli tuon ajan neuvostolapsille harvinaista herkkua. Zakotnova suostui mukaan, ja Tšikatilo vei hänet salaiselle mökilleen tarkoituksenaan raiskata hänet.

Impotenssin vuoksi raiskaus epäonnistui, mutta kamppaillessaan tytön kanssa Tšikatilo iski tätä veitsellä ja sai orgasmin. Näin Tšikatilo huomasi, että hän voisi toteuttaa seksuaalisuuttaan käyttämällä sukupuolielimensä sijaan veistä. Tšikatilo heitti Zakotnovan ruumiin ja tämän koulurepun läheiseen jokeen, josta uhri myöhemmin löydettiin.

Ensimmäinen epäilty

Poliisit ottivat kiinni useita epäiltyjä ja yrittivät pakottaa heidät tunnustamaan. Lopulta eräs nuori mies, Aleksandr Kravtšenko, tunnusti ja hänet tuomittiin kuolemaan, vaikka todistusaineisto viittasikin Tšikatiloon. Oletetun syyllisen teloituksesta huolimatta uusia ruumiita löytyi edelleen. Teloitus oli jo suoritettu, kun syytös todettiin vääräksi.

Tšikatilo seurasi tarkasti murhauutisia paikallisista sanomalehdistä. Hän pelkäsi kiinnijäämisensä olevan lähellä, kun Kravtšenko teloitettiin. Tšikatilo odotti kaksi vuotta, ennen kuin teki seuraavan murhansa.

Varsinainen murhasarja alkaa

Varsinainen murhasarja alkoi vuonna 1982. Tšikatilo antautui täysin perversioilleen ja metsästi uhreja juna- ja linja-autoasemien läheisyydestä, missä liikuskeli usein prostituoituja, köyhiä kulkureita ja lapsia. Tšikatilo toimi tuolloin paikallisen tehtaan tuote-esittelijänä ja matkusti paljon julkisissa kulkuvälineissä. Lopulta hänet erotettiin, koska hän laiminlöi työtehtävänsä keskittyessään etsimään uhreja.

10. joulukuuta 1982 Olga Stalmatšenok lähti pianotunnille ja katosi jälkiä jättämättä. Ainoa merkki tytöstä oli vanhempien saama outo postikortti, jonka mukaan heidän tyttärensä oli tapettu metsään ja tulevana vuonna kymmenen muuta kuolisi. Kortissa oli allekirjoitus "Sadisti Musta Kissa", ja myöhemmin se osoittautui Tšikatilon kirjoittamaksi. Stalmatšenokin ruumis löytyi jäätyneenä, alastomana ja silvottuna viiden kilometrin päästä musiikkiopistosta; hänet oli jätetty pellolle traktorinrenkaan jättämään uraan.

Tšikatilo yritti harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa, mutta impotenssinsa vuoksi hän ei siihen kyennyt. Naiset pilkkasivat hänen mieskuntoaan, mikä sai Tšikatilon raivostumaan suunnattomasti, ja mikä lopulta johti murhaan.

Käyttäytyminen uhrien kanssa

Poliisit olivat järkyttyneitä murhien raakuudesta: monet uhreista oli silvottu ja paloiteltu, ja useissa tapauksissa oli ilmeistä, että murhaaja oli purrut irti ruumiinosia uhreistaan. Tšikatilo puri usein irti naispuolisten uhriensa rinnat ja ulkosynnyttimet, samoin nuorukaisten siittimen. Yleensä hän myös puhkoi tai kaivoi uhreiltaan silmät päästä, koska vanhan venäläisen uskomuksen mukaan murhaajan kuva jää uhrin silmiin.

Murhasarja oli niin raaka, että aluksi epäiltiin jonkin saatananpalvontakultin suorittavan uhrimenojaan, tai että kysymyksessä olisi jokin sisäelimiä siirtoelimiksi varasteleva ryhmittymä. Totuus oli ehkä vielä tyrmistyttävämpi: murhaaja oli naimisissa oleva keskiluokkainen, keski-ikäinen kahden lapsen isä, isoisä ja aktiivinen kommunistipuolueen jäsen.

