Eväjalkaiset

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eväjalkaiset
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
(luokittelematon): Eväjalkaiset
Pinnipedia
Illiger, 1811
Heimot
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Eväjalkaiset Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Eväjalkaiset Commonsissa

Eväjalkaiset eli hylje-eläimet (Pinnipedia) on suurikokoisten merinisäkkäiden ryhmä, joka koostuu kolmesta heimosta: hylkeet (Phocidae), korvahylkeet (Otaridae) ja mursut (Odobenidae). Eväjalkaisia on olemassa nykyisin 33 eri lajia, ja yli 50 sukupuuttoon kuollutta lajia on löydetty fossiilitietojen perusteella. Eväjalkaiset kuuluvat petoeläinten lahkoon (Carnivora). Petoeläinten joukossa ne luetaan Caniformia-alalahkoon, ja ne ovat siis lähempää sukua koiraeläimille, karhuille ja näätäeläimille kuin kissaeläimille. Eväjalkaiset katsotaan nykyisin usein yläheimoksi, ennen niitä pidettiin omana alalahkonaan Caniformian rinnalla.

Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kg painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3200 kg painoon. Kehonrakenne on sulavalinjainen ja kaikki neljä raajaa ovat kehittyneet räpylöiksi. Vaikka eväjalkaiset eivät ole yhtä nopeita vedessä kuin delfiinit, ne ovat taipuisampia ja ketterämpiä. Korvahylkeet käyttävät eturaajojaan pääasiassa edetäkseen vedessä, kun taas hylkeet ja mursut käyttävät siihen takaraajojaan. Korvahylkeillä ja mursuilla on takaraajat, jotka ne voivat vetää kehon alle ja näin käyttää niitä jalkojen tapaan edetäkseen maalla. Korvahylkeisiin ja mursuihin verrattuna hylkeiden liikkuminen maalla on kömpelömpää. Korvahylkeillä on ulkoiset, nähtävissä olevat korvat, kun taas hylkeiltä ja mursuilta nämä puuttuvat. Eväjalkaisten aistit ovat hyvin kehittyneitä – niiden näkö ja kuulo ovat sopeutuneet niin maalla kuin vedessäkin olemiseen, ja eväjalkaisilla on viiksituntokarvoissaan kehittynyt tuntoaistijärjestelmä. Jotkin lajit ovat sopeutuneet hyvin sukeltamaan koviin syvyyksiin. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka pitää ne lämpimänä, ja kaikilla lajeilla mursua lukuun ottamatta on turkki.

Kaikki eväjalkaiset ovat lihansyöjiä, jotka saalistavat pääasiassa kaloja, äyriäisiä ja nilviäisiä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat ovat perinteisesti hyödyntäneet eväjalkaisten lihaa, rasvaa ja nahkoja. Eväjalkaisia pidetään yleisesti eläintarhoissa yleisesti ja joskus niitä koulutetaan tekemään temppuja ja tehtäviä. Eväjalkaisia metsästettiin aiemmin kaupallisesti suurin mitoin, mutta nykyisin kansainväliset lait suojaavat niitä. Japaninmerileijona ja floridanhylje kuolivat sukupuuttoon 1900-luvulla, ja munkkihylje ja havaijinhylje ovat nykyisin äärimmäisen uhanalaisia Kansainvälisen Luonnonsuojeluliiton luokituksessa. Metsästyksen lisäksi eväjalkaisia uhkaavat kalastuksen sivusaaliiksi jääminen, merten saastuminen ja erilaiset ristiriidat ihmisten etujen kanssa.

Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Johann Illiger erotti eväjalkaiset omaksi taksonomiseksi ryhmäkseen vuonna 1811 ja antoi sekä heimolle että lahkolle nimen Pinnipedia. Nykyisessä luokituksessa eväjalkaiset kuitenkin kuuluvat osana lahkoon petoeläimet (Carnivora) ja niiden alalahkoon Caniformia. Eväjalkaiset jaetaan kolmeen heimoon ja nämä kahteen yläheimoon: korvahylkeet (Otariidae) ja mursut (Odobenidae) kuuluvat yläheimoon Otarioidea, kun taas varsinaiset hylkeet (Phocidae) kuuluvat yläheimoon Phocoidea. Tällä kolmen heimon Pinnipedia-ryhmällä ei ole nykyluokituksessa muodollista asemaa; vuonna 1989 Annalisa Berta ym. ehdottivat systematiikkaa, jossa luokittelematon kladi Pinnipedimorpha sisältäisi nykyiset eväjalkaiset ja niiden sisarryhmänä sukupuuttoon kuolleen Enaliarchtos-suvun.

