The Beatles

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Beatles)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
The Beatles
The Beatles logo.svg
The Beatles vuonna 1964. Vasemmalta oikealle: John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr.
The Beatles vuonna 1964. Vasemmalta oikealle: John Lennon, Paul McCartney, George Harrison ja Ringo Starr.
Tiedot
Toiminnassa 1960–1970
Tyylilaji poprock[1]
psykedeelinen rock[1]
merseybeat[1]
rock and roll[1]
folkrock[1]
Kotipaikka Liverpool, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Jäsenet

John Lennon, laulu, kitara, huuliharppu, koskettimet, 1960–1969
Paul McCartney, laulu, bassokitara, kitara, koskettimet, 1960–1970
George Harrison, laulu, kitara, sitar, 1960–1970
Ringo Starr, rummut, laulu, 1962–1970

Entiset jäsenet

Stuart Sutcliffe, basso, 1960–1961
Pete Best, rummut, 1960–1962

Levy-yhtiö

Apple
EMI

Aiheesta muualla
Kotisivut

The Beatles (englanniksi [ðə ˈbit.lz], mutta suomalaisittain usein [biitles]) oli vuonna 1960 perustettu ja vuonna 1970 hajonnut brittiläinen rockyhtye. Sitä pidetään kaikkien aikojen suosituimpana ja vaikutusvaltaisimpana rockyhtyeenä.[1]

The Beatlesin jäsenet olivat liverpoolilaiset John Lennon (komppikitara, huuliharppu, koskettimet ja laulu), Paul McCartney (bassokitara, kitara, koskettimet ja laulu), George Harrison (soolokitara, sitar ja laulu) ja Ringo Starr (rummut, lyömäsoittimet ja laulu). Lennon ja McCartney, jotka myös sävelsivät suurimman osan yhtyeen tuotannosta olivat pääasiallisimmat solistit. Lennonin ja McCartneyn tekemien kappaleiden tekijöiksi merkittiin sovitusti aina molemmat, vaikka ne olisivat tehdyt suurimmaksi osaksi tai kokonaan yksin.[2]

The Beatles on popmusiikin keskeisimpiä yhtyeitä. Yhtyeessä ilmeni ensimmäistä kertaa rock- ja popyhtyeiden merkittävimmät osatekijät samanaikaisesti. Yhtyeen jäsenet sävelsivät musiikkia itse ja myös esittivät sen sekä studiossa että lavalla.[2] Beatles vakiinnutti The Shadowsin ohella peruskokoonpanon kaksi kitaraa, basso ja rummut. Yhtyeessä ei ollut perinteistä tähtisolistia, vaan yhtyettä seurattiin kokonaisuutena vaikkakin eri jäsenillä oli ihailijoita. Yhtye hyötyi tehokkaasta tiedonvälityksestä, ja oheistuotteet olivat merkittävä osa ihailijakulttuuria. Manageri Brian Epstein loi yhtyeelle tietoisen ulkoisen tyylin ja julkisuuskuvan, muttei puuttunut musiikkiin. Beatlesilla oli suuri vaikutus siihen, että muusikot alkoivat enemmän itse tehdä musiikkiaan ja että popmusiikkia alettiin pitää omana taiteenlajina.

The Beatlesin äänitteiden myynti on arvioiden mukaan ylittänyt miljardin kappaleen rajan,[3] mikä on tehnyt siitä kaupallisesti menestyksekkäimmän yhtyeen. The Beatlesilla on ollut ennätykselliset 20 Billboard-yleissinglelistan ykköshittiä.[4]

The Beatles aloitti uransa soittamalla pääasiassa rock and rollia. Kun yhtye alkoi tehdä levyjä, musiikki muuttui poptyylisemmäksi ja lauluharmonioiden leimaamaksi. Yhtye esitti ensimmäisillä albumeilla sekä omia lauluja että cover-versioita. The Beatles kehittyi ja uudistui musiikillisesti sekä studioteknisesti 1960-luvun puolivälissä. Vuoteen 1966 mennessä yhtye oli siirtynyt pääasiassa psykedeelisen rockiin ja kokeellisempiin sovituksiin, joissa hyödynnettiin studiotekniikan kehitystä. Kuitenkin myös tuolloin melodisuus säilyi ja kappaleet ovat yksittäisiä esityksiä. Psykedeelisen kauden jälkeen yhtye pyrki palaamaan studioteknisesti karsitumpaan ilmaisuun.[2] Myös yhtyeen jäsenten soolourat ovat olleet menestyksekkäitä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatlesin historia alkaa vuodesta 1957, jolloin liverpoolilaiset nuoret John Lennon ja Paul McCartney alkoivat soittaa yhdessä.[5] Lennonin ja McCartneyn yhteinen esikuva oli Elvis Presley.[6][7] Lennon perusti The Quarrymen -nimisen skiffle-yhtyeen, johon McCartney liittyi samana vuonna tehtyään Lennoniin vaikutuksen kitaransoittotaidollaan ja musiikkimaullaan. McCartneyn ystävä George Harrison liittyi yhtyeeseen vuonna 1958, McCartneyn esiteltyä tuolloin 14-vuotiaan Harrisonin Lennonille.[8] Harrison oli myös hullaantunut rock and rollista kuultuaan radiosta Elvis Presleyn kappaleen ”Heartbreak Hotel”.[9] Kolmikon lisäksi yhtyeessä soitteli vaihtuva joukko muitakin muusikoita. Alkuvuonna 1960 yhtyeeseen liittyi basisti Stuart Sutcliffe.[5]

Nimen valinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Quarrymen oli vuoden 1960 alkupuolella ottanut nimekseen The Silver Beetles.[5] Kovakuoriaisia tarkoittava nimi oli Sutcliffen ehdottama, ja se viittasi Buddy Hollyn The Crickets -yhtyeeseen ('heinäsirkat').[10]

Lyhyempi ja lopullinen nimi The Beatles otettiin käyttöön elokuussa 1960.[11] Lennonin keksimällä uudella nimellä viitattiin beatmusiikkiin ja beatkirjallisuuteen.[12] Nimen taustasta Lennon kertoi myöhemmin, että ”näyssä mies ilmestyi heille liekehtivässä piiraassa ja sanoi: tästä päivästä lähtien te olette Beatles A:lla”.[13][14]

Ensimmäinen kiertue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manageri Larry Parnes otti keväällä 1960 koesoiton perusteella The Silver Beetlesin taustabändiksi laulaja Johnny Gentlen kiertueelle Skotlantiin. Rumpaliksi otettiin pikaisesti Tommy Moore, minkä jälkeenkin yhtyeen rumpalit vaihtuivat useasti. Kiertueen jälkeen konserttipromoottori Allan Williams buukkasi Silver Beetlesille kiinnityksiä tanssisaleihin, joissa yhtye esiintyi koko kesän ajan. Myöhemmin kesällä Williamsin Lontoossa tapaama saksalainen promoottori Bruno Koschmider buukkasi yhtyeen soittamaan hampurilaiseen yökerhoonsa.[15]

