Vähimmäisvarantojärjestelmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vähimmäisvarantojärjestelmä (engl. Fractional Reserve Banking) on rahajärjestelmä, joka on nykyään käytössä lähes kaikkialla maailmassa. Se perustuu osittaisten kassavarantojen periaatteelle: eurojärjestelmässä liikepankkien tulee pitää talletustilillään kansallisessa keskuspankissa (esimerkiksi Suomen Pankissa) vähimmäisvarantona tietty osuus talletusasiakkaidensa talletuksista.[1]

Suomen Pankin "Raha ja luotto rahapolitiikassa" -julkaisun mukaan "raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha) likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä". "Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä [2].

Suomen Pankin mukaan: ”Eurojärjestelmän vähimmäisvarantojärjestelmää sovelletaan euroalueen luottolaitoksiin, ja sen tarkoituksena on ensisijaisesti tasata rahamarkkinakorkoja sekä lisätä rakenteellisen keskuspankkirahoituksen tarvetta. Kunkin luottolaitoksen on talletettava tietty osa varoistaan kansallisiin keskuspankkeihin. Vähimmäisvarantotalletuksille maksetaan korkoa, joka on sama kuin perusrahoitusoperaation korko.”

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seteliraha perustuu historiassa muodostuneeseen käytäntöön. Säästämishaluiset ihmiset tallettivat kulta- ja hopeakolikoitaan kultaseppien holveihin. Kultasepät antoivat kuitin talletuksesta ja ottivat maksun omaisuuden turvallisesta säilytyksestä. Ihmisten alkaessa luottaa kultaseppien maksukykyyn, talletuskuiteista muodostui uusi vaihdannan väline. Sen sijaan, että kultaa käytiin hakemassa maksuvälineeksi kultasepän holvista, pelkkä talletustodistus riitti maksamiseen.

Ajan myötä kultasepät huomasivat, että missään vaiheessa kaikki tallettajat eivät tule samanaikaisesti lunastamaan talletuksiaan. Talletuskuittien käydessä maksuvälineenä kultasepät pystyivät myöntämään korkoa tuottavia lainoja kirjoittamalla talletuskuitteja tallettamatonta kultaa vastaan. Näin kultasepistä tuli ensimmäisiä pankkiireita ja vähimmäisvarantojärjestelmä syntyi. Ensimmäisen tällaisen kokeilun teki hollantilainen Johan Palmstruch Ruotsissa 1600-luvulla.

Vähimmäisvarantojärjestelmän kääntöpuolena oli ajoittaiset kriisit tallettajien menettäessä uskonsa pankin kykyyn maksaa kuittia vastaava määrä kultaa. Tämä aiheutti useiden tallettajien samanaikaisen ryntäyksen hakemaan rahansa. Jos pankki ei kyennyt keräämään tarpeeksi rahaa lainaamalla itse tai irtisanomalla myöntämiään lainoja, pankista tuli maksukyvytön. Myös Johan Palmstruchin pankille kävi näin.

Toinen toistaan seuraavien pankkikriisien takia perustettiin keskuspankit säätelemään muiden pankkien toimintaa, määrittämään vähimmäisvarantovaatimuksia ja toimimaan kriisitilanteessa talletusten takaajana myöntäen kriisipankille lainaa keskuspankin varoista.

Vähimmäisvarantojärjestelmä on edelleen käytössä, koska se mahdollistaa ihmisten rahojen sijoittamisen talouteen menettämättä mahdollisuutta käyttää rahaa tarvittaessa. Koska ihmiset käyttävät vain osaa rahoistaan kerrallaan, pankit voivat toimia välikätenä ja lainata talletetut rahat saaden samalla voittoa itselleen korkoerosta.

Vuosien saatossa vähimmäisvarantovaatimusta on laskettu aina vain alemmas ja esimerkiksi Englannin Pankki on luopunut pakollisista varantovaatimuksista jo kokonaan. Vuonna 1998 Englannin pankkien keskimääräiset varannot olivat 3,1% talletuksista.

Vähimmäisvarantojärjestelmä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pankkeja oli vuosien saatossa ajautunut konkurssiin, aina silloin kun ihmisten luottamus pankkijärjestelmään heikkeni, ja liian monet tulivat hakemaan rahojaan pois pankeista (eikä niillä ollut tarpeeksi reservejä). Suomessa käytettiin kassavarantoja, eli nopeasti rahaksi muutettavia varallisuuseriä, puskureina siltä varalta, että pankki joutuisi odottamatta maksamaan velkojaan. Kassavarantojärjestelmästä luovuttiin 1.7.1993.

