Aarne Arvonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aarne Arvonen
Aarne Arvonen vuosituhannen vaihteessa.
Aarne Arvonen vuosituhannen vaihteessa.
Henkilötiedot
Syntynyt4. elokuuta 1897
Helsinki
Kuollut1. tammikuuta 2009 (111 vuotta)
Järvenpää
Ammatti koristepuuseppä
Vanhemmat Heikki Arvonen ja Mandi Salminen
Puoliso Sylvi Emilia Salonen (k. 1938)
Lapset Irma Roiha (s. 1927) ja Paula Åhs (s. 1930)
Muut tiedot
Lempinimet Arska

Aarne Armas Arvonen (4. elokuuta 1897 Helsinki – 1. tammikuuta 2009 Järvenpää) oli suomalainen puuseppä, joka kuollessaan oli viimeinen elossa ollut 1800-luvulla syntynyt suomalainen. Hän oli 111 vuoden iässä kuollessaan myös Suomen vanhin ihminen, Euroopan kolmanneksi vanhin mies ja koko maailman seitsemänneksi vanhin mies.[1] Lisäksi Arvonen muistetaan viimeisenä elossa olleena Suomen sisällissodan taisteluihin osallistuneena veteraanina sekä viimeisenä punakaartilaisena. Suurelle yleisölle hän tuli tunnetuksi esiinnyttyään useita kertoja julkisuudessa 100 vuotta täytettyään.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvosen vanhempien ilmoitus Työmies-lehdessä 7. elokuuta 1897.

Helsingissä nelilapsisen perheen esikoisena syntyneen Aarne Arvosen vanhemmat olivat Heikki Arvonen ja Amanda ”Mandi” Salminen (s. 1872)[3]. Hänen syntymäkotinsa sijaitsi Kallion kaupunginosassa Eläintarhantiellä.[4] Heikki Arvonen oli Porista kotoisin ollut päätoimittaja ja ammattiyhdistysmies, jonka isä puolestaan oli saksalainen merimies Heinrich August Hilpert ja äiti porilainen Maria Josefina Arvelin.[5] Aarne Arvosen lapsuusvuosina perhe muutti useita kertoja paikkakunnalta toiselle. He asuivat lyhyen aikaa Turussa, ennen kuin Heikki Arvonen vuosina 1906–1911 työskenteli sosialidemokraattisten sanomalehtien toimittajana Hämeenlinnassa, Kuopiossa ja Lappeenrannassa. Kansakoulun lisäksi Aarne ehti vuosina 1908–1909 käydä yhden lukuvuoden verran Kuopion klassillista lyseota. Arvosen äiti Mandi Salminen kuoli 39-vuotiaana helmikuussa 1912 synnyttäessään perheen neljättä lasta. Arvoset asuivat tuolloin Helsingin maalaiskunnassa Huopalahdessa. Leskeksi jäänyt Heikki Arvonen avioitui pian Elsa Pylvänäisen kanssa, ja he saivat myöhemmin kaksi tytärtä.[2]

Aarne ei isän uuden avioliiton jälkeen enää viihtynyt kotona vaan eli kesästä 1914 lähtien katupoikana. Hän elätti itsensä kerjäämällä, satunnaisilla töillä ja jopa varkauksilla. Arvosen mukaan runoilija Eino Leino antoi aina runsaasti rahaa, kun taas kirjailija Juhani Aho ei antanut kerjäläisille mitään.[4] Syksyllä 1916 Arvonen sai näpistelystä 40 markan sakon, jonka hän suoritti vankilassa. Tämän jälkeen Arvonen lähti vapaaehtoisena ensimmäisen maailmansodan aikaisiin linnoitustöihin Minskiin. Vapaaehtoisia kuljettanut juna ei kuitenkaan jatkanut määränpäähänsä, kun kaikki sen matkustajat sairastuivat lavantautiin. Arvonen selvisi taudista mutta ei ehtinyt varsinaisiin linnoitustöihin, ennen kuin heidät lähetettiin takaisin. Suomeen palattuaan hän teki linnoitustöitä Uudellamaalla, jossa rakennettiin Helsingin maa- ja merilinnoitusta. Syksyllä 1917 Arvonen oli kolmen kuukauden ajan vastaavissa linnoitustöissä Viron kuvernementissa.[2]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virosta palattuaan Arvonen oli työttömänä ja asui Siltasaaren kaupunginosan Sirkuskadulla (nyk. Paasivuorenkatu) sijainneessa asunnottomien yömajassa. Sisällissodan sytyttyä 27. tammikuuta 1918 Arvonen kävi Mäntymäen kentällä pidetyissä työväenliikkeen joukkokokouksissa ja liittyi 6. maaliskuuta Helsingin punakaartiin, jossa hänet sijoitettiin III rykmentin 1. pataljoonaan. Arvonen sai majoituksen, vaatetuksen ja ruoan lisäksi palkkaa 15 markkaa päivässä.[2]