Hylkeiden eli varsinaisten hylkeiden heimon (Phocidae) lajeilta puuttuvat ulkoiset korvalehdet. Ne eivät pysty kääntämään takaräpylöitään eteenpäin, ja eteneminen maalla on siksi kömpelöä. Vedessä hylkeet uivat liikuttamalla takaräpylöitään ja kehon takaosaa puolelta toiselle.

Korvahylkeillä (Otariidae) on ulkoiset korvalehdet. Nämä eläimet käyttävät hyvin kehittyneitä eturäpylöitään edetäkseen vedessä. Korvahylkeet pystyvät myös kääntämään eturäpylänsä eteenpäin ja ”kävelemään” maalla. Korvahylkeet käsittävät kaksi alaryhmää, merileijonat ja merikarhut. Merileijonat erottaa niiden pyöreämpi kuono sekä lyhyempi ja karkeampi turkki, kun taas merikarhuilla on suipompi kuono, pidemmät eturäpylät sekä paksumpi turkki, jossa on erikseen pohjaturkki ja päällyskarva. Merileijonat ovat yleensä kookkaampia kuin merikarhut. Merileijonat jaetaan viiteen sukuun ja seitsemään lajiin (joista yksi kuollut sukupuuttoon), ja merikarhuja on yhdeksän lajia kahdessa suvussa. Aiemmin merileijonat ja merikarhut on katsottiin erillisiksi alaheimoiksi, mutta vuonna 2001 julkaistu geenitutkimuksessa osoitti, että jako ei ole luonnollinen, vaan pohjanmerikarhu on läheisempää sukua useille merileijonalajeille kuin muille merikarhuille.

Mursuihin (Odobenidae) kuuluu vain yksi elossa oleva laji, mursu. Se eroaa muista nykyisistä hylkeistä suuremman koon (vain merinorsut ovat suurempia), miltei karvattoman nahan ja syöksyhampaiden puolesta. Korvahylkeiden tapaan mursut pystyvät kääntämään takaräpylänsä eteenpäin ja kävelemään maalla. Uidessa mursu käyttää takaräpylöitä etenemiseen ja eturäpylöitä ohjailemiseen. Mursulla ei ole ulkoisia korvalehtiä.

Anatomia ja fysiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisilla on sulavalinjainen vartalo, pyöreähkö pää, taipuisa kaula, räpylöiksi kehittyneet raajat ja pieni pyrstö.[1][2] Ulkoiset korvalehdet ovat melko olemattomia tai niitä ei ole.

Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kilon painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3,2 tonniin. Yleensä ottaen eväjalkaiset ovat suurempia kuin muut petoeläimiin kuuluvat lajit.

Melkein kaikilla eväjalkaisilla on turkki. Poikkeuksena on mursu, jota turkki peittää hyvin vähän. Jopa eräät täysin turkin peittämät lajit (erityisesti merileijonat) ovat karvattomampia kuin useimmat maanisäkkäät.[3] Jäällä elävien lajien poikasilla on paksumpi turkki kuin aikuisilla. Yksittäiset karvat, joita kutsutaan yhdessä lanugoksi, voivat ottaa talteen auringonvalon lämpöä ja pitää poikasen lämpimänä. Kaikki täysin karvojen peittämät lajit uusivat turkkinsa; hylkeiden turkki uusiutuu kerran vuodessa, kun taas korvahylkeiden turkki vaihtuu koko vuoden mittaan. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka on erityisen paksu hylkeillä ja mursuilla.[2] Rasvakerros pitää eläimet sekä lämpiminä että antaa energiaa ja ravintoa, kun eläimet eivät ole syöneet. Se voi viedä jopa 50 % eväjalkaisen ruumiinpainosta. Poikasilla on syntyessään vain ohut rasvakerros, mutta jotkin lajit korvaavat puutteen paksulla lanugolla.

Liikkuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisilla on kaksi paria räpylöitä, etu- ja takaräpylät. Eläimen kyynärpäät ja nilkat ovat kehon sisällä. Eväjalkaiset ovat yleensä ottaen hitaampia uimareita kuin valaat; eväjalkaisten uimanopeus on tavallisesti noin 9-28 km/h kun taas useilla delfiinilajeilla se on 37 km/h. Eväjalkaiset ovat ketterämpiä ja taipuisampia, ja jotkin korvahylkeet, kuten kalifornianmerileijona, pystyvät taivuttamaan niskaansa taaksepäin niin pitkälle, että ylettävät takaräpylöihinsä asti, minkä ansiosta ne voivat tehdä dorsaalisia eli selänpuoleisia käännöksiä. Eväjalkaisille on kehittynyt useita veden vastusta vähentäviä adaptaatioita. Niiltä puuttuvat myös karvankohottajalihakset, minkä ansiosta turkki voi olla uidessa virtaviivaisesti.

