Demokratian historia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Demokratia eli kansanvalta on poliittinen järjestelmä, jossa kansalaisten itsemääräämisoikeus toteutuu äänestysten ja vaalien kautta. Päätöksenteko yrityksissä, instituutioissa ja valtioissa perustuu yhtäläiseen äänioikeuteen.

Ensimmäisiä demokratiaa soveltaneita kansoja olivat antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset, joiden oppeja 1700-luvun älymystö pyrki aikanaan muokkaamaan sopivaksi kuninkaanvallan jälkeiselle ajalle. Silloisesta demokratian ideaalien ja instituutioiden henkiinherättämisestä alkanut kausi on jatkunut nykypäivään saakka.

Modernit edustukselliset demokratiat pyrkivät yhdistämään hobbesilaisen "luonnontilan" ja autoritarianismin kansalaisten oikeuksia parantamalla, vähentämällä valtion vallankäyttöä ja suomalla valinnanvapautta äänioikeuden myötä.[1]

Demokratian esiasteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kartta heijastelee Freedom Housen Vapaus Maailmassa 2007 –tutkimusta, joka raportoi maailman vapauden tilasta vuonna 2006. Se on yksi tutkijoiden laajimmin käyttämistä demokratian mittareista. Huomaa, että vaikka nämä mittarit (toinen on alhaalla kuvailtu Politeia data) ovat vahvasti keskenään riippuvuussuhteessa, tämä ei tarkoita vaihtokelpoisuutta.[2]
Tämä kaaviokuva näyttää Freedom Housen arvion kansakuntien lukumäärän eri luokissa yllä olevan antamana ajanjaksolta, joilta on tutkimuksia eli vuosilta 1972-2005.

Yksi aikaisimmista maininnoista demokraattisista sivilisaatioista tai joskus väitetyistä oligarkioista löydettiin muinaisen Intian tasavalloista, jotka perustettiin ennen 500 eaa. ja ennen Gautama Buddhan syntymää. Nämä tasavallat tunnettiin mahajanapadoina, ja näistä Vajjin valtiossa Vaishalin kaupungissa (joka nykyään on Intian Bihar) kehitettiin maailman ensimmäinen tasavalta.[3] Demokraattisia Sangha, Gana ja Panchayat –järjestelmiä käytettiin joissakin näissä tasavalloissa: nykyään Panchayat-järjestelmää käytetään yhä Intian kylissä.

Demokraattisuus. Tämä kartta näyttää tietoa, jota on esitetty vuoden 2003 Politeia IV -datasarjan raportissa. Vaaleimmat maat saavat 10 pistettä, kun taas tummimpia maita (Saudi Arabia ja Qatar) pidetään vähiten demokraattisina pistein -10.

Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2007 julkaistu The Economist -lehden demokratiaindeksi. Haaleimmat siniset maat saavat 9,5–10 pistettä (Ruotsin ollessa demokraattisin maa 9,88:lla), kun taas mustien maiden pisteet ovat alle 2 (Pohjois-Korean ollessa vähiten demokraattinen 1,03:lla).

Antiikin Kreikka koostui alkuaikoinaan itsenäisistä kaupunkivaltioista eli poliksista, joista monet olivat oligarkioita. Ateenan lisäksi demokraattisen ajattelun edelläkävijä oli Sparta, joka hylkäsi ajatuksen yksityisestä omaisuudesta sosiaalisten suhteiden määrittäjänä, minkä monet oppineet ovat todenneet ainakin sivuavan demokratiaa.[4][5][6]

Myöhemmin 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuren aikana kreikkalaiset kirjoittivat nykyisten Pakistanin ja Afganistanin paikalla olleista Sabarcaen ja Sambastain valtioista, joiden ”valtiomuoto oli demokraattinen muttei loistelias” tuon ajan oppineiden kreikkalaisten mukaan.[7]