Myöhemmin euron käyttöönoton myötä siirryttiin EKP:n vähimmäisvarantojärjestelmään. EKP:n säätämä minimivarantovaatimusta päätettiin laskea joulukuussa 2011 yhteen prosenttiin silloisesta 2 prosentista. [3]Suomen Pankki säilyttää näitä liikepankkien reservejä holvissaan.

Yleisön tekemät talletukset (lainat pankille) kuuluvat talletussuojan piiriin. Kaikkien suomalaisten talletuspankkien on kuuluttava Talletussuojarahastoon.[4] Rahastosta korvataan asiakkaiden talletukset, mikäli pankki ei kykene niitä maksamaan. Rahaston vastuu asiakkaan yhdessä pankissa olevista talletuksista on enintään 100 000 euroa.[5] Suomessa toimiviin ulkomaisten pankkien sivukonttoreihin sovelletaan niiden kotimaan suojajärjestelmää.[6]

Luotonlaajennus ja rahakerroin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mekanismia, jolla uutta rahaa luodaan talouteen liikepankkien antolainauksen kautta, kutsutaan luotonlaajennukseksi. Se tarkoittaa sitä, että keskuspankin liikkeelle laskema ns. vahva raha tai keskuspankkiraha kertautuu talouden kierrossa[7], koska pankit pitävät vain osan niille tulevista talletuksista (ottolainauksesta) säilössä. Loppuosa talletuksista voidaan lainata ulos (antolainaus).

Talletusten kertautuminen on ilmiö, jossa talletuksia lainataan ulos, jonka jälkeen kyseinen raha päätyy uudelleen talletukseksi johonkin pankkiin. Tämä lisää kyseisen pankin talletuksia, joista osa voidaan lainata uudelleen ulos.

Jos oletetaan lähtötilanne, jossa Pankki A saa keskuspankkirahaa 100 € talletuksen ja pankit noudattavat 20% vähimmäisreservivaatimusta (pankkien hallussa oleva keskuspankkiraha). Pankki A jättää 20 € reserveihinsä ja lainaa 80 € ulos. Tässä vaiheessa rahan tarjonta on 180 €, koska markkinoilla on alkuperäisestä 100 € talletuksesta vastaava talletustodistus sekä 80 € myönnetty laina.

Tässä vaiheessa Pankki A:lla on 20 € keskuspankkirahaa kirjanpidossaan. Lainansaajalla on 80 € keskuspankkirahaa, mutta hän pian käyttää koko 80 € pääoman. Maksun vastaanottaja tallettaa koko 80 € summan Pankki B:hen. Pankki B:llä on nyt 80 € talletus. Pankki B siirtää reserveihinsä 20% talletuksesta eli 16 € ja lainaa ulos jäljelle jäävät 64 € nostaen rahan tarjontaa 64 €. Nyt markkinoilla on 100 € talletustodistus, 80 € talletustodistus, sekä 64 € antolaina. Prosessin jatkuessa rahan tarjonnan määrä kasvaa ja mikäli sopivia lainanottajia riittää, niin 20% reservivaatimuksella prosessin lopussa alkuperäistalletus 100 € (20%) kertautuu pankkijärjestelmässä siten, että uutta rahaa syntyy uusien lainojen muodossa yhteensä 400 € (80%). Tämä kirjanpidon avulla tyhjästä luotu lainaraha palaa aikanaan takaisin pankkiin lainan takaisinmaksun muodossa ja häviää kierrosta. Lainan mahdollisten korkojen maksu tapahtuu omasta tai muiden ottamasta lainarahasta.


