Tämä on suositeltu artikkeli.

Muhammad Ali

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 31. lokakuuta 2010 kello 22.37 käyttäjän Soppakanuuna (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee nyrkkeilijää Muhammad Ali. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu erillisellä täsmennyssivulla.
Muhammad Ali
Muhammad Ali vuonna 2004
Muhammad Ali vuonna 2004
Henkilötiedot
Koko nimi Muhammad Ali (ent. Cassius Marcellus Clay Jr.)
Syntynyt17. tammikuuta 1942 (ikä 82)
Louisville, Kentucky, Yhdysvallat
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Nyrkkeilijä
Lempinimi The Greatest
Louisville Lip
Pituus 191 cm
Painoluokka raskassarja
Kätisyys oikeakätinen eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut 61
Voitot 56
– tyrmäysvoitot 37
Tappiot 5
Ratkaisemattomat 0
Ei tuomiota/
mitätöity		 0
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Rooma 1960 raskas keskisarja

Muhammad Ali (entiseltä nimeltään Cassius Marcellus Clay Jr., s. 17. tammikuuta 1942[1] Louisville, Kentucky, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen entinen raskaansarjan nyrkkeilijä, jota pidetään yhtenä maailman parhaimmista nyrkkeilijöistä ja 1900-luvun merkittävimmistä urheilijoista. Hän otti nykyisen nimensä käyttöön vuonna 1964 käännyttyään islaminuskoon.

Amatöörinä Ali voitti kultaa keskiraskaassa sarjassa Rooman olympialaisissa vuonna 1960 ja ammattilaisena hän hallitsi raskaan sarjan maailmanmestaruutta kolmeen otteeseen 1960–1970-luvuilla. Hän voitti mestaruuden teknisellä tyrmäyksellä Sonny Listonista vuonna 1964 ja puolusti sitä sen jälkeen useita kertoja. Hän menetti kuitenkin tittelinsä ja nyrkkeilylisenssinsä voittamattomana vuonna 1967 kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan, mutta palasi kehään vuonna 1970 ja voitti mestaruutensa viimein takaisin George Foremanilta 1974. Tämän jälkeen hän puolusti mestaruuttaan kohdaten monia haastajia, ennen kuin menetti mestaruutensa Leon Spinksille vuonna 1978. Tämän jälkeen Ali voitti mestaruutensa takaisin uusintaottelussa vielä samana vuonna ja lopetti uransa hallitsevana maailmanmestarina. Kaksi vuotta tämän jälkeen hän teki kuitenkin paluun nyrkkeilykehään ja yritti vallata mestaruuden jälleen itselleen. Hän hävisi mestaruusottelussa Larry Holmesille teknisellä tyrmäyksellä. Ali oli lajinsa toinen kaksinkertainen maailmanmestari ja ensimmäinen kolminkertainen maailmanmestari.

Nyrkkeilijänä Ali tunnettiin erityisesti nopeudestaan, joka paikkasi muutamia hänen tekniikassaan havaittuja virheitä.[2][3] Nopeutensa ansiosta hän ei varsinkaan uransa alkuvaiheessa käyttänyt käsiään suojaamiseen vaan pyrki vain väistämään kohti tulevat iskut. Lisäksi Alin iskunkestävyys oli hyvä ja hän menestyi erityisen hyvin voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan. Uran loppupuolella kestävyyden merkitys hänen otteluissaan korostui. Alilla todettiin Parkinsonin tauti sen jälkeen, kun hän oli lopettanut uransa.

Nyrkkeilyn lisäksi Ali on levyttänyt LP-levyn I Am The Greatest, esiintynyt musikaalissa ja näytellyt elokuvissa. Hänen Rumble in the Jungle -nimellä tunnetusta ottelustaan George Foremania vastaan tehtiin vuonna 1997 dokumenttielokuva Kehäkuninkaat, joka palkittiin parhaan dokumentin Oscar-palkinnolla. Vuonna 2001 hänen elämästään kertova elokuva Ali, jossa häntä näytteli Will Smith, oli kahden Oscarin ehdokkaana.

Muhammad Alia on kunnioitettu uransa jälkeen monella tavalla: The Ring arvioi hänet ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997 ja Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” 1999.[4] Vielä samana vuonna ranskalainen L'Equipe nosti Alin toiseksi, suomalainen Helsingin Sanomat kolmanneksi ja tanskalainen Dagens Nyheter seitsemänneksi vuosisadan merkittävimpien urheilijoiden listalla.[5] Hän sytytti Atlantan olympiatulen vuonna 1996.

Elämä

Nuoruus ja amatööriura

Cassius Marcellus Clay Jr. syntyi 17. tammikuuta 1942 Kentuckyn Louisvillessa. Hänen isänsä Cassius Clay Sr. oli ammatiltaan kylttimaalari[6], ja hänellä oli tapana viedä poikansa katsomaan lyhtypylvästä, johon entinen raskaan sarjan maailmanmestari Joe Louis oli joskus nojannut jutellessaan ihmisten kanssa. Isä pyysi Cassius-poikaa koskettamaan pylvästä, minkä jälkeen hän alkoi puhua enemmän.[7] Puhumisesta, vastustajan haukkumisesta ja ärsyttämisestä (urheilutermein trash-talk) tuli myöhemmin Clayn tunnusmerkki nyrkkeilijänä.

Nyrkkeilyn pariin Clay ajautui 12-vuotiaana, kun hänen polkupyöränsä varastettiin. Hän olisi omien sanojensa mukaan halunnut ”hakata sen, joka sen (pyörän) vei”. Clay ilmoitti varkaudesta Joe E. Martin -nimiselle poliisille[6][8][9], joka valmensi amatöörinyrkkeilijöitä. Koska Clay oli melko laiha, Martin kehotti häntä opettelemaan nyrkkeilyä ennen kostoon ryhtymistä ja opetti hänelle nyrkkeilyn alkeet.[10] [8] Myöhemmin nyrkkeilyvalmentaja Fred Stoner vastasi Clayn kouluttamisesta ja opetti hänet liikkumaan kehässä tanssijan tavoin.[11] 13-vuotiaana Clay näki Life-lehden kannessa kuvan 14-vuotiaasta mustasta pojasta, joka oli murhattu, koska hän oli viheltänyt valkoisille tytöille. Kuvan muisto vainosi häntä vuosia.[6]

Amatöörinä Clay otteli kaikkiaan 108 ottelua, joista hän voitti sata.[12] Clayn saavutuksiin amatöörinä kuuluvat kaksi valtakunnallista keskisarjan Golden Gloves -mestaruutta ja AAU:n keskiraskaan sarjan mestaruus.[13] Hän valmistui Louisvillen Central High Schoolista välttävin D:n arvosanoin ja oli 376. luokkansa 391:stä oppilaasta.[6] Sen jälkeen hän osallistui vuoden 1960 kesäolympialaisiin Roomassa ja voitti kultamitalin nyrkkeilyn keskiraskaassa sarjassa.[8] Hän oli niin ylpeä mitalistaan, että piti sitä kaulassaan aina käydessään ulkona. Kerran tarjoilija kuitenkin ajoi hänet pois hampurilaisravintolasta Louisvillessä, koska paikka ei ollut tarkoitettu värillisille. Clay kimmastui niin pahasti, että heitti mitalinsa jokeen. Hän on sanonut, ettei voinut olla ylpeä mitalista, jonka hän oli saanut edustamalla rotusyrjintää tukevaa maata.[11]

Nousu ammattilaiseksi

Voitettuaan olympiamitalin Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan. Poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei voinut kuitenkaan tätä hyväksyä. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja ja oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota sijoittajien ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen.[9] Sopimuksen mukaan Clay saisi seuraavien neljän vuoden aikana 10 000 dollaria (4 000 dollaria kantena ensimmäisenä vuotena ja 6 000 dollaria kahtena seuraavana), mihin laskettiin mukaan puolet hänen ottelemalla saamistaan tuloista.[6] Neljän vuoden jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60% ja sijoittajat 40% hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.[9][14] Clay otteli ammattilaisena ensimmäisen kerran 29. lokakuuta 1960 ja voitti pisteillä kuusieräisessä ottelussa poliisina työskennelleen Tunney Hunsakerin. Hänen tunnusmerkikseen nousi nopeasti tapa ennustaa riimittelemällä, missä erässä hän tyrmäisi vastustajansa.[13]

Clay kävi ensimmäisen televisioidun ottelunsa 22. heinäkuuta 1961 Alonzo Johnsonia vastaan. Clay voitti kymmeneräisen ottelun pistein, mutta hänen tyylinsä sai toimittajilta kritiikkiä. Clayn mukaan hänen väitettiin ”hyppivän liikaa raskassarjalaiseksi”.[2] Siksi valmentaja Angelo Dundee neuvoi Claytä tyrmäämään seuraavan vastustajansa Alex Miteffin jo ensimmäisessä erässä. Ottelu päättyi Clayn voittoon teknisellä tyrmäyksellä kuudennessa erässä, kun Miteffillä oli vaikeuksia pysyä jaloillaan. Ottelun jälkeen Sports Illustratedin Gilbert Rogin kutsui Claytä nyrkkeilyn ”ihmelapseksi”.[2]

10. helmikuuta 1962 Cassius Clay kohtasi Sonny Banksin, jonka lyönnistä Clay kävi ensimmäisen kerran ammattilaisurallaan kanveesissa, heti kamppailun ensimmäisessä erässä. Clay virkosi kuitenkin nopeasti ja voitti ottelun neljännessä erässä teknisellä tyrmäyksellä.[15]

” I'll say it again, I've said it before, Archie Moore will fall in four. ”

– Cassius Clayn riimittelyä ennen otteluaan Archie Moorea vastaan. [7]

Ammattilaisuransa alkuvaiheessa Clay kohtasi myös pitkän uran tehneen Archie Mooren 15. marraskuuta 1962. Ennen ottelua Clay ilmoitti riimitellen tyrmäävänsä Mooren neljännessä erässä. Moore oli jo aiemmin elokuussa ilmoittanut haluavansa napittaa Clayn suun umpeen.[16] Madison Square Gardenissa käytyä ottelua seurasi 15 000 ihmistä. Paikalla oli myös entinen raskaan sarjan maailmanmestari Jack Dempsey, joka kertoi ottelun jälkeen lehdistölle, ettei hän välitä siitä, osaako Clay nyrkkeillä vai ei, mutta hänen ansiostaan asiat ovat ”jälleen suuria”.[7] Aivan kuten oli sanonut, Clay voitti Mooren tyrmäyksellä neljännessä erässä.[6]