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikin demokratia

Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensi merkinnät demokratian käsitteestä voidaan havaita antiikin Kreikan ajattelijoiden poliittisista ja filosofisista kirjoituksista. Filosofi Platon vertaili demokratiaa, “hallittujen vallan” -järjestelmää vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan valta) ja timokratian järjestelmiin.[8] Vaikka tänään monien mielestä ateenalainen demokratia oli ollut suoran demokratian muoto, alun perin sillä oli kaksi nyky­aikaisesta demo­kratiasta poikkeavaa ominaisuutta: ensinnäkin tavallisten kansalaisten jakaminen (monen valinta) hallitus- ja oikeusvirkoihin,[9] sekä toiseksi kaikkien kansalaisten kokoontuminen. Kaikki miespuoliset Ateenan kansalaiset olivat oikeutettuja puhumaan ja äänestämään kansan­kokouksessa, joka sääti kaupunkivaltion lait, mutta poliittisia oikeuksia ja kansalaisuutta ei annettu naisille, orjille eikä metoikeille. Ateenan 250 000 asukkaasta vain noin 30 000 oli kansalaisia, ja heistäkin ehkä vain 5 000 on saattanut osallistua säännöllisesti yhteen tai useampaan kansankokoukseen. Useimmat Ateenan hallituksen virkamiehistä ja tuomareista määrättiin virkaansa; vain kenraalit (strategokset) ja muutamat muut upseerit valittiin vaaleilla.[10]

Rooma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman tasavallassa järjestettiin vaaleja, ja sielläkin naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta. Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja melkein kaikki korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä.[11]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla käytössä oli monta hallitusmuotoa, jotka edellyttivät yleisiä äänestyksiä. Äänioikeus oli usein rajattu vain pienelle osalle väestöstä. Silloin oli käytössä useita erilaisia vaalimenetelmiä. Toisistaan poikkeavia menetelmiä käyttivät muiden muassa Gopalan vaali Bengalissa, puolalais-liettualainen kansainyhteisö, Allting Islannissa, Italian keskiaikaiset kaupunkivaltiot, Irlannin tuatha-järjestelmä, keskiajan Novgorodin ja Pihkovan tasavaltojen vetše, Skandinavian käräjät, Tirolin ja Sveitsin säätyjen kokoontumiset sekä 1500-luvun Japanin Sakain itsehallinnollisen kauppakaupungin vaalit. Ne olivat kokoontumisia sisältäviä järjestelmiä. Kuitenkin osallistumisoikeus oli usein rajoitettu pienelle väestönosalle, joten nämä voitaisiin pikemminkin luokitella oligarkioiksi. Keskiajalla useimpia alueita hallitsi papisto tai feodaalinen ylimystö.

Englannin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magna Carta rautamusteella pergamentille

Englannissa Magna Carta rajoitti kuninkaan valtaa. De Montfort'n parlamentti vuonna 1265 oli ensimmäinen vaaleilla valittu Englannin parlamentti. Se silti kokoontui vain kuninkaan kutsusta, mikä riippui täysin hänen mieli­vallastaan: tavallisimmin parlamentti kutsuttiin koolle, kun kuningas tarvitsi lisää varoja.

Vuoden 1688 mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 säädettiin Englannin Bill of Rights, joka vahvisti tietyt kansalaisten perus­oikeudet ja lisäsi parlamentin vaikutusvaltaa.[12] Äänioikeus pysyi vieläkin yläluokkaisen vähemmistön erioikeutena, minkä vuoksi vielä vuonna 1780 alle kolme prosenttia[12] väestöstä saattoi äänestää parlamentin vaaleissa. Vaali­oikeus­järjestelmään liittyi historiallisista syistä epä­johdon­mukaisuuksia. Niinpä joillakin vanhoilla, aikojen kuluessa melkein autioituneilla asutuskeskuksilla (ns. lahonneilla kauppaloilla) oli yhä oikeus valita edustaja parlamenttiin, kun taas monilla suuriksikaan kasvaneilla uudemmilla kaupungeilla ei ollut.

