William Pitt nuorempi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
William Pitt nuorempi

William Pitt (28. toukokuuta 175923. tammikuuta 1806) oli brittiläinen valtiomies, pääministeri 1783–1801 ja 1804–1806. William Pitt oli Chathamin jaarli William Pittin, joka oli Britannian pääministerinä 1766–1768, toiseksi vanhin poika. Pitt nousi parlamenttiin 1781; hänestä tuli valtiovarainministeri 1782 ja pääministeri 1783 vain 24-vuotiaana. Pittin pääministerinkausi osui kuningas Yrjö III:n aikaan, ja sille sattuivat Ranskan suuri vallankumous ja Napoleonin sodat. Hänen maineensa lepää hänen uudistuksillaan 1780-luvulla, joilla hän pystyi palauttamaan maan talouden ja kunnian Amerikan vallankumouksen jälkeen. Pittiä nimitetään usein toryksi, mutta hän piti aina itseään sitoutumattomana whiginä ja vastusti jäykän puoluejärjestelmän syntymistä.[1]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Pitt nuorempi, William Pitt vanhemman, jaarli Chathamin ja Hester Pittin toinen poika ja neljäs lapsi viidestä, syntyi Hayesissa Kentissä. Pittin isä oli valtiomies ja pääministeri, kuten myös hänen enonsa George Grenville. Myös hänen vanhemmalla veljellään John Pittillä oli poliittinen ura.

Sairaalloista poikaa koulutti kotona pastori Edward Wilson. Älykkäänä lapsena Pitt oppi nopeasti latinaa ja kreikkaa. Vuonna 1773 ollessaan neljätoistavuotias hän opiskeli poliittista filosofiaa, klassista kulttuuria ja historiaa Pembroke Hallissa Cambridgen yliopistolla. Vuonna 1776 terveyden vaivaama Pitt käytti hyväkseen aatelin etuoikeutta valmistua ilman kokeita.

Pittin isä, joka oli ylennetty jaarliksi, kuoli 1778. Nuorempana veljenä Pitt sai vain vähäisen perinnön. Hän kouluttautui lakimieheksi Lincoln's Innissä ja sai asianajajan toimintaoikeuden virallisen vahvistuksen 1780.

Poliittinen ura alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuun 1780 vaaleissa Pitt haastoi Cambridgen yliopiston parlamenttipaikan, muttei tullut valituksi. Vielä halutessaan parlamenttiin Pitt pääsi opiskelutoverinsa Charles Mannersin, herttua Rutlandin avustuksella Sir James Lowtherin suojelukseen. Lowtherilla oli omistustensa ansiosta takataskussaan vaalipiiri Applebyssa; tammikuun 1781 täytevaaleissa Pitt nousi alahuoneeseen.

Parlamentissa nuorekas Pitt heitti yltään erakonviittansa, mikä oli häntä yliopistoaikoina verhonnut, ja hänestä sukeutui huomattu parlamentaarikko ja väittelijä. Pitt liittyi aluksi merkittävien whigien, kuten Charles James Foxin seuraan. Whigien rinnalla Pitt vaati Amerikan sodan päättämistä. Sen sijaan hän ehdotti pääministeri lordi Frederick Northille itsenäisyyden myöntämistä kapinallisille siirtokunnille. Etenkin Pitt kannusti parlamenttiuudistukseen ja antoi jopa vaalikorruption päättymistä merkinneen ehdotuksen.

Lordi Northin ministeriö kaatui 1782 ja whig Charles Watson-Wentworth, Rockinghamin markiisi nimitettiin pääministeriksi. Hän tarjosi Pittille paikkaa Irlannin varavarainhoitajana. Itsevarma Pitt kieltäytyi liian alhaisena itselleen pitämästään asemasta. Vain kolme kuukauden kuluttua Lordi Rockingham kuoli, ja häntä seurasi toinen whig, Shelburnen jaarli William Petty. Monet Rockinghamin ministeriön muodostaneet whigit kieltäytyivät jatkamasta uuden pääministerin alaisuudessa, mm. Charles James Fox. Pittillä näitä ennakkoluuloja ei ollut, ja hänet nimitettiin Shelburnen valtiovarainhoitajaksi (Chancellor of the Exchequer).