Korvahylkeet käyttävät uimiseen eturäpylöitä samanlaiseen siiveniskumaiseen tapaan kuin pingviinit ja merikilpikonnat.[4] Eturäpylöiden liike ei ole yhtäjaksoista, vaan eläin lipuu eteenpäin jokaisen vedon välissä.[5] Varsinaiset hylkeet ja mursut uivat liikuttamalla takaräpylöitään ja kehon alaosaansa puolelta toiselle, eturäpylöitä käytetään pääasiassa ohjaamiseen.

Eväjalkaiset pystyvät etenemään maalla, vaikkeivät yhtä hyvin kuin maalla elävät eläimet. Korvahylkeet ja mursut pystyvät kääntämään takaräpylänsä eteenpäin olevaan asentoon kehonsa alle ja näin voivat ”kävellä” neljällä raajallaan.[6] Maalla liikkuessaan korvahylkeet tukeutuvat enemmän pään ja niskan liikkeisiin kuin takaräpylöihin. Heilauttelemalla päätä ja niskaa korvahylkeet keräävät momenttia edetessään. Varsinaiset hylkeet taas ovat vähemmän ketteriä maalla. Ne eivät pysty saamaan takaräpylöitään eteenpäin olevaan asentoon, ja etenevät maalla heittäytymällä, pomppimalla ja kiemurtelemalla samalla kun eturäpylät pitävät yllä tasapainoa. Jotkin lajit vetävät eturäpylöillään itseään eteenpäin. Maalla liikkuminen on varsinaisille hylkeille helpompaa jäällä, koska sillä on mahdollista liukua eteenpäin.

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset asuttavat pääasiassa polaarisia- ja subpolaarisilla alueita, erityisesti Pohjois-Atlanttia, Eteläistä Tyyntämerta ja Eteläistä Jäämerta. Niitä ei esiinny lainkaan lounais- ja kaakkois-Aasian välisillä vesillä.[7] Munkkihylkeet ja jotkin korvahylkeet elävät trooppisilla ja subtrooppisilla vesillä. Eväjalkaiset asuttavat yleensä viileitä ja ravintoa tarjoavia vesiympäristöjä, joiden lämpötila on alle 20 C. Nekin, jotka elävät lämpimän ja trooppisen ilmaston alueilla elävät vesillä, joista tulee merivirtojen ansiosta kylmiä ja ravintoa sisältäviä.[8] Ainoastaan munkkihylkeet elävät vesialueilla, jotka tavallisesti eivät ole kylmiä tai ravintoa tarjoavia. Kaspianmerellä elävä kaspianhylje ja baikalinjärvellä asuva baikalinhylje asuttavat maa-alueiden ympäröimiä vesistöjä.

Eväjalkaiset asuttavat erilaisia vesiympäristöjä, kuten rannikkovesistöjä, avomerta, murtovesialueita sekä makeanveden jokia ja järviä. Useimmat lajit asuttavat rannikkovesistöjä, vaikka jotkin lajit lähtevät kauemmas merelle ja hankkivat ravintonsa merten ympäröimien saarten syvistä vesistä. Baikalinhylje on ainoa makeanveden laji, vaikkakin norppaa elää myös makeanveden järvissä lähellä Itämerta. Lisäksi kirjohyljeitä voi esiintyä väliaikaisesti estuaareissa, järvissä ja joissa mutta voivat joskus pysyä alueella vuodenkin ajan. Kalifornianmerileijonan ja patagonianmerileijonan tiedetään myös vierailevan makeanveden vesistöissä.[9]

