Amphicar

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Amphicar maalla
Amphicar vedessä

Amphicar on vuosina 1961–1968 valmistettu saksalainen automerkki. Nimensä mukaisesti yritys valmisti amfibista autoa, joka oli ajettavissa niin maalla kuin vedessä. Amphicar-ratin keskiössä oleva merkki viittaa ensi valmistuspaikkakunnan, Lübeckin kuuluisaan Holstentor-maamerkkiin, erääseen kaupunginmuurien porteista. Mallin kehittäneellä, monipuolisella ja kekseliäällä, mutta kiistellyllä[1] Hans Trippelillä oli usean vuosikymmenen kokemus ajoneuvotyypistä: amfibista, sotilaalliseen käyttöön luotua, nelivetoista SG 6-mallia valmistui vuosina 1938-1944 tuhannen kappaletta Wehrmachtin käyttöön. Trippelin myöhemmät 1950-luvun kääpiöautomallit herättivät aluksi suurta kiinnostusta, mutta nopeasti vaurastuvassa Euroopassa kääpiöautojen kysyntä laantui, ja niiden tuotantoa yrittäneet eri valmistajat joutuivat vetäytymään. Optimististen odotusten vastaisesti kaupalliseksi pettymykseksi osoittautunut malli Amphicar 770 aiheutti sitä valmistaneelle Quandt-yritysryhmälle suuren tappion; malli jäi Amphicar-yrityksen ainoaksi. Nykyään kunnostetut Amphicar-yksilöt saavuttavat harvinaisuuksina korkeita huutokauppahintoja.

Hans Trippelin varhaiset erikoisautot (1932–1935)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekatavarakauppiaan vesa, kauppiaaksi opiskellut Hans Trippel, joissain lähteissä myös Johannes Ludwig Heinz tai Hanns[2] (syntynyt 19. heinäkuuta 1908 Groß-Umstadt, Hessen - kuollut 30. heinäkuuta 2001 Erbach, Odenwald) oli itseoppinut ajoneuvojen suunnittelija[3]. Hänen ensi luomuksensa nimeltä Land-Wasser-Zepp (nimitys juontui tuolloin suuresti ihailluista Zeppelin-ilmalaivoista, Zepp-sanan kuvastaessa jotain uutta ja ihmeellistä) vuodelta 1932 pohjautui 600 cm³ DKW-alustaan, minkä alumiinikori oli Trippelin omaa tekoa. Rahat autoprojektiinsa, 500 Reichsmarkia Hans oli lainannut isältään. Auto oli alusta asti tarkoitettu amfibioksi, eli pitkänomaisen perän alla oli potkuri minkä työntövoimalla auto liikkui vesilläkin. Eräs prototyypin koeajo joulukuussa 1934 päättyi sen uppoamiseen[3]: Trippel pelastui uimalla rantaan, ja autokin saatiin kuivalle maalle kolmessa päivässä. Myöhemmät koeajot sujuivat tyydyttävästi.

Varhaisena NSDAP-puolueen ja SA:n jäsenenä Hans Trippelin ja hänen autojensa menestys herätti sotaministeri (1933-1938) Werner von Blombergin huomion. Trippel sai hänen välityksellään lokakuussa 1936 kutsun Berliiniin esitellä autonsa Adolf Hitlerille[3], joka oli tunnetusti kiinnostunut Natsi-Saksan autoteollisuuden saavutuksista. Tapaamisen seurauksena Trippel sai 10 000 Reichsmarkin apurahan amfibisen ajoneuvonsa jatkokehittelyyn[3]. Saksa oli näet vuonna 1935 mitätöinyt yksipuolisesti vuoden 1919 Versailles'n rauhansopimuksen asevarustelua koskevat rajoitukset, ja ryhtynyt lähes rajattomin voimavaroin uudistamaan Wehrmachtin menetelmiä ja aseita. Apurahan turvin Trippel saattoi avata Homburgissa (Saarland) 250 henkilöä työllistävän kehittelykeskuksen[3] sekä maalla että vedessä kulkeville sotilasajoneuvoilleen[3] (galleriakuva; vuoden 1935 Trippel-amfibio). Molsheimin Bugatti-museon konservaattori Grégory Oswald esittää, että Trippelin Homburgissa luoma amfibinen ajoneuvo olisi ollut maailman ensimmäinen lajiaan[4], myös[1]. Sellaisiksi voi tosin nähdä[5] jo esimerkiksi ranskalaisen Jules Julien Ravalier`n Canot-Voiture-Touriste-ajoneuvon vuodelta 1907[6] sekä Peugeot Nautica-osaston-tutkielman[5] vuodelta 1926[7]: veneen kaltaisella korilla varustetun Peugeot-auton potkuriin ei kuitenkaan ollut voimansiirtoa, eli auto ei ollut aidosti amfibinen.

Trippel SG 6-amfibioauto (1938–1944)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hans Trippel ryhtyi suunnittelemaan saamansa apurahan turvin jopa 16 henkilön kantavuuden omaavaa ajoneuvoa sotilaalliseen käyttöön[3]. Prototyyppien kehittelyn tuloksena toteutui vuodesta 1938 lähtien amfibinen maastoautomalli SG 6, minkä keskeinen osa oli kantavuuden vedessä antava rungon teräksinen amme. Trippel itse ajoi prototyypillä Napolista Capri-saarelle sen merikelpoisuuden osoittaakseen[1]. Ajoneuvon voimanlähteenä oli monissa Wehrmacht-ajoneuvoissa käytetty Opel Kapitän -mallin 2,5-litrainen kuusisylinterinen bensiinimoottori[1]. SG 6-mallia (Schwimmfähiger Geländewagen, 6-sylinterinen moottori[8]) valmistui Toisen maailmansodan syttymiseen mennessä 20 kappaletta Wehrmachtin käyttöön[3].

SG6 Pionier-versio kantoi mainitut 16 sotilasta[8] joskin myös tavallinen SG6 kellui ja kulki 14+1 hengen kuormalla[8] (s. 264). Tarvikkeiden kuljettamista varten siihen saattoi kytkeä kelluvan, venemäisellä keulalla olleen perävaunun, jopa kolme sellaista peräkkäin[8] (s. 263). Vuonna 1942 tuli saataville edellisvuonna päivitetyn SG6/41:n versio SG-P umpikorilla, mikä oli tarkoitettu joukkoja sotatoimissa seuraavien propagandakomppanioiden käyttöön[8] (s. 275-276). Sodan aikana Natsi-Saksa pystyi touko-kesäkuussa 1940 salamasodassa vastassa olevien maiden suureksi järkytykseksi kukistamaan vahvan Ranskan. Amfibio-maastoauton tuotantoa kiihdytettiin, ja Bank der Deutschen Luftfahrt-pankin rahoituksella[3] Trippel pystyi ostamaan Bugattin tehtaan Molsheimissa, minkä toiminimeksi tuli Trippel-Werke GmbH[9].

