Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 1934

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
1934 FIFA World Cup
World's Cup
Campionato Mondiale di Calcio
Fifalogo.jpg
Joukkueet 16
  32 karsijasta
Isäntämaa  Italia
Ajankohta 27. toukokuuta
7. kesäkuuta 1934
Mitalistit
Gold medal blank.svg Kulta  Italia
Silver medal blank.svg Hopea  Tšekkoslovakia
Bronze medal blank.svg Pronssi  Saksa
Ottelut 17
Maalit 70 (4,12 per ottelu)
Yleisö 363 000 (21 353 per ottelu)
Maalintekijä Oldřich Nejedlý (5 maalia)
1930
1938

Vuoden 1934 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut pelattiin Italiassa. Ne olivat historian toiset jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut. Halukkaiden osallistujamaiden määrä oli kasvanut 32:een, joten ensimmäistä kertaa oli järjestettävä myös karsinnat. Karsinnoista lopputurnaukseen selviytyi 16 maata. Hallitseva mestari Uruguay ei osallistunut Italiassa pidettävään MM-turnaukseen protestiksi eurooppalaisten joukkueiden poissaololle vuoden 1930 kisoista.[1]

Italian isännöimän turnauksen taustalla toimi vahvasti fasistipuolueen johtaja Benito Mussolini, jolle kisat olivat poliittisen propagandan näytös. Italia voitti turnauksessa maailmanmestaruuden, mikä takasi Mussolinille täydellisen propagandavoiton.[1][2][3] Mussolinin on väitetty painostaneen otteluiden tuomareita, jotta nämä olisivat tuominneet italialaisten eduksi. Etenkin Italian ja Espanjan välinen tasatulokseen päättynyt puoliverierä ja sitä seurannut uusintaottelu jäivät historiaan useista räikeistä tuomarivirheistä, jotka koituivat Italian eduksi. Samanlaisia viitteitä oli myös Italian välieräottelussa Itävaltaa vastaan ja loppuottelussa Tšekkoslovakiaa vastaan.[4][5] Kiistanalaisista tapahtumista huolimatta Italia oli ennen turnausta yksi voittajasuosikeista, mutta epäiltäväksi jäi miten turnaus olisi päättynyt ilman poliittista vaikutusta.[6]

Järjestelyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian ja Benito Mussolinin halukkuus järjestää MM-turnaus ei johtunut pelkästään urheilullisista syistä, ennen kaikkea kyse oli politiikasta. Mussolini itse ei jalkapallosta perustanut, mutta hän ymmärsi MM-turnauksen arvon poliittisen propagandan välineenä.[1][4][7] Mussolini oli kiinnostunut järjestämään jo vuoden 1930 MM-turnauksen, mutta kun kisat myönnettiin Uruguaylle, Italia ei osallistunut koko turnaukseen.[5] Kisaisännän valinta oli täynnä poliittisia juonitteluja, huhuja pelottelusta ja laittomista maksuista. Italian jalkapalloliitto ryhtyi kisat saadakseen lobbaustyöhön Italian fasistisen hallituksen puolesta ja varmistaakseen hallituksen tuen, mikäli kisat tuottaisivat taloudellista tappiota. Tämä lopulta teki vaikutuksen valiokuntaan, joka myönsi kisaisännyyden Italialle.[4] Ainoa varteenotettava kilpailija oli Ruotsi, joka kuitenkin vetäytyi kisaisännyyden tavoittelusta ennen äänestystä. FIFA päätti kisojen järjestäjästä toukokuussa 1932.[8][4]

Karsinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halukkaita MM-turnaukseen osallistuvia maita oli 32, minkä takia jouduttiin järjestämään ensimmäiset MM-karsinnat. Vuoden 1930 MM-turnaukseen joukkueet olivat tulleet kutsuttuina, ja osa maista oli jopa pitänyt taivutella osallistumaan. Myös kisojen isäntämaa Italia joutui osallistumaan karsintaan, jolloin oli teoriassa mahdollista että isäntämaa ei edes selviytyisi turnaukseen.[1] Italia kuitenkin selvitti karsinnat helposti voittamalla Kreikan Milanossa pelatussa ottelussa 4–0. Karsinnan oli tarkoitus olla kaksiosainen, mutta sovittua korvausta vastaan Kreikka luopui toisesta osaottelusta.[1][9][3] Tšekkoslovakia selviytyi myös kisoihin vain yhden ottelun perusteella, sillä Puolan hallitus ei päästänyt maan joukkuetta matkustamaan Tšekkoslovakiaan.[1][3] Tšekkoslovakia voitti Puolassa pelatun ensimmäisen ja ainoaksi jääneen ottelun.[1]

