Kultakanta

Kultakanta on rahakanta, joka perustuu kullan käyttöön rahan arvon perustana. Kultakanta otettiin käyttöön Britanniassa 1816, Suomessa 1878, Ranskassa ja Yhdysvalloissa 1870-luvulla ja suurimmassa osassa maailmaa 1890-luvulle mennessä. Sitä ennen oli ollut käytössä hopeakanta.

Toimintaperiaate

Arvometalleihin perustuvat rahayksiköt olivat vallitsevia useimmissa maissa 1900-luvun alkuun asti. Monien rahayksiköiden nimetkin ovat alkujaan arvometallien painoyksikköjä. Esimerkiksi Englannin punta eli pound on sama sana kuin painoyksikkö pauna (oik. troy-pauna, noin 373 grammaa). Punta oli hopean painoyksikkö, joten jos jokin maksoi kaksi puntaa, se tarkoitti, että se maksoi 750 grammaa hopeaa.

Vanhempina aikoina jalometallirahat kiersivät maksuvälineinä, mutta 1600-luvulta lähtien niiden ohella tulivat käyttöön setelit. Alkujaan setelit olivat kuitteja arvometalleista; setelejä vastaan pankista sai lunastaa setelissä mainitun määrän tiettyä metallia. Esimerkiksi Suomen Pankin seteleissä luki vielä 1900-luvun alussa, että "tätä seteliä vastaan Suomen Pankki maksaa X markkaa kullassa". Edelleen lyötiin myös kultarahoja, joiden paino oli laissa säädetty, mutta käytännössä niitä oli liikkeessä vain vähän. Suurin osa kullasta olikin harkkoina keskuspankin holveissa, ja pääasiallisena maksuvälineenä olivat setelit.

Pankkien liikkeelle laskema setelien määrä vastasi pankkien holveissa olevaa arvometallien määrää. Pankki saattoi painaa esimerkiksi miljoona puntaa seteleinä vain, jos sillä oli vastaava määrä kultaa holvissaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana valtiot kuitenkin laskivat liikkeelle katteettomia seteleitä maksaakseen sodankäyntimenojaan; tämä rahamäärän lisäys suhteessa arvometallien määrään johti siihen, että rahayksikköjen kytkös arvometalleihin katkesi. Sodan jälkeen kulta- ja hopeakantoja yritettiin palauttaa monissa maissa, mutta 1930-luvun laman aikoihin nämä pyrkimykset ajautuivat karille devalvaatioiden ynnä muiden kriisien vuoksi.

Poikkeustapauksissa jalometallikannasta oli eräissä maissa luovuttu joksikin ajaksi jo aikaisemmin. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen aikaisille seteleille, assignaateille ei ollut määritelty kulta- tai hopea-arvoa.

Historia

Kulta- ja hopearahoja sekä muita jalometalleja on käytetty rahan perustana kauan. Antiikin Roomassa käytettiin aureuksia kultarahoina, denaruksia hopearahoina ja sestertiuksia messinkirahoina. Firenze käytti floriinia, jossa oli noin 3,5 grammaa kultaa. Myös Venetsian dukaatissa oli noin 3,5 grammaa kultaa. Dukaatteja lyötiin kolikoiksi monissa maissa 1800-luvulle saakka.

Periaatteet

Kultakannan johtavana periaatteena on rahan yhdenvertaisuus kultaan nähden. Jotta rahasta ei olisi tullut kultaa arvokkaampaa, oli oikeus lyöttää kullasta rahaa. Jotta kullasta ei olisi tullut rahaa arvokkaampaa, oli oikeus sulattaa rahaa kullaksi. Jotta eri maihin ei olisi muodostunut erilaisia kultaraha-arvosuhteita, oli kullan vienti- ja tuonti maahan vapaata. Jotta kulta-arvoihin kolikkojen tapaan sidottua setelirahaa ei olisi voinut tuottaa enempää kuin mitä oli kultaa, piti seteleillä olla keskuspankeissa kultakate: ne oli voitavat saada lunastaa kultaan. Monissa maissa kultakantaa edelsi hopeakanta.

Englanti siirtyi kultakantaan käytännössä 1717, kun rahapajan johtaja Isaac Newton korotti arvosuhteen tasolle 15,3. 1820-luvulta 1800-luvun loppuun monissa maissa oli arvonmäärityksen perustana kultafrangi. Kullan ja hopean virallinen vaihtosuhde oli 1820-luvulta 1890-luvulla hieman alle 16. 1870-luvun puolivälissä hopeaa alkoi löytyä runsaasti ja kullan markkinahinta suhteessa hopean nousi ensin noin 18:aan, sitten 22:een ja lopulta 24:ään. Kulta- ja hopeakannat erkanivat toisistaan.

Ensimmäinen maailmanlaajuinen kultakanta

Ensimmäinen laaja kultakanta vallitsi maailmassa 1870–1914. Se mahdollisti maailmankaupan laajenemisen siksi, että monien maiden valuutat oli sidottu toisiinsa kultakannan avulla. Avainasemassa oli Englannin punta, joka oli nyt määritelty arvoltaan niin, että yksi punta vastasi 113 graania (7,3 g) kultaa. Kausi päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, mikä merkitsi vaihdettavuuden rajoittamista, minkä vuoksi maiden rahapolitiikat itsenäistyivät toisistaan ja erkanivat käytännössä kultakannasta.

