Sarjamurhaaja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aikalaispiirros Viiltäjä-Jackista.

Sarjamurhaaja on henkilö, joka tekee vähintään kolme erillistä henkirikosta, joiden välisenä aikana hänen tarpeensa surmata kasvaa ja johtaa vietinomaisesti murhan uusimiseen.[1]

Määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termin loi FBI-agentti Robert Ressler 1970-luvulla kriminologien tarpeisiin. Kriminologit erottavat sarjamurhaajan ja joukkomurhaajan. Tavallisesti mainitaan ainakin seuraavat erot:

  • Sarjamurhaaja tekee useita murhia pitkän ajan kuluessa, ja tekijä voi käyttäytyä täysin normaalisti tekojen välissä. Murhiin sisältyy useimmiten seksuaalinen elementti.
  • Joukkomurhaaja tappaa useita ihmisiä yhden lyhyen tapahtumasarjan aikana. Tekijä tekee tavallisesti itsemurhan tai käyttäytyy siten, että poliisi ampuu hänet.
  • Lisäksi on kolmas tyyppi, spree killer, joka suomennetaan tavallisesti virheellisesti joukkomurhaajaksi. Tälle tyypille on ominaista toisiaan seuraavat murha-aallot, jotka tapahtuvat erillisissä paikoissa. Ajanjakso vaihtelee tunneista muutamiin päiviin. Sarjamurhaajista poiketen tämän rikollistyypin henkilö ei pysty käyttäytymään normaalisti surmien välisenä aikana.

Kaikissa edellä mainituissa rikostyypeissä yksi tekijä tavallisesti suorittaa teon. Jokaisesta on olemassa esimerkkitapauksia, joissa kaksi tai useampi tekijä on toiminut yhteistyössä, mutta näissä on kyse pikemminkin poikkeuksista.

Sarjamurhaajan uhrit eivät yleensä ole murhaajalle tuttuja. Sarjamurhaajat luokitellaan usein sosiopaateiksi, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa muiden kärsimyksistä. Eräät sarjamurhaajat erikoistuvat niin sanottuihin kidutusmurhiin, jolla tarkoitetaan uhrien hidasta surmaamista erityisen pitkän ajanjakson aikana.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjamurhaajat yleistyivät 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tätä varhaisempia esimerkkejä sarjamurhaajista ovat muun muassa Lontoon Viiltäjä-Jack (1888), Hannoverin Fritz Haarmann (1924) ja Düsseldorfin Peter Kürten.

Sarjamurhaajien varhaisiksi edeltäjiksi mainitut Gilles de Rais (1400-luku) ja Erzsébet Báthory (1600-luku) erosivat moderneista sarjamurhaajista siinä, että he olivat korkeassa asemassa ja hyödynsivät valtaansa rikosten toteuttamiseen.

Pohjois-Euroopan sarjamurhaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Pohjois-Euroopassa kiinnijääneistä sarjamurhaajista on toiminut sairaaloissa tai muissa hoitolaitoksissa. [2] [3] Pohjolassa sarjamurhaajailmiö oli käytännössä tuntematon ennen kuin ruotsalainen Thomas Quick tunnusti kymmeniä murhia hyvin pitkällä aikavälillä.[4] Quick tuomittiin kahdeksasta murhasta, mutta hänen kaikki tuomionsa purettiin myöhemmin.[5] Vuosien 1980-1988 välisenä aikana Ismo Junni syyllistyi vaimonsa ja neljän miehen murhaamiseen Helsingissä. Vaimonsa hän oli pahoinpidellyt kuoliaaksi ja muut uhrit hän oli pahoinpidellyt ja polttanut siirtolapuutarhamökkeihin. Ominaista Junnin teoille oli se, että hän irrotti usein uhreiltaan hampaita.[6] [7] Vuonna 2010 Suomessa paljastui viisi potilastaan murhannut ja viiden muun murhaamista yrittänyt lähihoitajana työskennellyt Aino Nykopp-Koski. [8] Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan mukaan Junni ja Nykopp-Koski ovat tyypillisiä sarjamurhaajia. [9]

Psykologia ja muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmilla sarjamurhaajilla on ollut huonot kotiolot lapsena. Heitä on lapsina pahoinpidelty ruumiillisesti tai henkisesti, tai käytetty seksuaalisesti hyväksi. Rikosten ja pahoinpitelyn välillä voi olla hyvinkin läheinen yhteys. Esimerkiksi John Wayne Gacyn isä hakkasi tätä, haukkui häntä ”nynnyksi” sekä syytti häntä homoseksuaaliksi. Aikuisena Gacy raiskasi ja kidutti poikia, ja haukkui heitä ”hinteiksi” ja ”nynnyiksi”. Osa sarjamurhaajista säästyy lapsuudenaikaiselta väkivallalta, mutta tällöin he ovat tavallisesti ottolapsia, avioliiton ulkopuolisia lapsia tai heitä siirrellään sukulaiselta toiselle, jolloin lapsi tuntee itsensä ei-toivotuksi ja juurettomaksi.