Käyttäytyminen ja elinkaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset ovat sekä maalla että vedessä eläviä nisäkkäitä. Eväjalkaiset viettävät suurimman osan elämästään vedessä, mutta nousevat maalle tai jään päälle parittelemaan, hoitamaan poikasia, uudistamaan turkkia, lepäämään, säädelläkseen ruumiinlämpöään tai paetakseen vedessä olevia petoja. Useiden lajien tiedetään muuttavan pitkiä matkoja eri alueille, esimerkiksi El Niñon tai jäätilanteen muuttumisen takia. Merinorsut viettävät merellä 8-10 kuukautta vuodessa ja tekevät muuttomatkoja pesimis- ja turkinuudistamisseutujen välillä. Pohjanmerinorsun tekemä muuttomatka on pisin tunnettu nisäkkäällä, noin 18 000 – 21 000 km. Hylkeet migratoivat keskimäärin enemmän kuin korvahylkeet.[10] Eväjalkaiset käyttävät matkatessaan hyväksi eri ympäristön ominaisuuksia päästäkseen perille määränpäähänsä, esimerkiksi maan magneettikenttää, vesivirtoja, tuulenvirtauksia, auringon ja kuun sijaintia sekä veden makua ja lämpötilaa.[11]

Eväjalkaiset elävät keskimäärin 25-30 vuotta. Naaraat elävät tavallisesti pidempään, sillä uroksilla on taipumusta tapella ja usein urokset kuolevat ennen tuloaan sukukypsäksi. Pisimpään eläneet yksilöt ovat olleet 46 vuotias luonnossa elänyt naaraspuolinen halli ja 43 vuotias luonnossa elänyt naarasnorppa.[12] Eväjalkaiset saavuttavat sukukypsyyden 2-12 vuoden ikäisenä lajista riippuen. Naaraat tulevat sukukypsiksi tavallisesti aiemmin kuin urokset.

Ravinnonhankinta ja uhkaavat pedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki eväjalkaiset ovat lihansyöjiä ja petoeläimiä. Kokonaisuutena eväjalkaisten ryhmä käyttää ravinnokseen pääasiassa kaloja ja pääjalkaisia, jossain määrin äyriäisiä ja simpukoita sekä vähemmässä määrin eläinplanktonia ja tasalämpöisiä eläimiä, kuten merilintuja.[13] Vaikka useimmat lajit ovat ravinnon suhteen generalisteja tai opportunisteja, jotkin ovat erikoistuneita. Esimerkkejä ovat mm. krillihylje, joka syö ensisijaisesti krilliäyriäisiä, norppa, joka syö pääasiassa äyriäisiä, etelänmerinorsu, joka on erikoistunut kalmareihin sekä partahylje ja mursu, jotka käyttävät ravinnokseen simpukoita ja muita veden pohjassa eläviä selkärangattomia. Eväjalkaiset voivat saalistaa yksin tai yhteistyössä muiden kanssa. Edellinen käyttäytymistapa on tyypillistä saalistettaessa yksinäisiä kaloja, hitaasti liikkuvia tai liikkumattomia selkärangattomia tai tasalämpöisiä saaliita. Yksikseen saalistavat lajit käyttävät hyväksi tavallisesti rannikkovesiä, lahtia ja jokia. Tähän poikkeus on pohjanmerikarhu, joka käyttää ravinnokseen kaloja hyvin syvältä avomereltä. Lisäksi mursut saalistavat yksin, mutta ovat usein muiden mursujen läheisyydessä pieninä tai isoina ryhminä, jotka voivat nousta pintaan ja sukeltaa samaan tahtiin. Kun suuria kala- ja kalmariparvia on liikkeellä, eräät korvahyljelajit saalistavat niitä yhteistyössä isoina ryhminä. Jotkin lajit, kuten kalifornianmerileijona ja patagonianmerileijona, voivat saalistaa valaiden ja merilintujen kanssa.[14]

Eväjalkaiset syövät saalinsa tavallisesti veden alla, jossa se nielaistaan kokonaisena. Liian suuri tai hankalasti syötävä saalis viedään pinnalle hampailla revittäväksi.[15] Leopardihylje, joka saalistaa runsaasti pingviinejä, voi ravistella saalistaan rajusti edestakaisin, kunnes saaliin pää irtoaa. Vaikka eväjalkaiset saalistavat enimmäkseen vedessä, patagonianmerileijonien tiedetään jahtaavan kiinni pingviinejä maalla. Jotkin lajit voivat syödä kiviä syistä, joita ei osata selittää. Vaikka eväjalkaiset pystyvät juomaan merivettä, vedensaannista suurin osa saadaan syödystä ruoasta.

