Aladár Paasonen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Aladar Paasonen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aladár Paasonen
Henkilötiedot
Syntynyt11. joulukuuta 1898
Budapest, Itävalta-Unkari
Kuollut6. heinäkuuta 1974 (75 vuotta)
Flourtown, Pennsylvania, Yhdysvallat
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)  Suomi
Palvelusvuodet 1918–1945
Komentajuudet Jalkaväkirykmentti 5
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota, jatkosota
Sotilasarvo eversti

Aladár Antero Zoltán Béla Gyula Árpád Paasonen (11. joulukuuta 1898 Budapest, Itävalta-Unkari – 6. heinäkuuta 1974 Flourtown, Pennsylvania, Yhdysvallat)[1] oli suomalainen eversti, joka toimi Päämajan tiedustelujaoston päällikkönä jatkosodan aikana. Ollessaan sodan jälkeen Sveitsissä marsalkka Mannerheimin sihteerinä hän käytti nimeä Herra Bartha.[2]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen vanhempansa olivat professori Heikki Paasonen ja aatelistaustainen unkarilainen Mariska Paskay de Palásth,[3] joten hän oli puoliksi unkarilainen. Paasonen osallistui Suomen sisällissotaan valkoisten puolella yleten aliluutnantiksi.lähde? Kadettikoulun jälkeen hänet ylennettiin luutnantiksi joulukuussa 1920.[4][5]

Kielitaitoinen Paasonen lähetettiin Ranskaan opiskelemaan École Spéciale Militaire -oppilaitokseen vuosiksi 1921–1922 ja sen jälkeen hän opiskeli vuosina 1922–1924 Ranskan sotakorkeakoulussa École Supérieure de Guerressa, jossa samalla kurssilla opiskeli majuri Charles de Gaulle.[6]

Paasonen ylennettiin kapteeniksi vuonna 1923, majuriksi vuonna 1926 ja everstiluutnantiksi vuonna 1929. Paasonen toimi sotilasasiamiehenä Moskovassa vuosina 1931–1933 ja Berliinissä vuonna 1933.[5]

Eduskunta päätti yllättäen joulukuussa 1933 lakkauttaa Suomen sotilasasiamiehen viran Berliinissä, minkä vuoksi Paasonen joutui palaamaan kotimaahan vuoden 1933 lopussa. Suomen silloinen Berliinin-lähettiläs Aarne Wuorimaa on tulkinnut kyseessä olleen eduskunnan mielenosoitus kansallissosialistista Saksaa kohtaan. Wuorimaan mukaan Paasosen lähtö Berliinistä oli Suomelle menetys, sillä Suomi ei voinut ammattimiehen välityksellä seurata Saksan aseistautumista Adolf Hitlerin valtakauden alkuvaiheessa samalla kun päätös ei vähääkään horjuttanut kansallissosialismin asemaa Saksassa.[7]

Vuonna 1937 Paasonen nimitettiin presidentti Kyösti Kallion vanhemmaksi adjutantiksi ja ylennettiin everstiksi.[5]

J.K. Paasikivi seureineen palaamassa neuvottelumatkaltaan Moskovasta 16. lokakuuta 1939. Vasemmalla Aarno Yrjö-Koskinen, keskellä Paasikivi ja hänestä oikealla jaostopäällikkö Johan Nykopp sekä eversti Aladár Paasonen.

Moskovan neuvottelut syksyllä 1939

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasonen oli Suomen valtuuskunnan jäsenenä talvisotaa edeltäneissä Moskovan neuvotteluissa loka-marraskuussa 1939 yhdessä muun muassa valtioneuvos J. K. Paasikiven ja ulkoministeriön jaostopäällikön Johan Nykoppin kanssa.