Helen Morrisonin teoria sarjamurhaajista väittää ettei syynä murhanhimoon ole seksuaalinen hyväksikäyttö, riittämättömyyden tunne tai alhainen sosioekonominen asema vaan jälkeenjäänyt tunnekehittyminen. Morrisonin teorian mukaan alhainen tunteiden kehittymisen taso tekee sarjamurhaajien persoonallisuuksista rikkoutuneita tai muuten epätavallisia - tarkoittaen että heiltä puuttuu komponentteja joita normaaleilla ihmisillä on.[10] Tyrehtynyt tunnekehittyminen, Morrison kirjoittaa, selittää myös joitain yleisiä luonteenpiirteitä sarjamurhaajien keskuudessa, kuten nauttiminen pehmeiden materiaalien pitämisestä suuta vasten, jota todettiin Richard Otto Macekilla, John Wayne Gacylla ja muilla (suu on vauvaikäisten tärkein tuntoelin).

Teorian mukaan sarjamurhaajat eivät myöskään ole kehittäneet tunnekontrollin perustasoja ja seurauksena sarjamurhaaja ”tuntee riittämättömyyden ja arvottomuuden tunnetta, johtuen joskus nöyryytyksistä ja herjoista”, joka vetää heitä tappamaan; verraten, itse murhan akti on eräänlainen kokeilu, joka on täysin estoton johtuen tekijän alhaisesta tai olemattomasta myötätunnosta tai empatiasta uhreja kohtaan.

Sarjamurhaajat yrittävät usein luoda samankaltaisen tapahtuman kuin se, joka teki heistä sarjamurhaajia. Siksi useilla murhilla voi olla sama kuolinsyy ja mahdollisesti jotain yhteistä fyysistä syytä, kuten pituus, ikä tai hiusten väri.[11]

Fantasia on sarjamurhaajien kehittymisessä erittäin tärkeää. He fantisoivat usein murhaamisesta murrosiässä, joskus jopa ennen sitä. Fantasiamaailma on erittäin rikasta ja he haaveilevat pakkomielteisesti alistamisesta, alistumisesta ja murhaamisesta. Yleensä oikeissa murhissa on nimenomaisia elementtejä fantasioista. Jotkut pitävät tarinoista tai valokuvista joissa on muun muassa raiskauksia, kidutusta ja murhaamista.[12]

Useimmat sarjamurhaajat tappavat ensimmäisen uhrinsa 20. ikävuoden jälkeen, vaikkakin aloitusajankohta voi vaihdella. Tappamista on erittäin vaikea lopettaa, kun sen on aloittanut. Murhien tiheys vaihtelee myös suuresti. Juan Corona murhasi kuudessa viikossa 25 ihmistä, kun taas Fred West ja hänen vaimonsa Rosemary West tappoivat 12 uhria 25 vuoden kuluessa.

Sarjamurhaajien luokittelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Organisoituneet ja epäorganisoituneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjamurhaaja Ted Bundy vankilassa.

FBI luokittelee sarjamurhaajat karkeasti kahteen pääryhmään, organisoituneisiin ja epäorganisoituneisiin.

Huomattava osa sarjamurhaajista osoittaa merkkejä molemmista ryhmistä, vaikkakin toinen on yleensä dominoiva. On myös huomattu, että organisoiduilla sarjamurhaajilla on taipumus taantua ajan myötä epäorganisoiduiksi. Alussa murhat voivat olla järjestelmällisiä ja huolellisesti suoritettuja, mutta sitten pakkomielle karkaa käsistä ja alkaa hallita murhaajan elämää, jolloin teoista tulee huolimattomia ja impulsiivisia.

Jaottelu motiivityypeittäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellä mainittu jaottelu perustuu murhaajan käyttäytymiseen (signature) ja toimintatapaan (modus operandi). Sarjamurhaajat voidaan luokitella motiivin perusteella viiteen eri päätyyppiin.

Visionäärit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, sarjamurhaajat eivät yleensä ole mielisairaita tai kärsi hallusinaatioista ja/tai äänistä. Monet sarjamurhaajat kylläkin vetoavat tähän yrittäessään välttää kuolemantuomiota. Muutamia tapauksia kuitenkin tunnetaan. Esimerkiksi Herbert Mullin tappoi 13 ihmistä, koska äänet kertoivat hänelle, että murhat olisivat ainoa tapa estää maanjäristys Kaliforniassa. Lisäksi Mullin painotti tutkijoille, kuinka murhien aikaan Kaliforniassa ei todellakaan tapahtunut maanjäristystä.