Esiintymismatkat Hampuriin (1960–1961)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatles lähti loppukesällä 1960 kahdeksi kuukaudeksi soittamaan Hampuriin Saksaan. Rumpaliksi McCartney sai mukaan Pete Bestin. Yhtye esiintyi Hampurin Reeperbahnilla viikko viikon perään iltaisin neljän ja puolen tunnin ajan, mikä teki heistä taitavia esiintyviä muusikoita.[16] Yhtye asusti pahamaineisella punaisten lyhtyjen alueella elokuvateatterin takana olevassa varastossa. He käyttivät pillereitä jaksaakseen soittaa joka ilta kahdeksasta kahteen aamulla.[17]

Yhtyeen ensimmäinen jakso Hampurissa päättyi, kun viranomaisille paljastui, että Harrison oli alaikäinen ja kun McCartney vahingossa aloitti pienen tulipalon.[16]

Palattuaan Liverpooliin The Beatles esiintyi The Cavern Clubilla. Vuoden 1961 puolivälissä he palasivat Hampuriin, jossa he soittivat Top Ten Clubilla vuorotellen Tony Sheridanin kanssa. Tämän toisen Hampurin-vierailunsa aikana The Beatles teki ensilevytyksensä, kun se esiintyi Tony Sheridanin taustalla singlellä ”My Bonnie Lies over the Ocean / When the Saints Go Marching In”. Yhtye levytti myös nimellä ”Beat Brothers” kappaleet ”Ain’t She Sweet” ja ”Cry for a Shadow”, mutta näitä levytyksiä ei julkaistu. Tämän jälkeen yhtye palasi jälleen Liverpooliin.[18]

Stuart Sutcliffe oli muusikkona epävarma, eikä hän kehittynyt muun yhtyeen tavoin. Kun Beatles palasi lopullisesti Liverpooliin, Sutcliffe jäi Hampuriin ja halusi ryhtyä taidemaalariksi. McCartney siirtyi yhtyeen basistiksi. Sutcliffe kuoli jo vuonna 1962 aivoverenvuotoon.[19]

Hampurin-vuosinaan Beatles omaksui Hampurin taideopiskelijoilta ja Sutcliffen tyttöystävältä, valokuvaaja Astrid Kirchherriltä tyylikseen nahkatakit, bootsit ja moppitukat.[20] He tutustuivat myös taiteilija Klaus Voormanniin, joka suunnitteli ja piirsi heille myöhemmin levynkansia.[21] Syksyllä 1960 Beatlesit tutustuivat Hampurissa myös tulevaan rumpaliinsa Ringo Starriin, joka soitti kaupungissa silloisen yhtyeensä Rory Storm and the Hurricanesin kanssa.[22]

Levytyssopimus ja kokoonpanon vakiintuminen (1962)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liverpooliin palattuaan Beatles sai pian managerikseen Brian Epsteinin, joka hoiti kaupungissa äitinsä musiikkikauppaa. Epstein kiinnostui yhtyeestä, kun yhä useammat teinitytöt olivat käyneet Epsteinin liikkeessä kysymässä Beatlesin Hampurissa Tony Sheridanin taustayhtyeenä levyttämää ”My Bonnie” -singleä. Hän kävi katsomassa yhtyettä The Cavern Clubissa, jossa se esiintyi lähes 300 kertaa, ihastui ja ryhtyi yhtyeen manageriksi. Epstein suunnitteli The Beatlesille uuden imagon, josta heidät parhaiten tunnetaan: puhdas rocktyyli nahkatakkeineen vaihtui pukuihin.[23]

Epstein ryhtyi etsimään Lontoossa Beatlesille levytyssopimusta, saaden kuitenkin useilta yhtiöiltä kielteisiä vastauksia. Esimerkiksi Decca Records -yhtiön edustaja Dick Rowe torjui yhtyeen sillä perusteella, että ”kitarayhtyeet ovat jo menossa pois muodista”.[24] EMI:n tytäryhtiö Parlophone Records teki heidän kanssaan sopimuksen, aluksi vain neljästä kappaleesta ja yhdestä vuodesta. Parlophonen johtaja George Martin piti Beatlesista niin musiikillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla, ja hänestä tuli yhtyeen tuottaja.[25]

Martin ei pitänyt Pete Bestiä tarpeeksi kyvykkäänä rumpalina The Beatlesille, joten hän päätti, että ensimmäisessä levytyksessä käytettäisiin Bestin sijaan kokenutta studiomuusikkoa. Tällöin Lennon, McCartney ja Harrison päättivät erottaa Bestin Beatlesista. Erottamisesta kertomisen he antoivat Epsteinin tehtäväksi. Erotuspäätös yllätti sekä Bestin itsensä, Epsteinin että myös Martinin.[26] Hänen tilalleen otettiin elokuussa 1962 Ringo Starr (oikealta nimeltään Richard Starkey), joka oli jo saavuttanut Liverpoolissa mainetta ja oli tuttu Beatlesin jäsenille Hampurista. Liityttyään yhtyeeseen Starr ajoi partansa ja leikkasi tukkansa muiden beatlejen tyyliseksi.[27] Starrin valintaan vaikuttivat sekä soittotaito että persoona.[28][29]

Suurmenestyksen ensimmäiset vuodet (1962–1963)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatles Ruotsissa lokakuussa 1963. Kuvassa myös Lill-Babs.

The Beatlesin ensimmäinen single oli ”Love Me Do / P.S. I Love You”, joka julkaistiin lokakuussa 1962. Starr ei soittanut vielä tällä levytyksellä. Single nousi Britannian listan sijalle 17. Kun tuottaja George Martin kuuli yhtyeen toiseksi singleksi tarkoitetun kappaleen ”Please Please Me”, hän ennusti sen nousevan listaykköseksi. Näin tapahtuikin maaliskuussa 1963. Singleä seurasi albumi Please Please Me, joka perustui Beatlesin konserttirepertuaariin. Se oli sekoitus Lennonin ja McCartneyn omia kappaleita sekä lainakappaleita. Yhtye alkoi saada paljon näkyvyyttä radiossa ja televisiossa. Kolmas single, ”From Me to You” nousi niin ikään listaykköseksi. Sitäkin suositummaksi nousi single ”She Loves You”, joka pysytteli listaykkösenä yli kahden kuukauden ajan.[27]

Melody Maker -lehden syyskuussa 1963 tekemä kysely paljasti The Beatlesin jo Britannian suosituimmaksi popyhtyeeksi. Brittimedia oli täynnä yhtyeen jäsenten haastatteluja ja siitä kertovia artikkeleita, ja Britanniassa oli alettu puhua jo "beatlemaniasta". Myös yhtyeen toinen albumi With the Beatles ja siltä otettu single ”I Want to Hold Your Hand” nousivat listakärkeen. Tällöin The Beatlesilla oli samanaikaisesti seitsemän singleä Britannian top-20-listalla.[27]

Beatles teki ensimmäisen varsinaisen ulkomaankiertueensa lokakuussa 1963 Ruotsiin ja esiintyi kuudella paikkakunnalla. Kiertue vaikutti keskeisesti uudenlaisten popyhtyeiden syntyyn eri puolilla maata.[30]

Amerikan valloitus, elokuvat ja maailmankiertue (1964–1965)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ed Sullivanin televisio-ohjelma helmikuussa 1964 toi The Beatlesin ensi kertaa amerikkalaisten olohuoneisiin.