Bugatti-tehdas sijaitsi huolestuttavan lähellä Saksan rajaa, minkä vuoksi Ranskan valtio oli kesäkuussa 1940 pakottanut Ettore Bugattin siirtämään Hispano-Suiza -lentomoottoreiden tarkkuusosien valmistuksen kaukaiseen Bordeauxiin[10]. Evakko kesti kuitenkin vain muutamia kuukausia, sillä Natsi-Saksa miehitti myös Ranskan länsirannikon, ja siirsi tuotantolaitteet 350 tavaravaunulla[11] takaisin Molsheimin tehtaalle. Myös Ettore Bugattia kehotettiin palaamaan Elsassiin. Jo vuosien ajan tappiollisen Bugatti-yhtiön pankit eivät halunneet uusissa olosuhteissa enää jatkaa sen rahoittamista[10]. Bugatti suostui myymään Ranskan Natsi-Saksan miehittämälle zone occupée -alueelle jääneen tehtaansa saksalaisille, jotta hän pystyisi maksamaan velkansa pois[10].

On esitetty, että kauppahinta vastasi vain puolta tehtaan koneiden ja laitteiden arvosta[10], joskin 7,5 miljoonan Reichsmarkin[12] kaupan sanotaan taloustutkijoiden arvioimaan 3,5 miljoonan Reichsmarkin substanssiin nähden[11] myös olleen ylihintainen[1]. Vuodesta 1941 Reichswerke Hans Trippel GmbH -toiminimen[12] saanut tehdas valmisti kehitettyä mallia SG 6/41 (1941-1944, galleriakuva), ja mallin valmistusmääräksi vuoteen 1944[12] asti Werner Oswald arvioi kirjassaan[13] noin tuhat kappaletta[3]. Määrän suhteuttamiseksi pienemmän, mutta nopeammin ja edullisemmin valmistettavan, kömpelöä SG 6:tta maastoajossa etevämmän[12] Volkswagen_Schwimmwagen Typ 166-mallin tuotanto vuosina 1942-1944 oli 14 283 kappaletta[13].

Trippel-kaudella Molsheimin tehdas työllisti 2 000 henkilöä[10], ja 6 kpl/viikko valmistettujen SG-ajoneuvojen[11] lisäksi tehdas valmisti myös pommeja, torpedoja ja muita sotatarvikkeita[10]. Tehtaan portin Bugatti-nimen tilalle vaihtui Trippel-merkki, ja lopulta saksalaisten ryöstelyn myötä Bugattin tarkkuustyöstökoneet ynnä muu tehtaan laitteisto oli viety pois ennen kuin alue vapautettiin[10]. Hans Trippel vangittiin ja tuomittiin Ranskassa sotarikollisena (sotateollisuuden johtajana[3]) viideksi vuodeksi vankilaan. Hänet armahdettiin ja vapautettiin vankilassa vietetyn kolmen vuoden jälkeen vuonna 1948, joskin varattomana[1]. Hän teki leipätyökseen proteeseja sodassa vammautuneille[1]. Vankilassa Trippel oli tutustunut merkittävään NS-johtajaan, tupakkatehtaan omistaja Fritz Kiehniin[1], joka vuodesta 1949[3] lähtien oli Trippelin ensimmäisten auto-prototyyppien kehittelyn rahoittaja. Trippel solmi sittemmin myös avioliiton Kiehnin Gretel-tyttären kanssa[1].

Sodan jälkeiset kääpiöautoprojektit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhan palattua, Ranskan sotarikollistuomiosta ja Länsi-Saksan natsismi-oikeudenkäynnistä (Entnazifizierung-prosessi) vuonna 1949 vapauduttuaan Hanns Trippel pyrki jatkamaan autojen valmistusta. Vuonna 1950, amfibio-ajoneuvojen valmistamisen ollessa Trippeliltä yhä kiellettyä, hän esitteli ensimmäisen oman kaksipaikkaisen, virtaviivaisella alumiinikorilla olevan kääpiöauto -urheiluautomallinsa. Tässä autossa oli sen pienen koon vuoksi - ja myös potentiaalista myöhempää amfibioversiota ajatellen korkean kynnyksen takia - matkustamoon nousemisen/poistumisen helpottamiseksi tunnusomainen, Trippelin patenttiin perustuva "lokinsiipi-ovi": tämä auton ainoa ovi oli sen matkustamon vasemmalla puolella, sillä oviaukon tiivistäminen oli pulma - myöhemmin Amphicar-mallissa olisi oven tiivisteitä vasten kiristävä kahva. Trippel myisi lokinsiipioven patenttinsa sittemmin Mercedes-Benzille, sillä sen Mercedes-Benz 300 SL (W198)-urheiluautossa oli putkiristikkorunkonsa takia leveät kynnykset, mikä esti tavallisten sivuovien käytön. Trippel-prototyypistä juontui myös hänen yrityksensä logo, potkuri sijoitettuna autonrenkaan eteen[14].

Trippelin ensimmäisestä prototyypistä syntyi jatkokehittelyn tuloksena vuonna 1951 tavanomaisempi, miniatyyri-Porschea muistuttava virtaviivainen coupé, Trippel SK 10 (myös: TE 106)[9], minkä teräskorin valmisti Böbel-korittaja. Kiehn rahoitti Trippelin uuden yrityksen Protek-Gesellschaft für Industrieentwicklungen perustamisen Stuttgartiin, joskin johtajaksi tuli Gretel. Chiron-tehdasta Tuttlingenissa johtava Kiehn[15] järjesti myös lupaavan, 95 km/t huippunopeuden saavuttavan mutta vain 3,2 l/100km kuluttavan Trippel SK10-auton valmistamisen. Odotettu menestys ei kuitenkaan toteutunut, ja Trippel autoineen poistuisi Chiron-tehtaalta jo toukokuussa 1951. SK 10:stä oli sen jatkokehittelynä Böbel`in korittama avoautoversio. Luvatun Horex-nelitahtimoottorin sijaan kummankin version voimanlähteenä oli Zündapp-moottoripyörän 600 cm³ bokserimoottori valinnaisesti joko 18,5- tai 24-hevosvoimaisena. Trippelin SK-prototyyppejä oli viimein neljä kappaletta[9], 1951 Böbel-korittajan kanssa tehdyn sopimuksen pohjalta mallia valmistui 20 kappaletta[9], ja mainoslehtisissä lupailtiin jo tuhannen kappaleen vuosivalmistusta[1] ennen kuin korittaja ajautui vararikkoon keväällä 1952[9]. SK 10-malli oli herättänyt uteliaisuutta, mutta pieni urheiluauto oli ajankohtaan nähden liian kallis, ja sen tilat kaupallista menestystä ajatellen liian pienet. Myös avioliitto Gretelin kanssa ajautui kriisiin, Trippel riitaantui Kiehn-klaanin kanssa[1], ja hän jäi kohta oman onnensa nojaan[1].