Tehtävän saaneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nämä sarjamurhaajat uskovat tekojensa olevan oikeutettuja, koska he tappavat tietyntyyppisiä uhreja — tavallisesti prostituoituja tai jotain vähemmistöryhmiä. He näkevät tekonsa palveluksena yhteiskunnalle. Gary Ridgway on tästä hyvä esimerkki. Tehtävän saaneet eroavat muista sarjamurhaajista siten, että heidän motiivinsa ei tavallisesti liity seksiin.

Hedonistiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä tyyppi tappaa silkasta tappamisen ilosta, vaikkakin ”suosikkivaihe” vaihtelee. Toiset nauttivat uhrin ”metsästämisestä”, kun taas toisille uhrin kiduttaminen ja pahoinpitely on päätarkoitus. Eräät saattavat tappaa uhrin nopeasti — aivan kuin kyseessä olisi ”välttämätön paha” — ja siirtyvät sitten nekrofiliaan tai kannibalismiin. Esimerkkeinä Jeffrey Dahmer ja Ted Bundy.

Hyödyntavoittelijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Mustiksi leskiksi" kutsutut naiset yleensä surmaavat puolisoitaan juuri enimmäkseen rahan vuoksi. Useimpia rahan tai muun sellaisen vuoksi tappavia (kuten palkkamurhaajia) ei luokitella sarjamurhaajiksi, koska heillä motiivina on ahneus eikä psykopatologinen pakkomielle. Raja voi olla tosin häilyvä. Esimerkiksi natsien miehittämässä Ranskassa toiminut Marcel Petiot luokiteltaisiin sarjamurhaajaksi. Hän esitti ranskalaisen vastarinnan jäsentä ja houkutteli kotiinsa varakkaita juutalaisia kertoen kuinka hän voisi salakuljettaa heidät ulos maasta. Auttamisen sijasta hän tappoi uhrinsa ja varasti heidän omaisuutensa. Jäädessään lopulta kiinni hän oli ehtinyt tappaa 63 ihmistä. Vaikka Petiotin motiivi oli materialistinen, häntä pidetään pakkomielteisenä psykopaattina.

Voima / hallinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä on tavallisin sarjamurhaajatyyppi. Tappamisessa tärkeintä on hallita uhria täydellisesti. Tällaiset murhaajat ovat tavallisesti joutuneet lapsina pahoinpidellyiksi tai hylätyiksi, ja he tuntevat itsensä voimattomaksi ja riittämättömäksi. He yleensä suorittavat rituaaleja, jotka muistuttavat lapsena koetusta väkivallasta. Tästä hyvänä esimerkkinä Albert Fish.

Joissakin sarjamurhaajissa on piirteitä useammasta eri tyypistä. Esimerkiksi englantilainen Peter Sutcliffe oli ilmeisesti sekä visionääri että tehtävän saanut, sillä hänen mukaansa äänet käskivät hänet puhdistamaan kadut prostituoiduista.

Sarjamurhaajat populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjamurhaajat ovat aina kiinnostaneet yleisöä, ja he ovat saaneet tiedotusvälineissä paljon julkisuutta. Tähän on vaikuttanut osaksi rikosten kaameus, osittain tekijöiden persoonallisuus sekä heidän kykynsä välttää kiinnijääminen. Tämä kiinnostus on synnyttänyt lukuisia rikosromaaneja ja sarjamurhaajaelokuvia, joista Thomas Harrisin Uhrilampaiden ja Bret Easton Ellisin Amerikan psykon kaltaiset teokset ovat suosituimpia kuvauksia. Uusimpana aluevaltauksena voidaan pitää Jeff Lindsayn kirjoihin perustuvaa TV-sarjaa Dexter, jossa katsoja on Dexterin ystävä ja ainoa joka tietää Dexterin salaisuuden.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus ja poikkeavuus. Edita 2009, s. 139
  2. Tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Verkkouutiset. Viitattu 9.6.2011.
  3. Tutkija: Helsinkiläishoitaja tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Turun Sanomat. Viitattu 9.6.2011.
  4. http://www.kaltio.fi/index.php?97
  5. Viimeisetkin syytteet sarjamurhaajaksi epäiltyä vastaan nurin Ruotsissa Ilta-Sanomat. 31.7.2013. Viitattu 31.7.2013.
  6. Hannes Markkula - Suomalainen murha 1991-1994
  7. Tutkija: Aino Nykopp-Koski on tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Iltalehti. Viitattu 20.11.2013.
  8. Näihin myrkytyksiin perushoitaja katsottiin syylliseksi 14.5.2010. MTV3. Viitattu 14.5.2010.
  9. Tutkija: Aino Nykopp-Koski on tyypillinen sarjamurhaaja 22.12.2010. Iltalehti. Viitattu 20.11.2013.
  10. http://www.floridabar.org/DIVCOM/JN/JNJournal01.nsf/8c9f13012b96736985256aa900624829/45017d45572a475c85256f7a0077585b
  11. Crime Librady - Ted Bundy / Jeffrey Dahmer
  12. http://www.uplink.com.au/lawlibrary/Documents/Docs/Doc5.html

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]