Eväjalkaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eväjalkaiset
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
(luokittelematon): Eväjalkaiset
Pinnipedia
Illiger, 1811
Heimot
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Eväjalkaiset Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Eväjalkaiset Commonsissa

Eväjalkaiset eli hylje-eläimet (Pinnipedia) on suurikokoisten merinisäkkäiden ryhmä, joka koostuu kolmesta heimosta: hylkeet (Phocidae), korvahylkeet (Otaridae) ja mursut (Odobenidae). Eväjalkaisia on olemassa nykyisin 33 eri lajia, ja yli 50 sukupuuttoon kuollutta lajia on löydetty fossiilitietojen perusteella. Eväjälkaiset kuuluvat petoeläinten lahkoon (Carnivora). Petoeläinten joukossa ne luetaan Caniformia-alalahkoon, ja ne ovat siis lähempää sukua koiraeläimille, karhuille ja näätäeläimille kuin kissaeläimille. Eväjalkaiset katsotaan nykyisin usein yläheimoksi, ennen niitä pidettiin omana alalahkonaan Caniformian rinnalla.

Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kg painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3200 kg painoon. Kehonrakenne on sulavalinjainen ja kaikki neljä raajaa ovat kehittyneet räpylöiksi. Vaikka eväjalkaiset eivät ole yhtä nopeita vedessä kuin delfiinit, ne ovat taipuisampia ja ketterämpiä. Korvahylkeet käyttävät eturaajojaan pääasiassa edetäkseen vedessä, kun taas hylkeet ja mursut käyttävät siihen takaraajojaan. Korvahylkeillä ja mursuilla on takaraajat, jotka ne voivat vetää kehon alle ja näin käyttää niitä jalkojen tapaan edetäkseen maalla. Korvahylkeisiin ja mursuihin verrattuna hylkeiden liikkuminen maalla on kömpelömpää. Korvahylkeillä on ulkoiset, nähtävissä olevat korvat, kun taas hylkeiltä ja mursuilta nämä puuttuvat. Eväjalkaisten aistit ovat hyvin kehittyneitä – niiden näkö ja kuulo ovat sopeutuneet niin maalla kuin vedessäkin olemiseen, ja eväjalkaisilla on viiksituntokarvoissaan kehittynyt tuntoaistijärjestelmä. Jotkin lajit ovat sopeutuneet hyvin sukeltamaan koviin syvyyksiin. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka pitää ne lämpimänä, ja kaikilla lajeilla mursua lukuun ottamatta on turkki.

Kaikki eväjalkaiset ovat lihansyöjiä, jotka saalistavat pääasiassa kaloja, äyriäisiä ja nilviäisiä.

Eväjalkaisista saatua lihaa, rasvaa ja turkkeja ovat Arktisen alueen alkuperäiskansat perinteisesti käyttäneet hyväkseen. Eväjalkaisia pidetään eläintarhoissa yleisesti ja niitä joskus opetetaan tekemään temppuja tai tehtäviä. Kaupalliset toimijat metsästivät eväjalkaisia aiemmin suurin mitoin, mutta nykyisin kansainvälinen laki suojaa niitä. Japanin merileijona ja floridanhylje kuolivat sukupuuttoon 1900-luvulla, kun taas munkkihylje ja havaijinhylje on luokiteltu äärimmäisen uhanalaisiksi Kansainvälisen Luonnonsuojeluliiton toimesta. Metsästyksen lisäksi eväjalkaisia uhkaavat saalistetuksi jääminen vahingossa, merien saastuminen ja erilaiset selkkaukset ihmisten kanssa.

Anatomia ja fysiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaisilla on sulavalinjainen vartalo, pyöreänmallinen pää, taipuisa kaula, räpylöiksi kehittyneet raajat ja pieni pyrstö.[1][2] Ulkoset korvalehdet ovat melko olemattomia tai niitä ei ole.

Eväjalkaisten koko vaihtelee baikalinhylkeen yhdestä metristä ja 45 kg painosta etelänmerinorsun, suurimman petoeläimen, viiteen metriin ja 3200 kg painoon. Yleensä ottaen eväjalkaiset ovat suurempia kuin muut petoeläimiin kuuluvat lajit.