Etelä-Amerikassa ei ollut lopulta tarvetta pelata ainoatakaan karsintaottelua. Maanosan maista Italian kisoihin osallistuivat Brasilia ja Argentiina; muut maat eivät osallistuneet tai vetäytyivät karsinnoista. Hallitseva maailmanmestari Uruguay boikotoi kisoja vastineeksi eurooppalaisten poisjäännille maan isännöimistä vuoden 1930 kisoista. Afrikan ja Aasian yhdistetyssä karsinnassa pelasivat vain Egyptin ja Palestiinan brittiläisen mandaatin maajoukkueet. Karsinnat voitti Egypti.[1][10] Pohjois- ja Keski-Amerikan karsinnoissa Meksiko päihitti Kuuban ja eteni toiselle kierrokselle Yhdysvaltoja vastaan. Meksikon ja Yhdysvaltain välinen ottelu pelattiin Roomassa kolme päivää ennen kisojen alkua. Yhdysvallat voitti ottelun 4–2, ja Meksiko joutui näin matkustamaan Eurooppaan pääsemättä itse turnaukseen.[1][11][10]

Turnaukseen selviytyi karsinnoista 16 joukkuetta:[1][9][11]

Joukkueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

MM-turnaukseen osallistuneet maat kartalla. Väri kuvaa joukkueen sijoitusta turnauksessa.

Italian MM-turnaukseen selviytyneistä 16 maasta 12 tuli Euroopasta. Ensiesiintymisen MM-turnauksessa teki yhdeksän eurooppalaisista maata. Euroopan maista ensimmäisessä MM-turnauksessa oli mukana Ranska, Belgia, Romania ja Jugoslavia, joka ei puolestaan ollut Italian kisoissa.[12][13] Ensimmäisenä afrikkalaisena maana kisoissa oli mukana Egypti.[14] Pitkän matkan tehneistä eteläamerikkalaisista Argentiina ja Brasilia eivät osallistuneet turnaukseen parhailla kokoonpanoillaan.[1] Argentiinasta puuttui muiden muassa edellisten kisojen maalikuningas Guillermo Stabile sekä Italiaan muuttanut ja sen maajoukkueeseen siirtynyt Luis Monti.[15] Montin lisäksi Italian joukkueessa olivat argentiinalaissyntyisiä Raimundo Orsi ja Enrique Guaita. Säännöt kielsivät ulkomaalaispelaajien värväämisen, mutta heidät nähtiin italialaisten maahanmuuttajien jälkeläisinä. Isäntämaa Italian poliittinen tilanne oli samankaltainen kuin Saksassa. Saksassa suhtauduttiin yhä nihkeästi jalkapalloammattilaisuuteen, ja maan joukkue koostui amatööreistä, vaikkakin pelaajat olivat kansallissosialistisessa hengessä eräänlaisia valtionammattilaisia.[16] Ennen turnauksen alkua koviksi maiksi ja mahdollisiksi mestarikandidaateiksi tiedettiin isäntämaa Italian lisäksi Itävallan wunderteam sekä Unkari ja Tšekkoslovakia.[17]

Stadionit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanmestaruuskilpailujen otteluita pelattiin kahdeksalla eri paikkakunnalla. Tämän vuoksi piti parantaa myös kaupunkien välistä infrastruktuuria.[1] Torinoon rakennettiin kisoja varten uusi stadion ja Napolin stadionia parannettiin.[4] Kisat olivat fasistisen Italian voimannäyte, ja tämän piti näkyä myös stadionien nimissä, Rooman stadionin nimen PNF tulee sanoista Partito Nazionale Fascista.[18][1] Stadioneista Napolin stadion tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Stadio PNF:n paikalle rakennettiin myöhemmin Stadio Flaminio. Muut stadionit ovat edelleen olemassa.[19]