The Beatles ei ollut saavuttanut Yhdysvalloissa vielä vuonna 1963 juurikaan suosiota. Yksikään heidän kolmesta ensimmäisestä singlestään ei ollut noussut siellä top-100-listalle. Marraskuussa 1963 manageri Epstein lensi New Yorkiin ja sai Capitol Recordsin julkaisemaan Beatlesin singlen ”I Want to Hold Your Hand” Yhdysvalloissa. Single julkaistiin joulukuussa 1963 ja se alkoi heti saada soittoaikaa. Merkittävä television musiikkiohjelman juontaja Ed Sullivan buukkasi yhtyeen kahteen ohjelmaansa helmikuuksi 1964, ja kun The Beatles saapui New Yorkiin, heidän singlensä oli jo noussut Yhdysvaltain listaykköseksi ja yhtyeestä oli tullut suursuosittu. Ed Sullivan Show’ssa heidän esiintymistään katseli 70 miljoonaa amerikkalaista. Keväällä 1964 yhtyeen kappaleet hallitsivat jo täydellisesti Yhdysvaltain singlelistan kärkeä.[31]

Beatlesin ensimmäinen elokuva oli Yeah! Yeah! Tässä tulemme!, joka julkaistiin kesällä 1964. Elokuva oli suuri yleisömenestys, kuten myös seuraavana vuonna julkaistu Apua!.[32] Elokuvissa kuullaan musiikkia albumeilta A Hard Day’s Night (1964) ja Help! (1965). Niiden välissä yhtye julkaisi albumin Beatles for Sale (1964).

Yhtye lähti kesäkuussa 1964 maailmankiertueelle, joka alkoi kesäkuussa 1964 Kööpenhaminasta ja jatkui Alankomaihin, Hongkongiin, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.[33] Yhtyettä vastassa oli kaikkialla hysteerisiä fanijoukkoja, jotka pyrkivät niin lähelle idoleitaan että yhtye joutui pakenemaan konserteistaan panssaroiduissa autoissa.[32] Eurooppaan palattuaan yhtye esiintyi vielä heinäkuussa 1964 Johanneshovin jäästadionilla, Tukholmassa.[34]

The Beatles ei yrityksistä huolimatta koskaan esiintynyt Suomessa. Vuonna 1963 ennen suurimman suosion alkua Beatlesia tarjottiin esiintymään Suomeen, mistä paikalliset keikkajärjestäjät kuitenkin kieltäytyivät, koska pitivät palkkiopyyntöä kohtuuttomana.[35] Vuonna 1965 yhtyeelle kaavailtiin konserttia Hyvinkäälle, minne se olisikin tullut soittamaan, mutta aikataulusyistä johtuen konserttijärjestäjät joutuivat vetäytymään.[36]

Kun yhtye oli esiintynyt Tukholmassa heinäkuussa 1964, paikalla ollut Suomen Kuvalehden toimittaja raportoi tunnelmista: ”Heti ensimmäisestä kitaran vongahduksesta syntyy kiihko. Tytöt puristavat kouristuksenomaisesti polviaan ja kirkuvat. Muutamassa minuutissa katse muuttuu lasimaiseksi, tuijottavaksi. Siellä täällä hypähtelee tyttö pystyyn, kirkaisee, putoaa takaisin. Ohitseni suhahtaa mies lääkintälaukun kanssa ja kauempana syntyy pieni kasa ihmisiä. Hetken virvoittelun jälkeen pystyy neito jatkamaan nautintoaan. – – – Entä musiikki? Olen pahoillani, mutta emme kuulleet sitä.” Toimittajan mukaan soitto ja laulu jäivät yleisön äänten alle ja yleisölle riitti pelkkä Beatles-poikien näkeminen.[37]

Siirtyminen kokeellisempaan musiikkiin (1965–1967)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1965 aikana Paul McCartneyn ja John Lennonin erot lauluntekijöinä alkoivat näkyä heidän musiikissaan. McCartney oli musiikillisesti konservatiivinen, sentimentaalinen ja miellyttämishaluinen siinä kuin Lennon oli kapinallinen, kyyninen ja sanallisesti lahjakas. Kumpikin oli kuitenkin poikkeuksellisen luova, minkä seurauksena The Beatlesin musiikki alkoi ottaa uusia suuntia. Yhtye alkoi vuonna 1965 tehdä erilaisia kokeiluja, jollaisia ei rockmusiikissa aiemmin ollut nähty. McCartneyn keväällä 1965 tekemän balladin ”Yesterday” levytyksessä käytettiin tuottaja George Martinin ehdotuksesta jousikvartettoa. Kappaleesta tuli listaykkönen ja myöhemmin yhtyeen eniten versioitu laulu. Yhtyeen kokeilunhalu kasvoi, ja vuoden 1965 lopulla julkaistulla Rubber Soul -albumilla se aloitti erkaantumisen alkuvuosiensa tyylistä. Lennon vakavoitui ja alkoi ottaa sanoituksiinsa vaikutteita Bob Dylanin sanoituksista. George Harrison toi albumille intialaisen sitar-kielisoittimen, jonka uudenlainen äänensävy kuuluu kappaleessa ”Norwegian Wood”. Yhtye alkoi tehdä kokeiluja myös musiikkinsa rakenteen kanssa. Albumi äänitettiin neljälle raidalle aiempien albumien kahden raidan sijaan, minkä ansiosta kappaleet voitiin rakentaa vapaammin taso tasolta. Luovaan työhön osallistuivat niin yhtyeen kolme lauluntekijää kuin tuottaja Martinkin, jonka tehtävä oli hioa ideat lopulliseen muotoonsa. Yhtyeen uudistuminen näkyi myös psykedeliaa ennakoivassa hiukan surrealistisessa albuminkannessa.[38]

The Beatlesin levytysten näin muuttuessa aiempaa vaativammiksi yhtye alkoi käyttää aiempaa enemmän aikaa studiossa. Täyttääkseen albumien välisen pidentyneen ajan Yhdysvalloissa julkaistiin Rubber Soulin jälkeen kokoelma-albumi Yesterday and Today.[39]

26. lokakuuta 1965 yhtyeen jäsenet saivat Englannin kuningattarelta MBE-kunniamerkit.[11]

Tuottaja George Martinilla oli tärkeä osa The Beatlesin musiikillisissa kokeiluissa. Kuvassa The Beatles ja Martin studiossa vuonna 1966.