Melkein kaikilla eväjalkaisilla on turkki. Poikkeuksena on mursu, jota turkki peittää hyvin vähän. Jopa eräät täysin turkin peittämät lajit (erityisesti merileijonat) ovat karvattomampia kuin useimmat maanisäkkäät. Jäällä elävien lajien poikasilla on paksumpi turkki kuin aikuisilla. Kaikki täysin karvojen peittämät lajit uusivat turkkinsa; hylkeiden turkki uusiutuu kerran vuodessa, kun taas korvahylkeiden turkki vaihtuu koko vuoden mittaan. Eväjalkaisilla on ihonalainen rasvakerros, joka on erityisen paksu hylkeillä ja mursuilla.[2] Rasvakerros pitää eläimet sekä lämpiminä että antaa energiaa ja ravintoa, kun eläimet eivät ole syöneet. Se voi viedä jopa 50 % eväjalkaisen ruumiinpainosta. Poikasilla on syntyessään vain ohut rasvakerros, mutta jotkin lajit korvaavat puutteen paksulla turkilla.

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eväjalkaiset asuttavat pääasiassa polaarisia- ja subpolaarisilla alueita, erityisesti Pohjois-Atlanttia, Eteläistä Tyyntämerta ja Eteläistä Jäämerta. Niitä ei esiinny lainkaan lounais-Aasian ja kaakkois-Aasian välisillä vesillä.[3] Munkkihylkeet ja jotkin korvahylkeet elävät trooppisilla ja subtrooppisilla vesillä. Eväjalkaiset asuttavat yleensä viileitä ja ravintoa tarjoavia vesiympäristöjä, joiden lämpötila on alle 20 C. Nekin, jotka elävät lämpimän ja trooppisen ilmaston alueilla elävät vesillä, joista tulee merivirtojen ansiosta kylmiä ja ravintoa sisältäviä. Ainoastaan munkkihylkeet elävät vesialueilla, jotka tavallisesti eivät ole kylmiä tai ravintoa tarjoavia. Kaspianmerellä elävä kaspianhylje ja baikalinjärvellä asuva baikalinhylje asuttavat maa-alueiden ympäröimiä vesistöjä.

Eväjalkaiset asuttavat erilaisia vesiympäristöjä, kuten rannikkovesistöjä, avomerta, murtovesialueita sekä makeanveden jokia ja järviä. Useimmat lajit asuttavat rannikkovesistöjä, vaikka jotkin lajit lähtevät kauemmas merelle ja hankkivat ravintonsa merten ympäröimien saarten syvistä vesistä. Baikalinhylje on ainoa makeanveden laji, vaikkakin norppaa elää myös makeanveden järvissä lähellä Itämerta. Lisäksi kirjohyljeitä voi esiintyä väliaikaisesti estuaareissa, järvissä ja joissa mutta voivat joskus pysyä alueella vuodenkin ajan. Kalifornianmerileijonan ja patagonianmerileijonan tiedetään myös vierailevan makeanveden vesistöissä.

Luonnonsuojeluasiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto tunnisti vuonna 2013 35 eväjalkaisiin kuuluvaa lajia. Kaksi lajia – Japanin merileijona ja floridanhylje – on kuollut sukupuuttoon. Kymmenen eväjalkaisiin kuuluvan lajin asemaa pidetään uhattuna, ja osa niistä on äärimmäisen uhanalaisia (munkkihylje ja floridanhylje), erittäin uhanalaisia (galapakoksenhylje, australianmerileijona, kaspianhylje ja galapakoksenmerileijona) tai vaarantuneita (pohjanmerikarhu, kuplahylje ja uudenseelanninmerileijona). Kolmella lajilla – merileijonalla, juovahylkeellä ja täplähylkeellä – on luokitus ”puutteellisesti tunnettu laji”.[4] Napa-alueilla elävät lajit ovat alttiita ilmastonmuutoksen pitkäänjatkuneille ja tämänhetkisille vaikutuksille, erityisesti merijään vetäytymiselle.[5] Kiistaa on ollut Alaskassa sijaitsevien stellerinmerileijonien 1970-luvulta lähtien edenneen kannan vähenemisen syistä.[6]