1953 Marathon Corsaire

Ranskassa vietettyjen vuosien aikana tuttavuuksia solmineen Trippelin auto herätti kiinnostusta sen lisenssivalmistukseen, ja hän lähetti ensimmäiselle yhteistyökumppanilleen, Pariisissa toimivalle, Lucien Rosengartin vuonna 1928[16] perustamalle Société Industrielle de l`Ouest de Paris (S.I.O.P., 1937-1955) kaksi SK 10-prototyyppiä sekä mallin piirrustukset. SIOP teki autoon tarvittuja muutoksia kuten toisen parin ajovaloja koriin Ranskan ajoneuvoteknisten määräysten mukaisella korkeudella: keulassa oli nyt neljä ajovaloa, sillä prototyypin alkuperäiset, pienemmän läpimitan ajovalot oli säilytetty. SIOP vaihtoi toiminimensä Automobiles Marathon:iksi (1953-1955)[17]. Auton coupé-versio oli Marathon Corsaire, ja sen roadster-versio Marathon Pirate[17]. Marathon vaihtoi sen teräskorin tuolloin suurta kiinnostusta herättäneeksi ja kevyemmäksi lasikuitukoriksi[17], nosti sen maavaraa sekä kasvatti pyörien aukkoja lokasuojissa. Mallin moottoriksi ranskalaiskumppani valitsi 850 cm³ iskutilavuuden ilmajäähdytteisen, 42 tai valinnaisesti 52 hevosvoiman Panhard-moottorin[17]. Marathon Corsaire-prototyyppi esiteltiin Pariisin vuoden 1953 Mondial_de_l’Automobile-näyttelyssä. Sen valmistus Ranskan tehtaalla yritettiin käynnistää, ja 15 ellei jopa 29[18] kappaletta valmistui ennen kuin talousvaikeuksissa ollut SIOP-yritys joutui vuonna 1954 vetäytymään sen voimavaroihin nähden liian kalliista projektista[9]. Rosengart-ryhmä lopetti toimintansa vuonna 1955[17] [19]ja sen haltuun jääneet autot palautettiin Trippelille.

1958 Weidner Condor 70 S

Trippel muokkasi lasikuitukoria luodakseen Weidner-merkkisen pienen urheiluauton. Yhtiö esitteli tätä Binz-korilla Schwäbisch_Hallissa Weidner-perävaunutehtaalla[1] koottavaksi ajateltua malliaan eri nimillä ja pienin muutoksin eri näyttelyissä, ja lupaili luomuksensa pian alkavaa sarjavalmistusta. Huhujen mukaan suunnitelluista 400 kappaleesta/kk[20] olisi valmistunut puolet, mutta tosiasiassa valmistusmäärä lie jäänyt 15 kappaleeseen 32 hevosvoiman Heinkel-moottorilla[1]. Weidner Condorin hinnaksi ilmoitettu 7 300 Saksan markkaa[12] oli Volkswagen Karmann Ghian hintatasoa, eikä huoltoverkostoa tai jälleenmyyjiä ollut tarjolla[20]. Yhä näyttelyissä kiertäneessä autossa valmistuspaikka ja käytettävä voimanlähde vaihtuivat niin tiuhaan, että Trippelin tyhjät lupaukset menettivät viimein uskottavuutensa yleisön silmissä [14]. Segmentin monien muidenkin vastaavien, rajalliset resurssit omaavien PK-yritysten piensarjana valmistamien, hintavien urheilu- ja erikoisautojen kohtaloksi koitui sodassa raunioituneiden suurten autotehtaiden 1950-luvun paluu markkinoille uusilla automalleillaan[1]. Mittakaava-edun vuoksi suurten valmistajien automallit olivat paitsi edullisempia myös tarjosivat merkittävästi parempaa vastinetta rahoille. Valmistetuista Weidner Condor 70 S-autoista neljän tiedetään olevan jäljellä: eräs niistä on esillä PS-Speicher:issa, joskin liikennekelvottomana. Huutokauppatalot uskovat (12/2020) täysin entisöidyn Weidner-auton voivan saavuttaa jopa 800 000 dollarin hintatason[1]. Trippelin omistama 70 S (Aiheesta muualla: SWR, Trippel-osio) kuuluu nyt entisöidyn.

1956 Troll, Rogaland-museo

Marathon Corsaire-hankkeen haaksirikko ei lannistanut Hanns Trippeliä, vaan hän jatkoi kehitystyötä nyt SIOP-muotoilua noudattavalla lasikuitukorilla varustetulla, 2+2 -paikkaisella Trippel-Wagen 750-mallilla, minkä voimanlähteeksi hän valitsi Heinkelin 26 hevosvoiman moottorin. Muokattu prototyyppi oli myös saanut muodikkaan panoraama-tuulilasin, kookkaammat sivuikkunat, ja ovet oli saranoitu takaa "kaappari"-mallisiksi[9]. Sen lisenssivalmistus herätti kiinnostusta niin Belgiassa kuin Itävallassakin. Uutta mallia valmistui muutama koekappale, ja sen ensiesittely oli kesällä 1955[9]. Brysselissä toimiva Etablissement Wilford-yritys oli ryhtyä mallin lisenssivalmistukseen vuosimallina 1956, mutta varojen puuttuessa hanke kuivui viimein kasaan. Kohta Trippel sai yhteyden norjalaiseen insinööri Per Kohl-Larseniin[21]: jäljempi muokkasi insinöörien Erling Fjugstad ja Bruno Falch kanssa Trippel-Wagen 750-auton lasikuitukoria[21] muuttamalla katon muotoa ja kasvattamalla lasien kokoa. Uudistettu 2+2 -paikkainen[22] auto sai Troll-nimen, sen hieman pidennetty runko[23] ja etuvetoinen tekniikka 30 hevosvoiman[21] 700 cm³ kaksitahtimoottorilla oli pienestä, 7 726 kappaleena valmistetusta[23] saksalaisesta Gutbrod Superior -automallista[22]. Troll-auton huippunopeudeksi ilmoitettiin 130 km/t[21]. Pienen urheilucoupén piti olla Norjan autojen tuontirajoituksen ohittava, halpa kotimainen kansanauto[24]. Prototyyppi esiteltiin vuonna 1956, ja se herätti kiinnostusta: neljä ensi tuotantoautoa menivät kevät-kesällä neljälle projektia tukeneelle taholle. Tuotanto törmäsi kuitenkin jo viidennen auton valmistumisen jälkeen poliittiseen vastarintaan[24], ja Norjan valtio antoi luvan vain 15 Troll-auton valmistamiseen[24] (toisissa lähteissä[23] valtio olisi viimein sallinut 200 kappaleen valmistamisen ilman ostolupaa, vain Vegvesenet`in muodollisella rekisteröintiluvalla, joskin valtio olisi edelleen hillinnyt myös Norjassa valmistettujen autojen myyntiä). Lundessa (Telemark) toiminut Troll Plastik & Bilindustri -yritys ajautui mainitut viisi autoa valmistettuaan vararikkoon vuonna 1958[24]. Kuudes Troll-auto kasattiin konkurssin jälkeen jäännösosista[22].