Ranskassa oli vallalla kaksimetallikanta, joka perustui kulta- ja hopeakantaan, eli jossa kulta oli 15,5 kertaa niin arvokasta kuin hopea. Ranskan ja Preussin sodan tuloksena Saksan valtakunta muodostui ja se sai sotakorvaukseksi viisi miljardia frangia, millä kyettiin muodostamaan mittava kultavaranto, jonka avulla se perusti kultakantaan perustuvan Saksan markan. Saksan kultakantakehitystä seurasivat Norja, Ruotsi ja Tanska 1873, jolloin muodostui Skandinavian rahaliitto.

Yhdysvallat liittyi kultakantaan 1873, Suomi 1878 frangijärjestelmän kautta. Suomen markka määriteltiin Ranskan frangin arvoiseksi, ja se tuli voimaan 1878 lopussa. Muu Venäjä liittyi kultakantaan vuonna 1897.

Toinen maailmanlaajuinen kultakanta

Toinen kultakanta vallitsi 1925–1933. Sen mahdollisti maiden toipuminen ensimmäisestä maailmansodasta ja se päättyi suureen maailmanlamaan, jolloin valtiot tekivät laman voittamiseksi toisistaan riippumatonta ja itsenäistä rahapolitiikkaa. Paluuta kultakantaan valmisteltiin Brysselin konferenssissa 1920 ja Genovan konferenssissa 1922. Jotta deflaatiolta vältyttäisiin, olisi heikoimmat valuutat devalvoitava ennen kultakantaan ryhtymistä.

Kultakannassa pidettiin tärkeänä, että rahajärjestelmän tarvitseman kultametallin tarvetta vähennettäisiin, jolloin varantovaluutaksi kultaa korvaamaan ajateltiin Englannin puntaa ja Yhdysvaltain dollaria. Näin ollen muiden maiden ei tarvitsisi sitoa rahaansa suoraan kultaan, vaan kiinteä vaihtokurssi Englannin puntaan tai Yhdysvaltain dollariin riittäisi. Englannin punnalle määrättiin sama kulta-arvo kuin sillä oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa, vaikka sen arvo oli inflaation vuoksi ehtinyt jo merkittävästi alentua. Ranskassa arvonpalautusta ei yritetty, vaan Ranskan frangi jäi ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä tasoaan vähäarvoisemmaksi kultaan nähden.

Kultakantaan palaamista kritisoitiin. Yksi näkyvimmistä kriitikoista oli John Maynard Keynes, joka kirjoitti kirjan Tract on Monetary Reform 1923. Keynesin mielestä kulta oli ”barbaarinen jäänne” ja että rahajärjestelmää ei pitäisi sitoa kullan arvoon, vaan antaa ”ihmisen järkiperäiseen hoitoon”.

Monet maat palasivat kultakantaan 1920-luvulla: Ruotsi 1924, Britannia 1925, Suomi 1926 ja Ranska 1926. Uuteen kultakantaan perustuvien periaatteiden mukaan kultaa menettävän maan pitää korottaa korkojaan, jotta maan valuuttaan sijoittaminen tulee talletusten ja joukkovelkakirjojen muodossa kannattavammaksi ja kultavirta kääntyy. Kultaa saavien maiden puolestaan tulee alentaa korkojaan. 1930-luvun laman alettua kulta alkoi virrata Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Britannia ja Saksa joutuivat ahtaammalle menettäessään kultaansa, jolloin niiden oli kiristettävä rahapolitiikkaansa. 1931 tuli kansainvälinen valuuttakriisi, jonka seurauksena Britannia irrotti punnan kultakannasta 21. syyskuuta 1931, jolloin sen arvo heikkeni kultaan nähden noin 25 prosenttia kelluessaan. Myös Pohjoismaat irtosivat kultakannasta. Saksa ryhtyi valuuttasäännöstelyyn vuonna 1933. Yhdysvallat irtosi käytännössä kultakannasta 1933 ja Ranska 1936.

Suomen markan kultakanta

Kymmenen markan kultaraha vuodelta 1879. Laidoilla lukee: ”2,903.. grm. kultaa. 0,322.. grm. kuparia”.

Suomen markka oli sidottuna kultaan 1878–1915 ja 1926–1931. Kultarahoja lyötiin seoksesta, jossa oli 900 promillea kultaa, loput kuparia. Vuodesta 1870 lähtien 20 markan kultaraha painoi 6,45 grammaa, 10 markan raha puolet tästä. Vuonna 1926 voimaan tulleen rahalain mukaan lyötiin 100 ja 200 markan kultarahoja. Tällöin 100 markan rahassa oli 4,21 grammaa ja 200 markan rahassa 8,42 grammaa 900 promillen kultaa.