Vuoteen 1983 mennessä ruumiita oli löytynyt jo kuusi. Moskovan poliisin tutkija, majuri Mihail Fetisov lähetettiin Rostov-na-Donun kaupunkiin johtamaan tutkimuksia. Fetisov keskitti tutkimukset Šahtyn alueelle ja määräsi rikostutkintaspesialisti Viktor Burakovin johtamaan tutkintaryhmää. Tutkimukset alkoivat edistyä Burakovin johdolla, mutta syyllistä ei saatu kiinni. Poliisit epäilivät ja kuulustelivat enimmäkseen paikallisia mielenterveysongelmaisia ja seksuaalirikollisia, joista moni pidätettiin syyttömänä. Eräs epäillyksi joutunut alaikäinen homoseksuaali jopa teki itsemurhan pidätyssellissä. Silti vuoden 1985 aikana tapahtui viisitoista uutta murhaa.

Ensimmäinen pidätys ja vankilatuomio

Rostovin linja-autoaseman läheisyydestä tavattiin harhailemassa epäilyttävästi käyttäytyvä mieshenkilö, joka yritti päästä puheisiin nuorten naisten ja lasten kanssa. Mies oli Andrei Tšikatilo, joka pidätettiin. Poliisilla oli syytä epäillä Tšikatiloa murhaajaksi, mutta virallinen syy pidätykseen oli hänestä tehty rikosilmoitus: toimiessaan tuote-esittelijänä hän oli varastanut tavaraa työpaikaltaan. Tšikatiloa epäiltiin murhista, mutta sitovaa näyttöä ei ollut. Hänet tuomittiin varkaudesta vuodeksi vankilaan, mutta hän vapautui jo joulukuussa 1984, kärsittyään tuomiostaan kolme kuukautta.

Tšikatilo oli edelleen epäiltyjen listalla, mutta uhreista löydettyjen siemennestetahrojen perusteella oletetun murhaajan veriryhmän oli määritetty olevan eri tyyppiä kuin Tšikatilon. Myöhemmin on oletettu Tšikatilon kuuluneen harvinaiseen ihmistyyppiin, jonka veriryhmä poikkeaa ruumiin eritteiden perusteella määritettävästä veriryhmästä. Tätä ei kuitenkaan koskaan osoitettu Tšikatilon elinaikana, ja on myös epäilty Neuvostoliiton poliisin sotkeneen näytteet. Hyväksyttyä selitystä ei ole vielä saatu.

Etsinnät alkavat

Tšikatilo löysi uuden työpaikan Novotšerkasskista ja pysytteli syrjässä. Hän murhasi seuraavan kerran elokuussa 1985, jolloin uhreiksi valikoitui kaksi naista. Hänen ei tiedetä jatkaneen murhia ennen toukokuuta 1987, jolloin hän oli työmatkalla Revdaan Ukrainaan. Tuolloin hän surmasi nuoren pojan. Tšikatilo iski vielä Zaporižžjassa heinäkuussa ja Leningradissa syyskuussa.

Tutkinta alkoi edistyä vuoden 1985 keskivaiheilla, kun pääkuulustelija Issa Kostojev otti johdon tutkimuksissa. Rostovin ympäristössä tehtyjä murhia otettiin uudelleen tarkemman tutkinnan alle ja tunnettuja seksuaalirikollisia alettiin kuulustella. Joulukuussa 1985 siviiliasuiset poliisit alkoivat vartioida Rostovin rautatieasemia ja tehostaa etsintöjä. Tšikatilo seurasi tutkimusten kulkua joukkotiedotusvälineistä ja pysytteli omissa oloissaan kaksi vuotta. Poliisit turvautuivat sarjamurhaajan jäljittämisessä nyt myös psykiatrin konsulttiapuun, ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa.