Arvosen komppania palveli aluksi Helsingissä vartiotehtävissä. Maaliskuun puolivälissä se lähetettiin Karjalan rintamalle, jossa komppania osallistui 19. maaliskuuta lähtien Joutsenon taisteluihin. Aluksi Arvonen oli mukana Jääsken pitäjän Penttilässä käydyissä taisteluissa, jossa punaisten rintamapäällikkönä toimi näyttelijä Jalmari Parikka. Runsaan kuukauden kuluttua punaisten joukot vedettiin valkoisten hyökkäyksen edeltä puolustamaan Viipuria. Sekasortoisessa tilanteessa Arvonen yritti siirtyä Neuvosto-Venäjän puolelle ja päätyi lopulta 23. huhtikuuta lähelle rajaa Terijoen Kuokkalaan, joka kuitenkin oli jo valkoisten hallussa. Tämän jälkeen takaisin vetäytynyt komppania onnistui vielä välttämään vangiksi jäämisen Viipurin taistelun yhteydessä 27.-28. huhtikuuta ja yritti seuraavana yönä murtautua valkoisten saartorenkaan läpi kohti Haminaa. Epäonnistuneen läpimurtoyrityksen aikana kaatui noin 500 punaista, mutta Arvonen onnistui säilymään hengissä ja antautui valkoisille Tienhaaran rautatieasemalla 29. huhtikuuta.[2]

Antautumisen jälkeen Arvonen siirrettiin Viipurin vankileirille ja sieltä edelleen 4. kesäkuuta Tammisaaren vankileirille, jossa hänestä tuli tutkintavanki nro 4842. Arvonen sairasti tuhansia vankeja tappaneen espanjantaudin mutta selvisi siitäkin. Tammisaaressa oli sattumalta vartijana hänen suojeluskuntaan kuulunut setänsä Ivar Hilpert, joka toimitti Arvoselle ruokapaketteja. Häntä kuulusteltiin omien vaiheidensa lisäksi myös sodan aikana punaisten siviilihallinnossa toimineen isänsä tekemisistä. Arvonen tuomittiin 30. heinäkuuta ehdolliseen kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden kuritushuonerangaistukseen ja päästettiin samalla vapaaksi viiden vuoden koeajalla. Lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi yli rangaistusajan. Sisällissodan aika aiheutti Arvoselle traumoja, eikä hän milloinkaan muistellut sotavuosia mielellään. Viimeisinä vuosinaan hän kuitenkin kritisoi vapaussotamyytin uudelleenlämmittämistä.[2]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen Arvonen elätti itsensä sekalaisilla töillä eri puolilla Suomea. 1920-luvulla hän työskenteli muun muassa rakennuksilla, renkinä Kylmäkoskella sekä autonapumiehenä Nobel-Standardin öljyvarastolla Helsingin Sörnäisissä. Arvonen joutui myös uudelleen vankilaan pikkurikoksista. Vankeusaikanaan hän opiskeli matematiikkaa ja hankki koristeveistäjän ammatin, jonka ansiosta hän vapauduttuaan sai työpaikan Suonenjoella toimineesta Kutvosen huonekalutehtaasta. Paikkakunnalle saapui Helsingistä pian myös hänen puolisonsa Sylvi Emilia Salonen (1897–1938), jonka kanssa hän sai kaksi tytärtä. Suonenjoelta perhe muutti 1930-luvun alussa Helsinkiin Kallion kaupunginosaan. Sylvi Arvonen kuoli vuonna 1938, minkä jälkeen Arvonen muutti lapsineen Järvenpäähän Terholan kaupunginosaan rakentamaansa taloon. Talvi- ja jatkosotaan Arvosta ei taustansa vuoksi kelpuutettu, vaan hän palveli työvelvollisena.[2] Kesällä 1948 Arvonen oli jälleenrakentamassa Lapin sodassa tuhottua Lokan kylää Kansainvälisen Vapaaehtoisen Työleirijärjestön vapaaehtoisena.[6]

Aarne Arvonen maalausharrastuksen parissa vuonna 1925.

Sotavuosien jälkeen Arvonen työskenteli pitkään koristepuuseppänä huonekalutehtaassa.lähde? Hän kiinnostui myös kielistä ja opiskeli ranskaa ja englantia. Lisäksi Arvonen harrasti aritmetiikkaa ja tähtitiedettä, josta hän kiinnostui jo nuorena miehenä. Arvonen oli vuonna 1921 perustetun tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan perustajajäsen, ja myöhemmin hänet nimitettiin yhdistyksen kunniajäseneksi. Arvosen jäsenyys Ursassa kesti lähes 87 vuotta. Tähtitiede pysyi hänen rakkaimpana harrastuksenaan aina viimeisiin elinvuosiin saakka.[2] Arvonen otti osaa myös Keski-Uudenmaan tähtitieteellisen yhdistyksen Altair ry:n toimintaan, jonka kunniajäsen hän Ursan tavoin oli.[7] 1920-luvulla Arvonen harrasti myös maalausta. Tupakoinnin ja väkevän alkoholin nauttimisen hän kertoi jättäneensä jo vuonna 1933. Arvonen ei ollut kiinnostunut politiikasta eikä kuulunut milloinkaan edes ammattiliittoon. Hänen puolisonsa Sylvi sen sijaan oli innokas vasemmistolainen.[2]