Myöhemmin äänioikeutta laajennettiin aste asteelta, parlamentti sai vähitellen lisää valtaa ja lopulta monarkista tuli lähinnä vain valta­kunnan keulakuva.[13]

Irokeesit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokratiaa toteutettiin tietyssä laajuudessa myös Irokeesikonfederaation kaltaisissa ihmisjoukkioissa ja heimoissa. Kuitenkin Irokeesikonfederaatiossa vain tiettyjen klaanien miespuoliset pystyivät olemaan johtajia, ja joitakin klaaneja suljettiin politiikasta pois. Vain vanhimmat naispuoliset samasta klaanista pystyivät valitsemaan ja syrjäyttämään johtajat. Tämä sulki suurimman osan väestöstä ulkopuolelle. Päätöksiä tehtäessä mielenkiintoinen yksityiskohta on se, ettei äänestämällä päätetty enemmistön tuesta, vaan johtajien keskuudessa piti vallita yksimielisyys.[14][15][16] Lukumäärältään tavallisesti 20–50 jäsentä käsittävillä busmannien kaltaisilla ryhmäyhteiskunnilla usein ei ole johtajia ja päätöksenteko perustuu enemmistössä vallitsevaan yksimielisyyteen.

1700- ja 1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka perustajaisät eivät kuvailleetkaan Yhdysvaltoja demokratiaksi, sitä on kuvattu ensimmäiseksi liberaaliksi demokratiaksi sillä perusteella, että sen perustajia yhdisti päättäväisyys rakentaa amerikkalaisuus vapauden ja tasa-arvon periaatteiden varaan.[17] Vuonna 1788 hyväksytty Yhdysvaltain perustuslaki sääti vaaleilla valitun hallituksen ja turvasi kansalaisoikeudet ja -vapaudet. Kuitenkin siirtomaakaudella ennen vuotta 1776 vain aikuiset valkoiset miespuoliset varallisuuden omistajat pystyivät äänestämään; äänioikeutta ei ollut Afrikasta tuoduilla orjilla, vapaillakaan mustilla eikä naisilla. Läntisillä raja­seuduilla demokratiasta tuli elämäntapa laajoin sosiaalisin, taloudellisin sekä poliittisin tasa-arvoin.[18] Sen sijaan raja­seudullakaan ei demokratiaa saavutettu esi­merkiksi Kanadassalähde?, Australiassa tai Venäjällä. Ennen 1840-lukua kaikki varallisuuteen perustuvat ehdot oli poistettu, ja melkein kaikki valkoiset aikuiset miespuoliset kansalaiset saivat ääni­oikeuden. Äänestys­aktiivisuus liittovaltio-, osavaltio- ja paikallistason vaaleissa vaihteli 60 ja 80 prosentin välillä. Järjestelmä asteittaisesti kehittyi jeffersonilaisesta demokratiasta jacksonilaiseen demokratiaan ja pitemmälle. Sisällissodan jälleenrakentamisen (1860-luvun lopulla) aikana vastavapautetuista orjista tuli äänioikeutettuja kansalaisia (koskien miehiä).

Vuonna 1789 vallankumouksellinen Ranska laati ihmisoikeuksien julistuksen, jonka mukaan kaikilla miespuolisilla oli mahdollisuus äänestää kansallis­kokouksen vaaleissa, joskin tämä jäi lyhyt­ikäiseksi.[19]

Liberaalit demokratiat olivat harvassa ja usein lyhytikäisiä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Monet eri kansakunnat ja alueet ovat väittäneet olleensa ensimmäisiä yleisine äänioikeuksineen.

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokratian "aallot"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtymät liberaaliin demokratiaan ovat tapahtuneet perättäisinä “demokratian aaltoina”, vaihtelevasti sotien, vallankumousten, siirtomaavallan purkautumisen ja taloudellisten asianhaarojen seurauksena. Suomessa otettiin käyttöön yleisillä vaaleilla valittu sukupuolia erottelematon yksikamarinen kansaneduskunta vuonna 1906.[20] Tällöin Suomi oli vielä autonominen Venäjän suuriruhtinaskunta, ja suuriruhtinaalla oli veto-oikeus kansaneduskunnan säätämiin lakeihin. Tilanne muuttui oleellisesti vuoden 1917 vallankumouksen yhteydessä, minkä seurauksena Suomesta tuli itsenäinen tasavalta. Ensimmäinen maailmansota sekä Ottomaanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin hajoaminen johtivat uusien kansallisvaltioiden luomiseen Eurooppaan, ja useimmat uusista valtioista olivat ainakin nimellisesti demokraattisia. 1920-luvulla demokratia kukoisti, mutta Suuri lama aiheutti pettymystä ja useimmat Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maat muuttuivat vahvan miehen valloiksi tai diktatuureiksi. Fasismi ja diktatuurit rehottivat natsi-Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä muissakin epä­demo­kraattisiksi kehittyneissä maissa kuten Baltian ja Balkanin maissa, Brasiliassa, Kuubassa, Kiinassa ja Japanissa. Samaan aikaan myös Josif Stalin sai Neuvostoliitossa diktaattorin aseman. Niinpä 1930-luku tunnetaankin “diktaattoreiden aikakautena”.[21]