Helmikuussa 1966 Lennon antoi haastattelussa kohua herättäneen lausunnon, jossa hän kertoi The Beatlesin olevan suositumpia kuin Jeesus. Tämän seurauksena yli 30 amerikkalaista radioasemaa lopetti yhtyeen kappaleiden soittamisen. Lennonin pyydettyä anteeksi kohu laantui. Kesällä 1966 The Beatles teki jälleen Amerikan-kiertueen.[40] Konserteista oli kuitenkin tullut yhtyeelle kärsimystä, etenkin George Harrisonille. Yhtyeen musiikki peittyi yleisön kirkumisen alle, eivätkä edes soittajat kuulleet toisiaan. Jäsenet olivat myös kyllästyneet soittamaan samoja vanhoja kappaleita uudelleen joka päivä, sillä uusia, edistyneempiä studiossa tehtyjä kappaleita oli vaikea esittää lavalla. Viimeisellä Yhdysvaltain-kiertueella esiintyi myös suuria järjestyshäiriöitä. Kiertueen päätöskonsertti 29. elokuuta 1966 San Franciscon Candlestick Parkissa olikin jäävä yhtyeen viimeiseksi konsertiksi.[41]

The Beatlesin kokeellisen musiikillisen vaiheen toinen albumi Revolver julkaistiin elokuussa 1966. Albumilla oli jälleen Harrisonin intialaisia vaikutteita ja kokeiluja rockille epätavallisilla soittimilla. Kokeellisessa kappaleessa ”Tomorrow Never Knows” on sekoitettuja ja takaperin soitettuja äänikatkelmia. Kappale ”Yellow Submarine” sisälsi huumeisiin viittaavan kaksoismerkityksen ja psykedeelisen rockin elementtejä.[42]

Joulukuussa 1966 The Beatles kokoontui jälleen studioon ja alkoi äänittää seuraavaa albumiaan. Ensin äänitetyt kappaleet ”Penny Lane” ja ”Strawberry Fields Forever” julkaistiin singlenä helmikuussa 1967, eikä niitä laitettu albumille. ”Penny Lane” on McCartneyn nostalginen katsaus Liverpooliin, ja ”Strawberry Field Forever” on Lennonin tekemä hyvin surrealistinen ja kokeileva kappale.[43]

Kesäkuussa 1967 julkaistua, McCartneyn pitkälti ideoimaa Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumia pidetään rockmusiikin yhtenä merkittävimmistä albumeista. Konseptialbumi sisältää useita hyvin kokeellisia kappaleita, joissa kuuluvat yhtyeen lisääntynyt kokeilunhalu ja LSD-vaikutteet.[44]

The Beatles Magical Mystery Tour -elokuvan kuvauksissa.

Kesällä 1967 The Beatles esiintyi satelliitin välityksellä kansainvälisessä televisio-ohjelmassa Our World, jossa se esitti uuden kappaleensa ”All You Need Is Love”. Sitä seurasi McCartneyn ideasta syntynyt taiteilijoiden bussikiertue ja sen pohjalta tehty elokuva Magical Mystery Tour. Sen jälkeen yhtye julkaisi samannimisen tupla-EP-levyn (Pohjois-Amerikassa LP-levyn), jolla on joitain merkittäviä uusia kappaleita.[45]

Yhtyeen jäsenet kiinnostuivat intialaisesta henkisyydestä ja viettivät elokuussa 1967 aikaa Walesissa sijainneessa intialaisen gurun Maharishi Mahesh Yogin retriitissä.[46] Elokuussa 1967 Beatlesin manageri Brian Epstein kuoli unilääkkeiden yliannostukseen. Epsteinin kuoleman jälkeen yhtyeen talouden hoito ja liikeideat epäonnistuivat. Myös juoksevien asioiden hoito ja järjestely sekä Epsteinin seuraajan etsintä nostivat jännitteitä yhtyeen sisällä ajaen jäseniä erilleen kasvavien taiteellisten erimielisyyksien lisäksi.[47]

”Valkoinen tupla” – yhteishenki rakoilee (1968–1969)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1968 yhtyeen neljä jäsentä matkustivat Intiaan Rishikeshiin Maharishin retriittiin. Näihin aikoihin Lennon alkoi seurustella tiiviisti japanilaisen taiteilijan Yoko Onon kanssa, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa. Lennon otti Onon mukaan myös studioon, mikä aiheutti kitkaa yhtyeen sisällä.[48]

The Beatlesin seuraavalla albumilla ei ollut nimeä, ja sen kannet olivat valkoiset. Tupla-albumi tunnetaan nimillä The Beatles ja White Album (’Valkoinen tupla’). Tämä albumi ei ole yhtä kokeileva kuin yhtyeen edelliset albumit, mutta se sisältää hyvin monentyyppistä musiikkia perusrockista ja vanhanaikaisesta popista humoristisiin lauluihin, surrealistisiin sanoituksiin ja erikoisiin äänikokeiluihin. Albumi on samalla osoitus yhtyeen lauluntekijöiden polkujen lopullisesta erkaantumisesta. Levytyssessiot olivat riitaisia ja Lennonin ja McCartneyn egojen taistelua. Avantgardehenkistä musiikkia tehnyt Lennon ilmaisi tyytymättömyytensä McCartneyn ”sentimentaaliseen, latteaan ja ylikaupalliseen” tyyliin. Harrisonilta mukana oli peräti neljä kappaletta. Levytysten ongelmista huolimatta albumi nousi listaykköseksi yhdeksän viikon ajaksi. Erillisenä singlenä julkaistu seitsenminuuttinen kappale ”Hey Jude” nousi Beatlesin historian myydyimmäksi singleksi.[49]

Vuonna 1968 julkaistiin Beatlesin jäsenistä ja musiikista tehty animaatioelokuva Keltainen sukellusvene. Harrison julkaisi sooloalbumin Wonderwall Music. Lennon julkaisi Yoko Onon kanssa albumin Two Virgins, samalla jatkaen yhtyeestään erkaantumista. Epsteinin kuoleman jälkeen yhtye tarvitsi uuden managerin, ja McCartneyn vastustuksesta huolimatta uudeksi manageriksi palkattiin newyorkilainen Allen Klein. Talvella 1969 yhtye yritti äänittää uutta albumia studiossa, mutta epämukavissa olosuhteissa ja riitojensa vaivaamana yhtye ei saanut paljon aikaan ja hyllytti projektin.[50] Ainoastaan kappale ”Get Back” julkaistiin singlenä.

