Itävaltalainen taloustiede

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itävaltalainen taloustiede on yksi taloustieteellisen ajattelun koulukunnista, jonka näkemykset perustuvat metodologiseen individualismiin - eli ajatukseen siitä, että yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt ovat seurausta yksilöiden toiminnasta ja motivaatiopohjasta.[1][2][3] Itävaltalaisen koulukunnan ajattelumaailma on verrattain lähellä uusklassista taloustiedettä, mutta kuitenkin uusklassismista poiketen se korostaa hyödyn subjektiivisuutta, markkinoiden toiminnan epävarmuutta, yrittäjyyden riskejä, sääntelyn toimimattomuutta ja nykyisen rahajärjestelmän epäneutraalisuutta suhteessa kansantalouteen.[1]

Koulukunnan näkemykset olivat keskeisessä roolissa modernin taloustieteen kehityksessä 1800-luvulla aikaansa edellä olevan Carl Mengerin luodessa muun muassa laskevan rajahyödyn ja marginaalisuureiden käsitteet, jotka ovat edelleen yleisesti hyväksytty selitys ja vallitseva näkemys taloustieteessä hintojen määräytymiselle markkinoilla.[1] Myös hyödyn subjektiivisuus - eli ajatus siitä että hyödykkeen hintatasoa ei määrää pelkästään siihen sitoutuneiden työtuntien määrä, vaan se kuinka arvokkaaksi kukin yksittäinen taloudellinen toimija kyseessä olevan hyödykkeen määrittelee[1] - sekä suunnitelmataloutta kritisoiva talouslaskennan ongelma ovat tulleet yleisesti hyväksytyksi osaksi taloustieteen valtavirtanäkemystä.[1] Itävaltalaisen koulukunnan erimielisyydet kuitenkin kasvoivat yleisesti hyväksyttyjen taloustieteen näkemysten kanssa, ja 1900-luvun loppupuolella se erkaantui valtavirrasta etupäässä anarkokapitalistisen rothbardilaisen haaran piiriin. Nykyisellään teoriaa pidetään varsin kiistanalaisena,kenen mukaan? mutta sen painotuksella tuottavuuden luovaan osuuteen ja kritiikillä uusklassisen talousteorian käyttäytymistieteellisiä teorioita kohtaan on ollut merkittävä vaikutus taloustieteen kehitykseen.selvennä

Historiallinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen koulukunta sai alkunsa Itävallan keisarikunnan pääkaupungissa Wienissä ja se tuotti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa huomattavia taloustieteen edistysaskelia, mutta sen jälkeen itseään itävaltalaisiksi kutsuneet ajattelijat ovat eriytyneet taloustieteen valtavirran myöhemmistä näkemyksistä ja saaneet kritiikkiä monilta tunnetuilta taloustieteilijöiltä, kuten valtavirran taloustiedettä edustavilta libertaarilta Bryan Caplanilta[4][5], keynesiläisiltä Paul Krugmanilta ja Paul Samuelsonilta[6] sekä myös monetaristien Milton Friedmanilta[7][8].

Itävaltalaisen koulukunnan aiempia aikaansaannoksia ovat muun muassa neoklassinen arvoteoria ja subjektiivinen arvoteoria sekä osa talouslaskun ongelma -teoriaa, joka käsittelee keskusjohtoisen suunnitelmatalouden ja toisaalta hajautetun vapaan markkinatalouden kykyä kohdentaa resursseja järkevästi.[9][10] Hayekin mukaan markkinatalouden avulla pystytään parhaiten hyödyntämään tietoa yhteiskunnallisella tasolla, sillä yksilöiden hallussa oleva tieto on puutteellista ja sirpaleista.[10] Näitä kontribuutioita tuottivat varhaiset itävaltalaiset Carl Mengeristä alkaen, ja von Misesillä ja Hayekillä oli vielä osuutensa niissä, vaikka heidän viime vuosinaan valtavirran taloustiede kehittyi jo eräiltä muilta osin erilleen heistä.selvennä