Viimeiset elinvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvonen asui toisen tyttärensä ja vävynsä kanssa itse rakentamassaan omakotitalossa kesään 2005 saakka, jolloin hän joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle munuaistulehduksen vuoksi ja odottamaan vanhainkotipaikkaa.[8] Arvonen tuli koko kansan tietoisuuteen elokuussa 1997, kun hän 100 vuotta täyttäessään alkoi antaa haastatteluja tiedotusvälineille. Arvosen syntymäpäiviä vietettiin Järvenpäässä hänen kantabaarissaan Pub Winstonissa, jossa paikalla oli myös Helsingin Sanomat.[4] Lisäksi Arvosta haastateltiin muun muassa Ylen Aamu-TV:ssä ja vuotta myöhemmin hän esiintyi Tv-uutisissa sisällissodan 80-vuotismuistopäivän johdosta.[9] Arvonen matkusteli ulkomailla vielä vanhoilla päivillään ja kävi muun muassa pubikierroksella Lontoossa 100-vuotispäivänsä kunniaksi. Suomen vanhin asukas hänestä tuli 5. joulukuuta 2006 Elsa Tilkasen kuoltua 110-vuotiaana.[10]

Elokuussa 2007 Arvonen täytti 110 vuotta. Hän oli tuolloin lähes sokea mutta seurasi ja kommentoi yhä uutisia radiosta. Arvonen juhlisti merkkipäiväänsä järvenpääläisessä pubissa, jonne ystävät hakivat hänet hoitokodista.[8] Arvonen asui ennen kuolemaansa Järvenpäässä Vanhankylänniemen terveyskeskussairaalan vuodeosastolla.[11] Elokuussa 2008 Arvonen vietti 111-vuotispäiviään perheenjäsentensä parissa. Perinteinen pubivierailu jäi hänen omasta tahdostaan väliin.[12]

Arvosen tytär Irma Roiha kuvaili isäänsä älykkääksi ja lukeneeksi tietoviisaaksi. Hänen mukaansa Arvonen ei myöskään dementoitunut, vaan muisti pysyi hyvänä kuolemaan saakka. Viimeisinä aikoinaan hän ei kuitenkaan pystynyt enää kävelemään vaan joutui liikkumaan pyörätuolilla. Arvonen kuoli Järvenpäässä uudenvuodenpäivän iltana 2009 nopeasti edenneeseen keuhkokuumeeseen. Vielä edellisenä iltana hän oli mukana uudenvuoden juhlinnassa ja hänen kerrottiin jopa tavailleen Marseljeesin sanoja ranskaksi. Hän oli kuollessaan 111 vuoden ja 150 päivän ikäinen. Aarne Arvonen haudattiin sukuhautaan Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Suomen vanhin kuollut 16.1.2009. MTV3. Arkistoitu 23.2.2009. Viitattu 16.1.2009.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Salomaa, Markku: ”Aarne Arvonen - viimeinen punakaartilainen”, Sotahistoriallinen aikakauskirja 29, s. 213–224. Helsinki: Suomen Sotahistoriallinen Seura, 2010. ISSN 0357-816X. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Amanda Arvosen kuolinilmoitus. Työmies, 27.2.1912, nro 48, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 30.3.2017.
  4. ↑ a b c Forsman, Carita: Arska juhlii pubissa satavuotissynttäreitään. Helsingin Sanomat, 10.8.1997, s. A15. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.3.2018.
  5. ↑ Historiakirjat: Pori - Björneborg: Kastetut (1666-1905) Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 30.3.2017.
  6. ↑ Lapinoja, Niilo: Lokka – Sompion Lapin perimmäinen ja kovan kohtalon kylä nousee tuhkasta. Helsingin Sanomat, 23.7.1948, s. 3. HS Aikakone (vain digilehden tilaajille). Viitattu 4.3.2018.
  7. ↑ Nova-tähtitieteen kerhon vaiheita Järvenpään yhteiskoulun ja lukion seniorit. Viitattu 30.3.2017.
  8. ↑ a b Salomaa, Markku: Teräsvaari Aarne Arvonen saa jo 110 vuotta täyteen 3.8.2007. Turun Sanomat. Arkistoitu 30.3.2017. Viitattu 4.8.2007.
  9. ↑ Rytsä, Paavo: Aarne Arvonen – viimeinen punakaartilainen 30.1.2008. Yle Elävä Arkisto. Viitattu 4.8.2008.
  10. ↑ Aarne Arvonen on nyt Suomen vanhin 12.12.2006. Ilta-Sanomat. Viitattu 4.8.2007.
  11. ↑ Pirhonen, Kalle: Suomen vanhin täyttää 110 vuotta 4.8.2007. Ilta-Sanomat. Viitattu 4.8.2007.
  12. ↑ Suomen vanhin täyttää 111 vuotta (Archive.org) 4.8.2008. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 12.8.2011. Viitattu 31.8.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Elsa Tilkanen 		Suomen vanhin ihminen
5. joulukuuta 2006 − 1. tammikuuta 2009 		Seuraaja:
Viljo Kekola
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aarne_Arvonen&oldid=21788873”