Paluu amfibioautoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alligator[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaurastuvan Länsi-Saksan pienten kääpiö- ja urheiluautojen markkinan kuihduttua Trippel palasi juurilleen, niin tiellä kuin vedessä kulkeviin erikoisautoihin. Uusi malli oli vuodesta 1957 kehitelty Trippel Alligator -prototyyppi[5], minkä rakenne noudatteli Trippelin SG 6-amfibiota[25]. Sen toteuttamisen Trippel antoi toimeksi darmstadtilaiselle Autenrieth-korittajalle. Alligator-auto noudatti Trippelin jo 1930-luvulla syntyneitä ajatuksia amfibisesta vapaa-ajan autosta[25]. Trippel löysi Friedbergissä (Hessen) toimivan yrittäjän Alligator-auton toteuttajaksi, ja vuonna 1958 osapuolet perustivat Eurocar GmbH -yhteisyrityksen[25]. Ajoneuvon moottoriksi Trippel oli valinnut BMC- , tarkemmin Austinin 948 cm³ -nelisylinteri nelivaihteisella käsivaihteistolla[25]. Voima välittyi lyhyillä akseleilla kahdelle pronssipotkurille, ja takapainoisuus antoi sopivan kulkuasennon vesillä liikuttaessa [25]. Alligator:issa oli kolmen hengen etupenkki, ja ohjaus tapahtui keskipaikalta. Etupenkin ja moottoritilan väliin jäi tila joko matkatavaralle tai kahdelle apuistuimelle, sillä kaksi vararengasta oli sijoitettu Alligatorin etukannen alle. Trippel oli valinnut SG 6-sotilasamfibionsa kaltaisen teräsammeen, mikä saavuttaisi tavoitellun kantavuuden: ammeen vuoksi Alligatorin ensi prototyypissä ei ollut vielä ovia, vaan siihen noustiin laidan yli kylkien askelmien kautta. Friedbergissä valmistettuun toiseen prototyyppiin tehtiin muutoksia: kori sai kulmikkaammat muodot, ovet kummallekin sivulle, sekä muodikkaat siivet, joissa oli kehitysversiossa (galleriakuva) suuremmat ilmanottoaukot moottorin jäähdytystä varten. Harppaus uutuusmallin toteutusta kohti oli New Yorkissa toimiva, amfibio-prototyypistä kiinnostunut yritys[5], minkä kanssa Trippel perusti Amphicar Corporation of America -yhtiön. Yhdysvaltalaisen kumppanin vaatimukset - muiden muassa moitteeton luotettavuus - olivat tiukkoja, jotta erikoinen auto olisi uskottava ja voisi saavuttaa hyvällä maineella tavoitellun menestyksen. Trippel ja hänen uudet yhdysvaltalaiset kumppaninsa muokkasivat konseptia yhdysvaltalaisen markkinan tarpeiden mukaiseksi. Trippelin saksalainen, keskisuuri Eurocar-kumppani Friedbergissä arveli Amphicar-yrityksen ehtoihin tutustuttuaan kuitenkin, että sen voimavarat eivät mitenkään voisi riittää vielä kovin keskeneräisen Alligator-amfibion jatkokehittelyyn siten, että se täyttäisi Amphicar-yrityksen korkeat tavoitteet. Myös sovittu 25 000 kappaleen valmistusmäärä ylitti yrityksen kapasiteetin. Tämän vuoksi osapuolet purkivat Eurocar GmbH -yhteisyrityksensä, ja Trippel lähti vuonna 1959 yksin esittelemään ajoneuvoa Geneven autonäyttelyssä yhä Eurocar Alligator -nimisenä[3] [5]. Tarkoitus oli autonäyttelyn aikana etsiä yhteistyökumppania, joka kykenisi valmistamaan Trippelin uutta amfibioautoa[25]. Näin kävikin, sillä messuilla Trippel tapasi vanhan tuttavansa, Quandt-teollisuusyhtymää johtavan, upporikkaan Harald Quandt`n. Hän oli Joseph_Goebbelsin ottopoika, ja Goebbelsin alaisuudessa toiminut Bank der Deutschen Luftfahrt -pankki oli maailmansodan aikana antanut rahoituksen Trippelin ostaa Bugatti-tehdas SG 6-sotilasajoneuvon valmistusta varten[25]. Trippel sai vakuuteltua Quandtin varmasta kaupasta, sillä Amphicar Corporation of America oli taannut 25 000 kappaleen tilauksen. Quandt lunasti Trippel-amfibion lisenssin, ja palkkasi Hans Trippelin teknisen neuvonantajan virkaan[25]. Quandtin ensi ajatus oli valmistuttaa amfibioautoa BMW-tehtailla, sillä Quandt-ryhmä omisti yrityksen osake-enemmistön, ja BMW-moottoritehtaalla olisi varmaankin tietotaitoa valmistaa autoa. Amfibioauto-projektin katselmuksen jälkeen BMW-johtokunta kuitenkin torjui hankkeen yksimielisesti[25].

Amphicar[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekniikka ja yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amphicar on 4,3 metriä pitkä avoauto, minkä paino oli 1 050 kiloa. Triumph_Heraldin 1,2-litraisen moottorin teho oli 38 hevosvoimaa (DIN)[25]. Maantiellä Amphicar 770:n huippunopeus on 115 km/h[26] eli 71 mph ja ylikin. Aiheesta muualla-osion Deutsche Wellen esittelyajo huomauttaa, että Amphicar 770 on suuremmilla ajonopeuksilla levoton: tämä tavallisesta poikkeava ajotuntuma on ominaisuus, mikä juontuu auton korkeasta painopisteestä. Pyörien erillisripustus on hiottu, eikä aiheuta todellisia vaikeuksia hallita ajoneuvoa maantieajossa[25]. Vedessä liikkuessa huippunopeus on 6,5 solmua eli noin 12 km/h tai 7 mph, mistä suoritusarvoista sen 770-mallinimi juontuu. Päämarkkina oli Yhdysvalloissa, ja erikoisauto saavuttikin siellä suosiota: kenties tunnetuin Amphicar-omistaja oli presidentti Lyndon B. Johnson, joka käytti autoa ajeluilla seurueineen Johnson-kotitilan järvellä Teksasissa. Vesiliikenne-rekisteritunnuksen lisäksi Amphicar 770 sai tietenkin käyttöpaikkansa määräysten mukaiset, moottoriveneen pakolliset varusteet ja valolaitteet.

Pyörissä on erillisripustus, ja veto välittyy maantieajossa täyssynkronisoidella 4-vaihteisella vaihteistolla[25]. Vesille siirryttäessä moottorin voiman saa kytkettyä välittymään vaihteistoon liitetyn voiman ulosoton kautta kahdella akselilla auton takahelman alla sijaitseville Nailon-muovipotkureille: valintavivulla joko työntö tai pakittaminen (ks. Aiheesta muualla, entisöintivideon havainnollistavat animaatiot). Kulkuneuvossa ei ole peräsimiä mitkä voisivat vaurioitua luiskan kautta veteen ajettaessa tai siitä poistuttaessa (potkurit on suojattu teräskaarilla), vaan sitä ohjataan myös vedessä etupyöriä kääntämällä[26]. Vedessä liikkuessaan Amphicar on kömpelö, mutta se kelluu hyvin. Elokuussa 1962 ranskalaiset Jean Bruel ja Tony Andal ylittivät Englannin kanaalin Ranskasta Britanniaan, ja syyskuussa 1965 kapteenit Tappenden ja Bailey tekivät saman ylityksen vastasuuntaan[27]). Amphicarilla ylitettiin myös monia muita tuttuja kapeikkoja kuten Gibraltarin ja Messinan sekä Tanskan salmet[25], joskin samanlaisissa tempauksissa tapahtui myös muutamia traagisia onnettomuuksia: vaikkapa Gibraltarin salmea ylittäneen Amphicarin uppoaminen laivan törmättyä siihen[25]. Sekä maalla että vedessä liikkuva, aikakautensa muodikkailla - joskin myös konepellin tuuletusviileitä aaltojen roiskeilta suojaavilla[25] takalokasuojien siivillä varustettu, korea kulkuneuvo kerää yhä edelleen laajaa huomiota. Sitä valmistettiin ennakoidun 25 000 kappaleen sijaan lähteistä riippuen[26] vain 3 878 kappaletta[3], eli noin 15,5% tavoitteesta: Yhdysvaltoihin näistä meni 3 046 kappaletta, eli valtaosa. Menekkiä haittasi Amphicarin kalliista valmistustavasta juontuva, noin 10 000 Saksan markan hinta, millä olisi saanut kaksi suorituskykyisempää, paremmat tilat tarjoavaa ja vähemmän huolenpitoa tarvitsevaa Volkswagen Kuplaa[3]. Säilyneitä yksilöitä lie eri arvioiden mukaan tuhannen[25] tai enää muutama sata kappaletta. Tämä juontuu usein omistajan/käyttäjän autolle vahinkoa tuottavista laiminlyönneistä maalta veteen siirryttäessä tai vedestä maalle palatessa: Amphicarissa on 13 erillistä rasvanippaa, joihin täytyy puristaa rasvaa 5 tunnin vesikäytön jälkeen. Suolavedessä veneilyä Amphicarilla ei suositella ruostumisen ja sen seurauksena teknisten ongelmien välttämiseksi. Amphicar on nykyään haluttu kuriositeetti, ja DW arvioi heinäkuussa 2017 hyvän yksilön markkinahinnan olleen yli 50 000 Euroa. Aiheesta muualla-osion vuoden 2015 video Amphicar-auton entisöinnistä arvioi säilyneiden yksilöiden määräksi 500 kappaletta, ja entisöidyn yksilön käyväksi markkinahinnaksi yli 100 000 US-dollaria. Toukokuussa 2022 vuoden 1965 Amphicar 770 saavutti Barrett-Jackson -huutokaupassa Palm Beachissa peräti 147 000 dollarin tuloksen[28].