Paasikiven johtaman valtuuskunnan sotilasasiantuntijana toiminut Paasonen katsoi neuvotteluja varten laatimassaan muistiossa, että Neuvostoliitto oli jo aiemmin Viron ja muiden Baltian maiden kanssa tekemillään sopimuksilla saavuttanut ne edut, joita se tarvitsi Leningradin turvallisuuden takaamiseksi. Hänen käsityksensä mukaan mahdollisen hyökkääjän ei ollut mielekästä koukata Leningradia vastaan Etelä-Suomen ja Karjalankannaksen kautta, vaan ratkaisevaa oli, kuka hallitsi Suomenlahden etelärannikkoa.[8] Tähän Stalin oli huomauttanut, että Venäjän sisällissodan aikana vuosina 1919–1920 brittiläiset sotalaivat olivat tunkeutuneet Suomenlahdella Kronstadtin edustalle saakka.[9] Paasosen elämäkerran kirjoittaja Martti Turtola löysi muistion ulkoministerinä syksyllä 1939 toimineen Eljas Erkon arkistosta. Neuvoteltaessa Hangon vuokraamisesta Neuvostoliiton tukikohdaksi Paasonen kysyi neuvostoliittolaisilta, mihin siellä tarvittiin ilmavoimia. Tällöin Stalin oli nostanut etusormensa pystyyn ja sanonut: ”Kiinnittäkää huomiota lentoaseeseen”.[10]

Moskovan neuvottelujen aikana Paasonen tapasi myös Saksan Neuvostoliiton-sotilasasiamiehen, merkittävänä Neuvostoliiton tuntijana pidetyn kenraali Ernst-August Köstringin, jonka käsityksen mukaan puna-armeija ei ollut valmistautunut sotaan talven kynnyksellä.[11] Samoihin aikoihin – vielä Moskovan neuvottelujen katkettuakin – myös ulkoministeri Eljas Erkko pyrki rauhoittamaan huolestuneita alaisiaan vakuuttamalla, että ”eivät venäläiset talvea vasten lähde hyökkäämään”.[12]

Talvisota ja jatkosodan alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Paasonen oli komennettuna Pariisiin, jossa hänen tehtävänsä oli yrittää hankkia aseita ja muuta sotavarustusta puolustusvoimille. Sodan loppupuolella Paasonen yritti voimakkaasti saada Rytin hallitusta hyväksymään länsimaiden Suomelle esittämä avuntarjous.[13]

Jatkosodan aikana Paasonen oli aluksi Jalkaväkirykmentti 5:n (JR 5) komentajana Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa vuosina 1941–1942. Viipurin takaisinvaltauksen jälkeisessä sotilasparaatissa 31. elokuuta 1941 Paasonen komensi paraatijoukkoja, jotka otti vastaan IV armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Lennart Oesch.[14]

Päämajan tiedustelupäällikkönä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasosesta tuli marsalkka Mannerheimin luotettu apulainen hänen toimiessaan Päämajan tiedustelujaoston päällikkönä vuosina 1942–1944.[15] Paasonen vastasi tiedustelupäällikkönä säännöllisistä ulkomaantiedustelun ja vastavakoilun raporteista Mannerheimille ja poliittiselle johdolle. Jatkosodan loppupuolella hän sai tehtäväkseen esitelmöidä hallitukselle ja joskus eduskunnallekin sotilaallisesta tilanteesta.[16]

Paasonen kuului päämajan niin kutsuttuun sisärenkaaseen, jonka muut jäsenet olivat yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, tykistön tarkastaja, tykistökenraali Vilho Nenonen, päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti A. F. Airo ja komentoesikunnan päällikkö, kenraalimajuri Viljo Tuompo. He kaikki ruokailivat marsalkan pöydässä. Heinrichs oli muodollisesti sisärenkaan muiden jäsenten esimies, mutta käytännössä kukin esitteli oman vastuualueensa asiat itsenäisesti ylipäällikölle.[17]