Nykyitävaltalainen taloustiede on suosittua etenkin anarkokapitalistien rothbardilaisen haaran keskuudessa. Ludwig von Mises -instituuteista Yhdysvalloissa sijaitseva on itävaltalainen.[11]

Teoreettinen viitekehys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalaisen talousteorian määrävä luonne on sen metodologia, jonka mukaan positivistinen asenne ja luonnontieteellisen metodin käyttö ei ole läheskään yhtä hyvä idea kuin taloustieteen ja ihmisen toiminnan tutkiminen käytännönläheisen logiikan, prakseologian avulla. Ludwig von Mises katsoi, että taloustiede poikkeaa luonnontieteistä, joten taloustieteissä ei voi teorian luomisessa käyttää empiiristä metodia vaan apriorista päättelyä. Itävaltalaisen taloustieteen kuuluisimmat edustajat ovat Carl Menger, Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Nimestään huolimatta itävaltalainen taloustiede oli suosituinta Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen, koska esimerkiksi Ludwig von Mises muutti Yhdysvaltoihin, ja Itävallassa oli kansallissosialismin valtakaudella vaikeata harjoittaa itävaltalaista taloustiedettä. Koulukunta on kuitenkin nykyään varsin marginaalisessa asemassa uusklassiseen taloustieteeseen nähden.

Itävaltalaisen taloustieteen mukaan markkinat eivät ole tasapainossa markkinataloudessa kuten uusklassinen taloustiede teorioissaan usein olettaa. Itävaltalaiset taloustieteilijät kritisoivat uusklassisen taloustieteen yksinkertaistettuja tasapainomalleja ja niiden naiiveja taustaoletuksia (ks. täydellinen kilpailu), jotka ovat heidän näkemystensä mukaan kaukana rahoitusmarkkinoiden todellisesta luonteesta. Kapitalismi ja sen mukanaan tuoma kilpailu ja hajautettu vapaa markkinatalous koetaan kuitenkin parhaana talousjärjestelmänä, koska sen nähdään reagoivan parhaimmalla mahdollisella tavalla markkinoiden epätasapainoon, kuten esimerkiksi pääoman ja omistuksen keskittymiseen. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat valtion olevan monopolien ja kartellien lähde ja tukija eivätkä määrittele yksityistä, potentiaalisesti kilpailulle altista yritystä monopoliksi tai katso vapaassa markkinataloudessa syntynyttä kartellia tai luonnollista monopolia välttämättä haitalliseksi ja tyypillisesti vastustavat kilpailulainsäädäntöä, joka vähentää sopimusvapautta.

Uusklassisesta taloustieteestä itävaltalaisen koulukunnan erottaa ennen kaikkea jälkimmäisen negatiivinen suhtautuminen yksittäisten toimijoiden toimintojen vaikutusten summan aggregointiin makrotasolle, sekä usein kriittinen suhtautuminen uusklassisen taloustieteen yksinkertaistettuihin matemaattisiin malleihin. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat, että yksinkertaistetut matemaattiset mallit epärealistisine taustaoletuksineen eivät ole hyödyllisiä talouden monimutkaisuuden ja ihmisen käyttäytymisen ennakoimattomuuden takia.

