Wilhelm Canaris

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wilhelm Canaris
Wilhelm Canaris vuonna 1940.
Wilhelm Canaris vuonna 1940.
Henkilötiedot
Syntynyt 1. tammikuuta 1887
Saksan keisarikunnan lippu Aplerbeck, Dortmund, Saksa
Kuollut 9. huhtikuuta 1945 (58 vuotta)
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Flossenbürgin keskitysleiri, Saksa
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Saksan lippu Weimarin tasavalta
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Natsi-Saksa
Palveluvuodet 1905–1945
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo Amiraali
Amiraali Canariksen muistokirjoitus Flossenbürgin keskitysleirissä

Wilhelm Franz Canaris (1. tammikuuta 18879. huhtikuuta 1945) oli saksalainen amiraali, sotilastiedustelupalvelu Abwehrin johtaja 1935–1944 ja natsihallinnon vastustaja.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Canaris oli kotoisin Aplerbeckista, läheltä Dortmundia. Vuonna 1905 hän liittyi 18-vuotiaana Saksan keisarikunnan laivastoon (Kaiserliche Marine) ja ensimmäisen maailmansodan puhjetessa hän oli SMS Dresdenin tiedustelupäällikkönä. Falklandsaarten taistelussa SMS Dresden vältteli pitkään brittilaivastoa, mutta saatiin kiinni Camberlandin lahdella maaliskuussa 1915, jolloin miehistö upotti sen, ettei laiva jäisi briteille. Canaris joutui vangiksi Chileen, mutta pakeni elokuussa 1915. Sujuvasti espanjaa puhumaan oppinut Canaris palasi myöhemmin kauppalaivalla takaisin Saksaan.

Canaris lähetettiin tiedustelutehtävissä Espanjaan, jossa hän selvisi brittien salamurhayrityksestä. Sodan loppuessa hän oli sukellusveneen komentajana Välimerellä tilillään 18 upotusta.

Sodan jälkeen hän jäi laivastoon, ensin Freikorpsien jäsenenä ja sitten Reichsmarinessa. Vuonna 1931 hänestä tuli kapteeni ja risteilijä Berlinin ensimmäinen perämies ja myöhemmin taistelulaiva Schlesienin komentaja.

Canaris ei ollut milloinkaan Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsen, mutta Adolf Hitlerin noustessa valtaan hänet nimitettiin Abwehrin johtoon 1. tammikuuta 1935 ja ylennettiin samana vuonna vara-amiraaliksi. Canaris oli kuitenkin voimakkasti isänmaallinen. Hän järjesti vakoiluverkon Espanjaan ja oli mukana päätöksessä lähettää saksalaisia joukkoja Francisco Francon avuksi Espanjan sisällissotaan. Myöhemmin hän alkoi suhtautua kansallissosialismiin vihamielisesti eikä varsinkaan sietänyt sen ”gangsterimaista” tyyliä. Canaris vastusti Tšekkoslovakian miehitystä ja uskoi sodan vievän Saksan tuhoon.[1]

Canaris oli mukana kahdessa toteutumattomassa suunnitelmassa Hitlerin eliminoimiseksi. On arveltu, että Canaris toimi yhteistyössä brittien MI6:n kanssa. Hänen ennen Puolan offensiivin tekemänsä muistiinpanot päätyivät brittien haltuun. Toisaalta ennen hyökkäystä Neuvostoliittoon hän sai haltuunsa täydelliset tiedot vihollisen asemista. MI6:n johtaja Stewart Menzies jakoi Canarisin vahvat kommunismin vastaiset mielipiteet ja hän ylistikin Canarista sodan jälkeen.

Canaris oli todistamassa SS-joukkojen tekemiä juutalaisten joukkomurhia Puolassa ja esitti niistä Hitlerille vastalauseensa. Pian Vatikaanivaltio alkoi saada murhista Abwehrin tiedusteluverkon keräämiä tietoja, jotka Canaris välitti tohtori Josef Müllerille. Canaris tapasi myös brittitiedustelun agentteja Espanjassa ja Yhdysvaltoja edustaneen George H. Earlen Istanbulissa.

Natsien vielä siinä vaiheessa luotettavana pitämä Canaris ylennettiin tammikuussa 1940 amiraaliksi. Hänellä oli kuitenkin jo vaikutusvaltaisia vastustajia, muiden muassa Heinrich Himmler. Vähitellen Canarisin harjoittama kaksoispeli alkoi paljastua ja hänen asemansa heiketä. Hitler erotti Canarisin Abwehrin johdosta helmikuussa 1944, korvasi hänet Walter Schellenbergilla ja liitti koko Abwehrin SS:n Sicherheitsdienstiin (SD).

Muutamia viikkoja myöhemmin Canaris asetettiin kotiarestiin, mikä esti häntä aktiivisesti osallistumasta heinäkuun 20. päivän salaliittoon Hitleriä vastaan. Hänet kuitenkin vangittiin ja tuomittiin SS:n kenttäoikeudessa kuolemaan. Canaris teloitettiin hirttämällä Flossenbürgin keskitysleirissä 9. huhtikuuta 1945, vain muutamia viikkoja ennen sodan päättymistä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Drakenlordh, Rikard: Toisen maailmansodan avainhenkilöt, s. 29. Suom. Kortesuo, Petri. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4674-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]