Tietokirjailija Petri Nevalaisen mukaan Paasonen oli sotien aikana todennäköisesti ainoa Saksan kanssa toimineiden maiden vakoilupäälliköistä, joka uskalsi lausua kantansa julkisesti. Mielipiteilleen Paasonen sai tukea Saksan tiedustelupäälliköltä amiraali Wilhelm Canarisilta.[10] Kun Paasonen ja Canaris tapasivat Kööpenhaminassa joulukuussa 1942, miehet totesivat olevansa yhtä mieltä siitä, että Saksa tulee häviämään sodan Neuvostoliittoa ja läntisiä liittoutuneita vastaan. Palattuaan Suomeen Paasonen selosti Canarisin kanssa käymänsä keskustelun Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle, ja sen seurauksena korkein sotilasjohto ja Rangellin hallituksen sisärengas asettivat Mikkelissä helmikuussa 1943 käymässään neuvottelussa tavoitteeksi Suomen irrottamisen suursodasta.[18][19]

Kun Paasonen esitti Mannerheimin pyynnöstä helmikuun alussa 1943 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle realistisen arvion sotatilanteesta, useat kansanedustajat syyttivät häntä tappiomielialan lietsomisesta. Paasosen arvion eduskunnassa nostattaman kiihtymyksen vuoksi Mannerheim joutui muutaman päivän kuluttua lähettämään yleisesikunnan päällikön kenraali Erik Heinrichsin lepyttämään kansanedustajia ja sanomaan, ettei sodan lopputuloksesta voitu vielä sanoa mitään täysin varmaa.[20]

Äitinsä puolelta unkarilaisten sukujuuriensa ansiosta Paasosella oli läheiset suhteet Unkarin valtionhoitajaan Miklos Horthyyn ja unkarilaiseen tiedustelujohtoon. Myös näiden linkkien kautta Paasonen sai Saksaa koskeneita tietoja.[10]

Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä halusi Paasosen saavan tietoonsa vireillä olleen suunnitelman aseiden hajavarastoinnista siltä varalta, että Neuvostoliitto pyrkisi Moskovan välirauhan solmimisesta huolimatta miehittämään Suomen, ja kävi kertomassa siitä Paasoselle syyskuussa 1944. Nihtilä tiesi Paasosen alaisten saavan selville kaikki toiminnasta julkisuuteen vuotavat tiedot ja halusi siksi Paasosen olevan alusta lähtien mukana.[21]

Maanpakolaisuus sotien jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä Paasonen lähti Suomesta vapaaehtoiseen maanpakoon yhdessä lähimmän miehensä eversti Reino Hallamaan kanssa keväällä 1945, koska oli pelännyt joutuvansa Valpon pidättämäksi muun muassa Stella Polaris- ja asekätkentäjuttujen takia.[22]

Paasosen yhteistyö Mannerheimin kanssa alkoi uudelleen, kun Mannerheim presidentin tehtävästä luovuttuaan keväällä 1946 vetäytyi Lausanneen, Sveitsiin eläkkeelle. Paasonen oli siellä hänen uskollisin seuralaisensa.[23] Hän oli Mannerheimin tärkein avustaja tämän kirjoittaessa muistelmiaan.[24]

Paasonen työskenteli Ranskan tiedustelun palveluksessa Saksassa 1945–1947, Espanjassa 1947–1948, Mannerheimin muistelmien toimitustyössä Sveitsissä 1948–1952, Yhdysvalloissa 1952–1955, CIA:n palveluksessa Länsi-Saksassa 1955–1963 ja vietti viimeiset vuotensa 1963–1974 eläkkeellä Yhdysvalloissa, jossa kuoli luusyöpään vuonna 1974.[25]

Paasosen tuhkauurna on haudattu sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalla.[26]

Vuonna 1974 julkaistuissa muistelmissaan Paasonen vastusti jyrkästi näkemystä, jonka mukaan suomalaiset olivat toimineet taitamattomasti Neuvostoliiton kanssa vuosina 1938–1939 käydyissä neuvotteluissa. Presidentti Urho Kekkonen oli YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlien yhteydessä keväällä 1973 arvostellut Suomen poliittista johtoa taipumattomuudesta muun muassa niin kutsuttujen Jartsev-neuvottelujen aikana vuonna 1938. Lisäksi Paasonen syytti Paasikiveä liiasta pehmeydestä neuvostojohdon vaatimusten edessä syksyllä 1939.[10]

