Olavi Lindblom

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Olavi Lindblom
Olavi-Lindblom-1951.jpg
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Fagerholmin III hallitus
29.8.1958–13.1.1959
Edeltäjä Paavo Kastari
Seuraaja Kauno Kleemola
Kansanedustaja
29.3.1954–4.4.1966
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Turun pohjoinen
Henkilötiedot
Syntynyt11. joulukuuta 1911
Helsinki
Kuollut13. elokuuta 1990 (78 vuotta)
Espoo
Ammatti ammattiyhdistystoimitsija, pääjohtaja

Olavi Lindblom (11. joulukuuta 1911 Helsinki13. elokuuta 1990 Espoo) oli suomalainen ammattiyhdistysjohtaja ja sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka toimi kansanedustajana 1954–1966 ja ministerinä 1958–1959.[1][2] Eduskuntatyönsä jälkeen Lindblom oli asuntohallituksen pääjohtajana 1966–1978, jolloin hän vaikutti erityisesti lähiörakentamiseen. Ennen poliitikon uraansa Lindblom työskenteli SAK:n pääsihteerinä, mistä hänet irtisanottiin 1957.

Lindblom oli niin sanottu asevelisosialisti, joka edusti SDP:n oikeistolaista siipeä. 1950–1960-luvuilla hän oli sen näkyvimpiä hahmoja Väinö Tannerin, Väinö Leskisen ja Kaarlo Pitsingin ohella. Nelikko suhtautui kriittisesti presidentti Urho Kekkosen ulkopolitiikkaan, minkä johdosta he olivat usein Neuvostoliiton arvostelun kohteena. Tämä esti myös Lindblomin nousun korkeampiin poliittisiin tehtäviin. Vuonna 1961 Lindblom oli yksi presidentti Kekkosen syrjäyttämiseen tähdänneen Honka-liiton puuhamiehistä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindblom syntyi Helsingin Vallilassa Anders Gunnar Lindblomin (1889–1967) ja Ida Aurora Hakasen (1894–1984) seitsenlapsisen perheen vanhimpana lapsena. Vuonna 1918 perhe muutti Kruunuhakaan, jossa isä työskenteli talonmiehenä. Kansakoulun jälkeen Lindblom kävi vapaaoppilaana kolme vuotta reaalilyseota 1923–1926, mutta jätti koulun kesken ja meni oppipojaksi isänsä hankkimaan lasitusliikkeeseen. Varusmiespalveluksen suoritettuaan Lindblom liittyi vuonna 1934 Lasi- ja Posliinityöväen Liiton Helsingin lasityöntekijäin ammattiosastoon ja nousi pian sen johtohahmoksi. Lasialan lakon aikana 1938 hän onnistui luomaan neuvotteluyhteyden kielteisesti ammattiliittoihin suhtautuneeseen Arabian johtajaan Carl-Gustaf Herlitziin.[3]

Ammattiyhdistysliikkeessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1941 Lindblom lopetti työnsä lasittajana ja siirtyi SAK:n Palkkatyöläinen-lehden ilmoitushankkijaksi ja aputoimittajaksi. Jatkosodan aikana keväällä 1942 Lindblom komennettiin Reserviupseerikouluun, jonka jälkeen hän toimi kouluttajana Hyrylän varuskunnassa. Lindblom joutui myös osallistumaan neuvostoliittolaisten desanttien ampumiseen teloitusryhmän jäsenenä. Vuonna 1943 hänet siirrettiin armeijan palveluksesta kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön työvoimaosaston tarkastajaksi. Sodan jälkeen tammikuussa 1945 Lindblom aloitti SAK:n järjestösihteerinä.[3]

Ammattiyhdistysliikkeen sisäisessä valtataistelussa Lindblom kuului SDP:n vasemmisto-oppositioon, jonka katsottiin tehneen liikaa myönnytyksiä kommunisteille. Hänen epäiltiin myös vuotavan tietoja. Vuoden 1947 SAK:n edustajainkokouksessa Lindblom onnistui palauttamaan luottamuksensa sosialidemokraattien keskuudessa, kun hän kertoi joutuneensa kiristetyksi jatkosodan aikaisen toimintansa vuoksi. Vuonna 1949 Lindblom valittiin SAK:n pääsihteeriksi.[3] Samana syksynä hän tapasi Helsingissä vierailleen amerikkalaisen antikommunistin Irving Brownin ja aloitti yhteydenpidon Yhdysvaltain keskustiedustelupalveluun CIA:han, joka tuki rahallisesti kommunisteja vastustaneita sosialidemokraatteja.[4] Neuvostoliiton julkisen arvostelun kohteeksi Lindblom joutui ensimmäistä kertaa vappuna 1950, jolloin Nikita Hrutshev kutsui Pravdan haastattelussa Tanneria, Lindblomia, Leskistä ja Pitsinkiä ”imperialistien kätyreiksi”.[5] Vuonna 1951 Lindblom vieraili Yhdysvalloissa tutustumassa sikäläisen ay-liikkeeseen ja toi matkaltaan 20 000 dollaria sosialidemokraattien ammattiyhdistystoimintaan.[6]