Bologna Firenze Genova Milano
Stadio Littoriale Stadio Giovanni Berta Stadio Luigi Ferraris Stadio San Siro
Kapasiteetti: 50 100 Kapasiteetti: 47 290 Kapasiteetti: 36 703 Kapasiteetti: 55 000
Stadio Littoriale Bologna.jpg Stadio Comunale Giovanni Berta.jpg Vecchio Stadio Marassi 1.jpg StadioMilano1934.jpg
Torino Trieste
Stadio Benito Mussolini Stadio Littorio
Kapasiteetti: 28 140 Kapasiteetti: 8 000
Stadio Comunale Benito Mussolini.jpg StadiodelLittorio.jpg
Napoli Rooma
Stadio Giorgio Ascarelli Stadio Nazionale PNF
Kapasiteetti: 40 000 Kapasiteetti: 47 300
StadioPartenopeo.jpg Stadio Pnf.jpg

Ottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollannin ja Sveitsin välinen ottelu.
Ruotsin Nils Axelsson jallittaa Argentiinan puolustusta.

Ensimmäinen kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisestä MM-turnauksesta poiketen kisat pelattiin vuonna 1934 cup-järjestelmällä, jolloin tappion myötä hävinneen joukkueen kisat olivat ohi. Ensimmäisellä kierroksella hävinneiden joukkueiden ottelut jäivät näin ollen yhteen. Neljä vuotta aikaisemmin pelatuissa Uruguayn kisoissa eteläamerikkalaiset olivat lähettäneet parhaat kokoonpanonsa kisoihin parhaiden eurooppalaisten loistaessa poissaolollaan. Italian kisoissa tilanne oli päinvastainen, sillä argentiinalaiset seurat eivät päästäneet parhaita pelaajiaan kisoihin, koska he pelkäsivät, että heidät houkuteltaisiin jäämään Italiaan. Brasiliassa taas kärsittiin sisäisistä kiistoista, minkä vuoksi maan joukkue koostui lähes yksinomaan Botafogon pelaajista. Molempien eteläamerikkalaisten kisat päättyivät ensimmäisellä kierroksella. Argentiina hävisi Ruotsille maalein 3–2 hukattuaan johtoasemansa kaksi kertaa.[1] Ruotsi-tappion jälkeen Argentiinan seuraava MM-ottelu pelattiin vasta 24 vuoden jälkeen.[15] Espanja taas jyräsi Brasilian 3–1 johdettuaan peliä jo puolen tunnin jälkeen 3–0.[1] Myös muiden Euroopan ulkopuolelta tulleiden joukkueiden kisat päättyivät ensimmäiselle kierrokselle. Yhdysvallat hävisi reservipitoisenakin pelanneelle isäntämaa Italialle 7–1.[16] Turnaukseen yhtenä suosikeista lähtenyt Unkari säästeli myös parhaita pelaajiaan avausottelussa. Se onnistui kuitenkin varamiehistölläänkin voittamaan Egyptin 4–2.[17]

Saksa kohtasi ensimmäisellä kierroksella Belgian. Saksaan vaikutti voimakkaasti valtion harjoittama kansallissosialismi, joka kontrolloi myös maan jalkapalloa. Saksan mahdollisuuksiin ennen turnausta ei juuri uskottu, mutta se kukisti avausottelussa Belgian 5–2.[16] Itävallan joukkue oli yksi aikakauden parhaista maajoukkueista. Ranska laittoi sen kuitenkin tiukille avausottelussa, ja ensimmäisen kierroksen tasaväkisin ottelu päättyi Itävallan hyväksi vasta jatkoajalla. Myös Tšekkoslovakia tiedettiin ennen kisoja vahvaksi. Sen joukkue koostui lähes kokonaan maan jalkapalloa hallitsevien Spartan ja Slavian pelaajista. Se voitti ensimmäisessä ottelussaan Romanian 2–1.[17] Hollantia pidettiin mahdollisena yllättäjäjoukkueena ennen kisoja, mutta sen tie nousi pystyyn ensimmäisellä kierroksella, kun Sveitsi kaatoi sen 3–2.[20] Ensimmäistä ja toistaiseksi ainoaa kertaa MM-kilpailujen kahdeksan parasta joukkuetta tulivat yksinomaan Euroopasta.[21]

Puolivälierät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gianpiero Combi ja Ricardo Zamora ennen Italian ja Espanjan välisen ottelun alkua.

