Viluksela

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Viluksela on kylä Somerolla. Kylän väkiluku vuonna 2011 oli 126, mikä teki siitä Someron kylistä väkiluvultaan kahdenneksikymmenenneksi suurimman.[1] Vilukselan naapurikyliä ovat Pitkäjärvi Somerolla, Värmälä ja Isosorvasto Koskella sekä Manninen ja Perttula Ypäjällä. Pohjoiskärjessään Eksyssuon Pirttiniemessä kylä rajoittuu myös entisen Mellilän kunnan Vähäperän ja entisen Loimaan kunnan Joenperän kyliin Loimaalla.

Sijainti ja palvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viluksela on Someron läntisin kylä Kosken ja Ypäjän rajalla Paimionjoen pohjoispuolella. Kylän pohjoisosan kautta kulkevat Valtatie 10 Turusta Hämeenlinnaan ja Kosken ja Ypäjän välinen yhdystie 2805. Kylän eteläosan kautta kulkee pitkin Paimionjoen rantaa Someron Pitkäjärveltä Kosken Värmälään johtava paikallistietasoinen yhdystie Vilukselantie. Vilukselantietä yhdistävät valtatiehen 10 kylän alueella yksityistiet Kepsuntie ja Huistintie sekä valtatietä 10 ja yhdystietä 2805 yksityistie Nummikulmantie.

Aiemmin Vilukselan kylässä on ollut kaksi koulua: Vilukselan koulu kylän keskusalueella Paimionjoen varressa etelässä[2] ja Palojoen koulu Palojoen kulmalla kylän pohjoisosassa.[3] Lisäksi kylän koillisosasta käytiin aivan Vilukselan rajalla sijainnutta Isoniityn koulua Pitkäjärven pohjoisosassa.[4] Kouluista Vilukselan koulu oli perustettu vuonna 1897, Palojoen koulu vuonna 1926 ja Isoniityn koulu 1946. Kaikki koulut lopetettiin vuonna 1966.[5] Vielä vuonna 1960 kylässä oli neljä kauppaa, kaksi Vilukselassa ja kaksi Palojoella.[3] Lisäksi kauppa oli myöhemmin 1960-luvulla myös isoniityllä. Vuonna 1979 jäljellä oli yksi kauppa Vilukselassa[6].

Kylän palveluihin kuului vuonna 2015 huoltoasema, korjaamo ja baari kylän pohjoisosassa Valtatie 10:n varrella.[7][8] Piilikankaalla Kosken ja Ypäjän välisen tien varressa on metsästysseura Vilukselan Revon[9] omistama Repomaja. Lähin koulu Someron puolella on Pitkäjärvellä.

Luonnonympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viluksela kuuluu Salon pohjoispuolelta alkavaan ja Loimaalle ja Marttilaan jatkuvaan laajaan savitasankoon, jossa vesistöjen kulku noudattalee saven alaisen kallioperän murroksia.

Huomattavimpia vesistöjä ovat kylään etelässä rajoittuva Paimionjoki ja sen sivujoki Palojoki, joka saa alkunsa Kosken Isosorvaston kylän pohjoisosasta, virtaa Someron puolella Vilukselan kylän pohjoisosan muodostavan Palojoen kulmakunnan halki ja laskee Paimionjokeen Vilukselan ja Pitkäjärven kylien rajalla.

Kylän eteläosa muodostuu laajasta yhtenäisestä savitasangosta, joka on pääosin peltona. Pohjoisempana on myös jonkin verran kalliosydämisiä moreenimäkiä, ja kylän pohjoisrajaa noudattelee katkonainen harjujakso. Sen suurimpia laajentumia ovat Munitunmäki Pitkäjärven rajalla sekä Piilikangas, Soukkaselkä ja Pirttiniemi Nummikulmalla. Viimeksi mainittuihin rajoittuu 81 ha laajuinen, pääosin luonnontilainen Huhmassuon mäntyräme, joka kuuluu soidensuojeluohjelmaan.[10][11] Pirttiniemessä Loimaan rajalla kylän alue koskettaa vielä myös Loimaan Eksyssuota.

Historia ja rakennettu ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat asiakirjamaininnat kylännimestä Viluksela ovat vuodelta 1506. Viimeistään 1500-luvulta alkaen kylä on käsittänyt kaksi osakylää: Iso-Viluksela ja Vähä-Viluksela. Metsän ja takamaiden osalta nämä ovat muodostaneet yhden jakokunnan, mutta pellot on jaettu erikseen. Vähän-Vilukselan kylätontti on sijainnut Paimionjoen varressa jonkin matkan päässä Palojoen suusta paikalla, jossa vielä nykyään on Näyskän talo. Ison-Vilukselan tontti on sijainnut jokivarressa vastapäätä Kosken Värmälän kylän isonjaonaikaista kylätonttia. Nykyään paikalla on vielä Huinan talon tontti. Ison-Vilukselan kantataloja ovat Huina, Huisti, Koppa, Kupari, Sarkki, Tili ja Vitka, Vähän-Vilukselan kantataloja ovat Aaku, Anttila, Kepsu, Näyskä ja Ronko. Näistä Huisti jaettiin vuonna 1801 Isoon-Huistiin ja Vähään-Huistiin eli Palojokeen, Koppa vuonna 1786 Vähään-Koppaan ja Isoon-Koppaan eli Kylämäkeen ja Näyskä vuonna 1731 Näyskään ja Hakalaan.[12][13][14] Kylän taloista Huina, Kepsu ja Ronko olivat sotilasvirkataloja.[15]