Kansanedustajana ja ministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun alussa Lindblom lähti päivänpolitiikkaan saatuaan SAK:n edustajana paikan SDP:n puoluetoimikunnassa. Keväällä 1954 hänet valittiin kansanedustajaksi Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Lindblom asettui ehdolle Satakunnassa, jossa hänellä oli vankka kannatus Porin seudun puunjalostusteollisuuden työntekijöiden keskuudessa. Tukijoihin kuuluivat muun muassa myöhemmin Paperiliiton puheenjohtajaksi nouusut Veikko Ahtola sekä tuleva kansanedustaja Väinö Vilponiemi. Seuraavana syksynä järjestetyssä SAK:n puheenjohtajavaalissa Lindblom kuitenkin kärsi tappion Eero Antikaiselle.[3]

Vuoden 1956 kuluessa Lindblom ajautui erimielisyyksiin SAK:n johdon kanssa. Taustalla oli Lindblomin varovainen linja maaliskuun yleislakon aikana sekä SDP:n puolueriita, jossa hän SAK:n tukeman Emil Skogin sijaan oli Väinö Leskisen takana. Lindblomista puhuttiin jopa järjestön sisällä vaikuttaneena ”viidentenä kolonnana”. Marraskuussa Lindblomin vastustajat pitivät salaisen kokouksen, jossa päätettiin hänen syrjäyttämisestään. Keväällä 1957 Väinö Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi ja Lindblom varapuheenjohtajaksi. Tämän seurauksena hänet irtisanottiin heinäkuussa SAK:n palveluksesta ”epälojaalin toiminnan” vuoksi suuren kohun saattelemana.[3] Erottamisensa jälkeen Lindblom paljasti Antikaisen sekä Elintarviketyöläisten Liiton puheenjohtajan Arvo Hautalan salaisina pidetyt suuret palkankorotukset.[7] Hieman myöhemmin hän organisoi Niilo Wällärin kanssa lyhytaikaiseksi jääneen Ammattiyhdistysliikkeen Eheytysvaltuuskunnan, joka muodostui SAK:n ulkopuolisista ammattiliitoista.[3]

Elokuussa 1958 Lindblom valittiin K. A. Fagerholmin muodostamaan hallitukseen hoitamaan kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerin tehtäviä.[3] Niin sanotun yöpakkaskriisin johdosta hänen ministerikautensa päättyi jo tammikuussa 1959 hallituksen erottua Neuvostoliiton painostuksesta. Hrushtshevin mukaan syynä oli Neuvostoliiton epäilevä suhtautuminen joihinkin ministereihin.[8] Ongelmaksi koettiin erityisesti Lindblomin ja Leskisen nimitykset.[9] Hallituksen eroa seuranneen presidentti Kekkosen Leningradin vierailun yhteydessä Hrutshev piti puheen, jossa hän kertoi näkevänsä Fagerholmin selän takana Tannerin, Lindblomin, Leskisen ja Pitsingin vihamieliset hahmot.[10] Neuvostoliiton lehdistö puolestaan kutsui heitä ”idänpolitiikan häiriköiksi”.[11]

Aravan pääjohtajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ministerikautensa jälkeen Lindblom nimitettiin kansanedustajan toimensa ohella Aravan pääjohtajaksi vuonna 1959.[3] Keväällä 1960 Lindblomia ehdotettiin Tannerin seuraajaksi SDP:n puheenjohtajan tehtävään, mutta Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharov suhtautui ajatukseen kielteisesti.[12] Syksyllä Tanner, Lindblom, Leskinen ja Pitsinki joutuivat jälleen Hrutshevin hampaisiin. Hannes Tiaisen mukaan tämä oli ihmetellyt, miksi nelikko suhtautui niin vihamielisesti ystävyyteen Neuvostoliiton kanssa, ja kehotti Rafael Paasiota hankkiutumaan heistä eroon.[13]