Viimeisen kerran The Beatles nähtiin esiintymässä 30. tammikuuta 1969, jolloin yhtye nousi levy-yhtiö Applen talon katolle soittamaan ilmaisen konsertin. Ensimmäisenä esitettiin ”Get Back”, joka soitettiin kahteen kertaan ja siihen palattiin vielä 42-minuuttisen setin lopuksi. Kaikkiaan katolla soitettiin seitsemän kappaletta sekä hupailumielessä esitettyjä välisoittoja.[51]

Viimeinen albumi ja hajoaminen (1969–1970)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1969 The Beatles kokoontui vielä kerran studioon ja äänitti joutsenlaulunsa, albumin Abbey Road. Albumi muistetaan muun muassa George Harrisonin kappaleista ”Something” ja ”Here Comes the Sun”, joita pidetään osoituksena Harrisonin noususta McCartneyn ja Lennonin rinnalle tasaveroisena lauluntekijänä. Albumin erikoisuus on sen B-puolen sikermä, johon on yhdistetty useita hyvin erityyppisiä laulunpätkiä. Yhtyeen sisäisistä riidoista huolimatta Abbey Road nousi myynti- ja arvostelumenestykseksi, ja se on The Beatlesin myydyin albumi.[52]

Vuoden 1969 lopulla suurta mediahuomiota sai väite, jonka mukaan McCartney olisi kuollut, ja todisteet olisi löydettävissä yhtyeen sanoituksista ja albuminkansista. McCartney oli elossa, mutta The Beatles oli käytännössä jo lopettanut toimintansa. Lennon ja Ono kiersivät maailmaa järjestäen erilaisia rauhantempauksia, ja Harrison valmisteli sooloalbumiaan. Huhtikuussa 1970 edellisen vuoden talven äänityssessioista julkaistiin albumi Let It Be ja samanniminen dokumenttielokuva.[53] Vähän ennen albumin julkaisua McCartney ilmoitti 10. huhtikuuta 1970 lehdistötiedotteessa jättävänsä Beatlesin. Ilmoitus tuli muille jäsenille yllätyksenä. Jo edellisen vuoden joulukuussa Lennon oli kertonut jättävänsä yhtyeen, mutta kommentti ei ollut päätynyt julkisuuteen.[54]

Beatlesin hajoamisen syistä on erilaisia näkemyksiä. Merkittävimpänä syynä on pidetty manageri Brian Epsteinin kuolemaa vuonna 1967. Epsteinin kerrotaan olleen yhtyeen jäsenille hyvin tärkeä.[55] Yhtye oli kadottanut suuntansa. Lennon erakoitui hetkeksi ja keskittyi myöhemmin uuteen suhteeseensa. Lennonin on toisinaan katsottu menettäneen johtavan otteensa liiallisten huumekokeilujen johdosta vuodesta 1966 alkaen, vaikka ne ensin vaikuttivatkin luovuuteen positiivisesti.[2] Lennon oli vuonna 1968 alkanut seurustella japanilaissyntyisen taiteilija Yoko Onon kanssa. Vuonna 1968 Ono ja Lennon tekivät Two Virgins -albumin nauhoituksen, minkä jälkeen Lennon päätti erota vaimostaan Cynthiasta. Tämän jälkeen Ono alkoi jatkuvasti pyrkiä Lennonin mukaan studiolle, mihin McCartneyn kerrotaan suivaantuneen. Aikaisemmin yhtye oli työskennellyt nelistään, mutta nyt myös Ono oli mukana ja pyrki vaikuttamaan sävellyksiin. McCartney pyrki ottamaan ohjat käsiinsä, mikä aiheutti ristiriitoja. Uuden managerin valintaan vuonna 1969 liittyi erimielisyyttä. McCartney kannatti appeansa Lee Eastmania, kun taas muut kannattivat Allen Kleinia, joka valittiinkin manageriksi.[56]

Hajoamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beatlesin hajottua virallisesti keväällä 1970 kaikki jäsenet jatkoivat omilla soolourillaan. Lennon julkaisi ensin albumin, jonka hän oli tehnyt Yoko Onon kanssa, ja McCartney perusti Wings-yhtyeen, joka saavutti runsaasti menestystä 1970-luvulla. Häiriintynyt fani Mark David Chapman ampui John Lennonin vuonna 1980 New Yorkissa. Jäljellejääneistä beatleista aktiivisimmin musiikkia on sen jälkeen julkaissut McCartney, mutta myös Harrison ja Starr jatkoivat yhä musiikin tekemistä ja esiintymistä.[5]

Beatles nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1988. Sen jälkeen jokainen beatle on vuorollaan nimetty kyseiseen kunniagalleriaan myös sooloartistina.[5]

Vuosina 1995–1996 julkaistiin The Beatles Anthology -kokoelmasarja, johon sisältyi kuusi CD-levyä ja 10-tuntinen videodokumentti. Kokoelmassa on kaksi uutta laulua, kun jäljellä olleet beatlet lisäsivät Lennonin aikoinaan äänittämän kahteen demonauhaan päälle omat osuutensa. Vuonna 2000 julkaistiin kokoelma yhtyeen ykkössingleistä ja vuonna 2009 uudelleenmasteroidut versiot yhtyeen koko tuotannosta.[5]

Ringo Starr ja Paul McCartney ovat ainoat elossa olevat Beatlesin jäsenet. Kuvassa kaksikko vuonna 2009.

George Harrison kuoli syöpään vuonna 2001.[5] Starr ja McCartney esiintyvät edelleen toisinaan yhdessä, kuten kesällä 2019 McCartneyn Pohjois-Amerikan kiertueen päätöskonsertissa.[57] He ovat konsertoineet erikseen omine yhtyeineen muutaman kerran myös Suomessa. 2000-luvun konserteissaan McCartney on esittänyt paljon Beatlesille tekemiään kappaleita.[58] Myös Starrin konserteissa on kuultu Beatles-kappaleita.[59] Pete Best oli Parikkalassa vuosittain järjestettävän Kovan Päivän Ilta -tapahtuman pääesiintyjänä vuonna 1999.[60]

Musiikin analyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyli ja vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beatlesin alkuaikojen levytykset olivat poprockmusiikkia. Sen soittimina oli kaksi sähkökitaraa, basso ja rummut. Leimaa-antava piirre olivat kaksi- ja kolmiääniset lauluharmoniat. Musiikin vaikutteet tulivat pääasiassa Yhdysvalloista rock and rollista ja rhythm and bluesista, joista yhtye teki cover-versioita. Selkeää blues-musiikkia yhtye ei levyttänyt.[2] Yhtye levytti myös versioitaan joidenkin tyttöyhtyeiden lauluista. Muita yhtyeen vaikutteita olivat vanhat musikaalisävellykset sekä viihdemusiikki, joista yhtye teki myös versiota.[61] Ne tulivat yhtyeen lavaohjelmistoon osaksi Hampurin-aikojen pitkien esiintymisten täyttämiseksi ja monipuolistamiseksi. Vaikutteet tulivat myös osittain yhtyeen omiin sävellyksiin, ja esimerkiksi ”Please Please Me” oli alkujaan Roy Orbisonilta vaikutteita saanut balladi, jonka yhtye sovitti George Martinin kehotuksesta uudelleen.[62]

Laulujen tekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs Beatlesin merkittäviä vaikutuksia popmusiikkiin yleisemmin oli, että yhtyeen jäsenet sävelsivät itse merkittävän osan levyttämistään kappaleista ja etenkin singlet, jotka 1960-luvun alussa olivat keskeinen osa levytyksiä ja niiden myyntiä.[63] John Lennonilla ja Paul McCartneylla oli tapana esitellä tekemänsä laulut toisilleen ja ottaa huomioon toisen tekemät muutosehdotukset.[2] Sävellykset merkittiin sovitusti kummankin nimiin ("Lennon–McCartney"), vaikka molemmat sävelsivät kappaleita myös yksin.[64] Yhtyeen omien laulujen osuus albumeilla kasvoi alkuajoista nopeasti, ja kolmas albumi A Hard Day’s Night sisälsi pelkästään Lennonin ja McCartneyn sävellyksiä.[65]