Clayn viimeinen ottelu ennen maailmanmestaruusottelua oli Henry Cooperia vastaan. Muutamaa päivää aikaisemmin Clay oli sanonut Cooperin olevan vain lämmittelyä Listonia varten ja luvannut tyrmätä vastustajansa viidennessä erässä.[17] Clay aloitti ottelun tyypilliseen tapaansa tunnustellen. Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja iski Cooperia jabilla kasvoihin. Kolme erää sujui hyvin, ja Clayn valppaus väheni. Hän piti käsiään lähiottelutilanteessa alhaalla, ja Cooper löi raivoisan vasemman koukun Clayn kasvoihin. Clay kaatui kanveesiin, mutta neljäs erä loppui samalla. Hän käveli horjuvin jaloin takaisin kulmaukseensa. Erätauon aikana Clayn käsineissä havaittiin reikä, ja valmentaja Dundee keksi suurentaa sitä, jotta Claylle jouduttaisiin etsimään uudet käsineet ja hän saisi toipua vielä hetken.[18] Lopulta viidennessä erässä Clayn lyönti aukaisi Cooperin silmäkulmat, ja hänen avustajiensa piti heittää pyyhe kehään.[19]

Ensimmäinen maailmanmestaruus ja muslimiksi kääntyminen

Pääartikkeli: Sonny Liston vs. Cassius Clay
Tiedosto:Ali 1965.jpg
Kuuluisa valokuva kanveesissa makaavasta Listonista ja nuoresta Cassius Claysta. Kuva on otettu otteluparin toisesta ottelusta.

25. syyskuuta 1962 Cassius Clay oli Chicagossa katsomassa maailmanmestaruusottelua Floyd Pattersonin ja haastaja Sonny Listonin välillä. Liston nujersi Pattersonin kahdessa minuutissa, minkä jälkeen Clay nousi kehään ja haastoi tuoreen mestarin otteluun. Hän jatkoi härnäämistä vielä Las Vegasissa pidetyssä uusintaottelussa. Liston voiitti senkin ja hyväksyi Clayn haastajakseen.[20]

Cassius Clay oli vasta 22-vuotias ja nyrkkeillyt 19 ammattilaisottelua, kun hän otteli ensimmäistä kertaa nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta 25. helmikuuta 1964 Miami Beachissa.[8][21] Ottelussa ratkaistiin kahden merkittävimmän nyrkkeilyliiton, WBC:n ja WBA:n, maailmanmestaruudet. Maailmanmestari Sonny Listonia pidettiin teknisesti parempana nyrkkeilijänä, ja hän oli selkeä ennakkosuosikki vedonlyöntikertoimin 7–1.[3] Clayn poikkeuksellinen itsevarmuus huvitti monia lajia seuraavia. Hän julisti jo hyvissä ajoin olevansa seuraava raskaan sarjan maailmanmestari ja kuvaili itseään sanoin: ”Olen suurin, olen kaunein!”[21][22] Kun toimittaja kysyi häneltä, pelkääkö hän Sonny Listonia, hän vastasi ”mustien pelkäävän valkoisia paljon enemmän kuin mustia”.[6] Myöhemmin Clay on myöntänyt pitäneensä Listonia pelottavana vastustajana.[20]

Ennen ottelua Clay herätti huomiota tunkeutumalla Listonin harjoitussalille ja jopa hänen kotiinsa Denveriin ja nimittelemällä tätä ”rumaksi karhuksi”.[7] Clay soitti puhelinkopista kaikille Denverin sanomalehdille ja televisiokanaville, matki vanhan naisen ääntä ja kertoi Cassius Clayn aikovan ”tunkeutua Listonin kotiluolaan yöllä”. Clay otti mukaansa karhunraudat ja turkin ja meni Listonin pihalle, mutta hiilihangolla aseistautunut Liston käski hänen poistua. Poliisi ehti saapua paikalle ennen tilanteen kärjistymistä.[20]

Clay jatkoi häirintäänsä ottelua edeltäneessä punnituksessa, jossa hän huusi tyrmäävänsä Listonin kahdeksannessa erässä. Monet, kuten paikalla ollut nyrkkeilyliiton tarkkailija, pitivät tätä merkkinä haastajan hermostuneisuudesta, vaikka Clayn lääkäri totesi hänen olleen täysin normaali punnituksen jälkeen suoritetuissa tutkimuksissa.[6][23] Kaikki asiantuntijat olivat varmoja, ettei Clay kykenisi voittamaan Listonia vaan hän ainoastaan soittaa suutaan. Listonin kiusaaminen oli kuitenkin osa Clayn strategiaa. Hän halusi ärsyttää vastustajaansa niin, ettei tämä kehässä pystyisi keskittymään lainkaan tekniikkaan.[23][20]

Ensimmäisessä erässä Clay vältteli aggressiivista Listonia ja väisteli hänen lujia iskujaan. Kolmannen erän alkaessa Clay johti ottelua ja oli saanut Listonin silmäkulmat vuotamaan verta. Neljännen ja viidennen erän välisellä tauolla Listonin silmien ympärille levitettiin voidetta, jonka piti vähentää verenvuotoa. Epähuomiossa tätä ainetta joutui myös hänen käsineisiinsä ja sitä kautta Clayn silmiin. Aine sokaisi Clayn niin pahasti, että hän ehdotti erätauon aikana jopa ottelun keskeyttämistä, mutta valmentaja Angelo Dundee torjui tämän mahdollisuuden.[6] Kuudennen erän alkaessa Clay sai näkönsä takaisin ja kykeni jatkamaan ottelua täysipainoisesti. Hän sai lyötyä muutamia kovia iskuja Listonin kasvoihin. Seitsemännen erän alkaessa Liston ei poistunutkaan kulmauksestaan, koska hänen olkapäänsä oli kipeytynyt, ja Clay julistettiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä.[23]

Ali (mustassa puvussa) kuuntelemassa Elijah Muhammadin puhetta

Voitettuaan maailmanmestaruuden Clay kehui ravistelleensa maailmaa ja kysyi yleisöltä huutaen, kuka on suurin nyt.[22] Koska ottelun tulos oli yllättävä, lehdistössä alkoi liikkua huhuja Listonin leirin järjestämästä vedonlyöntipetoksesta. Las Vegasin vedonlyöntitoimistot kuitenkin vahvistivat, ettei Clayn puolesta ollut pelattu epäilyttävän suuria summia rahaa.[24]

Clay oli tutustunut Nation of Islam -järjestöön (nk. Mustat muslimit) jo 1961, jolloin Sam Saxon oli houkutellut hänet järjestön Miamin temppeliin.[25] Vuonna 1963 Malcolm X, yksi Nation of Islamin tunnetuimmista jäsenistä, sai hänet liittymään jäseneksi.[11] Clay ilmoitti liittyneensä virallisesti järjestöön mestaruusottelun jälkeisenä päivänä, ja samalla hän vaihtoi nimensä Cassius X:ksi osoittaakseen halveksuntansa entistä ”orjanimeään” kohtaan.[8][24] 6. maaliskuuta 1964 Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammad ilmoitti radiossa, ettei nimellä Cassius Clay ollut jumalallista merkitystä. Clay saikin uuden nimen, Muhammad Ali, joka tarkoittaa ”ylistämisen arvoista”.[13] Hän otti nimen käyttöönsä, koska katsoi ansainneensa sen maailmanmestaruudellaan, ja vaati muitakin käyttämään sitä[8]. Virallisissa yhteyksissä hänestä käytettiin kuitenkin nimeä Cassius Clay vielä vuosia.[26]

Ali alkoi myös antaa lehdistölle lausuntoja, joista kävi ilmi, että hän oli omaksunut Nation of Islamin radikaalin rotunäkemyksen. Hän uskoi mustien ja valkoisten yhdentymisen olevan väärin eikä hyväksynyt seka-avioliittoja. Hän kertoi myös kannattavansa oman valtion perustamista mustille.[25] Elämänsä ensimmäisen, Ghanaan tekemänsä Afrikan-matkan aikana Ali sanoi kaiken Amerikassa olevan niin valkoista, että hän on iloinen ”täällä todellisen kansani kanssa”.[27]

21. elokuuta 1964 Cassius Clay meni naimisiin Sonji Roin kanssa.[28] Roi oli kaksi vuotta Clayta vanhempi, eikä hän kuulunut Nation of Islamiin. Avioliitto päättyi eroon jo yhdentoista kuukauden kuluttua, kun Roi kyllästyi muslimien tapaan rajoittaa hänen elämäänsä erinäisten tabujen perusteella.[29]

19. kesäkuuta 1964 Ali menetti WBA:n raskaan sarjan maailmanmestaruuden, koska hän oli rikkonut liiton silloisia sääntöjä ja suostunut heti uusintaotteluun Listonia vastaan. Ali pysyi kuitenkin WBC:n maailmanmestarina, ja ottelu tästä tittelistä käytiin 25. toukokuuta 1965 Mainen osavaltiossa Lewistonissa. Ottelu oli edellistä suoraviivaisempi, mutta sen tulos herätti paljon kysymyksiä. Vaikka Listonin huhuttiin olevan elämänsä kunnossa, ottelu päättyi Alin tyrmäysvoittoon jo ensimmäisessä erässä.[8][30] Kun Ali oli lyönyt Listonin maahan, hän ei suostunut menemään omaan kulmaansa vaan jäi Listonin viereen uhoamaan. Kehätuomari ei voinut laskea Listonille lukua, ennen kuin Ali oli mennyt kulmaukseensa, ja sillä aikaa Liston pääsi nousemaan ylös. Ottelua jatkettiin normaalisti, kunnes tuomari kävi tarkistamassa ajanottajalta, kuinka kauan Liston oli ollut kanveesissa, ja tuomitsi sen perusteella ottelun Alin tyrmäysvoitoksi.[8] Ottelu on tullut kuuluisaksi ”haamuiskusta” (The Phantom Shot), nopeasta suorasta, joka kaatoi Listonin kanveesiin.[3] Listonin voittoon oli uskottu jälleen vahvasti, sillä kertoimet olivat 2–1 hänen puolestaan, ja nopean tyrmäyksen vuoksi monet arvelivat, että Liston olisi lahjottu. Kaksi vuotta myöhemmin antamassaan haastattelussa hän kuitenkin kiisti syytökset.[8][22]

Mestaruuden puolustaminen

Ali vuonna 1967.