Metodologinen dualismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalaisen taloustieteen tutkimusperinne poikkeaa merkittävästi valtavirran taloustiedettä nykyisin hallitsevasta neoklassisen taloustieteen lähestymistavasta. Itävaltalaisen koulukunnan edustajien mukaan talouselämän ja rahoitusmaailman tutkimista ei voida lähestyä kuin muita luonnontieteitä, joissa tutkitaan lähinnä fyysisiä ilmiöitä joilla ei ole omaa tahtoa (kuten kemiaa, fysiikkaa ja biologiaa).[12] Heidän tutkimuskäsityksensä perustuu metodologiseen dualismiin, jossa taloustieteen tutkimuskohde on lähempänä yhteiskuntatieteitä kuin luonnontieteitä. Luonnontieteet pyrkivät tutkimaan kasveja ja planeettoja, kun taas yhteiskuntatieteilijät tutkivat inhimillistä ajattelua, asioiden subjektiivista arvostusta ja taloudellisten toimijoiden omaa tahtoa.[12] Itävaltalaiset taloustieteilijät pyrkivät välttämään sellaisia tutkimusasetelmia, jossa inhimilliset taloudelliset toimijat oletetaan tahdottomiksi objekteiksi, jotka ovat täysin poliittisten aatteiden ja valtiovallan ohjailtavissa. Objektiivisena pysyminen on itävaltalaisten ajattelijoiden mukaan suurempi ongelma yhteiskuntatieteille, sillä niissä tutkija ei ole samalla tavalla ulkopuolinen ja erillinen tutkimuskohteestaan, toisin kuin luonnontieteille. Yhteiskuntatieteissä tutkija on aina välttämättä osa tutkimiaan ilmiöitä.

Apriorismi ja prakseologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalaisten ratkaisu tähän taloustieteen objektiivisuusongelmaan on apriorismi, jonka perusajatuksena on se että tutkijalla on käytössään eräänlaisia perustavanlaatuisia postulaatteja eli totena pidettäviä aksioomia, joiden kautta hän voi johtaa päätelmiä deduktiivisesti.[12] Aksioomat ovat tosia, eikä niitä voida osoittaa empiirisesti oikeiksi tai vääriksi. Näistä loogisesti tehtyjen johtopäätösten tulee myös silloin olla tosia. Tästä loogisesta päättelyprosessista on itävaltalaisten taloustieteilijöiden mukaan helppo erottaa moitteettomat ja puolueettomat tutkimukset, ja ne tutkimukset joihin on sekoitettu analyysin mukaan omia toiveita ja poliittisia uskomuksia.[12]

Subjektivismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassisen taloustieteen kehitys jumittui aikanaan pitkälti arvonmäärityksen ongelmaan, ja he yrittivätkin osoittaa että asioilla olisi olemassa jokin rahassa ilmaistava perustavaa laatua oleva objektiivinen arvo.[12] Itävaltalaisen koulukunnan merkittävä saavutus on ollut ratkaisun tarjoaminen tähän ongelmaan. Itävaltalaisten taloustieteilijöiden mukaan asioilla on se arvo, minkä ihmiset niille antavat, riippumatta niiden valmistamiseen sitoutuneista työtunneista ja muista kustannuksista, eli subjektiivinen arvoteoria. Subjektivismi ja rajahyödyn teoria olivat vallankumouksellisia ideoita taloustieteellisessä ajattelussa, ja näitä itävaltalaisen koulukunnan ajatuksia pidetään edelleen yhtenä taloustieteen merkittävimmistä edistysaskeleista.[12]

Metodologinen individualismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalaiset ajattelijat keskittyvät mieluummin inhimillisiin taloudellisiin toimijoihin yksilönä kuin ryhmänä, organisaationa tai yhteiskuntaluokkana, koska ne eivät ole toimivia subjekteja. Metodologisen individualismin mukaan esimerkiksi valtio muodostuu aina sen nimissä toimivista yksittäisistä poliitikoista ja muista virkamiehistä, joiden henkilökohtaisesta toiminnasta ja motivaatiopohjasta kumpuavat erilaiset yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt.[12] Itävaltalaisten taloustieteilijöiden mukaan ihmisten toiminta on aina tarkoituksenmukaista ja rationaalista. Rationaalisella ajattelulla itävaltalaiset tarkoittavat nimenomaan tietoista päämäärien tavoittelua. Näin itävaltalaisten käsitys rationaalisuudesta on itseasiassa huomattavasti laajempi kuin neoklassisen taloustieteen kapea-alaisempi käsitys puhtaasta voiton maksimoinnista, joka ei esimerkiksi ota huomioon muuttuvaa sijoituskäyttäytymistä eläkkeelle siirryttäessä. Esimerkiksi neoklassisen taloustieteen mukaan olisikin irrationaalista realisoida voittoja eläkkeelle siirryttäessä (koska siinä taloudellinen hyöty ei maksimoidu), kun taas itävaltalaisen koulukunnan edustajat tiedostavat sen, että ihmisen elinaika on rajallinen ja voittojen kotiuttaminen ennen kuolemaa on ihmisen tarkoituksenmukaista eli rationaalista toimintaa.