Fox, josta tuli Pittin elinikäinen kilpailija, liittyi liittoon Northin kanssa ja he yhdessä pyrkivät kaatamaan Shelburnen hallituksen. Kun lordi Shelburne erosi 1783, Foxia halveksinut kuningas Yrjö III tarjosi Pittille pääministerin asemaa. Pitt kuitenkin viisaasti kieltäytyi, koska ei olisi kyennyt saamaan riittävää tukea alahuoneesta. Fox ja North nousivat nimellisesti William Cavendish-Bentinckin, Portlandin herttuan hallitsemaan hallitukseen.

Pitt joutui oppositioon, jossa hän nosti kysymyksen parlamenttiuudistuksesta heikentääkseen hataraa hallitusta, joka sisälsi sekä uudistuksen kannattajia ja vastustajia. Pitt ei kannattanut äänioikeuden laajentamista, mutta pyrki hillitsemään lahjontaa ja "lahoja", vain muutaman äänestäjän vaalipiirejä. Vaikka ehdotus kaatui, monet sen kannattajat pitivät nyt Pittiä johtajanaan Foxin sijaan.

Pittin nousu valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foxin–Northin hallitsema hallitus kaatui joulukuussa 1783, kun Fox esitteli Edmund Burken esityksen uudistaa Brittiläistä Itä-Intian komppaniaa saadakseen sen tiukempaan valvontaan, mutta kuningas vastusti edistystä. Kun lakiesitys meni läpi alahuoneessa, Yrjö III lupasi pitää vihollisenaan jokaista ylähuoneen jäsentä, joka sitä kannattaisi. Lain kaatumisen jälkeen Yrjö III erotti Portlandin hallituksen ja tarjosi pääministerin asemaa Pittille. 24-vuotiaasta Pittistä tuli Britannian nuorin pääministeri, mistä hän sai osakseen pilkkaa. Suosittu kommentti oli: "a sight to make all nations stand and stare: a kingdom trusted to a schoolboy's care". Vaikka ennustettiin, ettei "luumutorttuhallitus" (mince-pie administration) kestäisi joulun pyhiin, se kesti seitsemäntoista vuotta.

Vähentääkseen opposition voimaa, Pitt tarjosi Charles James Foxille ja liittolaisilleen paikkoja hallituksessa. Pittin kieltäytyminen ottaa mukaan lordi Northia kuitenkin esti hänen tavoitteensa. Uusi hallitus oli välittömästi puolustuskannalla, ja sai epäluottamuslauseen tammikuussa 1784. Pitt kieltäytyi kuitenkin yllättävästi eroamasta tappiosta huolimatta. Hänellä oli edelleen kuninkaan tuki, tukea ylähuoneesta ja jopa suuresta osasta maata jossa kerättiin vetoomuksia hänen puolestaan, mikä sai paikalliset edustajat vaihtamaan puoltaan Pittiin puolelle. Lontoon City antoi hänelle vapauskirjan, ja paluumatkalla väkijoukko veti Pittin vaunuja kunnioituksesta. Whigien Brooks's -klubin kohdalla ryhmä miehiä yritti Pittin kimppuun ja hän pakeni vain vaivoin. Kun uutinen levisi, otaksuttiin että Foxin puoli oli yrittänyt hänen kimppuunsa keinoin millä hyvänsä. Pitt sai maineen "rehellisenä Billinä" ja oppositioon kohdistui raivo. Enemmistöä parlamentissa hän ei vielä saanut puolelleen.

Maaliskuussa 1783 parlamentti hajotettiin uusien vaalien edellä. Pitt valittiin parlamenttiin Cambridgen yliopiston paikalta, josta hän oli pitkään haaveillut ja jota edusti loppuelämänsä. Kuninkaan tuki ja valtiovarain kassasta maksetut "vaaliavustukset" riittivät yleensä hallitukselle tarpeellisen enemmistön saamiseen, mutta nyt Pittillä oli todellista kansansuosiotakin. Monet opposition edustajat jättivät paikkansa kalliin vaalikampanjan säästääkseen. Merkittävä poikkeus oli Foxin oma Westminster, yksi maan suurimmista vaalipiireistä. Siihen arvioidaan kuluneen neljännes koko maassa käytetyistä varoista Foxin taistellessa kaikin keinoin kahta pittiläistä ehdokasta vastaan varmistaakseen toisen kahdesta paikasta. Ääntenlaskennan jälkeen alkoi oikeustaistelu ja kaikki äänet tutkittiin, mikä kesti yli vuoden. Tämän ajan Fox istui varmalla paikallaan Orkneysaarten edustajana. Viimein tutkimukset hylättiin ja Fox julistettiin voittajaksi.