Muhammad Ali puolusti mestaruuttaan kaksinkertaista maailmanmestaria, 30-vuotiasta Floyd Pattersonia vastaan Las Vegasin Convention Hallissa 22. marraskuuta 1965. Ennen ottelua Ali nimitteli Pattersonia ”mustavalkoiseksi toivoksi” ja kutsui häntä ”jänikseksi” verratessaan Pattersonia karhuksi nimiteltyyn Listoniin. Tämän seurauksena Patterson kirjoitti arvostettuun Sports Illustrated -lehteen artikkelin tulevasta ottelusta. Artikkelissa Patterson ilmaisi halveksuntansa Nation of Islamia kohtaan ja totesi ”mustiin muslimeihin” kuuluvan maailmanmestarin häpäisevän puheillaan sekä maansa että lajinsa.[31] Ottelijoiden välit kiristyivät entisestään, kun Patterson jatkoi Cassius Clay -nimen käyttöä.[6] Koska Ali oli vaatinut kaikkia käyttämään hänestä uutta nimeä, hän ei voinut sietää Pattersonin käytöstä. Viikko ennen ottelua Ali uhkasi rankaista Pattersonia hänen kirjoituksessaan esittämiensä syytösten vuoksi ja sanoi lyövänsä häntä ”niin pahasti, että hän tarvitsee kenkälusikan pannakseen hatun päähänsä”.[32][33] Ali jatkoi Pattersonin pilkkaamista läpi koko pitkän ottelun, joka ratkesi Alin hyväksi 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä.[6][34] On väitetty, että Ali olisi pitkittänyt ottelua tahallaan eikä olisi yrittänytkään saada nopeaa tyrmäysvoittoa.[35]

Vuonna 1966 Alin ja hänen managereinaan toimineiden lousvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui, ja Ali nimitti uudeksi managerikseen Nation of Islamin jäsenen Jabir Herbert Muhammadin, Elijah Muhammadin pojan, joka toimi hänen managerinaan uran loppuun asti. Herbert Muhammad maksoi Alin harjoittelukulut ja sai 40% otteluiden tuotoista.[36] Alin ensimmäisen sopimuksen loppumisen on arveltu johtuneen siitä, että hän kuului Nation of Islamiin, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita.[14]

Seuraavan kerran Ali puolusti mestaruuttaan Torontossa 29. maaliskuuta 1966, kun hän voitti pistein kanadalaisen George Chuvalon.[37] Haastaja Henry Cooperin Ali tyrmäsi kuudennessa erässä[38] ja Brian Londonin kolmannessa.[39] Karl Mildenbergerin Ali voitti 10. erässä tyrmäyksellä 10. syyskuuta 1966 Frankfurt am Mainissa.[40] Seuraavat kaksi haastajaansa hän kohtasi Houstonissa. 14. marraskuuta 1966 hän tyrmäsi Cleveland Williamsin 3. erässä.[41] Alin taustajoukot eivät olisivat halunneet hänen ottelevan voimakkaista iskuistaan tunnettua Williamsia vastaan, mutta Ali sanoi, ettei hän voi pitää itseään mestarina, jos ei voita Williamsia.[42] Ottelua oli katsomassa 35 460 ihmistä, mikä oli omana aikanaan sisätiloissa käydyn nyrkkeilyottelun ennätys. Ottelun jälkeen Ali ilmaisi halunsa lopettaa nyrkkeilemisen, kun olisi voittanut seuraavan vastustajansa, WBA-liiton maailmanmestari Ernie Terrellin. Hän aikoi lopettamisensa jälkeen omistaa elämänsä Nation of Islamin hyväksi.[43]

6. helmikuuta 1967 Ali kohtasi vihdoin Terrellin ottelussa, jossa ratkaistiin myös WBA-liiton maailmanmestaruus, jonka voittaminen nostaisi Alin painoluokkansa kiistattomaksi mestariksi. Ottelu muistetaan erityisesti siitä, että Terrel, Pattersonin tavoin, käytti itsepintaisesti nimeä Cassius Clay. Ali suuttui, ja ottelusta tuli raaka. Ali ei tyrmännyt Terrelliä vaan iski tätä kasvoihin ja sai ison haavan aukeamaan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle 6. erässä. Tämän jälkeen Terrel ei enää hyökännyt yhtä aggressiivisesti. Kahdeksannessa erässä Ali alkoi ärsyttää loukkaantunutta Terreliä huutamalla iskuetäisyyden päässä: ”Mikä on nimeni?”[44] Viimeisen erän aikana hän kaatoi Terrelin kerran maahan, mikä ratkaisi selvän pistevoiton hänelle.[44][45]

Ali puolusti mestaruuttaan yhdeksättä ja viimeistä kertaa Zora Folleyta vastaan 22. maaliskuuta 1967 New Yorkissa.[46] Kahden ensimmäisen erän ajan Ali tarkkaili vastustajaansa ja tutki hänen liikkeitään, minkä jälkeen hän hallitsi ottelua. Folley onnistui kuitenkin lyömään Alia useammin kuin kukaan hänen aiemmista vastustajistaan. Ali tyrmäsi Folleyn seitsemännessä erässä, minkä jälkeen Folleyn nuori poika tuotiin kehään katsomaan isäänsä. Nähtyään pojan alakuloisen ilmeen Ali käski häntä olemaan ylpeä isästään, joka oli järjestänyt hienon ottelun.[47]

Mestaruuden menettäminen ja lisenssin vieminen

Vuonna 1964 Ali oli osallistunut kutsuntoihin kotikaupungissaan Louisvillessa, mutta hänet oli huonojen älykkyystestitulosten takia pudotettu kuntoisuusluokkaan 1 Y, mikä tarkoitti asepalveluksesta hylkäämistä.[25] Alin kutsuntatiedot siirrettiin tämän jälkeen Louisvillesta Houstoniin, missä viranomaiset 17. helmikuuta 1966 muuttivat hänen kuntoisuusluokkansa 1 A:ksi,[36] koska Vietnamin sodan pitkittymisen takia sotilaiden valintakriteereistä jouduttiin tinkimään.[25] Alin asianajaja vetosi rotusyrjintään, ja mestari itse anoi lykkäystä uskontoonsa vetoamalla, sillä Koraanin mukaan muslimi ei saa osallistua sotaan, ellei se ole Allahin tai hänen sanansaattajansa (jolla Ali viittasi Nation of Islamin johtajaan Elijah Muhammadiin) tahto.[48] Päätöstä ei kuitenkaan enää muutettu ja Ali määrättiin osallistumaan kutsuntoihin Houstonissa.[36][25] Muutamia tunteja määräyksen jälkeen Ali kertoi medialle, ettei aio osallistua Vietnamin sotaan, koska hänellä ei ole riitaa Vietkongin kanssa ”eikä kukaan vietkongilainen ole kutsunut minua neekeriksi”.[25][49] Sodanvastaisten ja epäisänmaallisten lausuntojensa takia Alilta vaadittiin julkista anteeksipyyntöä. Hän kuitenkin seisoi mielipiteidensä takana ja kertoi katuvansa vain sitä, että oli kertonut ne lehdistölle.[50]

Kutsuntatilaisuudessa 28. huhtikuuta 1967 Ali kieltäytyi kolme kertaa vastaamasta kutsuntaviranomaisten nimenhuutoon, ja häntä varoitettiin kieltäytymisestä rangaistuksen uhalla. Ali ei kuitenkaan vastannut neljännelläkään kerralla, ja hänet pidätettiin.[13][49][26] Alin nyrkkeilylisenssi peruttiin ja hänen passinsa takavarikoitiin, jottei hän voisi otella ulkomailla.[49] Kuukauden sisällä sekä WBA:n että WBC:n nyrkkeilyliitot ottivat häneltä pois raskaansarjan maailmanmestarin tittelit, joita hän ei ollut ottelemalla menettänyt. Kesäkuussa hänet tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen ja 10 000 dollarin sakkoihin palveluksesta kieltäytymisestä.[51][52][53] Valamiehistö antoi tuomion vain 21 minuutin harkinta-ajan jälkeen, ja sitä pidettiin erittäin ankarana.[13][53]

Monet ihmiset ja järjestöt ottivat kantaa Alin puolesta ja vastaan. Illinoisin osavaltion kuvernööri piti häntä ”ällöttävänä” ja Mainen kuvernöörin mielestä Ali ansaitsi koko kansakunnan halveksunnan. Lisäksi Chicago Tribune järjesti kiivaan kampanjan, jotta Clayn seuraava ottelu Ernie Terreliä vastaan siirrettäisiin pois Chicagosta.[11] Koska Alin tuomio nähtiin myös uskonnollisena kysymyksenä, muslimit tukivat Alia. Esimerkiksi kairolaisten virkamiesten seurue ilmaisi vetoomuksessaan presidentti Lyndon B. Johnsonille toivovansa, että Ali vapautettaisiin palveluksesta.[36] Ali on itse kuvaillut tuomiotaan Allahin tavaksi testata kannattajiensa uskoa: ”Jos läpäisen testin, palaan vahvempana, kuin koskaan.”[11] Hän joutui pitämään kolmen vuoden tauon nyrkkeilystä mutta ei istunut päivääkään vankilassa, sillä hän sai olla vapaana takuita vastaan.[54]

Superfight ja aika ottelukiellossa

Ottelukieltonsa aikana Ali suostui tietokoneella käytyyn otteluun eläkkeellä olevaa Rocky Marcianoa vastaan. Ottelun promoottorina toimi Murry Woroner, joka oli aiemminkin ”juontanut” tietokoneen suunnittelemia nyrkkeilyotteluita tunnetussa radio-ohjelmassaan. Vastakkain olivat maailman ainoat voittamattomina säilyneet raskaan sarjan maailmanmestarit, ja ottelua kutsuttiin nimellä The Super Fight.[55] Sadat urheilutoimittajat ja entiset nyrkkeilijät antoivat ottelua varten tiedot kummankin nyrkkeilijän ominaisuuksista, kuten nopeudesta ja voimasta. Tiedot syötettiin tietokoneeseen ja kone laski mallin siitä, miten ottelu olisi voinut edetä.[55]