Talletusten kertautuminen:
Pankki Talletus Antolainaus Varanto
A 100 80 20
B 80 64 16
C 64 51.20 12.80
D 51.20 40.96 10.24
E 40.96 32.77 8.19
F 32.77 26.21 6.55
G 26.21 20.97 5.24
H 20.97 16.78 4.19
I 16.78 13.42 3.36
J 13.42 10.74 2.68
K 10.74




Varanto yhteensä:



89.26

Talletukset yhteensä: Antolainaus yhteensä: Varanto yhteensä + Viimeisin talletus:

457.05 357.05 100

Vaikka uutta rahaa ei luotu fyysisesti alkuperäisen 100 € talletuksen lisäksi, rahan tarjonta kasvaa lainoituksen kautta. Mainittu kassareservivaatimus säätelee sitä kuinka paljon pankit voivat tätä mekanismia hyödyntää. Jos kassareservivaatimus olisi 10 %, voisivat ne tuottaa uutta rahaa kymmenkertaisen määrän. Tätä kutsutaan rahakertoimeksi. Jos taas kassareservivaatimus olisi 5 %, rahakerroin olisi 20. Jos 2 %, alkuperäinen rahamäärä kertautuisi 50-kertaiseksi. Todellisuudessa luku voi olla niinkin alhainen kuin 0,5 % eli silloin rahakerroin on 200.

Yksittäisen pankin tapauksessa talletus on vastattavaa ja antolainaus sekä reservit eli varannot vastaavaa. Talletukset ovat aina yhtä suuret kuin varantojen ja annettujen lainojen summa. Nämä muodostavat pankin taseen perustan.

Vähimmäisvarantojärjestelmä länsimaissa nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesti käytettävissä olevien valuuttoja kuten EUR, GBP, ja USD pyritään hallitsemaan keskuspankkijärjestelmän avulla. Keskuspankit eivät kuitenkaan suoraan voi vaikuttaa kierrossa olevaan rahan määrään, vaan rahamäärä riippuu luottojen kysynnästä[8]. Yksityisomisteisilla liikepankeilla on nykyisessä rahajärjestelmässä keskeinen rooli, jota on myös kritisoitu erityisesti talousdemokratiaa kannattavien suunnasta.

Rahan syntymekanismi teoriassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppikirjoissa rahan syntymekanismi esitetään tässäkin artikkelissa edellä mainitun keskuspankin lainaushaluukkuuden sekä yksityisten liikepankkien käytettävissä olevan vähimmäisvarantojärjestelmän prosessina[7], joka ei kuitenkaan vastaa nykyisin käytössä olevaa rahan luontimekanismia[8]. Prosessia kuvataan termillä eksogeenisen rahan teoria, jossa keskuspankki siis aktiivisesti osallistuu rahan tarjonnan säätelyyn[8].

Useiden keskuspankkiirien luottamus eksogeenisen rahan teoriaan ja perusrahan määrän sääntelyyn romahti 1980-luvulla, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki (FED) otti rahapolitiikan tavoitteekseen perusrahan määrän sääntelyn. Kokeilun aikana havaittiin, että positiivinen korrelaatio perusrahan määrän ja inflaation välillä hävisi, joka johti siihen, että FED myös toistuvasti epäonnistui rahatavoitteensa saavuttamisessa, eli pankit myönsivät joko Fedin tavoitteita enemmän tai vähemmän luottoja. Kokeilu säädellä rahan määrää lopetettiin ja keskuspankki otti rahan tarjonnan säätelytavoitteen sijaan inflaatiotavoitteen[8].

Rahan syntymekanismi käytännössä - raha on velkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskuspankit korvasivat rahamäärätavoitteen inflaatiotavoitteella, josta lähtien rahan tarjonta on ollut sisäsyntyinen eli endogeeninen prosessi. Endogeeninen prosessi tarkoittaa tässä sitä, että kierrossa olevan rahan määrää ei voi suoraan asettaa yksikään ulkopuolinen taho, vaan se on seurausta luoton kysynnästä[8]. Suomen Pankin "Raha ja luotto rahapolitiikassa" -julkaisun mukaan "raha on nykyisin pääosin aineetonta, vain numeroita pankkien tietokoneissa. Se onkin pohjimmiltaan pelkkää luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta. Raha on velkarahaa, käytännössä keskuspankin (keskuspankkiraha) tai yhä hallitsevammin talletuspankkien (pankkiraha) likvidiä velkaa, jota voidaan käyttää maksuvälineenä". "Pankkiraha, eli likvidi pankkitalletus, syntyy nykyisin valtaosin pelkkänä tilikirjauksena luotettavan talletuspankin myöntäessä luottoa asiakkaalleen. Tässä ostovoimaa syntyy tyhjästä [9]. Rahan kysyntää lisäävät siis esimerkiksi asuntolainojen, yrityslainojen, valtionlainojen jne. kysyntä. Kun pankki myöntää lainoja, kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy. Kun lainapääomaa lyhennetään, kierrossa olevan rahan määrä vähenee kahdenkertaiseen kirjanpitoon perustuvien sääntöjen mukaan. Lainaan mahdollisesti liittyvät korot on mahdollista maksaa kierrossa olevalla rahalla.