Ensimmäinen pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varmistettuaan tukensa, Pitt ryhtyi toteuttamaan agendaansa. Hänen ensimmäinen suuri toimensa oli India Act (1784), joka uudelleenjärjesteli Brittiläisen Itä-Intian komppanian ja valvoi sen liiketoimia. Yhtiön hallintokomiteaan tulivat pääministeri ja ulkoministeri Sydneyn lordi puheenjohtajaksi. Bombayin ja Madrasin kuvernöörien valtaa vähennettiin ja kenraalikuvernööri Charles Cornwallisin lisättiin.

Kotimaassa Pitt aloitti parlamenttiuudistuksen. Vuonna hän esitteli 1785 lain poistaa parlamenttipaikka 36:lta "laholta vaalipiiriltä" (rotten borough), joissa oli vain muutama äänestäjä. Pittin tuki ei kuitenkaan ollut riittävä. Sen kaatuminen oli Pittiin viimeinen ehdotus uudistaa parlamenttiedustusta.

Valtion velka oli kasvanut valtaviin mittasuhteisiin Amerikan sodan aikana. Pitt yritti helpottaa velkataakkaa ottamalla käyttöön uusia veroja, sekä yritti hillitä salakuljetusta ja veropetoksia. Vuonna 1786 otettiin käyttöön rahasto (Sinking Fund), johon koottiin miljoona puntaa joka vuosi keräämää korkoa ja sen valvonta komission haltuun. Rahasto keräsikin ennen seuraavaa sotaa kahdeksan miljoonaa, joilla vähennettiin velkaa kymmenen.

Pitääkseen Ranskan aisoissa Pitt muodosti kolmiliiton Preussin ja Yhdistyneiden provinssien kanssa 1788. Nootkalahden riidan aikana 1790 Pitt käytti liittosopimusta hyödykseen ja sai Espanjan luopumaan yksinoikeudesta koko Amerikkojen länsirannikkoon.

Vuonna 1788 maa ajautui vakavaan kriisiin kun kuningas Yrjö III sai porfyrian. Hoitamattomana sillä oli vaikutuksia mielenterveyteen ja kuninkaan luultiin kärsivän jostain mielisairaudesta. Maan laeissa ei ollut säädöksiä kuninkaan hulluuden varalle, eikä tiedetty miten valtionhoitajan asettaminen kävisi päinsä. Koko parlamentti oli yksimielinen että ainoa valtionhoitajakandidaatti oli kuninkaan vanhin poika, Walesin prinssi George. Hän tuki kuitenkin Charles James Foxia ja olisi valtaan tullessaan varmasti erottanut Pittin. Parlamentti kiisteli kolme kuukautta valtiohoitajalain yksityiskohdista, ja onneksi Pittille, Yrjö III toipui helmikuussa 1789, juuri kun laki hyväksyttiin alahuoneessa.

Vuoden 1790 vaaleissa hallitus sai enemmistön ja Pitt jatkoi pääministerinä. Vuoden 1791 Constitutional Act jakoi Quebecin provinssin kahteen osaan: ranskankieliseen Ala-Kanadaan ja englanninkieliseen Ylä-Kanadaan. Ylä-Kanada Suuren järvien pohjoispuolella sai englantilaisen lain ja instituutio, kun taas Ala-Kanada pysyi ranskalaisena. Yrjö III nimitti 1792 Pittin Viiden sataman linnanvoudiksi (Lord Warden of the Cinque Ports). Kuningas tarjosi hänelle myös Sukkanauharitarikunnan jäsenyyttä, josta Pitt kieltäytyi ehdottaen kunnian myöntämistä veljelleen.