Yhdysvaltain dollarin kulta-arvoja

Vuoden 1792 Coinage Act määritteli, että

• yksi Eagle (10 $) oli 247 4/8 graania (16,0 g) puhdasta, tai 270 graania (17,5 g) standardiseoksista kultaa
• yksi Yhdysvaltain dollari oli 371 4/16 graania (24,1 g) puhdasta, tai 416 graania (27,0 g) standardiseoksista hopeaa.

Myöhemmin dollari määriteltiin unssin avulla siten, että yksi dollari oli 1/20,67 unssia kultaa (1,5048 g)

Vuoden 1934 Gold Reserve Act muutti dollarin sidoksen 1/35 unssiin. Sidos oli voimassa Bretton Woodsin järjestelmän loppuun saakka 1971.

Kultakannan purkaminen

Nimellisesti kulta- tai hopeakantaa ylläpidettiin Yhdysvalloissa 1970-luvulle asti siten, että 35 dollaria vastasi yhtä troy-unssia kultaa, mutta oikeus vaihtaa seteleitä kultaan oli enää vain muilla valtiolla ja niiden keskus­pankeilla, ei yksityis­henkilöillä. Muiden valtioiden keskuspankit pitivät hallussaan kullan sijasta Yhdysvaltain dollareita. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon irrotti dollarin lopullisesti kullasta 15. elokuuta 1971 Yhdysvalloissa valta-asemaan nousseen monetaristisen taloustieteen oppien mukaisesti. Koska dollarilla oli ollut reservi­valuuttana maailman­laajuinen merkitys, tämä merkitsi samalla kulta­kannasta luopumista koko maailmassa.

Kultakannan lopettamiseen vaikutti Yhdysvaltain öljyntuotannon kääntyminen laskuun, minkä seurauksena tuontiöljy olisi siirtänyt vähitellen kaiken Yhdysvaltain kullan öljynviejämaihin. Lopettamalla kultakannan Yhdysvallat antoi öljystä vastineeksi ”tyhjästä nyhjäistyä” paperirahaa, ei fyysistä varallisuutta, ja säilytti näin taloudellisen valta-asemansa. Sittemmin kullan hinta dollareissa on noussut monikymmenkertaiseksi eli dollarin arvo kullassa on pudonnut murto-osaan entisestä.

Bretton Woodsin järjestelmä

Pääartikkeli: Bretton Woodsin järjestelmä

Toisen maailmansodan lopussa kesällä 1944 järjestettiin Yhdysvalloissa Bretton Woodsin konferenssi, jossa määriteltiin perusteet ensimmäinen kansainvälisellä sopimuksella luodulle rahajärjestelmälle, joka johti myös Kansainvälisen valuuttarahaston perustamiseen 1945. Järjestelmän varantovaluutaksi tuli Yhdysvaltain dollari, joka puolestaan sidottiin kultaan kurssilla 35 Yhdysvaltain dollaria / kultaunssi. Kaikki muut valuutat määriteltiin Yhdysvaltain dollarin arvon perusteella. Suomen markan pariteettikurssiksi tuli 230 Suomen markkaa per 1 dollaria kohti vuonna 1951. Suomen markka devalvoitiin useita kertoja.

Vietnamin sota kiihdytti Yhdysvaltojen inflaatiota 1970-luvun alkuun mennessä. Luotiin uusi arvoperusta erityiset nosto-oikeudet korvaamaan kultaa. Yhdysvaltain dollarin kultakate väheni 1970 55 %:sta 22 %:iin. Vuonna 1971 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin hallinto irrotti Yhdysvaltain dollarin kultasidoksestaan, ja vuonna 1973 Bretton Woodsin järjestelmä lakkasi kokonaan olemasta.

1976 solmittiin Jamaikan sopimus, jossa päätettiin, että Kansainvälisen valuuttarahaston jäsenvaltiot voivat itse valita valuuttakurssijärjestelmänsä. Kulta demonetisoitiin eli sitä ei enää käytetty rahan määrittelemiseksi. Tämän seurauksena maailman päävaluutat ovat kelluneet vapaasti toisiinsa nähden. Suomessa säädettiin 1977 uusi rahalaki, jossa kultaa ei enää mainittu.

Nykyinen rahajärjestelmä

Nykyisin kultakannasta on luovuttu, ja rahan arvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Nykyrahaa kutsutaan fiat-rahaksi. Fiat on latinaa ja tarkoittaa "tulkoon" tai "tapahtukoon".

Itävaltalainen taloustiede ja kultakanta

Itävaltalaisen taloustieteen mukaan kultakannasta luopuminen, eli rahan liikkeellelasku ilman rahan arvon takeena olevaa arvometallia, vääristää rahoitusmarkkinoiden toimintaa ja aiheuttaa kansantalouden suhdannevaihteluita.

Näkemyksessä ei käsitellä vahvasti deflaation haittoja.

Julkinen keskustelu

Vuosina 2007–2008 alkaneen taantuman myötä kultakanta on tullut taas näkyvämmin julkiseen keskusteluun. Muun muassa Yhdysvaltain vuoden 2012 presidentinvaalien yhteydessä republikaanit perustivat komitean, jonka tarkoituksena on tutkia kultakannan palauttamista. Myös Suomessa on ehdotettu kultakantaan siirtymistä.