Halli (eläin)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Halli
Halichoerus grypus He.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Hylkeet Phocidae
Suku: Halichoerus
Nilsson, 1820
Laji: grypus
Kaksiosainen nimi
Halichoerus grypus
(Fabricius, 1791)
Levinneisyyskartta
Hallin levinneisyys
Hallin levinneisyys
Synonyymit
  • Halichoerus griseus Nilsson, 1820 [2]
  • Phoca grypus Fabricius, 1791 [2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Halli (eläin) Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Halli (eläin) Commonsissa

Halli[3][4][2][5] eli harmaahylje (Halichoerus grypus) on suurikokoinen hyljelaji, jota tavataan Pohjois-Atlantin läntisten ja itäisten rannikkojen läheisyydessä sekä Itämeressä. Uros saattaa olla 2,5–3,3 metriä pitkä ja painaa jopa 300 kg. Naaraat ovat tavallisesti pienempiä, 1,6–2 metrin pituisia ja 100–150 kg:n painoisia. Hallin poikasta kutsutaan kuutiksi, ja se on syntyessään valkoinen. Emolla ja poikasella on vahva suhde, joka syntyy ensimmäisen vuorokauden aikana. Jos poikanen eksyy emostaan, ja sidettä ei synny, niin emo hylkää poikasensa.

Kanta Itämerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren kanta on arvioitu noin 26 000 yksilön suuruiseksi. Halli voi Itämeressä hyvin ja kanta lienee viime vuosina kasvanut noin kymmenen prosenttia vuodessa. 1900-luvun alussa kanta on ilmeisesti ollut vieläkin suurempi. Tuolloin laji oli tavallinen myös meren eteläosissa. Kanta romahti vain muutaman tuhannen kokoiseksi tapporahan kannustaman pyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamien lisääntymishäiriöiden takia. Suomessa halli luokiteltiin vuonna 2000 silmälläpidettäväksi[5] ja vuonna 2010 elinvoimaiseksi[6].

Harmaahyljekannan säilymisen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että niillä on sopivia makoilupaikkoja, joissa ne saavat olla rauhassa. Tällaisia "makuupaikkoja" olivat aiemmin pääasiassa suurikiviset rannikkoalueet, jotka ovat vähentyneet siirtolohkareiden merestä ottamisen sekä satamapaikkojen ja kivisuojavallien rakentamisen myötä. Nykyään mahdollisia makoilupaikkoja ovat hiekkasärkät ja käyttämättömät rantaosuudet (esim. Saksan Vorpommersche Boddenlandschaftin kansallispuiston ydinalueella). Itämeren harmaahylkeen esiintymistiheys riippuu todennäköisesti muiden tekijöiden ohella myös jäänpeitteen suuruudesta. Vedessä niiden esiintymistiheys riippuu luonnollisesti käytettävissä olevan ravinnon määrästä.

Halleja on eniten näkyvillä touko-kesäkuun vaihteessa karvanvaihdon aikaan, jolloin ne makaavat uloimmilla luodoilla isoina ryhminä. Yhdellä luodolla voi olla satoja halleja kylki kylkeen pakkautuneina. Suomessa näkyvissä olevat hallit lasketaan luodoilta kuvaamalla ne ilmasta.

Pyynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halli on Suomessa riistaeläin, jonka metsästykseen tarvitaan pyyntilupa. Kannan kasvun ja aiheutuvien vahinkojen vuoksi pyyntilupia on alettu myöntää viime vuosina vuosikymmenten tauon jälkeen. Suomi myönsi metsästyskaudelle 2004–2005 635 pyyntilupaa ja Ahvenanmaa (jossa on oma metsästyslainsäädäntönsä) 350 lupaa. Lisäksi halleja pyydetään Ruotsissa (170) lupaa, mutta Venäjä ja Viro eivät toistaiseksi ole aloittaneet hallinpyyntiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Halichoerus grypus IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. a b c Savela, Markku: Halichoerus Nilsson, 1820 Lepidoptera and some other life forms. 22.10.2001. Viitattu 30.10.2010.
  3. Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Viitattu 30.10.2010.
  4. Haukkovaara, Olli: Suomessa tavatut nisäkäslajit (versio 5.0 - 25.11.1997) Metla.fi. 26.11.1997. Suomen Nisäkästieteellinen Seura ry. Viitattu 30.10.2010.
  5. a b Hävinneet, uhanalaiset ja silmälläpidettävät nisäkkäät Ymparisto.fi. 2001. Suomen Ympäristökeskus. Viitattu 30.10.2010.
  6. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, sivut 311–319 (pdf) (viitattu 30.12.2011).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]