Ranskan vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Ranskan vallankumous alkoi 1789, Pitt pyrki pitämään maansa Manner-Euroopan konfliktien ulkopuolella mahdollisimman pitkään. Ranskalaisten aggressiivisuus ei kuitenkaan antanut Britannialle mahdollisuutta jäädä sivuun. Etenkin Ranskan 1792 julistama apu kaikille eurooppalaisille, jotka halusivat syöstä vallasta kuninkaansa.

1. helmikuuta 1793 brittiläisen vallankumouksen syntymiseen uskovat ranskalaiset julistivat sodan Britannialle, mikä pakotti myös Pittin sodanjulistukseen. Pittin intresseissä ei ollut niinkään palauttaa Ranskan kuningasta valtaan, kuin suojella Britannian etuja. Hän suostui ottamaan osaa ensimmäiseen koalitioon Itävallan, Preussin, Sardinian, Espanjan ja Yhdistyneiden provinssien kanssa.

Ranskan vallankumous rohkaisi taas monia puhumaan parlamenttiuudistuksen puolesta, joka ei ollut ollut etusijalla sitten Pittiin ehdotuksen kaatumisen 1785. Uudistajat leimattiin kuitenkin pian radikaaleiksi ja vallankumouksellisiksi. Parlamentti alkoi valmistella lakia hiljentääkseen uudistajat. Epäilyttävää materiaalia julkaisevia rankaistiin ja habeas corpus -lait kumottiin 1794. Seditious Meetings Act rajoitti julkisia kokoontumisia ja Combination Actit rajoittivat poliittisiin uudistuksiin tähtäävien yhdistysten muodostamista.

Sodasta Ranskan kanssa tuli valtavan kallis. Pitt joutui 1797 rajoittamaan oikeutta vaihtaa setelirahaa kullaksi suojellakseen kultavarantoja. Ensimmäinen tulovero otettiin käyttöön. Uusi vero helpotti menetyksiä epäsuorista veroista, jotka olivat olleet laskussa kaupan lamaantumisen myötä. Huolimatta Britannian ja liittolaisten ponnistuksista, vallankumouksellinen Ranskan löi niiden armeijat, ja ensimmäinen koalitio hajosi 1798. Toinenkaan koalitio, joka koostui Britanniasta, Itävallasta, Venäjästä ja Osmanien valtakunnasta, ei pystynyt lyömään Ranskaan. Itävaltalaisten tappio Marengossa 14. kesäkuuta 1800 hajotti toisen koalition ja jätti Britannian yksin voittoisaa Ranskaa vastaan.

Ranskan vallankumousliikehdintä herätti poliittisia ja uskonnollisia ongelmia Irlannissa. Vuonna 1798 irlantilaiset yrittivät jopa kapinaa uskoessaan Ranskan auttavan heitä Ison-Britannian kuninkaan syrjäyttämisessä. Pittin uskomuksen mukaan ainoa keino oli yhdistää kuningaskunnat, mikä tehtiin Act of Unionilla 1800. Ison-Britannian ja Irlannin kuningaskunnat yhdistettiin yhdeksi Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneeksi kuningaskunnaksi 1. tammikuuta 1801.

Ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitt pyrki sovittelemaan välejä ja juhlistamaan uutta kuningaskuntaa antamalla myönnytyksiä katolilaisille, joita Irlantilaisista oli suurin osa, ja jotka olivat monien rajoitusten alaisia. Kuningas Yrjö III kuitenkin vastusti emansipaatiota ankarasti; olihan hän vannonut kruunajaisvalassaan puolustavansa Englannin kirkkoa. Pitt ei kyennyt muuttamaan kuninkaan vahvoja näkemyksiä ja erosi 3. helmikuuta 1801 ja antoi ystävänsä Henry Addingtonin muodostaa uuden hallituksen. Kuningas kuitenkin kärsi näihin aikoihin uudelleen hulluuskohtauksen, eikä Addingtonia voitu virallisesti asettaa virkaansa. Virallisesti eronnut Pitt jatkoi tehtävien suorittamista ja esitteli jopa 18. helmikuuta 1801 uuden budjetin. Valta siirrettiin Addingtonille 14. maaliskuuta kun kuningas tokeni.