Vuonna 1988 Tšikatilo jatkoi murhaamista — mahdollisimman kaukana Rostovin alueesta. Hän tappoi naisen Krasny-Sulinissa huhtikuussa ja kahdeksan muuta vuoden loppuun mennessä, mukaan lukien kaksi uhria Šahtyssa. Tämän jälkeen Tšikatilo piti taas pitkän tauon. Tammi–marraskuussa 1990 hän murhasi seitsemän nuorta poikaa ja kaksi naista.

Ruumiiden löytyminen johti laajamittaisiin poliisioperaatioihin, ja kaikille Rostovin alueen suurille linja-auto- ja rautatieasemille määrättiin suurmiehitys. Liikkuvaa poliisia käskettiin kuulustelemaan joka ikistä vähänkään epäilyttävää henkilöä. Murhaaja pyrittiin tietoisesti ohjaamaan pois suurilta asemilta pienemmille, jotka oli miehitetty siviiliasuisilla poliiseilla. Pienillä asemilla, etenkin niillä, joiden läheisyydestä ruumiita oli löydetty, oli paljon naispuolisia poliiseja ja agentteja houkutuslintuina.

Läpimurto

6. päivänä marraskuuta 1990 Tšikatilo murhasi ja silpoi raa’asti nuoren naisen, Svetlana Korostikin. Kun Tšikatilo poistui murhapaikalta, häntä tarkkailtiin. Siviiliasuinen poliisi, joka oli partiossa Lešozin rautatieasemalla, näki epäilyttävän miehen kävelevän asemalle läheisestä metsästä. Partiopoliisin mukaan mies oli epäilyttävä jo siksi, että hän ylipäätään liikkui metsässä - kaikki murhat kun olivat tapahtuneet metsissä ja myös ruumiit oli löydetty niistä. Mies käveli läheiselle kaivolle ja puhdisti kenkänsä ja takkinsa verestä.

Mies ei näyttänyt vaeltelijalta, joka samoilisi metsässä vain omaksi huvikseen, sillä hän oli pukeutunut ennemminkin arkivaatteisiin. Mies kantoi mukanaan urheilukassia, joka ei sopinut yhteen senkään kanssa, että mies olisi ollut esimerkiksi keräämässä sieniä. Miehen tultua lähemmäs partiopoliisi huomasi tämän vaatteiden olevan hyvin likaiset ja kasvojen veriset. Partiopoliisi pysäytti hänet ja pyysi häntä näyttämään henkilöllisyystodistuksen. Mies oli Andrei Tšikatilo.

Poliisilla ei ollut syytä pidättää Tšikatiloa tai epäillä tätä mistään, mutta hän kirjasi tämän tiedot ylös siitä huolimatta. Myöhemmin ilmeni, että tapaamishetkellä Tšikatilo kuljetti kassissaan juuri murhaamansa Svetlana Korostikin irti leikattuja rintoja.

Myöhemmin poliisi löysi samasta metsästä kaksi ruumista sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Kävi ilmi, että toinen uhreista oli murhattu samoihin aikoihin kuin partiopoliisi näki Tšikatilon kävelevän pois metsästä. Tšikatiloa epäiltiin jälleen lapsenmurhasta. Edellisen kerran häntä oli epäilty samanlaisesta rikoksesta jo vuonna 1978, ensimmäisen murhan jälkeen. Silminnäkijöiden kuvaukset oudosta miehestä, joka oli nähty myöhemmin murhattuna löydetyn tytön seurassa, täsmäsivät Tšikatiloon.

Uusi pidätys ja tunnustus

Tapahtumista huolimatta poliisilla ei vieläkään ollut riittävästi todisteita, jotta Tšikatilo voitaisiin pidättää. Häntä alettiin kuitenkin seurata ympäri vuorokauden, ja poliisit vakoilivat häntä videokameroin.

