Rahapolitiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Rahapolitiikka on keskuspankin talouspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on käyttää valtion kontrolloimia vaihdon välineitä erilaisiin päämääriin. Raha on nykyään enimmäkseen erilaisiin tietojärjestelmiin tehtyjä merkintöjä, joten sitä pystytään tuottamaan erittäin alhaisin kustannuksin käytännössä rajattomasti. Myös seteleiden tuotantokustannus on paljon alempi kuin seteleiden arvo maksuvälineinä. Rahapolitiikalla aikaansaadaan keinotekoista rahan niukkuutta, joka on välttämätön ehto sille, että raha pystyy säilyttämään arvonsa ja toimimaan vaihdon välineenä.

Rahapolitiikan perimmäisenä tavoitteena on nykyään useimmiten inflaation pitäminen alhaisessa tavoitearvossa. Esimerkiksi eurojärjestelmällä ei Maastrichtin sopimuksen mukaan saa olla mitään tavoitteita, jotka olisivat hintavakaustavoitteen kanssa ristiriidassa. Myös talouskasvuun ja työllisyyteen liittyviä oheistavoitteita on yhä esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Historiassa on kuitenkin nähty lukuisia muitakin rahapolitiikan perimmäisiä tavoitteita, viennin edistäminen devalvaatioilla, sotien aiheuttamien kustannusten rahoittaminen, suhdannevaihteluiden tasoittaminen, aiemmin (esim. ennen sotaa) vallinneen rahan ostovoiman ja kultapariteetin palauttaminen tahallisella deflaatiolla tai jopa keskuspankin voiton maksimointi.

Rahapolitiikalla on usein myös välitavoitteita, joihin pyritään inflaation pitämiseksi alhaisena. Tällaisia välitavoitteita ovat nykyään muun muassa kiinteän valuuttakurssin ylläpitäminen suhteessa johonkin muuhun valuuttaan tai valuuttakoriin sekä rahan määrän kasvutavoite. Esimerkiksi eurojärjestelmän tavoitteena on ylläpitää lavean rahan määrän kasvua keskimäärin viidestä kuuteen prosenttiin vuodessa. Rahan kvantiteettiteorian mukaisesti liikkeessä olevan rahan kokonaisarvon vastatessa vaihdettavien tuotteiden kokonaisarvoa rahan arvo ei laske (inflaatio) eikä nouse (deflaatio).

Rahapolitiikan välineistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkein rahapoliittinen väline on useimmiten nykyään korko, jolla muut pankit voivat ottaa luottoa keskuspankista. Keskuspankit levittävät rahaa talouteen avomarkkinaoperaatioilla.

Rahapolitiikan välineenä on usein myös vähimmäisvarantojärjestelmä: muut pankit velvoitetaan tekemään talletuksia keskuspankkiin. Näiden talletusten määrä riippuu usein yleisötalletusten määrästä kussakin pankeissa. Näillä vähimmäisvarannoilla voi olla veronluonteinen ominaisuus: jos talletuksille ei makseta käypää korkoa, ne ovat pankkien ja tallettajien maksama implisiittinen vero keskuspankille. Lisäksi vähimmäisvarantojärjestelmällä voidaan tasoittaa rahamarkkinakorkojen päivittäistä vaihtelua, ehkäistä pankkien välisen maksuliikenteen ongelmia ja rajoittaa ns. luotonlaajenemisprosessia.

Keskuspankin itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä Euroopan unionissa, Yhdysvalloissa että monissa muissa maissa rahapoliittinen valta on siirretty edustukselliselta demokratialta keskuspankeille, jolla on erittäin laaja päätäntävalta sille asetetun tavoitteen saavuttamisessa, ja jonka päätöksiin esimerkiksi parlamentilla ei ole sananvaltaa.

Keskuspankin itsenäisyyden eduista on runsaasti taloustieteellistä kirjallisuutta, jonka johtopäätökset tosin ovat kiistanalaisia. Melko yleisesti vallitsevan näkemyksen mukaisesti poliittisen kontrollin ulottumattomissa oleva keskuspankki nauttii suuremmasta uskottavuudesta kuin poliittisesta päätöksenteosta riippuva keskuspankki. Tämän uskottavuuden avulla se pystyy saavuttamaan alhaisen inflaation ilman haitallisia työllisyysvaikutuksia. Jos keskuspankin ei odoteta välittävän muista tavoitteista kuin inflaatiosta, yritykset, kotitaloudet, ammattiliitot ja muut talouden toimijat odottavat alhaista inflaatiota. Päätökset hinnoista ja palkoista tehdään tämän odotuksen mukaisesti.