Synty, kehitys ja kohtalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soveliaaksi tuotantopaikaksi valikoitui vuonna 1960 Lübeck-Schlutupissa sijaitseva IWK-osakeyhtiön (Industrie Werke Karlsruhe) tehdas, mikä kuului Quandt-yritysryhmään. Projekti kärsi alusta asti ajanpuutteesta, sillä Amphicar Corporationin kanssa solmittu sopimus edellytti noin kolmen tusinan mallikappaleen valmistamista ja kiireellistä toimittamista Yhdysvaltoihin, koska Amphicar-yritys oli aikeissa käynnistää uutuuden suurimittaisen myynninedistämis-kampanjan. Siten ei jäänyt aikaa muokata Alligator-mallia perusteellisesti. IWK:n Lübeckissä valmistamat, Yhdysvaltoihin toimitetut 35 kappaletta esisarja-autoja olivat vähäisin muutoksin - ratti oli siirretty keskipaikalta tutummin vasemmalle laidalle, takalokasuojien siipien kokoa ja siten jäähdytysilman ottoa kasvatettu, vähäisesti muokattu muotoilu - yhä Alligator-prototyypin kaltaisia. Kehittymässä olevan katastrofin enteenä yhdysvaltalaisten kumppanien innostus prototyyppejä kohtaan oli ylen hillittyä[25]. Niiden sisätilat eivät vastanneet yhdysvaltalaisia tottumuksia, mutta etenkin prototyypeille ominaiset lastentaudit ja toimintahäiriöt koeajojen aikana nostattivat kirpeää kritiikkiä. Amphicar sai jo alkutaipaleella epäluotettavan auton maineen, mistä se ei koskaan päässyt eroon. Virallinen lanseeraus oli vuoden 1960 New Yorkin Auto Show-näyttelyssä.

Harald Quandt yritti pelastaa sen mikä oli vielä pelastettavissa[25]. IWK:lla ei ollut aikaisempaa kokemusta ajoneuvojen valmistamisesta, joten Quandt pestasi ryhmän ajoneuvo-insinöörejä ratkomaan Amphicar-auton puutteet perusteellisesti. Projektin kannalta onnekkaasti läheisessä Bremenissä toimiva Borgward oli ajautunut vaikeuksiin, ja Quandt löysi päteviä ajoneuvo-eksperttejä jotka olivat halukkaita siirtymään Lübeckin tehtaalle hänen avukseen[25]. Hans Trippel sen sijaan oli vähemmän innostunut[25], sillä ammattilaiset karsivat mallin epätaloudellisia piirteitä tavalla, mikä soti vastoin Trippelin tavoitteita muokata Amphicarista muinaisen SG 6:n kaltainen, nelivetoinen seuraajamalli. Viimein Trippel syrjäytettiin niin, että hän oli enää muodollisesti mukana Amphicar-mallin jatkokehittelyssä[25].

Asiantuntijoiden sekä projektiin kytkettyjen ulkopuolisten yritysten yhteistyö eteni, ja vuoden 1961 alussa IWK saattoi esitellä katseita kestävän ajoneuvon, mikä sai Amphicar 770-nimen[25]. Kaksijakoisen määritelmän vuoksi korjaustyö törmäsi aluksi moniin, sekä maalla että vedessä kulkeville ajoneuvolle ominaisiin pulmiin. Moottorin jäähdytysjärjestelmää ja pyörien erillisripustusta jouduttiin muokkaamaan lukuisia kertoja kokeilujen ja erehdysten kautta: hitaasti etenevä kehitystyö siirsi päivitetyn Amphicar-ajoneuvon julkista lanseerausta yhä uudelleen. Myös tuotannon käynnistäminen tuotti vaikeuksia, sillä IWK:n toimitilat olivat riittämättömiä tähän tarkoitukseen. Viimein Amphicarin valmistus päätettiin siirtää Quandt-ryhmän omistamalle[5] Deutsche Waggon- und Maschinenfabrik -tehtaalle (entinen asetehdas Deutsche Waffen- und Munitionsfabriken) Länsi-Berliinin Wittenaussa[3], sillä eräitä ratkaisun etuja olivat Länsi-Saksan liittovaltion ja Länsi-Berliinin kaupungin merkittävät tukiaiset teollisen toiminnan käynnistämiselle kaupungissa. Tuotantotiloja muokattiin raidekaluston sijaan autojen valmistukseen sopiviksi toukokuussa 1961[25], ja IWK:n laitteisto siirrettiin sinne elokuussa 1961. Tuotanto Länsi-Berliinissä voitiin aloittaa lokakuussa 1961: jatkossa IWK valmistaisi autoja Lübeckissä 2-3 kappaleen, ja Länsi-Berliinin DWM-tehdas taas 5-7 kappaleen päivätahdilla[25].