Taloista Huistin päärakennus on arvioitu maisemallisesti ja kulttuuri- ja rakennushistoriallisesti merkittäväksi, Rongon päärakennus rakennus- ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokkaaksi, Sarkki maisemallisesti ja paikallishistoriallisesti merkittäväksi ja Vähä-Koppa maisemallisesti ja kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi.[16]

Tunnettuja vilukselalaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuihin vilukselalaisiin kuuluu korusuunnittelija Liisa Vitali (1918–1987), jonka kotitalo oli Vilukselan Sarkki.[17][18] Vilukselasta oli kotoisin myös pitkän uran sotilasmuusikkona tehnyt sotilaskapellimestari Esko Juuri (1935–2010).[19][20]

Viluksela kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Minä muistan taivaanrantaan asti ulottuvat pellot, joilla konttasin polttavassa auringonpaisteessa kitkien rikkaruohoja loputtomilta saroilta. (...) Muistan ojat, jotka oli kaivettava Pitkäjärveltä Kaspianmereen tai ainakin Laatokkaan saakka. Maalla oli kaikki loputonta ja vailla mieltä, rikkaruoho kasvoi uudelleen sitä mukaa kuin sen kitki. Ja sitten tuli halla.[21]

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 (1975)

Vilukselan Vitka yhdessä Somerolla sijaitsevien Sylvänän Jallin ja Syvänojan Sonnin sekä Somerniemellä sijaitsevan Viuvalan Pispan kanssa kuuluu niihin Someron ja Somerniemen taloihin, jotka mainitaan Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä osana Eeron Jouluyönä laulamaa laulua.[22][23] Romaanissa viitataan näiden ohella myös eräisiin somerolaisiin henkilöihin.[23] Näistä Kivi lienee kuullut Somerolta kotoisin olleelta ystävältään Axel Wiensiltä.[23]

Vilukselan Sarkilla, äidinisänsä Johan Vitalin nuoremman veljen, maanmittausinsinööri Veikko Vitalin luona vietti lapsena kesiään kirjailija Henrik Tikkanen, joka on kuvannut näitä vaiheita omaelämäkerrallisessa romaanissaan Kulosaarentie 8 (1975).[21][17]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kaipainen, Sauli: Somero on 48 kylän muodostama kaupunki. Somero, 10.6.2011, 86. vsk, nro 43, s. 17.
  2. Peruskartta 1:20 000. 2022 11 Koski Tl. Helsinki: Maanmittaushallitus, 1963.
  3. a b Peruskartta 1:20 000. 2022 12 Viluksela. Helsinki: Maanmittaushallitus, 1963.
  4. Peruskartta 1:20 000. 2024 03 Saarikko. Helsinki: Maanmittaushallitus, 1970.
  5. Horila, Tapio: Someron kunnan koululaitos 1882-1982. Somero: Someron kunta, 1982.
  6. Peruskartta 1:20 000. 2022 12 Viluksela. Helsinki: Maanmittaushallitus, 1983.
  7. Vilukselan Teboil Teboil. Viitattu 16.5.2009.
  8. Leinonen, Jaakko: Tienvarsihuoltamo pärjää palveluilla. Forssan lehti, 21.12.2015, s. 2-3. Artikkelin tiivistelmä lehden verkkosivuilla Viitattu 25.12.2015.
  9. Etelä-Hämeen seurat Suomen metsästäjäliitto. Viitattu 16.5.2009.
  10. Soiden suojeluohjelma Lounais-Suomen ympäristökeskus. Viitattu 1.3.2009.
  11. Eksyssuo Lounais-Suomen ympäristökeskus. Viitattu 1.3.2009.
  12. Alanen, Timo: Someron ja Tammelan vanhin asutusnimistö. Nimistön vakiintumisen aika, s. 246-252. Somero: Amanita, 2004. ISBN 952-5330-14-1.
  13. Lounaispaikan karttapalvelu Lounaispaikka. Viitattu 1.3.2009.
  14. Lehtonen, Kaarin: Someron ja Somerniemen kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta, s. 475-477. Turku: Turun maakuntamuseo, 1990. ISBN 951-9125-77-9.
  15. Aaltonen, Esko (toim.): Someron historia II, s. 639. Forssa: Forssan kirjapaino, 1958.
  16. Lehtonen 1990: 478-495
  17. a b Tiirakari, Leeni: Design Liisa Vitali. Somero: Amanita, 2012.
  18. Filppu, Minna: Hopeaa kuin pitsiä. (julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomissa) Someron Joulu, 2010, s. 34-35. Somero: Somero-seura.
  19. Juuri, Esko: Presidenttien vanavedessä. [Turku]: [Esko Juuri], 2005. ISBN 952-91-8790-4.
  20. Ampuja, Raine: Esko Juuri. Puhallinorkesteri, 2010, nro 4, s. 26. lehden verkkoversio (pdf).
  21. a b Kaipainen, Sauli: Liisa Vitalilla oli valtava määrä ystäviä. Somero, 13.7.2012, 87. vsk, nro 53, s. 8-9.
  22. Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä, s. 142. ilmestynyt ensimmäisen kerran 1870. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16671-9.
  23. a b c Kärki, Manu: Uutisia Somerolta ja Somerniemeltä, s. 13. Somero: Amanita, 2008. ISBN 978-952-5330-26-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]