Läntisessä Euroopassa tämän trendin huippu oli toinen maailmansota. Miehitetyn Saksan läntisten miehitys­vyöhykkeiden, Itävallan, Italian ja Japanin menestyksekäs demokratisointi tarjosi mallin myöhemmälle hallintojärjestelmän vaihtoteorialle. Kuitenkin suurin osa Itä-Euroopasta, muun muassa Neuvostoliiton miehitysvyöhyke Saksassa eli myöhempi Saksan demokraattinen tasavalta, pakotettiin epädemokraattiseen Neuvostoblokkiin. Sotaa seurasi siirtomaavallan purkaminen, ja jälleen useimmilla uusilla itsenäisillä valtioilla oli nimellisesti demokraattiset perustuslait. Toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä useimmilla läntisillä demokraattisilla kansakunnilla oli puitetaloudet ja kehittyneet hyvinvointiyhteiskunnat, jotka heijastelivat niiden äänestäjäkunnan ja puolueiden keskuudessa vallitsevaa yksimielisyyttä. 1950- ja 60-luvuilla talouskasvu oli vahvaa sekä läntisissä että kommunistisissa maissa, mutta myöhemmin se heikkeni valtio­johtoisissa talouksissa. 1960-luvulla suuri osa kansallisvaltioista oli nimellisesti demokratioita, vaikka enemmistö maailman väestöstä eli valtioissa, joissa vaalitulosta vääristeltiin, kuten erityisesti kommunistissa maissa ja entisissä siirto­maissa.

Seuraava demokratisoitumisen aalto toi mukanaan monille kansakunnille huomattavia edistysaskeleita kohti todellista liberaalia demokratiaa. 1970-luvun lopulla Espanja, Portugali (1974) ja 1980-luvun alussa useat muut sotilasdiktatuurit Etelä-Amerikassa (Argentiina vuonna 1983, Bolivia, Uruguay 1984, Brasilia 1985- ja Chile 1990-luvun alussa) palasivat siviilivaltaan. 1980-luvun puoliväliin ja loppuun mennessä tätä esimerkkiä seurasivat Itä- ja Etelä-Aasian kansakunnat. 1980-luvun taloudellinen huonovointisuus yhdessä kommunistisen painostuksen aiheuttaman mielipahan kanssa edisti Kylmän sodan päättymisen merkkinä olevaa Neuvostoliiton romahtamista ja entisen itäblokin maiden demokratisoimista ja liberalisoimista. Maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähimpänä läntistä Eurooppaa olevat uudet demokratiat ovat olleet menestyksekkäimpiä ja ne ovat nykyään Euroopan Unionin jäseniä tai jäsenehdokkaitalähde?. 1990-luvulla liberaali trendi levisi joihinkin Afrikan valtioihin, merkittävimmin Etelä-Afrikkaan. Joihinkin viimeisimpiin liberalisaation yrityksen esimerkkeihin kuuluvat Suharton suistaminen vallasta Indonesian vallankumouksessa 1998, Jugoslavian vallankumous, Georgian ruusuvallankumous, Oranssivallankumuos Ukrainassa, Setrivallankumous Libanonissa ja Tulppaanivallankumous Kirgisiassa.