Puolivälierissä yksi mielenkiintoisimmista ja tasokkaimmista ottelupareista oli Itävallan ja Unkarin kohtaaminen. Entisen Itävalta-Unkarin perillismaat olivat kohdanneet toisensa perinteisesti vuosittain, viime vuosina itävaltalaiset olivat olleet niskan päällä. Unkari lähti otteluun vaihtamalla puolet edellisen ottelun kokoonpanostaan, mutta Itävalta hallitsi kuitenkin kamppailua ja johti puoliajalla 2–0. Unkari kavensi György Sárosin rangaistuspotkumaalilla. Pian tämän jälkeen Unkarin Imre Markos ajettiin ulos kentältä ja István Avar joutui jättämään pelin kesken loukkaannuttuaan. Itävalta pystyi puolustamaan 2–1 johtoaan vajaamiehistä Unkaria vastaan ottelun loppuun asti.[21]

Tšekkoslovakia joutui omassa puolivälierässään tiukoille Sveitsiä vastaan. Tšekkoslovakian joukkue koostui nimekkäistä pelaajista, kirkkaimpina tähtenään muiden muassa Oldřich Nejedlý ja maalivahti František Plánička. Sveitsi siirtyi alussa ottelussa johtoon, mutta Tšekkoslovakia oli lopulta liian kova vastus Sveitsille. Ottelu ratkesi Nejedlýn voittomaaliin vasta alle kymmenen minuuttia ennen ottelun päättymistä.[20] Saksa ja Ruotsi pelasivat oman puolivälieräottelunsa Milanossa rankkasateessa. Ensimmäiset maalit nähtiin 60. minuutin jälkeen, kun Saksan Karl Hohmann iski kolmessa minuutissa kaksi maalia. Ruotsi onnistui vielä kaventamaan ottelun loppulukemat 2–1:een, mutta Saksa eteni välieriin Tšekkoslovakiaa vastaan.[20]

Puolivälierien tiukin koitos nähtiin Italian ja Espanjan välillä. Italia oli ennakkosuosikki, mutta Espanja oli viime vuosien aikana kirinyt kiinni Euroopan huippumaiden tasoa.[21] Isäntämaa Italia oli kotikisoissaan ehdottoman pakkovoiton edessä, olihan kyseessä myös poliittinen propaganda, jolla tuotiin ilmi fasistisen järjestelmän ylivertaisuutta.[21][1] Italialaisten kauhistukseksi Espanja meni puolen tunnin pelin jälkeen johtoon. Espanjan yksi tukipilareista oli maalivahti Ricardo Zamora, joka torjui ottelussa useat italialaisten yritykset. Italian ainoa maali tuli, kun Zamoraa estettiin pääsemästä palloon erotuomarin näkemättä ja Giovanni Ferrari onnistui tasoittamaan ottelun. Espanja onnistui vielä maalinteossa, mutta erotuomari hylkäsi maalin kyseenalaisesti paitsiona, vaikka la Fuente oli itse harhauttellut itsensä maalintekotilanteeseen. Ottelun päättyessä tasan ratkaisua yritettiin hakea jatkoajalta. Jatkoajalla italialaiset jyräsivät Zamoran yli, tämä pelasi kuitenkin ottelun loppuun asti pitäen päätöslukemat 1–1:ssä. Seuraavan päivän uusintaottelussa hän ei kuitenkaan enää pystynyt pelaamaan.[21] Zamoran lisäksi moni muukin espanjalaispelaaja oli loukkaantuneena sivussa. Espanja joutui vaihtamaan avauksesta seitsemän pelaajaa. Uusintaotteluun tuomaria vaihdettiin, mutta kyseenalaisia ratkaisuja ja rumia otteita nähtiin silti.[4][21] Espanjalaispelaaja telottiin heti alussa pelikyvyttömksi ja 11. minuutilla Giuseppe Meazza puski pallon kiistanalaisesti Espanjan maaliin. Espanjalta sen sijaan hylättiin kaksi selvältä näyttänyttä maalia ja Italia eteni välieriin.[21] Otteluita tuominneet sveitsiläinen ja belgialainen erotuomari hyllytettiin tuomaritoiminnasta kotimaissaan.[21] Italialaisten kyseenalainen voitto ei ollut joukkueen omissa käsissä, sillä taustalla vaikuttaneen Mussolinin väitettiin lahjoneen tuomarit.[5]