Vuoden 1963 albumilla With the Beatles on ensimmäinen George Harrisonilta julkaistu kappale, ”Don’t Bother Me”. Vuodesta 1965 alkaen yhtyeen albumeilla on yhdestä neljään Harrisonin tekemää kappaletta.[66]

Ringo Starr on merkitty ainoaksi tekijäksi kahteen Beatlesin julkaisemaan kappaleeseen: "Don't Pass Me By" (The Beatles, 1968) ja "Octopus’s Garden" (Abbey Road, 1969).[67]

Tahtilajit ja rytmi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatles nousi rockmusiikin suureksi uudistajaksi. Yhtye alkoi etenkin vuoden 1965 jälkeen tuoda rytmeihinsä, melodioihinsa ja harmonioihinsa elementtejä, joita ei rockmusiikissa heitä ennen ollut käytetty.[68]

Rockissa oli 1960-luvun alkuun saakka käytetty 4/4-tahtilajia ja 12-tahtista blueskaavaa, ja kappaleet olivat yleensä keski- tai nopeatempoisia ja rytmissä käytettiin takapotkua. Joissain kappaleissaan Beatles lisäsi 4/4-tahtien väliin 2/4-tahteja. Kappaleessa ”Revolution” 2/4-tahti esiintyy kahden 4/4-tahdin jälkeen, ja kappaleessa ”Golden Slumbers” se esiintyy seitsemän 4/4-tahdin jälkeen.[69]

Valssissa yleistä 3/4-tahtia Beatles käytti kappaleessa ”Lucy in the Sky with Diamonds”, jossa se vuorottelee 4/4-tahtilajin kanssa. Kappale ”She’s Leaving Home” on kokonaan 3/4-tahtilajissa. Myös kappaleessa ”Back in the U.S.S.R.” 3/4-tahtilaji esiintyy ohimennen. Kappaleen ”Blackbird” intro alkaa 3/4-tahdilla, ja myöhemmin seuraa 6/4-tahteja, jotka vuorottelevat 4/4-tahtien kanssa. Myös kappaleen kertosäkeessä nämä kolme tahtilajia vuorottelevat. Kappaleen ”All You Need Is Love” säkeessä, jossa lauletaan ”love, love, love” vuorottelevat 4/4- ja 3/4-tahtilajit.[69]

Yhtye kokeili muutaman kerran myös 5/4-tahtia, kuten kappaleen ”Good Morning, Good Morning” ensimmäisissä säkeissä. Sitä seuraavat 3/4- ja 4/4-tahtiset säkeet, kunnes kertosäe pitäytyy 4/4-tahdissa.[69]Strawberry Fields Forever” vaihtelee tahtilajeissa 4/4, 2/4, 6/8 ja 9/8.[69]

Jotkin Beatlesin rock-kappaleet ovat rockille epätavallisen hitaassa tempossa, kuten ”Come Together”, jossa on vain 80 iskua minuutissa.[69]

Melodiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moni The Beatlesin kappale yhtyeen uran varhaisvaiheista sen loppuvaiheisiin asti muistetaan tarttuvasta ja vetoavasta melodiastaan. Eräitä tunnettuja esimerkkejä erityisen lyyrisistä melodioista ovat kappaleet ”Yesterday”, ”Michelle” ja ”Something”. Tarttuvia melodioita puolestaan on esimerkiksi kappaleissa ”Hey Jude” ja ”Yellow Submarine”. Beatlesin kappaleiden melodista vetovoimaa todistaa se, kuinka valtava määrä niistä on tehty coverversioita.[70]

Lennonin ja McCartneyn kirjoittamat melodiat erosivat selkeästi toisistaan. Lennonin melodioissa oli tyypillisesti vain vähän nousuja ja laskuja, ja toistuvia säveliä oli runsaasti. McCartneyn melodiat sen sijaan liikkuivat energisesti ylös ja alas, usein laajemmin kuin yhden oktaavin alueella.[71]

Sointukulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatles ei juurikaan käyttänyt sen ajan rockissa yleistä 12 tahdin blueskaavaa ja popissa yleistä I-vi-IV-V-sointukulkua. Beatlesin lauluissa onkin runsaasti epätavallisia ja yllättäviä sointukulkuja, mikä antaa yhtyeen musiikille omaleimaista luonnetta. Soinnutukseltaan erityisen epätavallisia kappaleita ovat esimerkiksi ”Penny Lane”, ”Strawberry Fields Forever”, ”Being for the Benefit of Mr. Kite!” ja ”Back in the U.S.S.R.” Duurin ja mollin vaihtelua esiintyy esimerkiksi kappaleissa ”Come Together”, ”She Loves You” ja ”Can’t Buy Me Love”.[72]

Blueskaava The Beatlesin tuotannossa esiintyy esimerkiksi kappalessa ”Yer Blues”, joskin hiukan muunneltuna.[73]

Kappaleessa ”Eleanor Rigby” on harvinainen doorinen harmonia.[74]

Sointiväri, soittimet ja ääniefektit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvaiheissaan Beatlesin soinnin muodostivat laulu, kolme kitaraa ja rummut. Laulajista etenkin Paul McCartneylla oli kyky vaihdella omaa äänenväriään lyyrisestä (”Yesterday”) karjuvaan (”Why Don’t We Do It in the Road?”. Kappaleessa ”Golden Slumbers” hän laulaa aluksi pehmeästi mutta siirtyy sitten karkeampaan laulutapaan palatakseen lopussa jälleen pehmeään lauluun.[75]

Joissain Beatlesin äänityksissä he käyttivät kitarassa tietoisesti akustista kiertoa.[75]

Ajan myötä yhtye alkoi käyttää levytyksissään muitakin soittimia kuin kitaroita ja rumpuja. Kappaleessa ”Yesterday” käytetään jousikvartettoa ja kappaleessa ”Eleanor Rigby” jousioktettoa. Muita rockissa epätavallisia soittimia olivat huilu, cembalo, piccolo (”Penny Lane”), vaskipuhaltimet, vaskipuhallinryhmä (”Yellow Submarine”), klarinetti, sitar (”Norwegian Wood”) sekä urut ja bassoharmonikka (”Being for the Benefit of Mr. Kite!”). Kappaleessa ”Strawberry Fields Forever” käytetään useita epätavallisia soittimia, ja kappaleessa ”A Day in the Life” soittaa taustalla kokonainen sinfoniaorkesteri. Joissain George Harrisonin tekemissä kappaleissa esiintyy sitarin lisäksi myös muita intialaisia soittimia, kuten tabla ja dilruba. Ääniefektejä käytetään esimerkiksi kappaleissa ”Back in the U.S.S.R.” (suihkukone), ”Yellow Submarine”, ”Good Morning, Good Morning” ja ”A Day in the Life”. Ääninauhan pätkien yhdistelemistä on käytetty esimerkiksk kappaleissa ”In My Life”, ”Strawberry Fields Forever”, ”Being for the Benefit of Mr. Kite!” ja ”Tomorrow Never Knows”. Väärinpäin soitettuja musiikkipätkiä on käytetty kappaleessa ”Tomorrow Never Knows” ja äänimontaasia kappaleessa ”Revolution 9”.[75]