Eväjalkaiset voivat myös joutua itse saalistetuksi. Miekkavalas saalistaa useimpia eväjalkaislajeja. Heikentääkseen ja tappaakseen hylje-eläimiä miekkavalaat toistuvasti puskevat niitä päällään, lyövät niitä pyrstöllään ja viskauttavat niitä ilmaan. Tavallisesti kymmenen tai harvemman yksilön miekkavalasryhmät saalistavat eväjalkaisia, mutta joskus suuremmat ryhmät tai yksinäiset miekkavalaat saalistavat niitä.[16] Miekkavalaat pyydystävät tavallisemmin poikasia, mutta aikuisetkin voivat joutua kohteeksi. Lisäksi isokokoiset hait, tavallisesti valkohai, mutta myös tiikerihai, makrillihai ja makohai, uhkaavat ja saalistavat eväjalkaisia. Hait hyökkäävät tavallisesti yllättämällä hylkeet alapuolelta. Saalis yleensä pääsee pakoon, ja hylkeillä usein nähdään hain aiheuttamia vammoja. Korvahylkeillä on tavallisesti vammoja takaraajoissa, kun taas hylkeillä vammoja on yleensä eturaajoissa.

Eväjalkaisia uhkaavat myös maallaelävät petoeläimet. Jääkarhut ovat sopeutuneet hyvin metsästämään arktisen alueen hylkeitä ja mursuja, erityisesti poikasia. Karhujen tiedetään käyttävän odottelutaktiikkaa mutta myös aktiivisesti vaanivan tai jahtaavan jäällä tai vedessä olevia saaliita. Muita uhkaavia maapetoja ovat mm. puumat, ruskohyeenat ja jotkin koiraeläimiin kuuluvat lajit, jotka enimmäkseen saalistavat poikasia. Eväjalkaiset vähentävät todennäköisyyttään jäädä saalistetuksi kerääntymällä ryhmiksi. Eräät lajit pystyvät aiheuttamaan suurta vahinkoa hyökkääjilleen terävillä kulmahampaillaan – esimerkiksi aikuinen mursu pystyy tappamaan jääkarhuja. Pohjanmerinorsut sukeltavat merellä ollessaan pinnalla saalistavien miekkavalaiden ja valkohaiden ulottumattomiin. Etelänavalla, josta puuttuvat maallaelävät petoeläimet, eväjalkaiset viettävät enemmän aikaa jäällä kuin lajitoverinsa Arktisella alueella. Norpat rakentavat pesänsä jään alle piiloutuakseen petoeläimiltä, kuten jääkarhuilta.

Eväjalkaisilla esiintyy omassa ryhmässään lajienvälistä saalistamista. Merileopardien tiedetään saalistavan lukuisia muita lajeja, erityisesti krillihylkeitä. Merileopardit saalistavat tavallisesti krillihyljepoikasia, jotka ovat tärkeässä osassa merileopardien ruokavaliota marraskuusta tammikuuhun. Vanhemmaksi ehtineet krillihylkeet kantavat mukanaan usein arpia, joita ovat saaneet merileopardien epäonnistuneista hyökkäysyrityksistä; eräässä vuoden 1977 tutkimuksessa kävi ilmi, että 85 krillihylkeen otoksesta 75 prosentilla oli näitä arpia. Vaikka mursut ovat erikoistuneet saalistamaan merenpohjalla eläviä selkärangattomia, ne saalistavat silloin tällöin arktisen alueen hylkeitä. Mursut tappavat saaliinsa pitkillä syöksyhampaillaan ja syövät niiden rasvan ja nahan. Stellerinmerileijonien on havaittu syövän kirjohylkeiden, pohjanmerikarhujen ja kalifornianmerileijonien poikasia. Uudenseelanninmerileijonat saalistavat joidenkin merikarhulajien poikasia, ja patagonianmerileijona saattaa saalistaa eteläamerikanmerikarhuja.

Aistit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisten silmät ovat suhteellisen suuret ja ne ovat pään etuosan tuntumassa. Mursu on tästä poikkeus, koska sen pienikokoiset silmät ovat pään sivuilla. Eväjalkaisen silmä on adaptoitunut näkemään niin veden alla kuin ilmassakin. Sarveiskalvo on ohuempi keskikohdastaan, jossa valon taittuminen on miltei yhtä suurta sekä vedessä että ilmassa. Maalla eväjalkaiset ovat hämärässä valossa likinäköisiä. Monien nisäkkäiden ja lintujen tapaan eväjalkaisilla on vilkkuluomi.

Eväjalkaiset ovat sopeutuneet kuulemaan hyvin veden alla, jossa ne pystyvätkin kuulemaan 70 000 hertsin korkeuteen yltäviä ääniä.