Välierät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia sai vain kaksi päivää aikaa palautua uusintaottelusta, kun se jo kohtasi Milanon San Sirolla välierissä Itävallan. Itävalta oli joukkueiden välisissä aiemmissa otteluissa ollut selvästi niskan päällä, sillä Italia oli voittanut vain yhden maiden 13 viimeisestä kohtaamisesta. Ottelu oli tasainen, mutta jo alussa saatiin viitteitä Espanja-ottelusta, kun Itävallan maalivahti pudotti pallon Meazzan häiritsemänä käsistään, minkä seurauksena Enrique Guaita pisti pallon maaliin. Osuma oli kyseenalainen, ja itävaltalaiset syyttivät tuomaria Italian suosimisesta. Ottelussa ei enää nähty muita maaleja, ja Italia eteni loppuotteluun.[6] Toisessa välierässä Tšekkoslovakia oli Saksaa parempi maalein 3–1. Ottelussa maalivahtipeli oli hyvin suuressa roolissa, siinä Tšekkoslovakian Plánička osoittautui Saksan Willibald Kreßiä vahvemmaksi. Tšekkoslovakian kaikista maaleista vastasi turnauksen maalikuninkuuden voittanut Oldřich Nejedlý.[20]

Pronssiottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävallalle pronssiotteluun joutuminen oli suuri pettymys. Myöskään pronssiottelu ei alkanut hyvin, sillä saksalaiset siirtyivät jo puolen minuutin kohdalla johtoon. Saksa halusi voittoa Itävaltaa enemmän ja voitti ottelun maalein 3–2.[6] Itävallalle Italian kisat olivat suuri pettymys, kun taas pelkästään amatööreistä koostunutta Saksan joukkuetta juhlittiin kotimaassaan maailman parhaana amätöörijoukkueena.[6][16]

Loppuottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Angelo Schiavio viimeisteli voittomaalin jatkoajalla.

Italian ja Tšekkoslovakian välisen loppuottelun pelipaikka oli Stadio Nazionale del PNF Roomassa. Ottelua oli seuraamassa myös Benito Mussolini, joka sai kunnian ojentaa ottelun voittajajoukkueelle Jules Rimet -pokaalin. Italia oli päässyt loppuotteluun hyvin kyseenalaisin keinoin, vaikkakin se oli osoittanut olevansa iskukykyinen joukkue. Italian pelaajat kohottivat ennen ottelua kätensä fasistitervehdykseen. Myös ottelun ruotsalaisen erotuomarin Ivan Eklindin väitettiin käyneen tapaamassa Mussolinia ennen ottelua, mutta tästä ei ole todisteita.[2]

Pelillisesti ottelussa ei nähty hienouksia. Tšekkoslovakia loi paremmat maalintekopaikat, mutta Giampiero Combi Italian maalilla torjui tšekkoslovakialaisten yritykset. Molempien maiden puolustukset olivat vahvoja omassa päässään. ja ottelu eteni pitkään maalittomana. Kun ottelua oli pelaamatta parikymmentä minuuttia, Antonín Puč antoi kulmapotkun, jonka jälkeen pallo ajautui uudelleen hänelle. Hän yllätti pienestä kulmasta maalilla pelanneen Combin, ja Tšekkoslovakia siirtyi johtoon. Pian tämän jälkeen Tšekkoslovakia oli jo kasvattaa johtoaan Jiří Sobotkan osuttua tolppaan. Maailmanmestaruus oli lipeämässä Italian käsistä, mutta yhdeksän minuuttia ennen ottelun loppua Raimundo Orsi rakensi itselleen maalintekotilanteen ja laukaisi kierteisen pallon Tšekkoslovakian maaliin. Ottelu eteni lopulta tasatilanteessa jatkoajalle.[2] Jatkoajalla Italia löysi kotiyleisön tukemana uusia voimia itsestään. Jatkoajan alussa Italia keskitti Tšekkoslovakian maalille, keskitykseen ehti ensin Angelo Schiavio joka iski pallon maaliin. Italia oli maailmanmestari.[2]