Woroner oli luonut idean radiota varten, mutta hän päätti kehittää sitä nyt pidemmälle ja tehdä ottelusta elokuvan. Ali ja Marciano sparrasivat toisiaan vastaan kehässä ja esittivät kaikki mahdolliset iskut ja sarjat; myös kaikki mahdolliset ratkaisut (tyrmäys, tekninen tyrmäys, pisteet ja tasapeli) kuvattiin. Marciano kuoli lentokoneonnettomuudessa vuonna 1969, eikä hän ehtinyt nähdä elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 20. tammikuuta 1970 Yhdysvalloissa 850 elokuvateatterissa.[55] Tietokoneen suunnitteleman ottelun kulku pidettiin suurena salaisuutena ennen elokuvan ensi-iltaa. Yhdysvalloissa saatujen tulosten perusteella Marciano sai Alista tyrmäysvoiton 13. erässä Alin käytyä kanveesissa sitä ennen kolme kertaa, mutta eurooppalaisessa versiossa Ali voitti.[56][57]

Ottelukieltonsa aikana Ali hankki elantonsa tekemällä televisiomainoksia, luennoimalla korkeakouluissa sekä esiintymällä television keskusteluohjelmissa. Lisäksi hän teki 225 000 dollarin sopimuksen elämänkertansa oikeuksista[7] ja esiintyi Broadway-musikaali Buck Whiten pääosassa. Musikaali sai ensi-iltansa 2. joulukuuta 1969 George Abbot -teatterissa, mutta sitä ehdittiin esittää vain neljä päivää ennen kuin se lopetettiin.[58] Ali osallistui myös elämästään kertovan dokumentin A.K.A. Cassius Clay tekemiseen.[56]

Alilla ei ollut ongelmia elannon hankkimisesta aikana, jolloin hänen nyrkkeilyuransa jatkuminen näytti toivottomalta. Elokuussa 1967 Ali meni toisen kerran naimisiin. Hänen vaimonsa oli 17-vuotias Belinda Boyd, jonka isä oli Nation of Islamin jäsen. Boyd oli saanut koulutuksensa University of Islamissa ja työskenteli myyjänä järjestön omistamassa chicagolaisessa leipomossa, kun hän tapasi Alin.[59][29] Häiden jälkeen Ali ilmoitti jättävänsä nyrkkeilyn ja ryhtyvänsä muslimisaarnaajaksi,[60] mutta siitä huolimatta hän yritti saada lisenssinsä takaisin vielä useita kertoja, kunnes ilmoitti jälleen vuonna 1970 luopuvansa nyrkkeilystä lopullisesti.[61]

Paluu: Tappio MM-kehässä, voitto oikeussalissa

Pääartikkeli: Fight of the Century

Ali ei lopettanut uraansa vaan palasi kehään jo ennen tuomionsa kumoamista. Koska Georgian osavaltiossa ei ollut nyrkkeilykomissiota, hän pystyi ottelemaan siellä ilman lisenssiä.[13] Hänen ensimmäinen ottelunsa paluun jälkeen oli Atlantassa 26. lokakuuta 1970. Vastustajana oli Jerry Quarry, maailmanmestari Joe Frazierin toinen haastaja, ja Ali voitti hänet kolmannessa erässä teknisellä tyrmäyksellä.[62] Quarryn vasen silmäkulma aukesi, ja Quarryn avustaja heitti pyyhkeen kehään, vaikka tuomari Tony Perez olisi antanut hänen jatkaa ottelua. Haavaan piti ommella ottelun jälkeen yksitoista tikkiä.[63] Kun Ali oli ottanut selkeän voiton Quarrysta, asiantuntijat huomasivat, että hän oli poissaolonsa aikana kehittänyt voimaansa, eikä häntä voitu enää pitää pelkästään nopeana nyrkkeilijänä.[7] Seuraavaksi Ali otti voitti argentiinalaisen Oscar Bonavenan teknisellä tyrmäyksellä NABF:n mestaruusottelussa 7. joulukuuta. Hän luopui mestaruudesta pian ottelun jälkeen.[64]

Muhammad Alin ja Joe Frazierin ensimmäistä kohtaamista kutsuttiin nimellä Fight of the Century (Vuosisadan ottelu) ja se järjestettiin New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. maaliskuuta 1971.[65] Se oli ensimmäinen nyrkkeilyn maailmanmestaruusottelu, jossa vastakkain oli kaksi voittamatonta raskaan sarjan maailmanmestaria.[7][66]

Frazier horjutti Alia jo 11. erässä ja kaatoi hänet kanveesiin viimeisessä erässä, mikä varmisti hänen pistevoittonsa. Ennen ottelua Frazier oli sanonut Alin olevan hyvä, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän ”voisi paeta”. Tämä pitikin paikkansa, sillä Frazier pysytteli läpi ottelun Alin lähettyvillä ja hidasti häntä vartaloiskuilla.[67] Ali oli tottunut lyömään vastustajiaan kaukaa, mutta Frazier pysyttelikin tiukasti hänen lähellään ja esti häntä käyttämästä ulottuvuuttaan hyväkseen.[66][68] Tavanomaisen jabinsa sijasta Ali joutui lyömään Frazieria koukuilla, jotka saivat tämän kasvot turpoamaan mutta eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ratkaistaakseen ottelun.[67]

Samaan aikaan yleinen mielipide Yhdysvalloissa oli alkanut kääntyä Vietnamin sotaa vastaan, ja 28. kesäkuuta 1971 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti kumota Alin saaman tuomion äänin 8–0. Päätöksen mukaan Ali oli kieltäytynyt palveluksesta omaantuntoonsa ja uskontoonsa vedoten eikä tuomiota voinut pitää kohtuullisena, koska muista rikoksista tuomituilla ei todistajalausuntojen mukaan ollut vaikeuksia saada nyrkkeilylisenssiä.[7][49]

Aika NABF:n mestarina

Maailmanmestaruusottelun pettymyksestä huolimatta Ali jatkoi uraansa ja voitti 26. heinäkuuta käydyssä ottelussa Jimmy Ellisin 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä. Ottelun panoksena oli avoimeksi jäänyt NABF:n mestaruus, jonka Ali voitti toista kertaa urallaan.

Seuraavan vuoden marraskuussa Ali kohtasi Bob Fosterin. Foster oli voimakas iskijä, ja hänen jäljiltään Ali sai silmäkulmaansa näkyvän haavan ja mustelmia ensimmäistä kertaa urallaan. Vaikka Ali onnistui voittamaan ottelun tyrmäyksellä, hän sanoi ottelun jälkeen ”ihmisyytensä tulleen todistetuksi” ja myönsi Fosterin olleen kunnon vastustaja.[69]

Ken Nortonia vastaan Ali kärsi uransa toisen tappion 31. maaliskuuta 1973 tuomarien yksimielisellä päätöksellä. Norton ei yllättynyt päätöksestä, sillä hän oli myös omasta mielestään ollut koko ajan voitolla. Alin leuka murtui ottelussa, eikä hän pystynyt nyrkkeilmään puoleen vuoteen. [70] Uusintaottelussa 10. syyskuuta 1973 Ali oli paremmin valmistautunut ja otti NABF:n mestaruuden haltuunsa kolmatta kertaa.[71]

Ali otteli vielä yhden ottelun Rudi Lubbersia vastaan, ennen kuin hän ja Frazier kohtasivat toisen kerran 29. tammikuuta 1974.[72] Ottelu sai paljon huomiota, sillä sitä edeltävänä päivänä Ali ja Frazier ajautuivat tappeluun kesken haastattelun. Ottelussa Ali otti selvän pistevoiton ja olisi todennäköisesti lyönyt Frazierin kanveesiin toisessa erässä, ellei tuomari olisi keskeyttänyt erää.[66] Ottelun jälkeen Ali luopui NABF:n mestaruudesta keskittyäkseen maailmanmestaruusotteluun.

Toinen maailmanmestaruus: Rumble in the Jungle

Pääartikkeli: The Rumble in the Jungle

Alin ja Foremanin välinen ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen pääkaupungissa Kinshasassa 30. lokakuuta 1974.[73] Ottelua mainostettiin nimellä The Rumble in the Jungle, minkä keksi ottelun promoottorina toiminut Don King, joka oli tuolloin melko tuntematon nimi nyrkkeilymaailmassa. King lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion ottelusta mutta joutui etsimään ottelulle ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.[74]

Ali oli jälleen haastaja ja altavastaaja, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toinen mestaruus uskottu.[49] Vedonlyöntikertoimet olivat Foremanin puolella luvuin 3 : 1.[75] Foreman oli Alia nuorempi ja suurikokoisempi (190 cm ja 100 kg)[74] ja tunnettu iskuvoimastaan.[76] Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kertaalleen kummallekin, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä.[74]

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä.[74] Viivästys ei haitannut itsevarmaa Alia, joka nautti zairelaisten myötämielisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Kansa otti hänet omakseen, kun hän julisti olevansa ennen kaikkea afrikkalainen.[77] Foreman ei sopeutunut Zaireen Alin tavoin, vaan häntä harmitti jäädä sinne oleskelemaan ”poliittisena vankina”. Hänen harjoitteluleirinsäkin sijaitsi vanhassa armeijan tukikohdassa.[74]

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania sillä tyylillä. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa maatessaan kehän köysissä, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun.[3] Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania kuvailemalla hänen iskujaan ”neitimäisiksi”.[77] Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousi siten Floyd Pattersonin jälkeen ensimmäiseksi nyrkkeilyn maailmanmestariksi, joka on onnistunut voittamaan mestaruuden uudestaan sen jo kerran menetettyään.[73] Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, bombaye” (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun Ali löi Foremania.[76][77]

Ottelun jälkeen Foreman, joka ei ollut hävinnyt ammattilaisurallaan vielä yhtäkään ottelua, kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, huumaavalla aineella myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta.[76] Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli koskaan kohdannut.[78] Nykyään Foreman ja Ali ovat hyviä ystäviä. Foreman on myös sanonut ottelun opettaneen hänelle nöyryyttä ja että hän on ylpeä saadessaan olla tärkeä luku Alin uralla.[79]

Thrilla in Manila ja aika kaksinkertaisena maailmanmestarina

Pääartikkeli: Thrilla in Manila
” It’ll be a killa, a chilla, a thrilla, when I get the gorilla in Manila. ”

– Muhammad Alin kuuluisaa riimittelyä, jolla hän ivasi Joe Frazieria ja mainosti parin välistä ottelua. [80]