Pitt tuki uutta hallitusta, mutta vaiteliaasti. Hän vetäytyi usein parlamentista Walmerin linnaan toimessaan Viiden sataman linnavoutina, jossa hän valmisteli paikallista vapaaehtoisyksikköä ranskalaisten maihinnousua ennakoidessa. Brittien voittojen jälkeen Ranska suostui maaliskuussa 1802 Amiensin rauhaan. Vuonna 1803 sota alkoi kuitenkin uudelleen. Vaikka Addington oli kutsunut Pittin hallitukseen, hän jäi oppositioon ja alkoi arvostella hallituksen toimia. Addington ei kyennyt pärjäämään sekä Pittiä että Charles James Foxia vastaan ja hän erosi toukokuussa 1804.

Pittin toinen ministeriö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitt palasi pääministeriksi 10. toukokuuta 1804. Hän oli suunnitellut laajaa hallitusta, mutta Yrjö III:n vastustuksesta ei voinut ottaa Foxia mukaan. Monet Pittin entisistä liittolaisista, kuten Henry Addington liittolaisineen liittyi vastustamaan Pittiä.

Britannia joutui nyt Ranskassa vallan kaapanneen ja toukokuussa keisariksi julistautuneen Napoleon I:n taholta. Pittin ansiosta Britannia liittyi kolmanteen koalitioon Itävallan, Venäjä ja Ruotsin kanssa. Lokakuussa 1805 amiraali Nelson sai murskavoiton Ranskan ja Espanjan laivastoista Trafalgarilla, mikä varmisti Britannian hallinnan merellä sodan loppuun asti. Koalitio kuitenkin romahti Itävallan kärsittyä tappion Ulmissa lokakuussa ja Austerlitzissa joulukuussa 1805.

Takaiskut vaikuttivat Pittin terveyteen, jota heikensi myös kiintymys portviinin. 23. tammikuuta 1806 Pitt kuoli 46-vuotiaana maksasairauteen; hän oli naimaton, eikä hänellä ollut lapsia. Hänen viimeisiksi sanoikseen mainitaan: "Oh my country! How I love my country!" (vähemmänkin mahtipontisia versioita tunnetaan).[2]

Pittin velat kohosivat 40 000 puntaan hänen kuollessaan, mutta parlamentti suostui maksamaan ne. Häntä kunnioitettiin julkisilla hautajaisilla ja monumentilla, Foxin vastustuksesta huolimatta. Pitt haudattiin Westminster Abbey 22. helmikuuta, oltuaan kaksi päivää näytillä Westminsterin palatsissa. Pittiä seurasi pääministerinä William Wyndham Grenville, Grenvillen paroni, jonka hallitukseen kuului myös Charles James Fox.

Pitt mediassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Pitt nuorempi on hahmo Rowan Atkinsonin Musta Kyy -sarjan kolmannella tuotantokaudella. Sarjassa vitsaillaan Pittin nuoruuden kustannuksella.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Ison-Britannian kuningaskunnan ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerit
Walpole, Wilmingtonin jaarli, Pelham, Newcastlen herttua, Devonshiren herttua, Newcastlen herttua, jaarli Bute, G. Grenville, markiisi Rockingham, jaarli Chatham, Graftonin herttua, lordi North, markiisi Rockingham, jaarli Shelburne, Portlandin herttua, Pitt nuorempi, Addington, Pitt nuorempi, lordi Grenville, Portlandin herttua, Perceval, Liverpoolin jaarli, Canning, varakreivi Goderich, Wellingtonin herttua, jaarli Grey, varakreivi Melbourne, Peel, varakreivi Melbourne, Peel, lordi Russell, Derbyn jaarli, jaarli Aberdeen, varakreivi Palmerston, Derbyn jaarli, varakreivi Palmerston, jaarli Russell, Derbyn jaarli, Disraeli, Gladstone, Disraeli, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, Roseberyn jaarli, markiisi Salisbury, Balfour, Campbell-Bannerman, Asquith, Lloyd George, Bonar Law, Baldwin, MacDonald, Baldwin, MacDonald, Baldwin, Chamberlain, Churchill, Attlee, Churchill, Eden, Macmillan, Douglas-Home, Wilson, Heath, Wilson, Callaghan, Thatcher, Major, Blair, Brown, Cameron