Amphicar-auton tuotantotapa osoittautui paljon tavallista monimutkaisemmaksi. Ensin ajoneuvon rungon jopa 1,5 millimetrin paksut peltiosat pistehitsattiin tukikehikkoa apuna käyttäen yhteen, ja kehikon poistamisen jälkeen veden alle jäävät saumat hitsattiin suojakaasulla tiiviiksi. Prosessi altisti korin muuttamaan muotoaan, ja myös Bellino- ja Allgaier-yritysten toimittamat, prässätyt peltiosat kärsivät valmistusvirheistä: korin virheet korjattiin jopa senttimetrien paksuisella, sitten sopivaksi siloitellulla tinakerroksella. Myös ovet ja luukut jouduttiin sovittamaan ajoneuvokohtaisesti, sillä korien mittavirheet saattoivat olla jopa 5 millimetrin luokkaa. Ruostesuojaus oli tärkeä: peltien käsin suoritetun, liuotinaineella tehdyn rasvan poiston jälkeen ne saivat fosfaattikäsittelyn, minkä jälkeen kori pestiin painepesurilla ja käytettiin kuivauskammiossa. Kori suojattiin ruosteelta sitten myrkyllisellä pohjakäsittelyllä, keltaisella sinkki-kromaatilla, samalla kun moottoritila ja pyöräkotelot saivat häiriöääniä vaimentavan PVC- ja sahanpurukerroksen. Työ viimeisteltiin tasaamalla pinta tarvittaessa epoksimassalla. Pintakäsittely tapahtui suolavettä kestävillä, Lechler- tai Dr. Kurt Herberts -erikoismaaleilla, mitkä sisälsivät tavallista enemmän pigmenttiä sekä epoksia. Tarjolla oli neljä värivaihtoehtoa: valkoinen Strandweiß, laguuna-sininen Lagunablau, regatta-punainen Regattarot tai vuono-vihreä Fjordgrün. Matkustamo sai DWM:n valmistaman tarkoituksenmukaisen, helppohoitoisen ja vettä hylkivän sisustuksen[25]: tarjolla oli valittuun korin väriin sovitettuja, kaksivärisiä sisustuksia: punainen-valkoinen, keltainen-valkoinen, valkoinen-harmaa, tai aprikoosi-valkoinen. Amphicarin varusteosat hankittiin Euroopan laajuisesti lukuisilta alihankkijoilta[25].

Mallin runko oli uppoamisvaaran torjumiseksi kaksipohjainen: pohjien väliin jäi 8 senttimetrin tila, ja vesivuodon varalta pilssi oli varustettu sähköisellä lenssipumpulla. Taakse "halpojen autojen" konseptia noudattaen[25] sijoitettu Triumph Heraldin nelisylinterinen, pitkän iskun 1,2 litran moottori tarjosi noin 29 kW (40 hv) tehon. Triumph-moottori oli kestävän ja sitkeän maineessa, mutta merkittävimpänä valintakriteerinä sen hankintahinta oli lyömättömän edullinen[25]. Moni moottori toimitettiin kuitenkin ilman tarpeellisia komponentteja (mm. virranjakaja, kaasutin, käynnistysmoottori): ne kunnostettiin ja ajettiin vesijarrua vasten sisään 1-2 tunnin ajan. Nelivaihteinen vaihteisto oli Hermes-valmistajan tuote, mikä oli sama kuin pieniessä Tempo Matador-jakeluautossa, mutta siihen lisättiin voiman ulosotto potkureille[25].

Valmistusprosessin päätteeksi Amphicar-yksilön piti selvittää "vesitesti": se ajettiin suolattomalla vedellä täytettyyn altaaseen, ja autoa tutkittiin 10 minuutin ajan mahdollisen vuodon varalta[25]. Työlään tuotantotavan vuoksi Amphicar oli kallis: vuoden 1961 lopulla tämän vapaa-ajan ajoneuvon hinta Yhdysvalloissa oli 3 395 dollaria, Länsi-Saksassa 11 800 D-markkaa. Hinnan suhteuttamiseksi Chevrolet_Corvette oli vain hieman kalliimpi, ja kotimaassa hinta oli lähes Opel Admiral A:n tasoa. Rahan vastineeksi auton tilat ja suorituskyky olivat Volkswagen Kuplan kaltaisia, ja ostaja sitoutui Amphicar-auton tavallisia autoja suurempaan huoltotarpeeseen. Se tarvitsi ohjekirjan mukaan muun muassa rasvaushuollon 10 tunnin vesikäytön, tai tuhannen kilometrin maantieajon jälkeen uhalla, että huollon laiminlyönti mitätöisi auton takuun.

Huoltopisteiden verkosto vuorostaan oli harva ellei olematon: Yhdysvalloissa Amphicar-autoja myyjiä olivat usein käytettyjen autojen liikkeet, ellei jopa aivan muiden toimialojen kauppiaat[25]. Naiivin innostuksen vallassa mallin edustajiksi ryhtyneet toimijat tunsivat sen erikoispiirteet usein heikosti: monissa tapauksissa kauppiaat eivät ymmärtäneet asentaa vesikäytössä välttämättömiä pohjaproppuja paikalleen, minkä seurauksena veteen ajettu Amphicar upposi noin 3 minuutin jälkeen - usein media-edustajan seuratessa näytösajoa, jolloin Amphicar-haverista syntyi nolo sensaatio-uutinen. Valmistaja reagoi pulmaan asentamalla tulpat paikalleen Yhdysvaltoihin laivattavissa autoissa: tämä vuorostaan aiheutti fiaskon[25], sillä New Yorkin ja Floridan toimipisteiden välivarastoissa ulkosalla säilytettyjen autojen kori ja konepellin viilteiden kautta moottoritilakin täyttyivät sadevedellä, kun se ei voinut valua pois suunnitellusti. Huomaamatta jäätyään vesi tärveli tai ruostutti auton eri komponentteja. DWM-tehtaan Yhdysvaltoihin lähettämä 4-henkinen delegaatio joutui siten kolmen kuukauden matkansa aikana korjaamaan useita satoja tärveltyneitä, myymättä jääneitä Amphicar-autoja.

Amphicar-auton julkistamisen jälkeen aluksi vallinnut euforia laantui pian, ja myyntimäärät jäivät paljon odotuksia vähäisemmiksi. Jo lokakuussa 1962 IWK-tehdas Lübeckissä ajoi Amphicar-tuotannon alas (sen tilalla ryhdyttiin valmistamaan BMW 700-mallia), ja DWM-tehdas Länsi-Berliinissä laski päivävalmistuksen portaittain enää 2-3 autoon[25]. Menekin kiihdyttämiseksi Wuppertal-Elberfeldiin perustettiin BMW-tytäryhtiö Amphicar Vertriebsgesellschaft -jakelukonttori Euroopan markkinoita varten. Myynti tapahtui nyt vakavamielisten BMW-piirimyyjien kautta. Länsi-Saksassa Amphicar-autosta kiinnostuneilla asiakkailla ei kuitenkaan yksinkertaisesti ollut varaa kalliin auton hankintaan tai sen kuluihin. Tällä välin IWK-tehtaan tk-osasto ryhtyi neuvottelemaan viranomaisten kanssa niiden poliisi- tai sairaankuljetus-alojen tarkoituksiin sopiviksi muutetuista Amphicar-versioista: muutamia kappaleita myytiin vesiliikenne-poliisien (Wasserschutzpolizei) ja Punaisen ristin tarpeisiin Hampurin ja Wiesbadenin toimipisteille. Sen sijaan sotilassektorille ehdotettu Bundeswehr-vihreä ensiapu-Amphicar etukannelle sijoitettujen paarien kera ei herättänyt vähäisintäkään kiinnostusta[25]. Oli myös Bodenjärvi-erikoisversio, mutta eteläisen Saksan paikalliset viranomaiset kielsivät tämän Amphicar-auton variantin käytön järvellä heti sen julkistamisen jälkeen. Bodenjärven ja muidenkin Alppien järvien äkillisesti nousevat, kovat rajuilmat ovat tunnettu vaaratekijä, eivätkä viranomaiset taipuneet purkamaan kieltoa edes autoon tehtyjen, vesiliikenteessä turvallisuutta lisäävien muutosten kuten korotetun moottoritilan kannen, tai moottoritilan osastoinnin jälkeen. Myöskään suunnitteluasteella ollutta neliveto-Amphicaria ei viimein toteutettu.