Tällä hetkellä maailmassa on 121 demokraattista valtiota ja määrä kasvaa edelleen.[22] Onkin spekuloitu, että kasvu saattaisi jatkua tulevaisuudessa siihen pisteeseen saakka, että liberaalidemokraattisista kansallisvaltioista tulee ihmisyhteiskunnan universaali standardimuoto. Tämä ennustus muodostaa Francis Fukuyaman kiistanalaisen “historian loppu” -teorian ytimen. Näitä teorioita arvostelevat pelkäävät liberaali-demokratioiden muuttuvan jälkidemokraattisiksi. Toisaalta taas tätä teoriaa puolustavat korostavat epäliberaalien demokratioiden suurta määrää.

Demokratian kehittäminen 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokratian ongelmakohtia nähtiin 1800-luvun lopulla, jonka jälkeen niitä on pyritty korjaamaan eri linjojen kautta. Tällaisia muutoksia ovat olleet mm. valtion laitoksien riippumattomuuden takaaminen sekä kansanäänestyksen ja kansalaisaloitteiden kehittäminen.[23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Olson, M. (1993). Dictatorship, Democracy, and Development. American Political Science Review, 87(03), 567-576.
  2. Casper, Gretchen, and Claudiu Tufis. 2003. "Correlation Versus Interchangeability: the Limited Robustness of Empirical Finding on Democracy Using Highly Correlated Data Sets." Political Analysis 11: 196-203
  3. History | Official Website of District Court Of India ecourts.gov.in. Viitattu 13.11.2017. (englanniksi)
  4. Dunn, J.: Democracy: the unfinished journey 508 BC – 1993 AD. Oxford University Press, 1994. ISBN 0-19-827934-5. Teoksen verkkoversio.
  5. Aristoteles, Politiikasta, s. 1294b
  6. Platon, Laws (Lait), s. 712e-d
  7. Democracy in Ancient India. Steve Muhlberger, Associate Professor of History, Nipissing University.
  8. Political Analysis in Plato's Republic at the Stanford Encyclopedia of Philosophy
  9. Aristotle Book 6lähde tarkemmin?
  10. http://www.bbc.co.uk/history/ancient/greeks/greekdemocracy_01.shtml
  11. http://annourbis.com/Ancient-Rome/8rome10.html Luettu 10.11.2017.
  12. a b The National Archives | Exhibitions & Learning online | Citizenship | Struggle for democracy
  13. The National Archives | Exhibitions & Learning online | Citizenship | Rise of Parliament
  14. Great Law of Peace Arkistoitu versio
  15. http://www.albany.edu/%7Edr967231/papers/iro.pdf
  16. Rousseau - Mueller: Revisiting the Iroquois League.. University at Albany, 1995. Teoksen verkkoversio.
  17. "...a determination to root the American experiment in the principle of natural freedom and equality". Jacqueline Newmyer, "Present from the start: John Adams and America", Oxonian Review of Books, Osa 2.2. Julkaistu 1. maaliskuuta 2003.
  18. Ray Allen Billington, America's Frontier Heritage (1974) 117–158. ISBN 0826303102
  19. The French Revolution II Arkistoitu versio
  20. Grönvall, Filip (toimittanut): ”Johdanto”, Suomen Suuriruhtinaanmaan vaalilaki ja valtiopäiväjärjestys heinäkuun 20 p:ltä 1906 vaaliviranomaisia, valitsijoita ja edustajia varten, s. 5. Tämän ehdotuksen, jonka mukaan vanhan säätyeduskunnan sijaan astuu yksikamarinen, yleisen, välittömän ja yhtäläisen vaalioikeuden periaatteen mukaan sekä sukupuoleen katsomatta kokoonpantu eduskunta, hyväksyi Keisari ja Suuriruhtinas kaikissa pääkohdissa, minkä jälkeen se esitettiin Valtiosäädyille, jotka sen kesäkuun 1 päivänä 1906 niinikään melkeinpä muutoksetta hyväksyivät.. Helsinki: Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, 1906.
  21. AGE OF DICTATORS: Totalitarianism in the inter-war period (DOC)
  22. Taulukko vuosiotannalta 2001-2002. Freedomhouse.org: Tables and Charts
  23. Demokratian lyhyt historia | UP 1/2013 ulkopolitiikka.fi. Viitattu 15.11.2017.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:History of democracy