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2012 vihittiin Paasosen patsas Unkarissa, Nagykőrösin kaupungissa, josta hänen vaimonsa, Flóra Berta oli kotoisin.[27]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Brantberg, Robert: Sotaupseerit. Tampere: Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-08-X
  • Nevalainen, Petri: Marskin tiedustelija: eversti Aladár Paasosen tarina, s. 12-14. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2012. ISBN 978-952-5989-03-8
  • Paasonen, Aino: Äänettömyyden toinen puoli: unkarilais-suomalainen sukutarina. Suomentanut Paakkanen, Liisa. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10619-8
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982.
  • Turtola, Martti: Mannerheimin ristiriitainen upseeri : eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36944-9
  • Paasonen, Aladár: Marsalkan tiedustelupäällikkönä ja hallituksen asiamiehenä. Tapiola: Weilin+Göös, 1974. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Brantberg, Robert: Sotaupseerit, s. 229, 239. Tampere: Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-08-X
  2. ↑ Elina Seppälä, Ranskalainen Eurooppa ja suomalainen Suomi : Jean-Louis Perret kulttuurinvälittäjänä ja verkostoitujana 1919-1945, s. 239 viitattu 31.8.2014
  3. ↑ Nevalainen 2012, 12-13
  4. ↑ Nevalainen, Petri: Marskin tiedustelija: eversti Aladár Paasosen tarina, s. 26. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2012. ISBN 978-952-5989-03-8
  5. ↑ a b c Nevalainen 2012, s. 217–219.
  6. ↑ Nevalainen 2012, s. 32–33.
  7. ↑ Aarne Wuorimaa: Lähettiläänä Hitlerin Saksassa, s. 54. Helsinki: Otava, 1967.
  8. ↑ Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 37. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  9. ↑ Jakobson 1999, s. 291.
  10. ↑ a b c d Nikilä-Kiipula; Eeva: Rohkea suomalaiseversti ärähti Kekkoselle eikä arastellut Stalinia 22.9.2012. Ilta-Sanomat.
  11. ↑ Jakobson 1999, s. 284.
  12. ↑ Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 265–266. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  13. ↑ Edwin Linkomies: Vaikea aika, s. 62. Helsinki: Otava, 1970.
  14. ↑ Esnio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 43. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3661-4.
  15. ↑ Nevalainen 2012, s. 125.
  16. ↑ Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa, s. 244. LOVE KIRJAT, 1982.
  17. ↑ Matti Lukkari: Asekätkentä, s. 13. Helsinki: Otava, 2005.
  18. ↑ Aladár Paasonen: Marsalkan tiedustelupäällikkönä ja hallituksen asiamiehenä. Weilin+Göös, 1974.
  19. ↑ Juha Keskinen: Eripuraiset aseveljet. Iltalehti 1. kesäkuuta 2019, Viikonvaihde s. 14–15. Alma Media.
  20. ↑ Jakobson 1999, s. 342.
  21. ↑ Lukkari 2005, s. 29.
  22. ↑ Nevalainen 2012, s. 156.
  23. ↑ Nevalainen 2012, s. 192-193.
  24. ↑ Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948, s. 317. Helsinki: Otava, 1965.
  25. ↑ Paasonen, Aino: Äänettömyyden toinen puoli: Suomalais-unkarilainen sukutarina. Keuruu 1989, s. 216-335.
    Turtola, Martti: Mannerheimin ristiriitainen upseeri: eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta, s. 296. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36944-9
  26. ↑ Nevalainen 2012, 207
  27. ↑ ”Aladar Paasonen szobor avatása Nagykőrösön - 2012. szept. 8.”. Papp Kornél (käsikirjoitus). 2012-09-15.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aladár_Paasonen&oldid=22801356”