Sen sijaan Amphicar-lisävarusteiden tarjonta kiihtyi, ja sai jopa absurdeja piirteitä[25]: ankkurista, kelluntaliiveistä, melasta, pelastusrenkaista, merkinantopistoolista ja fendareista lähtien valikoima karkasi kelluvaan radioon, lenssipumpun kautta toimivaan käsisuihkuun, tuulilasin yläosaan kiinnitettävään pärske- l. aallonmurtaja-paneelin, ja viimein oli tarjolla myös moottorin ja vaihteiston öljyn vaihtovarustus lenssipumpun avulla. Myös Amphicar Corporation kiihdytti Yhdysvalloissa auton menekin edistäviä tempauksia. Se tarjosi Amphicar-autoja radio- ja televisioasemien monitoimi-ajoneuvoiksi, ja luovutti Montgomery Ward-kauppaketjulle 400 Amphicar-autoa mainostarkoituksiin. Pepsi-Cola:n kanssa sovittiin "Come alive"-mainoksesta[29], missä Amphicar ajettiin näyttävästi veteen 80 km/t nopeudella[25]. Vastineeksi Pepsi Co. kehotti jakelukeskuksiaan hankkimaan Amphicar-autoja - puoleen hintaan. Hullunkurisin mainostempaus vuodelta 1964 oli yritys ylittää Atlantti ryhmällä Amphicar-autoja siten, että autoja laskettaisiin tunnin kierrolla veteen laivan rinnalla Atlantin yli ajettaviksi: hanke pysäytettiin viime tingassa, kun järjestäjät pelkäsivät muiden tahojen yrittävän toistaa uskaliasta tempausta[25]. Amphicar-edustus oli tuolloin jo siirtynyt liikemies Phil Rauch`in Ranchero Motors-yhtiön hallintaan, ja vuonna 1965 se osti koko Amphicar Corporation-yhtiön haltuunsa.

Myyntimäärä nousikin aina vuoteen 1967 asti, jolloin Yhdysvalloissa myytävien autojen kiristyneet tekniset määräykset tulivat voimaan. Triumph_Herald -moottori ei enää täyttänyt kiristyviä päästörajoja, ja Amphicar olisi myös pitänyt varustaa paitsi turvavöillä myös kookkailla puskureilla. Tätä ennen Amphicar oli jo varustettu U.S. Coast Guard-rannikkovartioston vaatimuksesta pilssin koneellisella tuuletuksella, sekä kaasuttimen liekin tukahduttajalla. Yhä kiristyvien määräysten täyttäminen ei enää ollut kannattavaa, joten Ranchero Motors lähetti myymättä jääneet Amphicar-autot takaisin Länsi-Saksaan. DWM-tehdas otti katastrofin tyynesti, sillä se oli tuolloin jo lopettanut Amphicar-tuotannon[25]. Harald Quandtin kuolema Beechcraft King Air 90 -liikelentokoneensa maahansyöksyssä Cuneon lähistöllä Italian Alpeilla vuonna 1967 nosti yhtiölle 20 miljoonan dollarin tappion aiheuttaneen Amphicar-projektin vastustajien ryhmän enemmistöksi johtokunnassa: Amphicar-tuotanto lakkautettiin hetimiten. Valmistusvarastoon pysäköityjä Amphicar-autoja myytiin alkuperäiseen 10 500 DEM hintaan verrattuna huomattavin alennuksin 4 500 - 7 000 DEM hinnalla pois "uusina autoina" aina vuoden 1968 loppuun asti. Viimeiset varastoidut Amphicar-autot joko romutettiin, tai niitä muokattiin DWM-tehtaan omaan käyttöön avolava-autoiksi.

Amphicaria vietiin moniin Euroopan maihin, ja etenkin Yhdysvaltoihin. Suomeen tuotiin tiettävästi yksi Amphicar-esittelyauto[26].

Trippel-ajoneuvojen galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Amphicar-logo 1964.
    Amphicar-logo 1964.
  • Trippel 1935, Musée des Blindés Saumur.
    Trippel 1935, Musée des Blindés Saumur.
  • Trippel SG6/1938-1941, Retromobile 2012.
    Trippel SG6/1938-1941, Retromobile 2012.
  • Amphicar-prototyyppi Eurocar Alligator 1960.
    Amphicar-prototyyppi Eurocar Alligator 1960.
  • Amphicar 770-moottoritila 1962.
    Amphicar 770-moottoritila 1962.
  • Ohjaamo 1962, ratin Holstentor-logo.
    Ohjaamo 1962, ratin Holstentor-logo.
  • Amphicar 770-potkurit 1962.
    Amphicar 770-potkurit 1962.
  • Vaihteisto ja potkuriveto.
    Vaihteisto ja potkuriveto.
  • Presidentti Lyndon B. Johnsonin Amphicar (1965).
    Presidentti Lyndon B. Johnsonin Amphicar (1965).
  • Amphicar 770 vm. 1965 vedessä.
    Amphicar 770 vm. 1965 vedessä.
  • Vuosimallin 1961 Amphicar
    Vuosimallin 1961 Amphicar
  • Amphicar vm. 1964
    Amphicar vm. 1964

Triviaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Berliinin muurin rakentamisesta ja Länsi-Saksan ja Saksan demokraattisen tasavallan rajavyöhykkeen varustamisesta, ja myös amfibioautolla tapahtuvien Republikflucht -loikkausyritysten estämiseksi DDR:n Valtiollisen turvallisuuden ministeriö MfS, tutummin "Stasi" tai "Memfis" hankki bulvaanien kautta erään varhaisen Amphicar-yksilön. Ajoneuvon kelvollisuutta sotilaalliseen käyttöön, ja myös soveltuvuutta tasavaltapaon välineellä ryhdyttiin tutkimaan. Tämä salainen Stasi-raportti tuli julkisuuteen vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Sen tuomio oli tyly: Amphicar todettiin kelvottomaksi sotilaalliseen käyttöön, ja sitä luonnehdittiin raportissa länsimaisen hapatuksen ilmentymäksi[25]. Todellisuudessa Amphicar oli kaksoispohjansa ansiosta tekoväline ainakin yhdessä onnistuneessa tasavaltapaossa[25].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Link, Thorsten: Autopioniere im Südwesten (Trippelin ja hänen luomustensa kriittinen arvostelu, kuvia) KÜS. 2.12.2020. kues-magazin.de: Kraftfahrzeug-Überwachungsorganisation freiberuflicher Kfz-Sachverständiger e.V.. Viitattu 25.9.2022. (saksaksi)
  2. ↑ Hessisches Landesamt für geschichtliche Landeskunde: „Trippel, Hans“, in: Hessische Biografie (Maakuntahistoriallinen tietojärjestelmä Hessen (LAGIS): artikkeli <https://www.lagis-hessen.de/pnd/1028997183 (Stand: 30.6.2022)>) LAGIS (Hessen). 30.6.2022 (päiv.). lagis-hessen.de: Hessisches Landesamt für geschichtliche Landeskunde. Viitattu 20.9.2022. (saksaksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Technoseum Mannheim: Im TECHNOSEUM entdeckt: Das Amphicar (Technoseum Mannheim-museon Amphicar 770-autoon liittyvä blogikirjoitus Hans Trippelistä) 1.7.2016. technoblog/technoseum.de: Technoseum Mannheim. Viitattu 20.9.2022. (saksaksi)
  4. ↑ D.G.: Trippelwagen : « La parenthèse amphibie » (Trippel-kauden näyttely Molsheimin Bugatti-museossa (2019)) 9.8.2019. dna.fr: Dernières Nouvelles d`Alsace. Viitattu 21.9.2022. (ranskaksi)
  5. ↑ a b c d e f McKenneth, Kay: 50 Jahre Zu Land und zu Wasser – Amphicar (Alligator- ja Amphicar-tarina) oldtimer-tv.com. 1.9.2011. oldtimer-tv.com. Viitattu 22.9.2022. (saksaksi)
  6. ↑ Balberit: Ravaillier Canot Voiture Touriste (Kuvia Jules Julien Ravalier`n amfibiosta) pikabu.ru. 2020. pikabu.ru. Viitattu 25.9.2022. (venäjäksi)
  7. ↑ Hintz, Charlie: Peugeot Motor-Boat Car (Kuvia Peugeot-amfibiosta vuodelta 1926) cultofweird.com. 1.10.2013. cultofweird.com. Viitattu 25.9.2022. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e Roberts, Edward: Panzers Forward: A Photo History of German Armor in World War II, s. 260-278. Kuvallinen SG6-kappale. Suomentanut ei. Rowman & Littlefield, 2018. ISBN 9780811767422. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f g h Hanns Trippel (Hanns Trippelin autot (kuvallinen artikkeli)) trollbilen.no. 2022 (viim. päivitys). trollbilen.no. Viitattu 18.9.2022. (norjaksi)
  10. ↑ a b c d e f g Leroux, André: (osa 26) 1939 - 1945, Bugatti en temps de guerre (Bugatti-tarina, osa 2) leroux.andre.free.fr: Leroux, André. Viitattu 22.9.2022. (ranskaksi)
  11. ↑ a b c Kubisch, Ulrich: HANS TRIPPEL: DER VATER DER KLEIN- UND SCHWIMMWAGENBAUER, Trippels Vehikel (Trippelin ajoneuvojen kuvallinen esittely) weidner-condor.com. www.weidner-condor.com. Viitattu 26.10.2022. (saksaksi)
  12. ↑ a b c d e Link, Thorsten: Autopioniere im Südwesten (Kuvallinen artikkeli Trippel-ajoneuvoista) KUES. 2.12.2020. kues-magazin.de: Kraftfahrzeug-Überwachungsorganisation freiberuflicher Kfz-Sachverständiger e.V.. Viitattu 12.4.2023. (saksaksi)
  13. ↑ a b Oswald, Werner: Kraftfahrzeuge und Panzer der Reichswehr, Wehrmach und Bundeswehr; Katalog aller Typen und Modelle, s. 45. taulukko "Kübel-, Gelände- und Schwimm-Pkw (Sonderkonstruktionen), tekniset tiedot. Suomentanut ei. Stuttgart: Motorbuch Verlag / Paul Pietsch GmbH &Co KG, 1970. ISBN ei ole (1970, I. painos). (saksaksi)
  14. ↑ a b Simsa, Paul (tri): Alter Vogel, neue Federn: Der Condor aus Schwäbisch Hall (PDF) (AMS-artikkeli "Weidner Condor"-autoista) Auto, Motor und Sport 25/1957. 7.12.1957. weidner-condor.com. Viitattu 20.9.2022. (saksaksi)
  15. ↑ Chiron Group: Potenziale erkennen, die Zukunft formen (Chiron-yrityksen esittely) Chiron Group / Speedfactor. 2/2021. speedfactor.chiron-group.com. Viitattu 23.10.2022. (saksaksi)
  16. ↑ Bibliothèque nationale de France: Société industrielle de l'Ouest parisien (BnF-tiedot SIOP-yhtiöstä) data.bnf.fr: BnF. Viitattu 26.9.2022. (ranskaksi)
  17. ↑ a b c d e MARATHON (Société Industrielle de l'Ouest Parisien) (S.I.O.P.) - (1.953 - 1.955) (SIOP/Marathon-tarina, kuvia) autopasion18.com. autopasion18,com. Viitattu 26.9.2022. (espanjaksi)
  18. ↑ Marathon Corsaire (PDF) (Marathon-autojen perusteellisempi tarina) rarefrenchsportscars.files.wordpress.com. 01/2016. rarefrenchcars/wordpress. Viitattu 27.9.2022. (englanniksi)
  19. ↑ sgroslafaige: Rosengart, le roi de la petite auto ! (Rosengart-tarina) Gazoline. 12.10.2003. gazoline.net. Viitattu 6.4.2023. (ranskaksi)
  20. ↑ a b Kubisch, Ulrich: Trippels Vehikel (Trippelin ajoneuvot) MARKT für klassische Automobile. 4/1988. weidner-condor.com. Viitattu 12.4.2023. (saksaksi)
  21. ↑ a b c d toimitus: En av de fulaste bilarna någonsin (Kuvallinen Troll-juttu) 4.12.2018. bytbil.com: Bytbil. Viitattu 27.9.2022. (ruotsiksi)
  22. ↑ a b c Jarslett, Yngve: Troll (bilmerke) (Troll-auton tarina) Store Norske Leksikon. 25.3.2019 (päiv.). snl.no. Viitattu 18.9.2022. (norjaksi)
  23. ↑ a b c Bjørnstad, Terje: Troll – hela historien (Troll-autoprojekti, taustaa ja kritiikkiä) 3.12.2019. terjebjornstad.no: Bjørnstad, Terje. Viitattu 27.9.2022. en/no/dk/sv
  24. ↑ a b c d Dahlin, Niklas: Troll – bilbygget som gick snett (Norjan Troll-auton tarinaa) Ny Teknik. 18.4.2015. nyteknik.se. Arkistoitu 21.9.2022. Viitattu 18.9.2022. (ruotsiksi)
  25. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an Aphicar Club Berlin e.V.: Historie 1960 bis 1965 Amphicar Typ 770 (Alligatorista Amphicar 770:een) amphicars.com. amphicar.com/Geschichte. Viitattu 10.11.2022. (saksaksi)
  26. ↑ a b c d Klassikot 2/2015, s. 54-55
  27. ↑ Tappenden, Peter (kapt.) ja Bailey, M.B. (kapteeni): Cars Ahoy! (Englannin kanaalin ylitys Amphicarilla syyskuussa 1965) The Autocar. joulukuu 1965. amphicars.com. Viitattu 22.10.2022. (englanniksi)
  28. ↑ Barrett-Jackson: SOLD! 1965 Amphicar 770 - BARRETT-JACKSON 2022 PALM BEACH (video huutokauopasta) 3.5.2022. Barrett-Jackson. Viitattu 21.9.2022. (englanniksi)
  29. ↑ Pepsi Co.: Pepsi Cola, Come Alive, Amphicar Commercial 1965 (video) (Pepsi "Come Alive"-spotti, Amphicar) 1965. youtube.com: Obsolete Archive-kanava. Viitattu 10.12.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Amphicar.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Amphicar&oldid=21846434”