Erityisesti albumin Revolver (1966) lähes jokaisella kappaleella on epätavallisia soitinvalintoja tai ääniefektejä.[75] Tälle albumille Beatles sai uuden studioteknikon, Geoff Emerickin, joka toteutti yhtyeen ideoita ajan studiotekniikan mahdollistamin keinoin. Lennon ja Harrison olivat tutustuneet LSD:hen, ja huumeella oli heti suuri vaikutus heidän musiikkiinsa. Erityisesti Lennonin kokeellinen ”Tomorrow Never Knows” oli tehty kuvaamaan LSD:n vaikutuksia niin sanoituksiltaan kuin musiikiltaankin. Kappale perustuu yhteen sointuun, laulua käsiteltiin Leslie-kaiuttimilla ja äänimaailma perustui nauhasilmukoihin.[76]

Muoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beatlesit hylkäsivät useassa kappaleessaan rocklaulujen kaavan, jossa kappaleen osat seurasivat toisiaan tietyssä järjestyksessä ja kappale oli noin kaksi ja puoli minuuttia pitkä. Jotkin heidän kappaleistaan olivat yli neljä minuuttia pitkiä, pisimpinä ”Hey Jude” (7 minuuttia), ”I Want You (She’s So Heavy)” (7,5 minuuttia) ja ”Revolution 9” (8 minuuttia). Näistä kaksi ensimmäistä ovat hyvin toisteisia, mutta esimerkiksi kappale ”A Day in the Life” on pitkä, koska siihen on yhdistetty eri musiikkipätkiä. Kappale on rakenteeltaan muutenkin hyvin epätavallinen. Epätavallinen on myös albumin Abbey Road päättävä, useasta kappaleesta koostuva sikermä.[77]

Koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beatlesin kappaleet ovat yleensä homofonisia, eli niissä on melodia ja säestys. Silloin kun polyfoniaa esiintyy yhtyeen kappaleissa, se on yksinkertaista, kuten kappaleen ”She’s Leaving Home” kertosäkeessä ja kappaleessa ”Paperback Writer”. Vastamelodia esiintyy esimerkiksi kappaleessa ”Help!”. A cappella -laulua on kappaleissa ”Nowhere Man” ja ”Paperback Writer”.[78]

Sanoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes kaikki Beatlesin alkuaikojen kappaleet kertoivat eri muodoissa poikien suhteista tyttöihin.

Beatles for Sale-[79] (1964) ja Help!-albumeilla (1965) yhtyeen sanoituksiin alkoi tulla pohtivampia ja moniulotteisempia sävyjä erityisesti Bob Dylanin vaikutuksesta. Esimerkiksi Help!-albumin nimikappaleen sanoitus on suora seuraus kirjoittaja John Lennonin kokemista paineista ja turhautumisesta.[80]

The Beatlesin sanoitukset olivat harvoin harkittuja ja kauttaaltaan yhtenäisiä lyriikoita. Useimmat heidän sanoituksensa rakentuivat säkeistä, jotka eivät kertoneet tarinaa vaan vain linkittyivät toisiinsa luoden sanoitukseen tietyn sävyn ja tunnelman. Yhtyeelle ensisijaista oli musiikki, ja sanoitukset olivat usein vain viitteelliset ja ylimalkaiset. Joidenkin kappaleiden sanoituksia pidetään suorastaan käsittämättöminä.[81]

Monissa George Harrisonin sanoituksissa alkaen kappaleesta ”Within You Without You” (1967) näkyy pitkäkestoista vaikutetta hindulaisesta filosofiasta, etenkin karman käsitteestä, josta Harrison tuolloin oli kiinnostunut.[82]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Beatlesia pidetään yleisesti historian merkittävimpänä yhtyeenä. Se uudisti rockmusiikin melodiat, sointukulut ja harmoniat, toi siihen uusia soittimia ja vaikutteita intialaisesta musiikista, lisäsi sanoituksiinsa uudenlaista tajunnanvirtaa, yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja henkisyyttä, sekä avasi uusia uria studiotekniikan hyödyntämisessä.[83]

The Beatles yhdistetään kiinteästi 1960-lukuun, jonka kulttuuria se oli itse eturintamassa luomassa. Esimerkiksi säveltäjä Aaron Copland on sanonut, ”Jos haluat tietää 60-luvusta, soita Beatlesin musiikkia.” The Beatles oli eturintamassa nostamassa Britannian ja Lontoon maailman johtavaksi populaarimusiikin ja populaarikulttuurin keskukseksi. Yhtye käynnisti monet 1960-luvun kulttuuriset muutokset, joihin liittyi niin sisäisiä muutoksia kuin ulkoisiakin, ja joiden näkyviä piirteitä olivat hiusten piteneminen ja uudenlainen pukeutuminen.[83]