Ali puolusti uutta mestaruuttaan ensimmäisen kerran Kuala Lumpurissa 1. heinäkuuta 1975 ja voitti pistein englantilaisen Joe Bugnerin.[81] Seuraavaksi Ali nyrkkeili yhden uransa tunnetuimmista otteluista, kun hän kohtasi Joe Frazierin kolmatta kertaa. Ottelu järjestettiin lämpimissä oloissa Filippiineillä Manilassa 1. lokakuuta 1975[82] ja se tunnetaan nimellä Thrilla in Manila. Ali hallitsi ottelun alkua, mutta puolivälissä Frazier onnistui saamaan ottelun hallintaansa. Ali pyrki tämän jälkeen iskemään Frazieria jatkuvasti kasvoihin, ja Frazierin silmät alkoivat turvota 10. erässä. Ottelun viimeisissä, 13. ja 14. erissä, hän ei nähnyt enää mitään.[66][83] Ali voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä, kun Frazierin valmentaja Eddie Futch heitti pyyhkeen kehään 14. ja 15. erän välisellä tauolla.[83] Voittonsa jälkeen Ali nousi tuoliltaan osoittaakseen riemunsa, mutta hän oli ottelupaikan kuumuuden uuvuttama ja kaatui avustajansa käsivarsille.[66] Alin mielestä Frazier on kovin vastustaja, jonka hän on kohdannut.[78]

Alin ja Frazierin viimeistä kohtaamista on pidetty kaikkien aikojen kuuluisimpana nyrkkeilyotteluna: aikakausilehti The Ring nimesi ottelun Vuoden otteluksi ja se oli ensimmäisenä Time-lehden listauksessa ”Top 10 Boxing Matches”. Ottelun jälkeen Ali sanoi Joe Frazierin olevan ”maailman paras nyrkkeilijä minun jälkeeni” ja kertoi käyneensä ottelun aikana ”lähempänä kuolemaa kuin koskaan”.[66][84]

Muhammad Alin arvellaan saaneen vakavia vammoja jo fyysisesti raskaan Thrilla In Manilan aikana, mikä saattoi vaikuttaa hänen uransa loppupuolen otteluihin.[85]. Ali ei esimerkiksi tullut lehdistötilaisuuteen heti ottelun jälkeen, vaan hänen avustajansa joutuivat ilmoittamaan mestarin olevan liian väsynyt. Kun hän lopulta ilmaantui lehdistötilaisuuteen, hän ei puhunut yhtä paljon kuin ennen.[86] Jopa Alin pitkäaikainen lääkäri Ferdie Paccheco sanoi hänen käyneen Thrilla In Manilan aikana lähellä kuolemaa ja saaneen vakavia vaurioita munuaisiin ja aivoihinsa.[87] Ali ei kuitenkaan lopettanut uraansa vielä vaan puolusti mestaruuttaan tyrmäämällä helmikuussa 1976 belgialaisen Jean-Pierre Coopmanin viidennessä erässä.[87] Tämän jälkeen Ali otteli ylipainoisena Jimmy Youngia vastaan. Young otteli kasvojaan suojaten ja perääntyi koko ajan, mikä pakotti Alin ajamaan häntä takaa. Koska Ali ei ollut tottunut iskemään vartaloiskuja, hän joutui usein odottamaan tilaisuutta iskeä Youngia kasvoihin, minkä takia ottelusta tuli hyvin hidastempoinen.[88] Alle kuukautta myöhemmin hän voitti englantilaisen Richard Dunnin viidennen erän tyrmäyksellä.[87]

Kun Ali oli vieraillut Japanissa, hän oli vitsaillut maksavansa miljoona dollaria japanilaiselle taistelijalle, joka voittaisi hänet. Niinpä japanilainen vapaapainija Antonio Inoki painosti Alin suostumaan ystävyysotteluun. Kun Ali astui kehään Tokiossa 16. kesäkuuta 1976, hän sai tietää, ettei ottelu olisikaan järjestetty perinteisten show-painiotteluiden tavoin, vaan siinä oteltaisiin tosissaan. Heitot, avokämmenellä lyönnit kasvoihin ja potkut vyötärön alapuolelle kiellettiin. Inokin taktiikkana oli koko ottelun ajan vahingoittaa Alin jalkoja, eikä nyrkkeilijä voinut muuta kuin väistellä hänen potkujaan. Ali antoi ottelussa vain kuusi iskua, ja tuomaristo tuomitsi ottelun tasapeliksi. Ottelun jälkeen Alin jaloissa olleet avohaavat kuitenkin tulehtuivat ja hän joutui viettämään kaksi viikkoa sairaalassa Los Angelesissa.[87]

Ali otteli Ken Nortonia vastaan kolmatta kertaa syyskuussa 1976. Alin jalat olivat edelleen kipeät Inoki-ottelun jäljiltä, eikä hän liikkunut enää yhtä hyvin kuin ennen. Yleisö buuasi, kun tuomaristo julisti yksimielisesti Alin voittajaksi, ja hänen maineensa epäiltiin vaikuttaneen tiukkaan pistetuomioon.[87] Ken Norton oli samaa mieltä ja sanoi pettyneenä tuomarien "antaneen voiton Alille, koska hän tuotti nyrkkeilylle paljon rahaa."[89]

Heinäkuussa 1977 Ali solmi kolmannen avioliittonsa. Hänen vaimonsa oli 21-vuotias Veronica Porche, entinen malli, joka oli kymmenen kuukautta aiemmin synnyttänyt Alille lapsen.[90] Madison Square Gardenissa 29. syyskuuta 1977 Earnie Shavers otteli Alia vastaan ja loukkasi Alia toisessa erässä.

Kolmas maailmanmestaruus ja uran lopettaminen

Ali haastattelussa vuonna 1978.

15. helmikuuta 1978 Las Vegasissa käydyssä mestaruusottelussa Ali menetti mestaruutensa pistein Montréalin olympialaisten kultamitalistille, vasta kahdeksan ammattilaisottelua (7 voittoa, yksi tasapeli) nyrkkeilleelle Leon Spinksille, mikä oli yksi nyrkkeilyn raskaan sarjan suurimmista yllätyksistä.[91][49] Ali aloitti ottelun tavalliseen tapaansa tanssimalla vastustajan ympärillä ja antamalla vähän iskuja. Ottelun puolessa välissä hän päätti kokeilla rope-a-dope-taktiikkaansa ja jäi köysiin makaamaan. Spinks ei kuitenkaan alkanut lyödä Alia vartaloon vaan pyrki aina tilaisuuden tullen iskemään häntä olkapäihin ja hauiksiin, jotta Alin pelätty jabi muuttuisi tehottomaksi. Viimeisissä viidessä erässä Spinks pystyi hyökkäämään suoraan kohti Alin lyöntejä, jotka Sports Illustratedin toimittajan mukaan muistuttivat ”enemmän työntämistä kuin lyömistä”.[92]

Spinks suostui kohtaamaan Alin ensimmäisenä uusintaottelussa, mikä sai toisen merkittävän nyrkkeilyliiton WBC:n viemään häneltä mestaruuden, koska heidän listallaan ensimmäiseksi haastajaksi oli merkitty Ken Norton. Seuraavan kerran vyöt onnistui yhdistämään Mike Tyson vasta 1990-luvun alussa. Ali siis otteli Spinksiä vastaan ainoastaan WBA:n maailmanmestarin tittelistä. Uusintaottelu käytiin 15. syyskuuta 1978 New Orleansissa. 36-vuotias Ali voitti Spinksin selvästi pistein, ja hänestä tuli ensimmäinen nyrkkeilijä, joka on onnistunut voittamaan raskaan sarjan maailmanmestaruuden kolmesti.[93] Vuotta myöhemmin hän luopui mestaruudestaan ja ilmoitti lopettavansa nyrkkeilyn.[94]

Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen lokakuussa 1980 Ali kuitenkin palasi vielä kerran ottelukehään ja kohtasi entisen harjoituskumppaninsa Larry Holmesin. Ottelun panoksena oli Holmesin hallitsema WBC-liiton raskaan sarjan maailmanmestaruus. Ali harjoitteli ottelua varten kovasti ja laihdutti päästäkseen ottelukuntoon, niin että kehässä hän painoi vähemmän kuin kuuteen vuoteen. Tavoitteena oli ennätyksellinen 4. maailmanmestaruus. Kun ottelu alkoi, 30-vuotias Holmes osoittautui kuitenkin nopeammaksi kuin 38-vuotias Ali, joka joutui luovuttamaan ottelun ennen 11. erän alkua silmäkulmiensa auettua. Ensimmäisen kerran urallaan Muhammad Ali ei kyennyt jatkamaan ottelua loppuun asti. Ottelun tuomari, Alin valmentaja ja jopa Holmes ovat myöhemmin sanoneet toivoneensa ottelun loppuvan jo aiemmin.[95] Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa häntä.[96] Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja hän on myöhemmin sanonut olevansa ylpeämpi ”nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta”.[96]

Vaikka Holmes-otteli oli ollut hänelle äärimmäisen vaikea, Ali kiisti uransa loppuneen ja sanoi jo seuraavana päivänä lehdille Larry Holmesin olevan raskaan sarjan maailmanmestari vain siihen asti, kunnes hän palaa.[95] Ali nousi kehään seuraavan kerran Trevor Berbickiä vastaan vuotta myöhemmin 11. joulukuuta 1981 huomattavasti lihoneena ja painavampana kuin koskaan.[88] Hänen entinen lääkärinsä Ferdie Pacheco huomautti jo tuolloin, että Alin puhe oli hidastunut vuodesta 1970. Monet epäilivät Alin saaneen aivovaurion, mutta hän itse kiisti sen. Ali hävisi kymmeneneräiseksi suunnitellun kamppailun pisteillä.[97] Puoli vuotta myöhemmin Ali ehdotti valmentajalleen Angelo Dundeelle vielä paluuta nyrkkeilykehään, jolloin Dundee kuitenkin sanoi ”kaivon olevan tyhjiin imetty”.[98] Berbick-ottelu jäi siten Alin viimeiseksi.

Ammattilaisuransa aikana Muhammad Ali voitti 56 ottelua, joista 37 tyrmäyksellä. Hän hävisi ainoastaan 5 ottelua, joista kolme viidessä viimeisessä ottelussaan. Lisäksi Ali oli onnistunut voittamaan uusintaottelussa kolme vastustajaa, joille hän ensin oli hävinnyt.[99]

Uran jälkeen

Muhammad Ali kuvattuna azerbaidžanilaisessa postimerkissä vuonna 1996.