Hylje-eläimillä on hyvin kehittynyt tuntoaisti. Eväjalkaisten viiksikarvojen tuntoherkkyys on kymmenkertainen maalla elävien nisäkkäiden vastaavaan verrattuna, ja niiden avulla eväjalkaiset pystyvät havaitsemaan tehokkaasti vedessä olevia värähtelyjä. Näitä värähtelyjä syntyy esimerkiksi kalan uidessa vedessä.

Toisin kuin jyrsijät ja monet maalla elävät nisäkkäät, eväjalkaiset eivät liikuttele viiksikarvojaan kappaleen luona tutkiessaan sitä, vaan antavat liikuteltavien tuntokarvojensa olla ulospäin ojennettuina pitäen ne samassa asennossa.[17] Pitämällä tuntokarvansa vakaana eväjalkaiset pystyvät maksimoimaan havainnointikykynsä. Hylkeiden tuntokarvat ovat aaltoilevia kun taas korvahylkeiden ja mursujen tuntokarvat ovat sulavalinjaisia.[18] Tutkimuksen aiheena on nykyisin, miten tuntokarvojen muoto määrittää havainnointikykyä vai onko sillä vaikutusta lainkaan. Tuntokarvan kulma virtaukseen nähden vaikuttaa olevan kuitenkin tärkein tekijä, ei muoto. Viiksikarvat kasvavat melko pitkiksi joillakin korvahylkeillä – kergueleninmerikarhun tuntokarvat voivat yltää 41 cm. Mursulla tuntokarvoja on eniten, noin 600 - 700 yksittäistä karvaa. Nämä ovat tärkeitä saaliin löytämiseksi mutaisesta merenpohjasta. Saalistuksen lisäksi tuntokarvoilla saattaa olla merkitystä suunnistamisessa; täplähylkeet vaikuttavat käyttävän niitä jäässä olevien hengitysaukkojen havaitsemiseen.

Viestiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset ääntelevät monin eri tavoin, kuten esimerkiksi haukkuen, murahdellen, liverryksin, muristen, naksautuksin ja vihellyksin. Äänin viestitään niin ilmassa kuin veden allakin. Korvahylkeet ovat äänekkäämpiä maalla, kun taas varsinaiset hylkeet äännähtelevät enemmän vedessä. Etelämantereen alueen hylkeet ovat äänekkäämpiä maalla tai jäällä kuin arktiset hylkeet jääkarhun ja muiden maapetoeläinten puuttuumisen takia. Urosten ääntely on yleensä taajuudeltaan matalampaa kuin naaraiden. Viestittely äänten avulla on erityisen tärkeää lisääntymiskautena. Dominantit merinorsu-urokset mainostavat itseään ja uhkailevat kilpailijoitaan kovaäänisillä, metallisenkuuloisilla uhkausäänillä[19] ja äänekkäillä rumpumaisilla kutsuhuudoilla, joiden sävyä voi muuttaa kärsällä.[20] Korvahyljeurokset ääntelevät voimakkaasti haukkuen, muristen, karjahdellen ja "hirnuen". Urosmursujen tiedetään tekevän tunnistettavia, gongin kumahdusta muistuttavia kutsuhuutoja yrittäessään houkutella naaraita. Mursut voivat tuottaa kurkkunsa läpi virtaavalla ilmallaan myös jokseenkin musiikkia muistuttavia ääniä.

Weddellinhylkeellä on mahdollisesti monimutkaisin ja kehittynein ääntelyvalikoima erillisine äänineen vedenalaisiin ja pinnanyläpuolisiin tilanteisiin. Tuotetut äänet vaikuttavat sisältävän etu- ja takaliitteitä, joiden on tarkoitus painottaa viestiä. Weddellinhylkeiden ääntely veden alla voi kestää 70 sekuntia, joka on pitkä aika merinisäkkään kutsuhuudolle. Joihinkin kutsuhuutoihin voi kuulua noin seitsemää eri rytmirakennetta ja ne ovat verrattavissa lintujen ja valaiden lauluihin. Samanlaisia kutsuhuutoja on havaittu partahylkeillä ja lobodontini -tribuksen hylkeillä. Vaikka useimmat eväjalkaisten ääntelyt ovat ihmisen kuuloalueen sisällä, erään vankeudessa pidetyn merileopardin havaittiin ja tallennettiin tuottaneen veden alla ultraäänitaajuisia ääntelyitä. Lisäksi pohjanmerikarhun ääntelyt voivat saada aikaan infraäänen taajuisia värähtelyitä.