Kokoonpanot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960–1962[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1962–1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkopuoliset muusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen levyillä esiintyi joitain muitakin muusikoita, kuten rumpali Andy White ja kitaristi Eric Clapton, mutta ainoastaan Billy Preston on erikseen mainittu levynkansissa ("The Beatles with Billy Preston") "Get Back" -singlellä.[84]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gould, Jonathan: Can’t buy me love. Beatles, Britannia ja Yhdysvallat. (Can’t Buy Me Love. The Beatles, Britain, and America, 2007.) Suomentanut Elias Salminen. Helsinki: Johnny Kniga, 2010. ISBN 978-951-0-35310-3.
  • MacDonald, Ian: Revolution in the Head: the Beatles’ Records and the Sixties. Chicago Review Press, 2007 (3. painos). ISBN 9781556527333.
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 1 Fanzine 1989 ISBN 951-9287-25-6 ja Onnenpäivät 2
  • Stuessy, Joe & Lipscomb, Scott: Rock and Roll: Its History and Stylistic Development. Pearson Prentice Hall, 2009. ISBN 0136010687.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f The Beatles Biography AllMusic. Viitattu 27.6.2017.
  2. a b c d e f Turner, Steve: Koko Beatles-tuotanto-kaikkien laulujen syntytarina. Minerva, 2016. ISBN 978-952-3123-344-1. s. 11–18
  3. Music Profiles – The Beatles BBC. Viitattu 17.2.2007. (englanniksi)
  4. Most Billboard Hot 100 No. 1 Hits By Artist Billboard. Viitattu 10.6.2019. (englanniksi)
  5. a b c d e f g James E. Miller: The Beatles Encyclopædia Britannica. 28.7.2016. Viitattu 20.2.2017.
  6. Coleman 2005, s. 150–153.
  7. Sounes 2011, s. 24–26.
  8. George Harrison Biography The Biography.com website. Viitattu 25.11.2015.
  9. Thomson, Graeme: George Harrison. alkuteos George Harrison – Behind the Locked Door. Suomentanut Luoma, Kirsi. Like, 2016. ISBN 978-952-01-1082-6.
  10. Gould 2010, s. 84.
  11. a b The Beatles Rock and Roll Hall of Fame and Museum. Viitattu 17.2.2007. (englanniksi)
  12. Gould 2010, s. 84.
  13. Dave Persails: The Beatles: What's In A Name? abbeyrd.best.vwh.net. 1996. Arkistoitu . Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
  14. Gould 2010, s. 89.
  15. Gould 2010, s. 85–88.
  16. a b Stuessy & Lipscomb 2009, s. 80–81.
  17. Coleman, Ray: John Lennon: täydellinen elämäkerta, Kustannus Oy Jalava, 2005
  18. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 81–82.
  19. Norman s. 173.
  20. Gould 2010, s. 95–97, 108.
  21. Gould 2010, s. 380.
  22. Gould 2010, s. 138.
  23. The Beatlesien vuosikymmen YLE Teema. Viitattu 17.2.2007.
  24. The Biggest Blunders In Music History CityNews. 12.3.2008. Rogers Broadcasting Limited. (englanniksi)
  25. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 82–83.
  26. Bill Harry: Pete Best Mersey Beat Ltd.. Viitattu 7.8.2020.
  27. a b c Stuessy & Lipscomb 2009, s. 83–85.
  28. Coleman, Ray: John Lennon: Täydellinen elämäkerta, s. 270. Jalava, 2005. ISBN 9789518873306.
  29. Koski, Markku: Beatles: Erään yhtyeen anatomia, s. 83. Love kirjat. ISBN 951-835-101-5.
  30. Nyman, s. 299.
  31. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 85–86.
  32. a b Stuessy & Lipscomb 2009, s. 86.
  33. The Beatles’ world tour begins in Copenhagen, Denmark Beatles Bible. Viitattu 21.2.2017.
  34. home2.swipnet.se/~w-29168/Beattour1964.htm
  35. Mikael Huhtamäki: Live In Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979. Gummerus, 2013.
  36. Beatles olisi tullut Aamuposti. 22.2.2011. Arkistoitu . Viitattu 7.8.2020.
  37. Kuohuvat vuodet 1916–1986: Suomen Kuvalehti 37B/12. syyskuuta 1986, s. 156. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet.
  38. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 87–88.
  39. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 89.
  40. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 89.
  41. Jordan Runtagh: Remembering Beatles' Final Concert Rolling Stone. 29.8.2016. Viitattu 21.2.2017.
  42. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 89–90.
  43. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 90–91.
  44. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 91–94.
  45. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 94–95.
  46. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 91–92.
  47. Jonathan Gould – Can't Buy Me Love; Beatles, Britannia ja Yhdysvallat Johnny Kniga 2010 ISBN 978-951-0-35310-3, s. 600.
  48. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 95.
  49. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 96–99.
  50. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 98–99.
  51. Juha Niemi: Yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista keikoista vedettiin 50 vuotta sitten – maailmantähtien posketon päähänpisto päättyi pidätykseen Ilta-Sanomat. 30.1.2019. Viitattu 3.2.2019.
  52. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 99–100.
  53. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 100–101.
  54. Tim Riley: Inside the Beatles’ messy breakup, 50 years ago The Conversation. 10.4.2020. Viitattu 6.8.2020.
  55. Barry Miles – Paul McCartney – Eilinen. Jalava 2002 s. 105
  56. Wenner, Jann: Lennon muistelee, s. 90,142–148 Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2145-9.
  57. Ben Beaumont-Thomas: Paul McCartney confirmed as Glastonbury 2020 headliner The Guardian. 18.11.2019. Viitattu 6.8.2020.
  58. Paluu Beatlesin saundiin – Paul McCartney Rytmi. Viitattu 7.8.2020.
  59. Ringo Starr and His All Starr Band: The Ultimate Collection 1989-1997 geetarz.org. Viitattu 7.8.2020.
  60. Jiri Nikkinen: Beatles-muisteloa beatles.fi. 24.2.2009. Viitattu 7.8.2020.
  61. CD Borrowed by The Beatles-50 Original recordings by the original artists who inspired The Beatles Performamce/Delta Leisure Group Ltd 38389
  62. Coleman s. 364
  63. Nyman: Onnenpäivät, esipuhe, s. 2.
  64. Nyman s. 240.
  65. The Beatles-A Hard Day's Night albumi Parlophone CDP 7 46437 2
  66. George Harrison’s Beatles’ Songs U Discover Music. Viitattu 6.8.2020.
  67. Top 10 Ringo Starr Beatles Songs Ultimate Classic Rock. Viitattu 6.8.2020.
  68. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 102, 108.
  69. a b c d e Stuessy & Lipscomb 2009, s. 103–104.
  70. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 104–105.
  71. MacDonald 2007, s. 12.
  72. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 105–107.
  73. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 107–108.
  74. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 107.
  75. a b c d Stuessy & Lipscomb 2009, s. 108–109.
  76. Mikal Gilmore: Beatles' Acid Test: How LSD Opened the Door to 'Revolver' Rolling Stone. 25.8.2016. Viitattu 21.2.2017.
  77. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 109–110.
  78. Stuessy & Lipscomb 2009, s. 110–111.
  79. Nyman s. 287
  80. Wenner, Jann: Lennon muistelee, Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2145-9.
  81. MacDonald 2007, s. ix–x.
  82. MacDonald 2007, s. xi.
  83. a b MacDonald 2007, s. 1–29.
  84. Claire Bates: Who most earned the title 'fifth Beatle'? BBC News. 9.3.2016. Viitattu 6.8.2020.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hill, Tim & Clayton, Marie (toim.): The Beatles kuvina. (The Beatles. Unseen Archives, 2001.) Suomentanut Aatos Nieminen. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8928-4.
  • Immonen, Tenho: The Beatles. Suuri historia. Tampere: Pop-lehti, 2005. ISBN 952-5546-08-X.
  • Koski, Markku: Beatles. Erään yhtyeen anatomia. 2. uudistettu painos. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32056-0.
  • Kunnas, Mauri: Piitles. Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta. Helsingissä: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25542-0.
  • Norman, Philip: Shout! Beatlesien tarina. (Shout! The True Story of the Beatles, 1981.) Suomentanut Juhani Niemi. Helsingissä: Otava, 1984 (2. painos 1994). ISBN 951-1-07791-0.
  • Turner, Steve: Kovan päivän kirja. Kaikkien Beatles-laulujen tarinat. (A Hard Day’s Write. The Stories Behind Every Beatles Song, 1994.) Suomentanut Timo Kanerva. Helsinki: Tammi, 1996. ISBN 951-31-0780-9.
  • Turner, Steve: The Beatles ja usko rakkauteen. (The Gospel According to the Beatles, 2007.) Suomentanut Kira Poutanen. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-516-0.
  • Turner, Steve: Inside the Beatles. Tarinat laulujen takana. Suomentanut Seija Kukkonen. Helsinki: Readme.fi, 2010. ISBN 978-952-220-271-0.
  • Vienonen, Mikko & Niemi, Juha: ”Yeah! Yeah! Tässä tulemme!” : Beatles Suomessa. Teos, 2017. ISBN 978-951-851-709-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Beatles.