Muhammad Alilla todettiin Parkinsonin syndrooma vuonna 1984. Häntä hoitanut lääkäri uskoi, etteivät Alin päähänsä saamat iskut voisi olla syynä sairauteen, koska Ali kykeni nopeutensa ansiosta välttämään avoimia iskunvaihtoja. Ali itse kuitenkin uskoi, että hänen 30 vuotta kestänyt nyrkkeilyuransa oli edistänyt sairautta. Sairaalan johtava neurologi ei kiistänyt sitä, etteikö sairaus voisi johtua iskuista, mutta lisäsi, ettei syytä voi kuitenkaan tietää varmasti.[100][101] Ali on itse sanonut sairaudestaan: ”Hän (Allah) antoi minulle Parkinsonin taudin näyttääkseen, että Hän on minua suurempi ja minä olen heikko niin kuin muutkin ihmiset.”[102]

Vuonna 1985 Ali oli vierailevana tuomarina New Yorkin Madison Square Gardenissa järjestetyssä WrestleMania-painitapahtumassa. Hän toimi kehän ulkopuolisena tuomarina illan pääottelussa, joka oli joukkueottelu Mr. T:n ja Hulk Hoganin sekä Roddy Piperin ja Paul Orndorffin välillä. Yleisö kunnioitti Alin läsnäoloa WWE-kehässä nousemalla seisomaan ja taputtamalla.[103]

Alin tytär Laila Ali (s. 30. joulukuuta 1977) on myös nyrkkeilijä, ja hän voitti 11. kesäkuuta 2005 WBC-liiton jakaman ensimmäisen naisten maailmanmestaruustittelin. Voitto oli 21. Laila Alin siihen saakka tappiottomalla uralla.

Ottelutyyli

Tekniikka ja vahvuudet

Muhammad Alin nyrkkeilytyyli erosi vahvasti Joe Louisin edustamasta klassisesta nyrkkeilytyylistä. Ulottuvaa Alia onkin kuvailtu tyyliltään out-boxeriksi eli nyrkkeilijäksi, joka pyrkii pitämään tietyn etäisyyden vastustajaan.[3] Alin tekniikka oli omaperäinen. Hän otteli usein kädet alhaalla ja jätti suojauksen kokonaan pois, mikä tuotti vaikeuksia hänen vastustajilleen.[63] Aluksi hänen tyyliään myös arvosteltiin. Viimeisin merkittävä arvostelija oli urheilutoimittaja Billy Conn, joka kuvaili Alin tyyliään amatöörimäiseksi vuonna 1965, kun hän oli jo maailmanmestari.[2][104] Ali ei välittänyt suojauksesta, sillä hän luotti nopeuteensa ja siihen, että hän pystyi väistämään iskuja niiden torjumisen sijaan. Alia onkin kuvailtu teknisesti huonoksi raskaan sarjan nyrkkeilijäksi, jolla oli välisarjan nyrkkeilijän nopeus.[3] Myös Alin iskunkestävyyttä on pidetty yhtenä raskaan sarjan parhaimmista, ja hänen uransa huipulla 1970-luvun puolivälissä tämän ominaisuuden merkitys korostui.[88]

Nopeutensa, ulottuvuutensa ja kestävyytensä ansiosta Ali oli parhaimmillaan suurikokoisia ja voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan, jotka joutuivat usein ajamaan häntä takaa kehässä. Silloin Ali pystyi perääntyessään valitsemaan tarkkaan iskujensa paikat ja lyömään nopeita iskusarjoja kasvoihin. Tällaisia vastustajia olivat esimerkiksi Sonny Liston, Cleveland Williams, George Foreman ja Earnie Shavers.[88] Uransa huipulla Ali alkoi käyttää voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan myös kehittämäänsä rope-a-dope-taktiikkaa. Hän ei yrittänyt liikkua karkuun vaan asettui makaamaan köysiin, suojasi päätään ja otti samalla iskuja vartaloonsa. Taktiikan tarkoituksena oli väsyttää vastustaja.[3] Ali käytti taktiikkaa voittoisasti otteluissaan Foremania, Shaversia ja Ken Nortonia vastaan.[92]

Heikkoudet

Alille tuottivat vaikeuksia erityisesti lyhyet ja nopeat nyrkkeilijät, jotka pystyivät painostamaan häntä ja tekemään hänen ulottuvuutensa ja nopeutensa hyödyttömiksi. Sellaisia olivat esimerkiksi Joe Frazier ja Ken Norton, jotka kumpikin ottelivat Alia vastaan kolmesti ja voittivat hänet kerran pisteillä.[3] Frazierin ja Nortonin valmentajana toiminut Eddie Futch on kertonut ohjanneensa Nortonia, että tämän pitäisi torjua Alin jabit ja lyödä sitten vastaiskuja kasvoihin, jotta hänen rytminsä häiriintyisi. Tämän mahdollisti tekninen virhe, johon Ali jatkuvasti sortui: hän pudotti oikean kätensä muodostaman suojan alas lyödessään jabia vasemmalla kädellään.[88] Nortonia vastaan käymissään kolmessa ottelussa Ali joutui jakamaan pisteet kahdesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä.[71]

Myös puolustavat nyrkkeilijät, joita Ali kohtasi 1970-luvun lopulla, tuottivat hänelle vaikeuksia, koska hän ollut kohdannut heidän tyylisiään ottelijoita aiemmin eikä tottunut hyökkäämään vastustajaansa kohti. Puolustavat nyrkkeilijät suojasivat vahvasti päätään, eikä vartaloiskujen iskeminen ollut Alin vahvuuksia. Tällaisia nyrkkeilijöitä oli esimerkiksi Jimmy Young.[88]

Merkitys

Nyrkkeilijänä ja urheilijana

Alin arvostus nyrkkeilijänä ja urheilijana yleensäkin on pysynyt korkealla uran jälkeenkin. Arvostettu kamppailulajien erikoislehti The Ring arvioi Muhammad Alin ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997 ja Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” 1999.[4] BBC:n urheilutoimittajat asettivat hänet kaikkien aikojen toiseksi parhaimmaksi nyrkkeilijäksi Sugar Ray Robinsonin jälkeen.[105] Vuonna 1999 L'Equipe nosti Alin toiseksi, Helsingin Sanomat kolmanneksi ja Dagens Nyheter seitsemänneksi merkittävimmäksi urheilijaksi vuosisadan aikana.[5] Vuonna 1999 kansainvälinen urheilujohtajaraati valitsi hänet vuosisadan parhaaksi urheilijaksi.[85]

Saavutustensa ansiosta Ali valittiin vuonna 1996 sytyttämään Atlantan olympialaisten olympiatuli.[68][106] Edellisenä yönä Ali oli valvonut useita tunteja pitäen soihtua kädessään. Hänen vaimonsa Lonnie sanoi, että ”Alista tuntui kuin hän olisi voittanut MM-tittelin neljännen kerran”.[107] Samana vuonna Alille annettiin uusi olympiakultamitali, sillä hän oli heittänyt alkuperäisen mitalin jokeen.[108]

Populaarikulttuurissa

Omat työt

Ali on esiintynyt myös laulajana ja näyttelijänä. Jo vuonna 1963 ennen maailmanmestaruuttaan ja nimen vaihdostaan Ali levytti LP-levyn I Am the Greatest, joka sisälsi cover-versioita sellaisista kappaleista, kuin Ben E. Kingin Stand By Me ja Sam Cooken The Gang's All Here.[109] Vuonna 1969 ottelukieltonsa aikana Ali kokeili jälleen siipiään laulajana esiintymällä myös Broadway-musikaalissa Buck White, joka kuitenkin lopetettiin jo seitsemän esityksen jälkeen.[58]

Tämän jälkeen Ali esiintyi myös näyttelijänä. Vuonna 1977 hän lainasi äänensä itselleen NBC:n tuottamassa animaatiosarjassa I Am the Greatest, jota tuotettiin 13 jakson verran.[110] Ali esitti itseään myös ensimmäisessä elämästään kertovassa elokuvassa, Suurin (The Greatest, 1977), jonka tekijäluetteloon hänet on merkitty myös toisena käsikirjoittajana. Elokuva kävi läpi Alin uran vaiheita Rooman olympialaisten nyrkkeilyn keskiraskaan sarjan kultamitalista aina George Foremania vastaan käytyyn Rumble in the Jungle -otteluun ja mestaruuden uusimiseen asti.[111] Vuonna 1979 hän näytteli Gideon Jacksonia TV-elokuvan Vapaustaistelija pääroolissa.[112]

26. syyskuuta 1997 sai ensi-iltansa Rumble in the Jungle ottelusta kertova arvostettu dokumenttielokuva Kehäkuninkaat (When We Were Kings). Elokuva kertoi ottelun lisäksi Alin ja Foremanin valmentautumisesta kyseiseen kohtaamiseen, ja kävi sen lisäksi läpi myös analyysejä itse ottelusta. Se sai parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon.[113]

Elokuva

Pääartikkeli: Ali (elokuva)

Oliver Stone suunnitteli 1980-luvun lopulla elokuvaa Alista, mutta hanke ei toteutunut. Sen jälkeen useat nimekkäät ohjaajat, kuten Barry Sonnenfeld ja Spike Lee, ovat vuorollaan suunnitelleet elokuvaa, jonka lopulliseksi ohjaajaksi nousi Michael Mann. Alin rooliin valittiin näyttelijä Will Smith, joka valmistautui rooliinsa vuoden ajan nyrkkeilemällä, harjoittamalla lihaksiaan ja opiskelemalla islamin kulttuuria. Ali on sanonut, että Smith on ”ainoa henkilö koko maailmassa, joka voisi näyttää minulta ja näytellä minua”.[111] Lopullinen elokuva Ali sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 2001.[114] Elokuva alkaa Alin ja Sonny Listonin ensimmäisestä kohtaamisesta, käy läpi hänen aikansa ottelukiellossa asevelvollisuudesta kieltäytymisen takia ja huipentuu Rumble in the Jungle -otteluun ja toiseen maailmanmestaruuteen.

