Ajojää

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Harvaa ajojäätä
Hyvin tiheää ajojäätä

Ajojääksi kutsutaan meren pinnalla kelluvia merijäälauttoja, jotka muodostavat laajoja kenttiä.[1]

Ulapan jääpeitteeseen kohdistuu jatkuvasti kuormituksia johtuen tuulista, meren virtauksista ja vedenkorkeuden vaihteluista, aalloista sekä lämpötilan muutoksista. Ajojää syntyy, kun ulapan jääpeitte rikkoutuu jäälautoiksi. Ajojään muodostuminen riippuu tuulesta, ulapan laajuudesta ja jään paksuudesta. Meren jääkansi voi kovalla tuulella rikkoutua ajojäälautoiksi, kun jää on noin 50 senttimetriä paksua ja ulapan laajuus noin 100 kilometriä.[2]

Ajojäälautat ovat yhdestä metristä sataan kilometriin leveitä. Ajojää voi kerääntyä jopa 50 metriä paksuihin ahtojääröykkiöihin. Lauttojen lomassa voi olla avovesialueita. Tärkeimmät avovesialueet ovat railot ja polinjat, joista jälkimmäinen tarkoittaa melko pysyvää avovesialuetta. Ajojäätä luokitellaan viisiportaisella asteikolla sen peittävyyden (A) mukaan. Hyvin harvaksi ajojää luokitellaan silloin, kun se peittää alle 30 prosenttia merestä. Seuraavat tasot ovat 50, 70, 90, ja 100 prosenttia eli yhtenäinen ajojää. Avoimissa jääkentissä (A < 70 %) jäälautat ajelehtivat vapaasti toisistaan riippumatta, ja kulku on vielä mahdollista jäävahvistetulla laivalla.[2]

Kun tuulee ainakin 5 m/s, jään liike riippuu lähinnä vallitsevasta tuulesta. Silloin jää liikkuu nopeudella, joka on 1–3 prosenttia tuulen nopeudesta. Muita jään liikkeeseen vaikuttavia tekijöitä ovat jään ja veden suhteellisesta liikkeestä aiheutuva kitka, jääkentän sisäinen kitka ja Coriolis-ilmiö.[3] Ajojään suunta poikkeaa 30–40 astetta tuulen suunnasta oikealle pohjoisella pallonpuoliskolla (etelässä vasemmalle) maapallon pyörimisestä johtuen. Kovalla tuulella jään liike on noin 10 kilometriä vuorokaudessa.[2]

Jää voi kulkeutua merillä pitkiä matkoja ja viedä mukanaan kylmyyttä ja lähes makeaa vettä alueelta toiselle merkittäviä määriä. Jään kulkeutuminen vaikuttaa vesirungon kerrostuneisuuteen ja veden kiertoliikkeeseen. Jään mukana kulkee myös siinä olevaa ainesta, kuten pohja-ainesta matalilta rannikkoalueilta tai ilmakehästä laskeutuneita haitallisia päästöjä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. European Environment Information and Observation Network
  2. a b c d Myrberg, Kai & Leppäranta, Matti: Meret: maapallon siniset kasvot, s. 69–75. Ursa, 2014. ISBN 978-952-5985-20-7.
  3. Merijään liikkeet 28.3.2008. Merentutkimuslaitos. Viitattu 24.4.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]