Poliittisesta päätöksenteosta riippuvainen keskuspankki ei nauti samasta luottamuksesta, joten rahapolitiikan ns. aikainkonsistenttiusongelman vuoksi keskuspankki voi saavuttaa alhaisen inflaation pelkästään korkeamman työttömyyden hinnalla. Syynä tähän on se, että taloudessa päätetään monista hinnoista odotetun inflaation perusteella. Poliittisen kontrollin alaisen keskuspankin usein odotetaan harjoittavan "löysempää" rahapolitiikkaa kysynnän voimistamiseksi ja työllisyyden edistämiseksi. Näiden inflaatio-odotusten vuoksi odotettu inflaatio on korkea, mikä otetaan huomioon yritysten hinnoitteluissa ja palkoista sovittaessa. Tällöin vallitseva nimellinen ostovoima ja kierrossa olevan rahan määrä eivät johda toivottuun talouden aktiviteetin ja työllisyyden tasoon, vaan kysyntää voimistava politiikka pelkästään lisää inflaatiota. Kasvu- ja työllisyystavoitteiden saavuttamiseksi tarvittaisiin odotettua ekspansiivisempi rahapolitiikka, mikä tuo väistämättä mukanaan korkeamman inflaation.

Jos keskuspankin johtoon nimitetään pelkästään inflaation torjunnasta kiinnostuneita henkilöitä, ja heille annetaan vapaus toimia haluamallaan tavalla, keskuspankin yleisesti odotetaan harjoittavan tiukkaa rahapolitiikkaa. Tämä odotus vaikuttaa hinnoittelupäätöksiin, jolloin sama nimellinen kysyntä ja kierrossa olevan rahan määrä johtaa samaan työllisyyteen ja talouden kasvuun kuin mihin poliittisen kontrollin alainen keskuspankki pääsee vain korkeammalla inflaatiolla.

Tätä johtopäätöstä on kritisoitu muun muassa siitä, ettei sen tueksi esitetty empiirinen näyttö ole riittävää. Maidenvälisessä tarkastelussa inflaatio on keskimäärin alempi niissä maissa, joissa rahapolitiikka on itsenäisen keskuspankin hoidettavana, mutta työttömyydessä ei keskimäärin ole eroa. Tämä havainto ei kuitenkaan todista mitään syy-seuraussuhteista. On esitetty, että keskuspankille annetaan itsenäistä päätöksentekovaltaa tietyntyyppisissä maissa, jotka muutenkin saavuttaisivat alhaisen inflaation kohtuullisen työttömyden oloissa.

Rahapoliittisesta päätöksenteosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päätöksenteko rahapolitiikassa on erittäin harvoin keskitetty yhdelle henkilölle. Lähes kaikki tärkeimmät rahapoliittiset päätökset tehdään jonkinlaisissa komiteoissa, jotka viime kädessä ratkaisevat erimielisyydet äänestämällä. Esimerkiksi eurojärjestelmän rahapolitiikasta päättää Euroopan keskuspankin neuvosto, jonka jäseninä ovat EKP:n johtokunta ja euroalueen kansallisten keskuspankkien pääjohtajat.

Rahapolitiikan transmissio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahapolitiikalla on esitetty olevan useita ns. transmissiokanavia, siis mekanismeja, joilla rahapolitiikka vaikuttaa inflaatioon tai talouteen yleisemmin. Tärkein on yksinkertainen korkokanava. Keskuspankki pystyy vaikuttamaan vallitsevaan korkotasoon, joka vaikuttaa muun muassa siihen, kuinka houkutteleva vaihtoehto on pitää varallisuutta täysin tai melkein korottomina käteisvaroina ja käyttelytalletuksina, kun tarjolla on myös korkoa tuottavia arvopapereita. Suoran korkokanavan lisäksi on ilmeisesti olemassa muitakin transmissiomekanismeja. On mm. esitetty, että pankkien taseiden rakenteilla olisi merkitystä rahapolitiikan transmissiolle. Erityyppisten pankkien antolainaus näyttää reagoivan eri tavalla rahapolitiikan muutoksiin.

Monissa tapauksissa myös valuuttakurssien muutokset ovat merkittävä rahapolitiikan transmissiokanava: koron alentaminen tyypillisesti johtaa valuutan devalvoitumiseen, joka muun muassa lisää vientiä ja tekee tuontihyödykkeet kalliimmiksi.

Korkopäätösten vaikutus inflaatioon vaikuttaa melko hitaalta. Erittäin lyhyellä aikavälillä keskuspankin koronnosto voi havaintojen mukaan jopa kiihdyttää inflaatiota, mikä johtunee siitä, että monien hyödykkeiden tuotannon kustannuksiin kuuluu korkomenoja. Pysyvämpi ja "oikeanmerkkinen" vaikutus inflaatioon näyttää tapahtuvan usein vasta lähes vuoden viiveellä. Käytettävissä olevan työkalun vaikutusten pitkä viive vaikeuttaa menestyksekästä rahapolitiikan harjoittamista.

Toisin kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten, yllättäviä rahapolitiikan muutoksia pidetään nykyään useimmiten haitallisena. Normaalisti tavoitteena on, ettei keskuspankin korkopäätös poikkeaisi odotetusta. Keskuspankkien johtajilla onkin usein tapana melko selväsanaisesti vihjailla, minkäsuuntaisia päätöksiä on odotettavissa. Toisaalta ei myöskään haluta lausua mitään, mikä voitaisiin tulkita juridisesti sitovaksi lupaukseksi. Rahapolitiikan transmissio, siis sen vaikutus esimerkiksi rahan määrän kasvuun ja inflaatioon, tapahtuu osittain tulevia korkopäätöksiä koskevien odotusten kautta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]