20. marraskuuta 1990 Tšikatilon nähtiin lähtevän kotoaan mukanaan nelisen litraa olutta. Hän vaelteli ympäri kaupunkia tarjoten olutta vastaantuleville nuorukaisille, yrittäen houkutella näitä mukaansa. Viimein Tšikatilo poikkesi pieneen kahvilaan ja osti pienemmän olutpullon, jolla olisi helpompi houkutella lapsia. Poliisit olivat seuranneet häntä, ja pelkästään tuntikausien vaeltelu ison olutpullon (tuohon aikaan Venäjällä oluen ostaminen omaan pulloon oli helpompaa, kuin useamman pienemmän olutpullon ostaminen) kanssa oli riittävän epäilyttävää. Tšikatilon astuessa ulos kahvilasta hänet pidätettiin.

Tšikatilon ollessa pidätettynä saivat poliisit lisää todisteita häntä vastaan. Yksi hänen viimeisistä uhreistaan oli ollut 16-vuotias poika Viktor Tišhenko, joka oli fyysisesti hyvin voimakas. Murhapaikalla oli kamppailun jälkiä, ja Tšikatilon sormessa oli pahannäköinen haava. Lääkärintarkastuksessa ilmeni, että sormi oli murtunut ja haava tullut ihmisen, nimenomaan lapsen, puremasta. Tšikatilo ei ollut hakeutunut lääkäriin. Tämä oli erittäin vahva osoitus Tšikatilon syyllisyydestä.

Poliisi kuulusteli Tšikatiloa ja yritti puristaa tunnustusta hokemalla hänen olevan hyvin sairas mies ja kertomalla, että hän voisi välttää tuomion tunnustamalla ja vetoamalla mielenvikaisuuteen. Lopulta perinteisestä kuulustelumenetelmästä luovuttiin, ja paikalle kutsuttiin kriminaalipsykiatri Aleksandr Buhanovski Moskovasta. Buhanovski suhtautui myötätuntoisesti Tšikatiloon ja vietti hänen seurassaan koko päivän varhaisesta aamusta myöhään yöhön. Muutaman tunnin keskustelun jälkeen alkoi Tšikatilo tunnustaa tekojaan Buhanovskille.

Joka tapauksessa pelkkä tunnustus ei riittänyt vangitsemisperusteeksi, vaan tarvittiin paljon vahvempaa ja sitovampaa näyttöä. Tšikatilo suostui yhteistyöhön ja kertoi kaiken. Hän tunnusti yhteensä 56 murhaa, mikä järkytti poliisia. Vain 36 murhaa oli listattu saman murhaajan tekemiksi — muut oli liitetty muihin tapauksiin, koska ne olivat joko kaukana Tšikatilon tavanomaisista uhrinmetsästysalueista, tai ruumiit oli haudattu syrjään eikä niitä ollut löydetty. Pitävä näyttö saatiin vasta Tšikatilon johdatettua poliisit haudoille. Kun Tšikatilolta kysyttiin syitä murhaamiseen, hän vastasi nauttineensa uhriensa itkusta, verestä ja kivusta.

Vangitseminen

Tšikatilon vangitseminen vaati erityisiä varotoimenpiteitä. Venäläisessä alamaailmassa raa’at murhaajat ja erityisesti seksuaalimurhaajat olivat alinta kastia, ja he joutuivat usein toisten vankien pahoinpitelemiksi tai tappamiksi. Erityisen vaikeaa varotoimien järjestäminen oli siksi, että useiden Tšikatilon uhrien omaisia työskenteli vankilassa, johon hänet oli määrätty. Tšikatilo oli kuolemanvaarassa jo ennen oikeudenkäyntiä.

Sellissään Tšikatilo oli ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa. Vaikka hän usein käyttäytyikin oudosti kuulustelijoidensa nähden, sellissä hänen käytöksensä (hän ei tiennyt kameravalvonnasta) muuttui täysin normaaliksi. Hän nukkui ja söi hyvin, jopa voimisteli joka aamu. Hän myös luki innokkaasti kirjoja ja lehtiä ja käytti paljon aikaa kirjeiden kirjoittamiseen, lähetellen valituksia perheelleen, valtion virkamiehille ja medialle.

