Vuoden 1950 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut on ainoa MM-turnaus, jossa ei järjestetty varsinaista loppuottelua. Tuolloin myös MM-pokaalia alettiin kutsua sen nykyisin tunnetulla nimellä, Jules Rimet -pokaali, FIFA:n puheenjohtajan Jules Rimetin 25-vuotisen puheenjohtajakauden kunniaksi. Pokaalin voitti Uruguayn joukkue, tasan 20 vuoden tauon jälkeen.
Toisen maailmansodan takia MM-turnausta ei ollut järjestetty sitten vuoden 1938. Sodan seurauksena Eurooppa oli raunioina, eikä sieltä löytynyt maata, jossa kisat olisi voitu järjestää. Kisat meinasivat jäädä kokonaan pitämättä, kunnes lopulta Brasilia tarjoutui isännäksi, ja ainoana hakijamaana kisat myönnettiin sen järjestettäväksi. FIFA:n ongelmat eivät loppuneet järjestäjämaan löytymiseen: piti vielä päättää mitkä maat ottaisivat osaa turnaukseen. Kaksien edellisten kisojen mestari Italia oli sodan jälkeen kaikin puolin huonossa tilassa, raunioina, eivätkä italialaiset olleet kovin kiinnostuneita puolustamaan Il Ducen uhan alla voitettuja mestaruuksiaan. Lopulta he kuitenkin päättivät osallistua, vaikkakin huhujen mukaan FIFA:n täytyi kustantaa kaikki Brasilian-matkasta koituneet kulut.
Lohkojärjestelmä vaikutti myös kaikin puolin oudolta: neljässä alkulohkossa oli kussakin neljä, kolme tai ainoastaan kaksi joukkuetta. Tämä johtui siitä, että monet maat, jotka olivat selvinneet karsinnoista kisoihin, jättivät erinäisistä syistä osallistumatta lopputurnaukseen. Intia jäi pois, koska FIFA ei antanut pelaajien pelata paljain jaloin[1]. Saksa ja Japani oli miehitetty, eivätkä nekään saaneet osallistua.
Yhdistyneen kuningaskunnan joukkueet saivat osallistua liityttyään FIFA:n jäseniksi neljä vuotta aikaisemmin. Britannian mestaruusturnauksen kaksi parasta joukkuetta olivat oikeutettuja osallistumaan, mutta Englannin jälkeen toiseksi tullut Skotlanti jätti sekin osallistumatta, koska skottien mielestä heidän tuli osallistua vasta, kun ovat Britannian mestareita. Myös Turkki vetäytyi MM-lopputurnauksesta.
Näytösottelussa Britannian yhdistelmäjoukkue oli voittanut Euroopan muista pelaajista kootun joukkueen maalein 6-1. Tämän johdosta Englanti lähti kisoihin ennakkosuosikkina. Englantilaiset saivat kuitenkin maistaa karvasta kalkkia häviämällä totaaliselle altavastaajalle Yhdysvalloille 1-0. Yllätyksen šokeeraavuutta kuvaa hyvin se, että monet englantilaiset kuvittelivat tuloksen nähtyään sanomalehdessä olevan painovirheen. Chile-voitostaan (2-0) huolimatta Englanti ei päässyt alkulohkosta jatkoon, kun se hävisi vielä lohkosta voittajana jatkoon menneelle Espanjalle maalein 1-0.
Mestaruus ratkaistiin poikkeuksellisella tavalla: lohkojen voittajat, jotka olivat Brasilia, Espanja, Ruotsi ja Uruguay, pelasivat keskenään sarjamuotoisen loppusarjan (kaikki kaikkia vastaan), jonka voittajasta tulisi mestari. Brasilia esitti vakuuttavia otteita: se peittosi Ruotsin 7-0 ja Espanjan 6-1.
Ratkaisevaksi jännitysnäytelmäksi muodostui Brasilian ja Uruguayn kohtaaminen: Uruguay oli sarjassa vain pisteen päässä isännistä. 16. heinäkuutaEstádio Maracanãlla pelatussa ottelussa Brasilialle olisi riittänyt tasapeli mestaruuden varmistamiseen. Ruotsia ja Espanjaa vastaan pelaamiensa otteluiden perusteella Brasiliaa pidettiin jo lähes varmana mestarina. Näitä ennustuksia myötäili myös itse finaaliottelun kulku. Kun toista puoliaikaa oli pelattu kaksi minuuttia Friaça siirsi isännät 1-0 johtoon. Uruguay tuli kuitenkin tasoihin 11 minuuttia ennen päätösvihellystä, ja lopulta 1-2 johtoon. Brasilia oli lyöty, ja Uruguay voitti historian toisen, ja toistaiseksi viimeiseksi jääneen maailmanmestaruutensa.
Kisojen keskimääräinen yleisömäärä ottelua kohti oli noin 61 000, mikä säilyi korkeimpana MM-kisahistoriassa aina 1994-kisoihin saakka.
Brasilia
Kulta
Uruguay
Hopea
Pronssi
Ruotsi
.svg){kind=small}
Jugoslavia
Sveitsi
Meksiko.svg){kind=small}
Espanja
Englanti
Chile
Yhdysvallat
Italia
Paraguay
Bolivia