Nykyisessä rahajärjestelmässä keskuspankit yrittävät saavuttaa inflaatiotavoitteensa säätelemällä ohjauskorkoa, jolla viitataan keskuspankkirahasta perittävään korkotasoon. Ohjauskorolla säädellään pankkien välisiä rahamarkkinakorkoja, koska kaikki pankkien väliset transaktiot selvitetään keskuspankkirahalla. Ohjauskoron nostaminen johtaa siihen, että pankit nostavat omista lainoistaan perimiään korkoja säilyttääkseen entisen voittomarginaalinsa. Ohjauskoron laskeminen aiheuttaa pankeille paineita laskea antamiensa lainojen korkoja[8].

Nykyjärjestelmässä liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Keskuspankki voi määrittää diskonttoikkunan koron suoraan, mutta tukkumarkkinoiden korkotaso määräytyy keskuspankkirahan kysynnän ja tarjonnan myötä liikepankkien välisillä rahamarkkinoilla.[8]

Järjestelmä edellyttää kuitenkin sitä, että keskuspankki pidättäytyy pyrkimyksistä rajoittaa yksityisten pankkien luotontarjontaa, koska jos keskuspankki estäisi joidenkin liikepankkien pääsyn diskonttoikkunaansa, ohjautuisi tämä pankkien keskuspankkirahan kysyntä liikepankkien välisille tukkumarkkinoille, joka kohottaisi tukkumarkkinoiden korkotasoa ja näin estäisi keskuspankkia saavuttamasta inflaatiotavoitettaan. Liikepankit voivat nykyisessä rahajärjestelmässä myöntää siis niin paljon lainoja kuin haluavat, eivätkä keskuspankit voi rajoittaa liikepankkien luotonlaajennusta keskuspankkirahan tarjontaa kiristämällä, vaan keskuspankit voivat ainoastaan säädellä keskuspankkirahan hintaa, ja tällä tavalla vaikuttaa lainojen kysyntään. Liikepankkien asiakkailtaan keräämät talletukset eivät myöskään muodosta minkäänlaista rajoitetta yksityisten liikepankkien luotonannolle (esim asuntolainat), vaan talletukset ovat seurausta jonkun aiemmin ottamasta velasta.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Korhonen, Tapio: Raha ja luotto rahapolitiikassa. BoF Online, 25.5.2007. Suomen Pankki. ISSN 1796-9123. Artikkelin verkkoversio Viitattu 22.11.2012.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eurojärjestelmä – Euroopan keskuspankkijärjestelmä, s. 22.
  2. Korhonen, T: Raha ja luotto rahapolitiikassa, s. 8.
  3. Kuukausikatsaus joulukuu 12/2011 (PDF) (ISSN 1725-3020) Euroopan keskuspankki. Viitattu 22.11.2012.
  4. Talletussuojarahasto – Kotimaiset jäsenpankit www.talletussuojarahasto.fi. 09.07.2012. Finanssialan Keskusliitto. Viitattu 28.11.2012.
  5. Talletussuojarahasto – Tietoa rahastosta www.talletussuojarahasto.fi. 09.07.2012. Finanssialan Keskusliitto. Viitattu 28.11.2012.
  6. Talletussuojarahasto – Ulkomaiset jäsenpankit www.talletussuojarahasto.fi. 09.07.2012. Finanssialan Keskusliitto. Viitattu 28.11.2012.
  7. a b Korpela, Asko Juhani: Rahatalous: rahan kysyntä ja tarjonta www.askokorpela.fi. Viitattu 28.11.2012.
  8. a b c d e f g h Raha ja talous -blogi: Satuja-joihin-uskotaan. Raha ja talous 17.7.2011 | http://rahajatalous.wordpress.com/2011/07/17/satuja-joihin-uskotaan/ | Viitattu 02.02.2013
  9. Raha ja luotto rahapolitiikassa. BoF Online verkkojulkaisu | Julkaisija: Suomen Pankki http://www.suomenpankki.fi/fi/julkaisut/selvitykset_ja_raportit/bof_online/Documents/BoF_Online_3_2007_Korhonen.pdf | Tunniste= ISSN 1796-9123 | Sivu 8 | Viitattu 02.02.2013

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]