Vuonna 1961 Lindblom oli yksi presidentti Kekkosen syrjäyttämiseen tähdänneen Honka-liiton puuhamiehistä.[3] Maaliskuussa Tannerin 80-vuotispäivillä pitämässään puheessa Lindblom vaati presidenttiä vaihdettavaksi syyttäen tätä ristiriitojen kärjistämisestä hajota ja hallitse -politiikallaan.[14] Lindblom ajoi Olavi Honkaa presidentiksi, vaikka kaikki SDP:n piirijärjestöt vastustivat ajatusta ja halusivat puolueelle oman presidenttiehdokkaan.[15]

Honka-liiton kaatumisen jälkeen Lindblom teki täyskäännöksen suhtautumisessaan Kekkoseen siirtyen Fagerholmin ja Paasion omaksumalle linjalle.[3] Hän oli kiinnostunut SDP:n puheenjohtajan tehtävästä ja tiedusteli Kekkoselta, oliko valinnalle ulkopoliittinen este. Kekkonen ilmoitti, ettei pitänyt Lindblomin kääntymystä uskottavana.[16] Ennen kesäkuun 1963 puoluekokousta Lindblom sai tukea Mauno Koivistolta, joka kuitenkin siirtyi Paasion taakse, kun hänen valintansa ei edelleenkään ollut mahdollinen.[17] Syksyllä 1964 Lindblom nimitettiin pääministeri Johannes Virolaisen muodostaman asuntopoliittisen komitean jäseneksi. Sen tehtävänä oli laatia mietintö, jonka pohjalta muun muassa asuntotuotannon saamaa yhteiskunnan tukea lisättiin huomattavasti. Lisäksi Arava organisoitiin uudelleen asuntohallitukseksi, jonka ensimmäisenä pääjohtajana Lindblom aloitti vuonna 1966.[18]

Asuntohallituksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindblomin ura politiikassa päättyi suurten ikäluokkien esiinmassin myötä, kun hän ei pystynyt vastaamaan nuoren polven uusvasemmistolaisuuteen. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Lindblom jäi varasijalle, mutta Pekka J. Korvenheimon mukaan hän oli vielä 1968 Paasion ykkösehdokas tämän seuraajaksi pääministerin tehtävään. Nimitys kaatui Kekkosen ja Neuvostoliiton vastustukseen, minkä johdosta pääministeriksi nousi Koivisto.[3][19] Vuonna 1969 Lindblom osallistui neuvotteluihin, joiden ansiosta kymmenen vuotta aikaisemmin hajonnut ammattiyhdistysliike eheytyi ja SAJ yhdistyi SAK:n kanssa.[7] Vuoden 1972 puoluekokouksessa Lindblom ja Pitsinki putosivat sDp:n johdosta. Varapuheenjohtajana toiminut Lindblom asetti oman jatkonsa ehdoksi, että myös Pitsinki saisi jatkaa puoluevaltuuston puheenjohtajana. Tähän ei suostuttu ja lopulta molemmat jäivät äänestyksessä puoluejohdon ulkopuolelle. Nuorista poliitikoista puoluehallitukseen nousi muun muassa Matti Ahde, jonka valintaa kumpikin vastusti.[20]

Poliittisen uransa jälkeen Lindblom vaikutti asuntohallituksen pääjohtajana erityisesti lähiörakentamiseen Suomen Pankin pääjohtajana toimineen Mauno Koiviston avustuksella. Vuonna 1966 käynnistetyn ensimmäisen kymmenvuotisen asunto-ohjelman aikana asuntojen määrä kasvoi Lindblomin johdolla 1,3 miljoonasta 1,7 miljoonaan.[3] Linblom oli luomassa muun muassa Tapiolaa, jonne hän itsekin muutti perheineen.[7] Asuntohallituksen pääjohtajana Lindblom oli läheisissä tekemisissä grynderien kanssa osallistuen muun muassa Sileävalukerhon järjestämille ulkomaanmatkoille. Lindblom jäi eläkkeelle asuntohallituksesta vuonna 1978, jonka jälkeen hänen nimensä tuli esille vielä 1980-luvun alussa Noppa-jutun yhteydessä. Nopan entisen toimitusjohtajan Pauli Kemmon mukaan Lindblom vastasi aravatuotantoa harjoittaneiden rakennusliikkeiden SDP:n poliitikoille maksamista kynnysrahoista.[21] Armas Puolimatkan elämäkerran kirjoittaneen Antti Tuurin mukaan Lindblomilla oli jopa Puolimatkan luottokortti henkilökohtaisessa käytössään.[22]