Elokuva oli taloudellinen pettymys, sillä se jäi tuotoissaan paljon tuotantokulujensa taakse. Sen näyttelijätyötä kuitenkin kehuttiin. Vuoden 2002 Oscar-gaalassa Will Smith ja tv-toimittaja Howard Cosellia esittänyt Jon Voight olivat ehdokkaina parhaan miespääosan ja miessivuosan palkintoihin. Elokuva sai myös 22 muuta ehdokkuutta ja voitti seitsemän palkintoa, esimerkiksi Will Smithin MTV Movie Awards -gaalassa saama ”Parhaan miespääosan palkinto”.[114]

Muut esiintymiset

Vuonna 1978 DC Comics -sarjakuvakustantamo julkaisi tarinan Superman vs. Muhammad Ali. Sarjakuvan tarinassa scrubbien avaruuskansa hyökkää maahan ja uhkaa tuhota sen, jos planeetan paras taistelija ei kykene voittamaan heidän mestariaan. Sekä Teräsmies että Muhammad Ali ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi ja maan mestari ratkaistaan heidän välisessään ottelussa. Vuonna 1995 EA Sports julkaisi Foes of Ali -nimisen nyrkkeilypelin. Pelille ei tehty jatko-osaa, mutta tämänkin jälkeen Ali on esiintynyt EA Sportsin tuottamissa Knockout Kings ja Fight Night -sarjan nyrkkeilypelissä.[115]

Huomionosoitukset

Ali vastaanottamassa Presidential Medal of Freedom -mitalia presidentti George W. Bushilta vuonna 2005.

Jo ennen Alin uran loppumista hänen kotikaupungissaan Louisvillessa vuonna 1978 koulutoimikunta esitti, että Jefferson County Public School nimettäisiin uudelleen hänen mukaansa, mutta idea ei saanut kannatusta. Myöhemmin samana vuonna pitkän väittelyn seurauksena kaupungin johto päätti nimetä Walnut Streetin uudelleen Muhammad Ali Boulevardiksi. Kaupunki teetätti uutta tietä varten 70 katukylttiä, joista kaksitoista varastettiin ensimmäisen viikon aikana. Myöhemmin vuonna 2005 Louisville avasi Alin mukaan nimetyn Muhammad Ali Centerin, joka oli omistettu sovittelulle ja maailmanrauhalle.[14]

Vuonna 1970, kun Ali oli otellut nyrkkeilykehässä ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen, hänelle myönnettiin Dr. Martin Luther King Jr. Freedom Medal -kunniamitali. Martin Luther Kingin leski Coretta Scott King sanoi palkinnon myöntämisen yhteydessä, ettei Ali ole vain nyrkkeilyn, vaan myös rauhan ja yhtenäisyyden mestari.[7] Myöhemmin vuonna 2005 Ali sai presidentti George W. Bushilta Presidential Medal of Freedom -kunniamitalin, joka on korkein Yhdysvaltain hallinnon siviilille myöntämä kunniamerkki.[116]

Muhammad Alin takki ja käsineet, joita hän oli käyttänyt vuonna 1975, lahjoitettiin Smithsonian-instituutin kokoelmiin vuonna 1976. Lahjoitustilaisuudessa paikalla ollut Ali totesi tuolloin, että hänen Everlast-merkkisistä käsineistään tulee todennäköisesti näyttelyn kuuluisin nähtävyys.[117]

Ottelut

56 voittoa (37 tyrmäystä, 19 pistevoittoa), 5 tappiota (4 pistetappiota, 1 tekninen tyrmäys), 0 tasapeliä[99]
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Tunney Hunsaker PTS (yksimielinen) 6 29.10.1960 Yhdysvallat Louisville, Kentucky Debyyttiottelu ammattilaisena
Voitto Herb Siler KO 4 8 27.12.1960 Yhdysvallat Miami Beach, Florida
Voitto Tony Esperti TKO 3 8 17.1.1961 Yhdysvallat Miami Beach, Florida
Voitto Jimmy Robinson KO 1 8 7.2.1961 Yhdysvallat Miami Beach, Florida
Voitto Donnie Fleeman TKO 7 8 21.2.1961 Yhdysvallat Miami Beach, Florida
Voitto LaMar Clark KO 2 10 19.4.1961 Yhdysvallat Louisville, Kentucky
Voitto Duke Sabedong PTS (yksimielinen) 10 26.6.1961 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada
Voitto Alonzo Johnson PTS (yksimielinen) 10 22.7.1961 Yhdysvallat Louisville, Kentucky
Voitto Alex Miteff TKO 6 10 7.10.1961 Yhdysvallat Louisville, Kentucky
Voitto Willi Besmanoff TKO 7 10 29.11.1961 Yhdysvallat Louisville, Kentucky
Voitto Sonny Banks TKO 4 10 10.2.1962 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto George Logan TKO 4 10 23.4.1962 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto Billy Daniels TKO 7 10 19.5.1962 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto Don Warner TKO 4 10 28.3.1962 Yhdysvallat Miami Beach, Florida
Voitto Alejandro Lavorante KO 5 10 20.7.1962 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto Archie Moore TKO 4 10 15.11.1962 Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Voitto Charley Powell KO 3 10 24.1.1963 Yhdysvallat Pittsburgh, Pennsylvania
Voitto Doug Jones PTS (yksimielinen) 10 13.3.1963 Yhdysvallat New York City, New York
Voitto Henry Cooper TKO 5 10 18.6.1963 Yhdistynyt kuningaskunta Lontoo, Englanti
Voitto Sonny Liston TKO 7 15 25.2.1964 Yhdysvallat Miami Beach, Florida Voitti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruuden
Menetti WBA:n maailmanmestaruuden 19.6.1964
Voitto Sonny Liston KO 1 15 25.5.1965 Yhdysvallat Lewiston, Maine Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Floyd Patterson TKO 12 15 22.11.1965 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 15 29.3.1966 Kanada Toronto, Kanada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Henry Cooper TKO 6 15 21.5.1966 Yhdistynyt kuningaskunta Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Brian London KO 3 15 6.8.1966 Yhdistynyt kuningaskunta Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Karl Mildenberger TKO 12 15 10.9.1966 Saksa Frankfurt am Main, Saksa Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Cleveland Williams TKO 3 15 14.11.1966 Yhdysvallat Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ernie Terrell PTS (yksimielinen) 15 6.2.1967 Yhdysvallat Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta;
Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Voitto Zora Folley KO 7 15 22.3.1967 Yhdysvallat New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Menetti nyrkkeilylisenssinsä ja mestaruutensa 28.4.1967 kieltäydyttyään astumasta palvelukseen kutsunnoissa.
Voitto Jerry Quarry TKO 3 15 26.10.1970 Yhdysvallat Atlanta, Georgia
Voitto Oscar Bonavena TKO 15 15 7.12.1970 Yhdysvallat New York City, New York Voitti NABF:n mestaruuden;
Luopui mestaruudesta 1971
Tappio Joe Frazier PTS (yksimielinen) 15 8.3.1971 Yhdysvallat New York City, New York Fight of the Century;
Ottelu oli WBA/WBC:n maailmanmestaruudesta
Voitto Jimmy Ellis TKO 12 12 26.7.1971 Yhdysvallat Houston, Texas Voitti avoimen NABF:n mestaruuden
Voitto Buster Mathis PTS (yksimielinen) 12 17.11.1971 Yhdysvallat Houston, Texas Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jürgen Blin KO 7 12 26.12.1971 Sveitsi Zürich, Sveitsi
Voitto Mac Foster PTS (yksimielinen) 15 1.4.1972 Japani Tokio, Japani
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 12 1.5.1972 Kanada Vancouver, Kanada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jerry Quarry TKO 7 12 27.6.1972 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Alvin Lewis TKO 11 12 19.7.1972 Irlanti Dublin, Irlanti
Voitto Floyd Patterson TKO 7 12 20.9.1972 Yhdysvallat New York City, New York Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Bob Foster KO 7 12 21.11.1972 Yhdysvallat Stateline, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 12 14.2.1973 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada
Tappio Ken Norton PTS (yksimielinen) 12 31.3.1973 Yhdysvallat San Diego, Kalifornia Menetti NABF:n mestaruuden
Voitto Ken Norton PTS (jaettu) 12 10.9.1973 Yhdysvallat Inglewood, Kalifornia Voitti NABF:n mestaruuden
Voitto Rudi Lubbers PTS (yksimielinen) 12 20.10.1973 Indonesia Jakarta, Indonesia
Voitto Joe Frazier PTS (yksimielinen) 12 28.1.1974 Yhdysvallat New York City, New York Ali-Frazier II;
Puolusti NABF:n mestaruutta;
Luopui mestaruudesta 1974
Voitto George Foreman KO 8 15 30.10.1974 Zaire Kinshasa, Zaire The Rumble in the Jungle
Voitti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Chuck Wepner TKO 15 24.5.1975 Yhdysvallat Richfield, Ohio Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 15 30.6.1975 Malesia Kuala Lumpur, Malesia Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Frazier TKO 14 15 1.10.1975 Filippiinit Quezon City, Filippiinit Thrilla in Manila;
Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ron Lyle TKO 11 15 16.5.1975 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jean-Pierre Coopman KO 5 15 20.2.1976 Puerto Rico San Juan, Puerto Rico Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jimmy Young PTS (yksimielinen) 15 30.4.1976 Yhdysvallat Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Richard Dunn TKO 5 15 24.5.1976 Saksa München, Saksa Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ken Norton PTS (yksimielinen) 15 28.9.1976 Yhdysvallat Bronx, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Alfredo Evangelista PTS (yksimielinen) 15 16.5.1977 Yhdysvallat Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Earnie Shavers PTS (yksimielinen) 15 29.9.1977 Yhdysvallat New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Tappio Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.2.1978 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada Menetti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.9.1978 Yhdysvallat New Orleans, Louisiana Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Luopui WBA:n maailmanmestaruudesta 6.9.1979.
Tappio Larry Holmes TKO 10 15 2.10.1980 Yhdysvallat Las Vegas, Nevada Ottelu oli WBC:n maailmanmestaruudesta
Tappio Trevor Berbick PTS (yksimielinen) 10 11.12.1981 Bahama Nassau, Bahama Viimeinen ottelu