Lisäksi itävaltalaisen rahateorian erityisenä piirteenä on kansantalouden suhdannevaihteluiden (kuten ylikuumenemisten ja lamakausien) selittäminen itävaltalaisella sykliteorialla (engl. Austrian Business Cycle Theory, ABCT), inflatorisella rahapolitiikalla ja osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuvalla keskusjohtoisella pankkijärjestelmällä (engl. Fractional Reserve Banking, FRB). Itävaltalaisten taloustieteilijöiden näkemysten mukaan nousukaudella liian löysän rahapolitiikan takia korkotaso on matalampi kuin luonnollisen korkotason tulisi olla, minkä seurauksena taloudelliset toimijat kuvittelevat resurssien olevan suurempia kuin ne todellisuudessa ovatkaan, säästävät liian vähän, pankit myöntävät luottoja liian löysin perustein tuottamattomiin kohteisiin ja sijoittajat investoivat vääriin instrumentteihin, jotka lamakaudella osoittautuvatkin tappiollisiksi. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat, että lama on jopa tarpeellinen kestämättömän nousukauden virheiden korjaamiseksi ja että keskuspankkijohtoinen rahapoliittinen elvytys johtaa lopulta talouden vääristymien pahenemiseen ja laman pitkittymiseen. Itävaltalaiset taloustieteilijät katsovat, että keynesiläinen elvyttävä rahapolitiikka on kestämätöntä ja että löysällä rahapolitiikalla ei voida estää lamaa, vaan itseasiassa päinvastoin sillä luodaan, vahvistetaan ja pitkitetään lamoja. Taloustieteilijä Murray Rothbard katsoi, että 1930-luvun suuri lama oli seurausta 1920-luvun löysästä rahapolitiikasta. Hän kritisoikin monetaristeja siitä, että he uskovat keskuspankin rahamäärää tasaisesti ja hitaasti lisäävän rahapolitiikan olevan neutraalia ja voivan estää lamat, kuten 1930-luvun laman ja inflaation. Murray Rothbard katsoi inflaation olevan rahamäärän kasvua, eikä uskonut hintaindeksien voivan mitata inflaatiota mielekkäästi.

Itävaltalaiset taloustieteilijät kuten Ludwig von Mises ja Friedrich von Hayek ovat kritisoineet myös sosialisteja ja väittäneet, että sosialistinen suunnitelmatalous on mahdotonta tai tehotonta, koska sosialismissa ei ole yrittäjiä eikä pääomaa ja koska markkinatalouden hajautettua päätöksentekoa ei voida korvata suunnitelmataloudella. Itävaltalaiset taloustieteilijät, varsinkin Hayek katsoivat, että markkinatalouden informaatio on hajautunutta eikä sitä voida saada selville suunnitelmatalouden ylläpitämissä virastoissa. Itävaltalaisen taloustieteellisen katsantosuunnan mukaan markkinatalouden hintajärjestelmää on mahdotonta toteuttaa sosialismissa hyvin. Mises, Hayek ja muut itävaltalaiset taloustieteilijät kritisoivat myös sosiaalivaltiota. Hayek kritisoi sosiaalivaltiota kirjassaan nimeltä Tie orjuuteen. Hayek kutsui sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja muita sosiaalisia käsitteitä tyhjiksi kirjassaan Kohtalokas ylimieli.