Muiden tehtävisensä ohella Lindblom oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuonna 1948 sekä Espoon kunnan- ja kaupunginvaltuustojen jäsen 1960–1972. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosina 1956 ja 1962. Lindblomin julkinen toiminta vaikuttajana päättyi 1982, jolloin hän joutui ikänsä vuoksi jättämään Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston puheenjohtajuuden.[3] Lindblom kuoli kotonaan Espoossa pitkällisen sairauden jälkeen 78-vuotiaana elokuussa 1990.[8]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lindblomin puoliso oli Messukylässä syntynyt ja Pietarissa varttunut suutarin tytär Aura Georgina Sammal (1908–1997), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1934. lähtien. Heidän poikansa on ministeri ja pankinjohtaja Seppo Lindblom. Olavi Lindblomin veli oli viihdemuusikko ja liikemies Leo Lindblom.[3]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuka – hajoittanut, vakauttanut, – kohottanut elintasoa?. Helsinki: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö, 1951.
  • MAL – SAK : mikä on totuus?. Helsinki: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö, 1951.
  • Punaista vai valkoista. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  • Lindblom, Olavi ; Sumu, Ilkka (toim.): Pitkällä palkilla. Helsinki: Tammi, 1981. ISBN 951-30500-5-X.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Olavi Lindblom (Suomen kansanedustajat) Eduskunta. Viitattu 18.4.2007.
  2. Olavi Lindblom Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 18.4.2007.
  3. a b c d e f g h i j k l m n Reuna, Risto: Lindblom, Olavi (1911–1990) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 27.5.2014. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 20.5.2017.
  4. Lehtinen, Lasse: Tanner : itsenäisen Suomen mies, s. 541–542. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-13073-0-3.
  5. Lehtinen 2017, s. 769.
  6. Rislakki, Jukka: Suomen ay-liikkeen amerikkalaiset kummisedät. Helsingin Sanomat, 3.11.1984, s. 35. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 10.9.2020.
  7. a b c Laitinen, Aarno: Puolueriidan uhrista työväen monitoimimies. Helsingin Sanomat, 11.12.1981, s. 22. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 10.9.2020.
  8. a b Maunula, Leena: Kuolleita. Pääjohtaja, ministeri Olavi Lindblom (vain tilaajille) 14.8.1990. Helsingin Sanomat. Viitattu 10.9.2020.
  9. Ristamäki, Juha: Uutuuskirja: Kekkonen junaili Neuvostoliiton kanssa hallituksen kaatoa 18.10.2017. Iltalehti. Viitattu 10.9.2020.
  10. Karjalainen, Ahti ; Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri : Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa, s. 76. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-10889-2-0.
  11. Tiainen, Hannes ; Salovaara, Kyösti (toim.): Toverien tasavalta, s. 35. Helsinki: Tammi, 1997. ISBN 951-31108-3-4.
  12. Karjalainen 1989, s. 133.
  13. Tiainen 1997, s. 41.
  14. Junttila, Veli: Vaalityöhön vauhtia Tannerin juhlissa 7.3.2011. Turun Sanomat. Viitattu 10.9.2020.
  15. Vilponiemi, Väinö: Vilpon omat jutut : muistista ja muistiinpanoista, s. 50. Pori: Kehitys, 2004. ISBN 952-99254-1-7.
  16. Lehtinen 2017, s. 799.
  17. Lehtinen 2017, s. 824.
  18. Saarinen, Aarne ; Peltoniemi, Pentti (toim.): Kivimies, s. 118–119. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-11392-6-6.
  19. Tikka, Juha-Pekka: Lindblom ei kelvannut, Koivisto kelpasi 23.10.2008. Ilta-Sanomat. Viitattu 10.9.2020.
  20. Ahde, Matti ; Hakkarainen, Timo: Matti Ahde : sähkömies, s. 69. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-03941-9-9.
  21. Korhonen, Jarmo: Väyrysen valtakunta, s. 161. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31774-5-4.
  22. Mölsä, Seppo: Rakennusalan 60-luvun patruunat Armas Puolimatka, Kauko Rastas ja Tauno Mäkinen putosivat korkealta 5.6.2016. Rakennuslehti. Viitattu 10.9.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]