Hylkeenmetsästystä ihmiset ovat harjoittaneet kivikaudelta lähtien. Hylkeitä lyötiin nuijilla, kun ne olivat rantautuneet maalle tai nousseet jäille. Lopulta hylkeenpyydystäjät ryhtyivät käyttämään harppuunoita lävistääkseen eläimet veneestä käsin ja koukkuja tappamaan rantautuneita poikasia. Pyydystämiseen käytettiin myös verkkoja. Tuliaseiden käyttö hylkeenmetsästykseen nykyajalla lisäsi valtavasti hylkeenkaatojen määrää. Eväjalkaisia metsästetään tavallisesti niistä saatavan lihan ja rasvan takia. Hylkeiden sekä merikarhujen eli turkishylkeiden nahoista valmistetaan turkkeja, ja mursujen syöksyhampaita käytetään yhä kaiverruksiin tai koristeena.[7] Eroa on Arktisen alueen alkuperäiskansojen harjoittamalla hengissäsäilymiseen tähtäävällä metsästyksellä ja kaupallisella pyydystämisellä: edellämainitut käyttävät eväjalkaisista saadut hyödykkeet tavallisesti itse, ja heidän selviytymisensä riippuu niistä.

Kaupallinen hylkeenpyynti on ollut historiallisesti yhtä tärkeä ala kuin valaanpyyntikin. Kaupallisesti pyydystettyihin lajeihin on kuulunut grönlanninhylje, kuplahylje, kaspianhylje, merinorsu, mursu ja kaikki turkishylkeiden lajit. Hylkeenpyynnin mittakaava vähentyi merkittävästi 1960-luvun jälkeen, kun Kanadan hallitus lyhensi hylkeen pyyntikauden pituutta ja toteutti toimenpiteitä suojelemaan täysikasvuisia naarasyksilöitä.[8] Useat lajit, joita käytettiin kaupallisesti hyväksi, ovat elpyneet ja lisääntyneet runsaasti; esimerkiksi kergueleninmerikarhuja saattaa olla nyt yhtä paljon kuin ennen pyyntiä. Pohjanmerinorsu saalistettiin sukupuuton partaalle 1800-luvun lopussa, ja vain pieni populaatio jäi jäljelle Guadalupen saarelle. Se on sittemmin lisääntynyt ja muodostanut yhdyskuntia entisille alueilleen, mutta laji kärsii populaatiopullonkaulasta. Sen sijaan munkkihylje hävitettiin monin paikoin entisiltä elinalueiltaan, joka ulottui Välimereltä Mustallemerelle luoteis-Afrikkaan, ja laji asuttaa enää koillista Välimerta ja osia luoteis-Afrikasta.[9]

Useita eväjalkaisten lajeja pyydystetään yhä. Monien valtioiden allekirjoittama sopimus The Convention for the Conservation of Antarctic Seals sallii rajoitetun metsästyksen koskien krillihyljettä, merileopardia ja Weddellinhyljettä. Kuitenkaan Weddellinhyljettä ei saa pyydystää syyskuun ja helmikuun välisenä aikana, jos eläinyksilö on yli vuoden vanha, jotta varmistetaan pesimäkantojen riittävä suuruus.

Jotkin lajit ovat runsastuneet niin paljon, että konflikteja on syntynyt paikallisten asukkaiden kanssa. Yhdysvalloissa eväjalkaisia ja muita merinisäkkäitä suojaa vuonna 1972 asetettu merinisäkkäiden suojelua koskeva asetus Marine Mammal Protection Act of 1972 (MMPA). Kyseisen vuoden jälkeen kalifornianmerileijonapopulaatio on noussut noin 250 000 yksilöön. Kyseiset eläimet ovat ryhtyneet hyödyntämään yhä enemmän ihmisten tekemiä rakennelmia, kuten erilaisia laitureita, nousten niiden päälle.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]