Kirjoittaminen oli Tšikatilon intohimo hänen elämänsä loppuun asti. Toimiessaan aikoinaan opettajana hän kirjoitti paljon artikkeleita paikallisiin sanomalehtiin. Hänen kirjoituksensa käsittelivät usein etnologiaa ja moraalia.

Oikeudenkäynti ja teloitus

Tšikatilon oikeudenkäynti alkoi 14. huhtikuuta 1992. Huolimatta oudosta ja häiritsevästä käyttäytymisestä oikeussalissa todettiin hänet kykeneväksi vastaamaan teoistaan oikeudessa. Oikeussaliin rakennettiin suuri, valkoiseksi maalattu teräshäkki hänen turvallisuutensa varmistamiseksi. Koko oikeudenkäynti oli kaoottinen: uhrien omaiset huusivat ja raivosivat, kirosivat Tšikatiloa ja yrittivät päästä häneen käsiksi. He vaativat saada Tšikatilon omiin käsiinsä ja repiä hänet palasiksi, aivan kuten hän oli tehnyt heidän omaisilleen. Tuomarin luetellessa uhrien nimiä omaiset pyörtyilivät. Tilanne uhkasi monta kertaa riistäytyä hallinnasta.

Oikeudenkäynti päättyi heinäkuussa, ja tuomiota lykättiin lokakuun 15. päivään asti. Tšikatilo todettiin syylliseksi 52:een 53:sta murhasta. Kun hänen annettiin esittää lausuntonsa, hän piti sekavan puheen ja syytti valtiota, Josif Stalinia, poliittisia johtajia, vaikeaa lapsuuttaan, impotenssiaan, jopa omaa veriryhmäänsä. Hän herjasi oikeutta, heitteli penkkiään ympäri häkkiä ja sylki päin vartijoita. Hän jopa laski housunsa alas ja paljasti sukuelimensä, huutaen olevansa mies, jonka miehisyys on varastettu. Hän syytti myös 1930-luvun nälänhätää. Merkillepantavaa oli kuitenkin se, että Tšikatilo oli syntynyt 1936, kolme vuotta nälkävuosien 1932–1933 jälkeen. Hän myös ilmoitti tehneensä yhteiskunnalle palveluksen siivotessaan pois epäkelpoja yksilöitä: prostituoituja, alkoholisteja, karanneita teini-ikäisiä ja silkkoja ”ongelmatapauksia”.

Tuomari Leonid Akubzhanov lopetti oikeudenkäynnin lukemalla valamiehistön antaman viimeisen tuomion. "Ottaen huomioon hirviömäiset rikokset, joita hän teki tällä valamiehistöllä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin antaa hänelle ainoa tuomio, jonka hän ansaitsee. Näin ollen tuomitsen hänet kuolemaan." Tuomion julistamisen jälkeen Tšikatilon uhrien omaiset ja yleisö puhkesivat raivokkaisiin hurraa-huutoihin ja suosionosoituksiin.

Tšikatilo teloitettiin Novotšerkasskin vankilassa, 14. helmikuuta 1994, ampumalla häntä oikean korvan taakse erityisessä äänieristetyssä sellissä. Ennen tuomion toimeenpanoa Tšikatilo pyysi armahdusta presidentti Boris Jeltsiniltä, mutta anomus hylättiin. Armoa hän anoi vielä teloittajaltaankin.

Aiheesta muualla

• TruTV Crime Library - Andrei Chikatilo (englanniksi)
• Andrei Tšikatilon kuva

Lähteet

• Richard Lourie - "Paholaisen metsästys" (Gummerus, 1993)
• Crime Library: Andrei Chikatilo - The Rostov Ripper serial killer
• A&E Biography: The Butcher Of Rostov - Andrei Chikatilo
• Tchikatilo’s Calvary by Mikhail Volokhov (englisch) (französisch) (russisch)