Eräät libertaarit taloustieteilijät ovat katsoneet nykyitävaltalaisten uskovan tiettyihin "ilmeisiin" tosiasioihin liian vahvasti, vaikka empiria osoittaa, että nämä eivät kaikissa tilanteissa täysin pidä paikkaansa. Caplanin mukaan itävaltalaiset myös ajattelevat näkemyseronsa taloustieteen valtavirrasta suuremmaksi kuin se todellisuudessa onkaan.[13][14] Milton Friedmanin mukaan monetaristinen taloustiede, selittäessään Yhdysvaltojen suhdannevaihtelujen historian, osuu hyvin yksiin tapahtuneiden tosiasioiden kanssa toisin kuin itävaltalainen.[7][8]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.

Itävaltalaisen koulukunnan suhdannevaihteluteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen suhdannevaihteluteoria (eng. Austrian Business Cycle Theory, ABCT) tai sykliteoria yrittää selittää suhdannevaihteluita heterodoksisen itävaltalaisen koulukunnan ideajoukon avulla. Teoria pitää suhdannevaihteluita pankkien liian löysän luotonannon vääjäämättömänä seurauksena ja keskuspankkien tehottomien rahapoliittisten toimien pahentamana, minkä seurauksena korkoaste pysyy liian matalana liian kauan, johtaen liialliseen luotonluontiin, spekulatiivisiin talouskupliin ja vähentyneeseen säästämisasteeseen.

Puolestapuhujat uskovat, että pitkittynyt matalien korkoasteiden ja liiallisen luotonluonnin ajanjakso johtaa epävakaaseen epätasapainoon säästämisen ja investoimisen välillä. Teorian mukaan suhdannevaihtelu alkaa seuraavalla tavalla: Matalilla korkoasteilla on taipumus stimuloida lainan ottamista pankkijärjestelmästä. Tämä luoton laajentuminen aiheuttaa rahan tarjonnan laajentumisen, rahan luonnin prosessin vähimmäisvarantojärjestelmässä avulla. Esitetään, että tämä johtaa kestämättömään luottoperäiseen boomiin, jonka aikana keinotekoisesti stimuloitu lainan ottaminen pyrkii väheneviin investointimahdollisuuksiin. Vaikkain kiistelty, puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että luottoperäinen boomi johtaa laajalle levinneisiin huonoihin investointeihin. Teoriassa oikaisu tai "luottorusentuminen" - yleisemmin kutsuttu "taantumaksi" tai "romahdukseksi" - tapahtuu, kun eksponentiaalinen luoton luontia ei voida pitää yllä. Silloin rahan tarjonta yhtäkkiä ja terävästi kutistuu markkinoiden lopulta "puhdistuessa", aiheuttaen resurssien uudelleen allokoitumisen takaisin tehokkaampiin käyttökohteisiin.kenen mukaan?

Nämä vallitsevat vaurioittavat ja häiritsevät vaikutukset annettuna, joita itävältalaiset ajattelijat uskovat aiheuttaneen, uskovat olevan epävakaata ja kestämätöntä kasvua luotteperäisessä rahassa, monet puolestapuhujat (kuten Murray Rothbard) puhuu joko pankkijärjestelmän raskaan sääntelyn tai useammin vapaan pankkitoiminnan puolesta. Itävaltalaisen suhdannevaihtelu teorian pääpuolestapuhujat historiallisesti olivat Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Hayek voitti Nobelin talouspalkinnon vuonna 1974 (jakaen sen Gunnar Myrdalin kanssa) osaksi työstään tämän teorian parissa.