Italia ja Mussolini saivat kotikisoissaan haluamansa, mutta muualla maailmassa jälkipuheet jatkuivat tavasta, jolla Italiaa oli autettu tavoitteisiinsa. Osa syytöksistä ei ole totta, mutta joka tapauksessa yksittäiset tapahtumat pelaajista, jotka eivät saaneet pelata, ja tuomareista, jotka eivät olisi saaneet tuomita, sekä kyseenalaiset maalit, yhdistyvät manipulaatioketjuksi ja Italian eduksi. Syytöksistä huolimatta Italialla oli kisoissa loistava joukkue, joka oli ennen turnausta yksi suosikeista. Joka tapauksessa Mussolini saavutti kisoissa omille tavoitteilleen fasismin propagandavoiton.[2] Symbolisesti neljän päivän kuluttua turnauksen päättymisestä Mussolini tapasi Adolf Hitlerin Venetsiassa historiallisessa tapaamisessa. Kokous toimi akselivaltojen liittouman alkuna ja tapahtumat johtivat lopulta toiseen maailmansotaan.[4]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kierros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]








Puolivälierät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]




Uusinta

Välierät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Pronssiottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppuottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalintekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turnauksen paras maalintekijä ja kultainen kenkä -palkinnon saaja oli Tšekkoslovakian Oldřich Nejedlý, joka viimeisteli viisi maalia. Hänet julistettiin virallisesti turnauksen maalikuninkaaksi vasta 72 vuoden kuluttua, vuonna 2006. Tätä vanhemmissa tilastoissa hän jakoi maalikuninkuuden Edmund Conenin ja Angelo Schiavion kanssa. Aikakirjoissa ollut virhe oli seurausta Tšekkoslovakian ja Saksan välisen ottelun kirjanpidosta, joissa oli merkattu yhden malin tekijäksi Rudolf Krčil.[22]

Yhteensä turnauksessa tehtiin 70 maalia. Eniten maaleja teki Italia, joka onnistui maalinteossa 12 kertaa.[23][24][12]

5 maalia
4 maalia
3 maalia
2 maalia

1 maalia

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekberg, Jari: Kuin taivasta koskettaisi. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-300-049-0.
  • FIFA World Football Museum: MM-Kisojen virallinen historia. Suomentanut Alanen, Anssi. Helsinki: FIFA World Football Museum, 2017. ISBN 978-951-1-32347-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p Kuin taivasta koskettaisi, s. 36-38
  2. a b c d e Kuin taivasta koskettaisi, s. 49-51
  3. a b c 1934 Italy millingsteins.com. Viitattu 28.5.2019. (englanniksi)
  4. a b c d e f g WHEN THE WORLD CUP ROLLED INTO FASCIST ITALY IN 1934 27.7.2016. thesefootballtimes.co. Viitattu 9.7.2018. (englanniksi)
  5. a b c Fascism and Football: How Italy won the 1934 and 1938 World Cup footballhistory.org. Viitattu 30.8.2018. (englanniksi)
  6. a b c d Kuin taivasta koskettaisi, s. 46-48
  7. The best and worst World Cup hosts goal.com. Viitattu 9.7.2018. (englanniksi)
  8. FIFA World Cup Host Announcement Decision (pdf) FIFA. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  9. a b World Cup 1934 Qualifying RSSSF. Viitattu 9.7.2018. (englanniksi)
  10. a b Delight for the Azzurri as home advantage tells 22.3.2007. FIFA. Viitattu 9.7.2018. (englanniksi)
  11. a b World Cup 1934 Qualifying RSSSF. Viitattu 9.7.2018. (englanniksi)
  12. a b World Cup 1934 Finals RSSSF. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  13. World Cup 1930 Finals RSSSF. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  14. FIFA World Cup 1934 historicalkits.co.uk. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  15. a b Limbering up for Italy 1934 12.4.2018. FIFA. Viitattu 30.8.2018. (englanniksi)
  16. a b c d Kuin taivasta koskettaisi, s. 38-40
  17. a b c Kuin taivasta koskettaisi, s. 41-42
  18. World Cup 1934 footballhistory.org. Viitattu 9.7.2018. (englanniksi)
  19. MM-Kisojen virallinen historia, s. 27
  20. a b c d Kuin taivasta koskettaisi, s. 44-46
  21. a b c d e f g h Kuin taivasta koskettaisi, s. 43-44
  22. MM-Kisojen virallinen historia, s. 33
  23. Awards FIFA. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)
  24. Statistics FIFA. Viitattu 31.8.2018. (englanniksi)