Eväjalkaiset ja ihmiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hylje-eläimiä eli eväjalkaisia on kuvattu eri kulttuureissa vuosituhansien ajan. Orkneysaarten ja Hebridien keltit uskoivat selkieihin - hylkeisiin, jotka pystyivät muuttumaan ihmisiksi ja kävelemään maalla. Hylkeet ovat tärkeässä osassa inuiittien kulttuurissakin. Inuiittimytologiassa jumalatar Sedna hallitsee merta ja merieläimiä. Hänet kuvataan merenneitona, ja joissakin kuvauksissa hänellä on hylkeen alaruumis. Erään legendan mukaan hylkeet, valaat ja muut merinisäkkäät muodostuivat hänen katkaistuista sormistaan. Antiikin Kreikan yhdessä ensimmäisistä kolikoista esiintyi hylkeen pää, ja hylje-eläimet olivat esiintyneet Homeroksen ja Aristoteleen tuotannossa. Kreikkalaiset uskoivat, että hylkeet rakastivat sekä merta että aurinkoa ja hylkeiden ajateltiin olevan Apollon ja Poseidonin suojeluksessa. Muinaisen Perun Moche-kansa palvoi merta ja sen eläimiä sekä kuvasi taiteessaan usein merileijonia. Nykyajan populaarikulttuurissa hylkeitä kuvataan usein koomisina hahmoina, perustuen niiden eläintarhoissa, sirkuksissa ja merieläinpuistoissa tekemiin esityksiin.

Vankeudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisia on pidetty vankeudessa ihmisten tekemissä paikoissa ainakin 1600-luvulta lähtien. Eläinten suuren koon ja leikkisyyden ansioista ne ovat suosittuja nähtävyyksiä ja vetonauloja. Yleisin vankeudessa pidetty eväjalkaislaji on kalifornianmerileijona, sillä se on helposti koulutettava ja yleinen. Muita vankeudessa usein pidettyjä hylkeitä ovat halli ja kirjohylje. Kookkaammat lajit, kuten mursu ja stellerinmerileijona, ovat harvinaisempia. Jotkin eläinsuojelujärjestöt, kuten esimerkiksi Humane Society of the United States ja World Animal Protection vastustavat merinisäkkäiden pitämistä. Niiden mukaan julkiset eläintarhat tai akvaariot eivät voi olla riittävän suuria eläimille, jotka ovat kehittyneet suorittamaan muuttomatkoja, eivätkä altaat koskaan voi korvata valtameren kokoa ja monimuotoisuutta.[21] Nämä järjestöt vastustavat myös merileijonien käyttöä viihteellisissä tarkoituksissa, ja sanovat suoritettujen temppujen olevan "liioiteltuja muunnelmia niiden luonnollisesta käyttäytymisestä" ja vievän yleisön huomion pois eläimen epäluonnollisesta ympäristöstä.[22]

Yhdysvaltain merijalkaväen merinisäkäsohjelma käyttää kalifornianmerileijonia sotilaallisiin tarkoituksiin, muun muassa merimiinojen ja vihollissukeltajien havaitsemiseen. Persianlahdella hylkeet voivat uida Yhdysvaltain laivaston aluksia lähestyvien sukeltajien perässä ja kiinnittää köydellä varustetun puristimen sukeltajan jalkaan. Merijalkaväen edustajien mukaan merileijonat voivat tehdä tämän hetkessä, ennen kuin vihollinen tajuaa mitä on tapahtunut.[23] Järjestöt, kuten PETA, uskovat senkaltaisten operaatioiden saattavan eläimet vaaraan.[24]

Suojelu ja kantojen hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) listalla on 35 eväjalkaislajia (2013). Kaksi lajia, japaninmerileijona ja floridanhylje, on kuollut sukupuuttoon. Kymmenen muuta lajia luetaan uhanalaisiksi eri tasoilla, osa näistä on äärimmäisen uhanalaisia (munkkihylje ja floridanhylje), erittäin uhanalaisia (galapagosinhylje, australianmerileijona, kaspianhylje ja galapagosinmerileijona) ja vaarantuneita (pohjanmerikarhu, kuplahylje ja uudenseelanninmerileijona). Kolmen lajin luokitus on "puutteellisesti tunnettu" (merileijona, juovahylje ja täplähylje).[25] Napa-alueilla elävät lajit ovat alttiita ilmastonmuutoksen vaikutuksille, erityisesti merijään vetäytymiselle.[26] Kiistaa on ollut Alaskan stellerinmerileijonan 1970-luvulla alkaneen vähenemisen syistä.[27]