Koska uudelta luottoperäiseltä rahalta vie erittäin vähän aikaa suodattua alkuperäisiltä lainan ottajilta lainaksi otettujen varojen (erilaiset tuotannontekijät) saajille, mikseivät kaikki boomit pääty nopeasti? Itävaltalaiset väittävät, että jatkuvasti laajentuvat pankkiluotto voi pitää lainan ottajia yhden askeleen kuluttajan rangaistuksen (retribution) edellä (keskuspankin perättäisten matalampien korkoastein avulla). Teoriassa tämä siirtää tuonnemmaksi "havahtumisen päivää" ja lykkää kestämättömästi pullistettujen varallisuuserähintojen romahdusta. Se voidaan myös väliaikaisesti panna pois hintadeflaatiolla tai ulkosyntyisillä tapahtumilla, kuten siten että markkinoiden osanottajat ja pankit hankkivat "halvalla" tai vapailla markkinoilla kaupattavia resursseja rahoittamalla lainanottoa (kuten maan hankkimista paikallishallinnolta tai äärimmäisissä tapauksissa ulkomaisen maan hankinnalla sodan avulla).selvennä

Itävaltalaisen taloustieteen edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Carl Menger: Principles of Economics (Grundsätze der Volkswirtschaftslehre), s. 8-10, 12. Institute for Humane Studies, 1976. ISBN 978-1-933550-12-1. Teoksen verkkoversio.
  2. Joseph Heath: Methodological Individualism Stanford Encyclopedia of Philosophy. 2015. ”It has never escaped anyone's attention that the discipline that most clearly satisfies the strictures of methodological individualism is microeconomics (in the tradition of neoclassical marginalism), and that homo economicus is the most clearly articulated model of rational action... It amounts to the claim that social phenomena must be explained by showing how they result from individual actions, which in turn must be explained through reference to the intentional states that motivate the individual actors.” Viitattu 08.04.2017.
  3. Joseph Schumpeter: On the Concept of Social Value, s. 231. Quarterly Journal of Economics, 1909.
  4. What's Wrong With Austrian Business Cycle Theory, Bryan Caplan, Library of Economics, JANUARY 2, 2008
  5. Why I Am Not an Austrian Economist, Bryan Caplan, George Mason University, 1997
  6. Samuelson, Paul A. (Sep 1964). "Theory and Realism: A Reply". The American Economic Review: 736–739. American Economic Association. “Well, in connection with the exaggerated claims that used to be made in economics for the power of deduction and a priori reasoning ..... – I tremble for the reputation of my subject. Fortunately, we have left that behind us.” 
  7. a b Friedman, Milton. "The Monetary Studies of the National Bureau, 44th Annual Report", The Optimal Quantity of Money and Other Essays. Chicago: Aldine, 261–284. 
  8. a b Friedman, Milton. "The 'Plucking Model' of Business Fluctuations Revisited". Economic Inquiry: 171–177. 
  9. Jack Birner & Rudy Van Zijp. Hayek, Co-ordination and Evolution. Routledge, 1994. page 94
  10. a b Friedrich August von Hayek: The Use of Knowledge in Society. The American Economic Review, 1945, nro 35:4, s. 519-520.
  11. New Thinking for a New Decade
  12. a b c d e f g Risto Harisalo ja Ensio Miettinen: Klassinen liberalismi, s. 96–121. Tampere: Tampere University Press, 1997. 54358224. ISBN 9514441192. Teoksen verkkoversio.
  13. Why I Am Not an Austrian Economist George Mason University. ”According to Rothbard, the mainstream approach credulously accepted the use of cardinal utility, when only the use of ordinal utility is defensible. As Rothbard insists, "Value scales of each individual are purely ordinal, and there is no way whatever of measuring the distance between the rankings; indeed, any concept of such distance is a fallacious one."[3] ...As plausible as Rothbard sounds on this issue, he simply does not understand the position he is attacking. The utility function approach is based as squarely on ordinal utility as Rothbard's is. The modern neoclassical theorists - such as Arrow and Debreau - who developed the utility function approach went out of their way to avoid the use of cardinal utility.[7] ...To sum up, Rothbard falsely accused neoclassical utility theory of assuming cardinality. It does not.” Viitattu 4.7.2008.
  14. Caplan, Bryan (Apr 1999). "The Austrian Search for Realistic Foundations". Southern Economic Journal 65 (4): 823–838. Southern Economic Association. doi:10.2307/1061278. 


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]