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 572
  2. ↑ a b c d Gilbert Rogin: Cautious Comes Of Age Sports Illustrated. 16.10.1961. CNN. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h Carlos Acevedo: Was Ali the Greatest Heavyweight? boxinginsider.com. 14.7.2008. BoxingInsider.com. Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b Salonen, s. 19
  5. ↑ a b Salonen, s. 320, 322
  6. ↑ a b c d e f g h i j k Larry Schwartz: 'A Great Champ' ESPN.com: ESPN. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i Sport: Bull v. Butterfly: A Clash of Champions Time Magazine. 8.3.1971. Time.com. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f g h i Lee Bellfield: This Month In Boxing History: Muhammad Ali vs. Sonny Liston II; May 1965 saddoboxing.com. 22.5.2005. SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Huston Horn: The Eleven Men Behind Cassius Clay Sports Illustrated. 11.3.1963. Viitattu 28.9.2010. (englanniksi)
  10. ↑ Goldstein, s. 11
  11. ↑ a b c d e Black History Month: Muhammad Ali Gale.Cengage.com: Gale Cengage Learnings. Viitattu 12.10.2010. (englanniksi)
  12. ↑ Nyrkkeilyn MM-ottelu: Ali–Chuvalo (Elävä arkisto) 8.9.2006. YLE. Viitattu 6.8.2008.
  13. ↑ a b c d e f Larry Schwartz: He is simply ... The Greatest ESPN. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  14. ↑ a b c Bob Hill: Ali stirs conflicting emotions in hometown Courier-Journal. 19.11.2005. Courier-Journal.com. Viitattu 21.9.2010. (englanniksi)
  15. ↑ Goldstein, s. 26
  16. ↑ They Said It Sports Illustrated. 13.8.1962. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  17. ↑ C. Marcellus Clay Esq. Sports Illustrated. 10.6.1963. Viitattu 27.9.2010. (englanniksi)
  18. ↑ Goldstein, s. 33
  19. ↑ Janne Romppainen: Clay, Suurin ja kaunein kanveesilla ammattinyrkkeily.net. 16.5.2006. Ammattinyrkkeily.net. Viitattu 27.9.2010. (suomeksi)
  20. ↑ a b c d Goldstein, s. 35
  21. ↑ a b Vuosisatamme Kronikka, s. 906
  22. ↑ a b c Prizefighting: Playing Grownups Time Magazine. 13.11.1964. Time.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  23. ↑ a b c Lee Ellfield: Liston-v-Cassius-Clay.html Sonny Liston v Cassius Clay, February 25 1964 saddoboxing.com. 16.10.2004. SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  24. ↑ a b Prizefighting: Cassius X Time Magazine. 13.5.1964. Time.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  25. ↑ a b c d e f Thomas Hauser: Ali: The Legacy Guardian. 2.11.2003. Observer.Guardian.co.uk. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
  26. ↑ a b Vuosisatamme Kronikka, s. 947
  27. ↑ Muhammad Ali In Africa Sports Illustrated. 21.5.1964. Viitattu 27.8.1964. (englanniksi)
  28. ↑ Milesones: Aug. 21, 1964 Time Magazine. 21.5.1964. Time.com. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  29. ↑ a b Milestones: Aug. 25, 1967 Time Magazine. 25.9.1967. Time.com. Viitattu 22.9.2010. (englanniksi)
  30. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 924
  31. ↑ Floyd Patterson & Jack McMahon: Cassius Clay Must Be Beaten Sports Illustrated. 11.10.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  32. ↑ Martin Kane: The Greatest Meets The Grimmest Sports Illustrated. 15.11.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  33. ↑ From the Champ's mouth: The best of Muhammad Ali quotes Sports Illustrated. 16.6.2010. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  34. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 929
  35. ↑ Goldstein, s. 48.
  36. ↑ a b c d Robert H. Boyle: Champ In The Jug? Sports Illustrated. 10.4.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  37. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 933
  38. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 937
  39. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 939
  40. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 940
  41. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 942
  42. ↑ Martin Kane: You Watch Out, Ali! Sports Illustrated. 14.11.1966. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  43. ↑ Martin Kane: The Massacre Sports Illustrated. 21.11.1966. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  44. ↑ a b Tex Maule: Cruel Ali With All The Skills Sports Illustrated. 13.3.1967. Viitattu 1.10.2010. (englanniksi)
  45. ↑ Prizefighting: Hate & Love Time Magazine. 17.2.1967. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  46. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 946
  47. ↑ Mark Kram: After Muhammad, A Graveyard Sports Illustrated. 3.4.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  48. ↑ Edwin Shrake: Taps For The Champ Sports Illustrated. 8.5.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  49. ↑ a b c d e f ”The Greatest” is Gone 27.2.1978. Time Magazine. Viitattu 10.3.2008. (englanniksi)
  50. ↑ William Barry Furlong: The Wind That Blew In Chicago Sports Illustrated. 7.3.1966. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  51. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 948
  52. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 949.
  53. ↑ a b As The Judge Threw The Book At Muhammad Sports Illustrated. 3.7.1967. Viitattu 3.10.2010. (englanniksi)
  54. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 993.
  55. ↑ a b c Show Business: The Super Fight Time Magazine. 19.1.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  56. ↑ a b Goldstein, s. 62.
  57. ↑ Nation: Let Irving Decide Time Magazine. 2.2.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  58. ↑ a b Buck White ibdb.com. Internet Broadway Database, INDb. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  59. ↑ People Sports Illustrated. 28.8.1967. Viitattu 5.10.2010. (englanniksi)
  60. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 950
  61. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 988
  62. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 999.
  63. ↑ a b Smashing Return Of The Old Ali Sports Illustrated, kirjoittanut Mark Kram, 2.11.1970, Viitattu 13.10.2010
  64. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1000
  65. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 1003
  66. ↑ a b c d e f Lee Bellfield, Boxing Classics - The Muhammad Ali v. Joe Frazier trilogy 1971–1975, Saddo Boxing.com, viitattu 16.9.2010
  67. ↑ a b The Battered Face Of A Winner, Sports Illustrated, 15.3.1970, Viitattu 16.10.2010
  68. ↑ a b Vincent M. Mallozzi, Fire Still Burns Inside Smoking Joe Frazier, The New York Times, 18.10.2006, viitattu 12.9.2010
  69. ↑ Goldstein, s. 96.
  70. ↑ Goldstein, s. 101.
  71. ↑ a b Jim Amato, Ken Norton - Should He Really Be In The Hall Of Fame?, Saddo Boxing.com, viitattu 15.9.2010
  72. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1048
  73. ↑ a b Vuosisatamme kronikka, s. 1059
  74. ↑ a b c d e Goldstein, s. 108.
  75. ↑ Romppainen, Janne: Legendaariset ottelut: #2 Ali-Foreman Boxing.fi – Finnish Boxing Online. Viitattu 15.10.2010.
  76. ↑ a b c Goldstein, s. 109.
  77. ↑ a b c Legendaariset ottelut: #2 Ali-Foreman; Myytit ja todellisuus, Boxing.fi, kirjoittanut Janne Romppainen, Viitattu 17.10.2010
  78. ↑ a b Goldstein, s. 129.
  79. ↑ Goldstein, s. 6–7.
  80. ↑ Bert Sugar in Thrilla in Manila HBO Boxing. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  81. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1069
  82. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1073.
  83. ↑ a b 'lawdy Lawdy He's Great', Sports Illustrated, kirjoittanut Mark Kram, 13.10.1975, Viitattu 17.10.2010
  84. ↑ Glen Levy, Top 10 Boxing Matches of All Time: Muhammad Ali vs. Joe Frazier III, Time, 17.4.2010, viitattu 12.9.2010
  85. ↑ a b Muhammad Ali oikeudessa (Elävä arkisto) 8.9.2006. YLE. Viitattu 6.8.2008.
  86. ↑ Sports of The Times; For Ali, What Price the Thrilla in Manila?, The New York Times, kirjoittanut Dave Andersson, 23. syyskuuta 1984, Viitattu 13.9.2010
  87. ↑ a b c d e Aaron Tallent: The Joke That Almost Ended Ali's Career. The Sweet Science 21. helmikuuta 2005. Viitattu 13.9.2010.
  88. ↑ a b c d e f The Men Who Could Beat Ali, CoxCorner.Tripod.com, kirjoittanut Monte D. Cox, huhtikuu 2005, Viitattu 20.9.2010
  89. ↑ Goldstein, s. 133.
  90. ↑ Milestones, Jul. 4, 1977, Time Magazine, 4.7.1977, Viitattu 22.9.2010
  91. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 1107.
  92. ↑ a b He's The Greatest, I'm The Best, Sports Illustrated, kirjoittanut Pat Putnam, 27.2.1978, Viitattu 26.9.2010
  93. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 1114.
  94. ↑ Goldstein, s. 148.
  95. ↑ a b Sport: Requiem for a Heavyweight Tima Magazine, kirjoittaneet B.J Phillips & Peter Ainslie, 13.10.1980, Viitattu 18.9.2010
  96. ↑ a b Goldstein, s. 150.
  97. ↑ Sport: Fight One More Round, Time Magazine, kirjoittanut Tom Callahan, 14.12.1981, Viitattu 18.9.2010
  98. ↑ Goldstein, s. 153.
  99. ↑ a b boxer: Muhammad Ali BoxRec. Viitattu 20.5.2008.
  100. ↑ Change in drug helps Ali improve. The New York Times, kirjoittanut 20. syyskuuta 1984, Viitattu 16.9.2010.
  101. ↑ Sport people; Ali Leaves Hospital Vowing to take better care of himself and get more sleep, The New York Times, kirjoittanut Rober McG. Thomas Jr., 22. syyskuuta 1984, Viitattu 16.9.2010
  102. ↑ Goldstein, s. 165.
  103. ↑ Happy Birthday 'The Greatest', WWE.com, kirjoittanut Mike McAvennie, 17.1.2007, Viitattu 21.9.2010
  104. ↑ Not A Great Fight, But It Was A Real One Sports Illustrated, kirjoittanut Gilbert Rogin, 6.12.1965, Viitattu 29.9.2010
  105. ↑ Who is the greatest of them all?, BBC Sport, kirjoittanut Alex Trickett & Ben Dirs, 13.6.2005, Viitattu 25.9.2010
  106. ↑ Muhammad Ali sytyttää Atlantan olympiatulenYle (Elävä Arkisto), Viitattu 13.9.2010
  107. ↑ Goldstein, s. 156.
  108. ↑ Goldstein, s. 158.
  109. ↑ Top 10 Unlikely Celebrity Albums, Time Magazine, Viitattu 21.9.2010
  110. ↑ I Am the Greatest Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  111. ↑ a b Ali: The Lord of the Ring, Time Magazine, 17.12.2001, Viitattu 18.9.2010
  112. ↑ Vapaustaistelija (TV 1979) Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  113. ↑ Kehäkuninkaat Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  114. ↑ a b Ali Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  115. ↑ Fight Night: Round 4: Boxers, EA Sports, Viitattu 18.10.2010
  116. ↑ Presidential Medal of Freedom Recipients, Valkoisen talon kotisivut (arkistoitu sivusto), 3. marraskuuta 2005, Viitattu 16.9.2010
  117. ↑ Gloves and robe worn by Muhammad Ali, three-time heavyweight boxing champion, about 1975, SmithsonianLegacies.si.edu, Smithsonian Institute Press, Viitattu 14.10.2010

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Muhammad Ali.

Malline:Link GA

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Muhammad_Ali&oldid=9275617”