Hylkeenpyyntiä on harjoitettu kivikaudelta lähtien. Hylkeitä surmattiin nuijilla, kun ne olivat rantautuneet tai nousseet jäälle. Myöhemmin ryhdyttiin käyttämään harppuunoita, joilla eläimet voitiin lävistää veneestä käsin, ja koukkuja tappamaan rantautuneita poikasia. Myös verkkoja käytettiin. Tuliaseiden käyttöönotto lisäsi valtavasti hylkeenkaatojen määrää. Eväjalkaisia metsästetään tavallisesti niiden lihan ja rasvan takia. Hylkeiden sekä merikarhujen eli turkishylkeiden nahoista valmistetaan turkkeja, ja mursujen syöksyhampaita käytetään yhä kaiverruksiin tai koristeena.[28] Arktisten alkuperäiskansojen harjoittama kotitarvepyynti ja kaupallinen pyynti eroavat toisistaan: alkuperäiskansat käyttävät saaliista saadut hyödykkeet tavallisesti itse ja ne ovat tärkeitä heidän toimeentulolleen. Kansalliset ja kansainväliset viranomaiset myöntävät metsästystä harjoittaville alkuperäisasukkaille erityiskohtelun, koska heidän pyyntimenetelmiään pidetään vähemmän tuhlailevina ja tuhoisina. Erityisasema on kuitenkin usein kyseenalaistettu, sillä myös alkuperäisasukkaat käyttävät enenevässä määrin nykyaikaisia aseita ja moottoriajoneuvoja ja myyvät eväjalkaisista saatuja hyödykkeitä edelleen. Vuosittain alkuperäiskansat metsästävät yli 100 000 hyljettä (erityisesti norppia) ja noin 10 000 mursua.[28]

Kaupallinen hylkeenpyynti on ollut historiallisesti yhtä tärkeä ala kuin valaanpyyntikin. Kaupallisesti pyydystettyjä lajeja ovat olleet grönlanninhylje, kuplahylje, kaspianhylje, merinorsu, mursu ja kaikki turkishylkeiden lajit. Hylkeenpyynti vähentyi merkittävästi 1960-luvun jälkeen, kun Kanadan hallitus lyhensi hylkeen pyyntikautta ja ryhtyi suojelemaan täysikasvuisia naarasyksilöitä.[29] Useat kaupallisesti pyydetyt lajit ovat elpyneet ja runsastuneet; esimerkiksi kergueleninmerikarhuja lienee nyt yhtä paljon kuin ennen pyynnin alkamista. Pohjanmerinorsu saalistettiin sukupuuton partaalle 1800-luvun lopussa, ja vain pieni populaatio jäi jäljelle Guadalupen saarelle. Se on sittemmin runsastunut ja muodostanut yhdyskuntia entisille alueilleen, mutta laji kärsii populaation pullonkaulailmiöstä. Sen sijaan munkkihylje hävitettiin monin paikoin entisiltä elinalueiltaan, joka ulottui Välimereltä Mustallemerelle ja Luoteis-Afrikkaan. Laji esiintyy enää Välimeren koillisosassa ja osassa Luoteis-Afrikkaa.[30]

Useita eväjalkaislajeja pyydetään yhä. Monien valtioiden allekirjoittama sopimus The Convention for the Conservation of Antarctic Seals sallii krillihylkeen, merileopardin ja weddellinhylkeen rajoitetun metsästyksen. Yli vuoden ikäistä weddellinhyljettä ei kuitenkaan saa pyytää syyskuun ja helmikuun välisenä aikana, millä pyritään varmistamaan pesimäkantojen riittävä koko.

Jotkin lajit ovat runsastuneet niin paljon, että on syntynyt ristiriitoja paikallisten asukkaiden etujen kanssa. Yhdysvalloissa merinisäkkäitä suojaa vuoden 1972 asetus Marine Mammal Protection Act of 1972. Sen voimaantulon jälkeen kalifornianmerileijonapopulaatio on kasvanut noin 250 000 yksilöön. Merileijonat ovat ryhtyneet käyttämään yhä enemmän ihmisen tekemiä rakennelmia ja ne nousevat esimerkiksi laitureille. Usein laitureita ei ole suunniteltu merileijonien painoisille eläimille, mistä on seurannut laiturien vääntymistä vinoon asentoon ja muita ongelmia. Eläinten käyttäytymistä on pyritty hallitsemaan eri keinoin, ja joskus viranomaiset ovat uudistaneet laitureita eläimiä paremmin kestäviksi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Pinnipeds

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Riedman, M. (1990). The Pinnipeds: Seals, Sea Lions, and Walruses. University of California Press. ISBN 978-0-520-06497-3.