Nuori Puškin kirjoitti romanttisen vapausihanteen mukaisia, terävän satiirisia säkeitä kahlitsevia auktoriteetteja vastaan, esimerkiksi runossa ”Vapaus” (1817).[1] Poliittisten mielipiteidensä vuoksi Puškin karkotettiin vuonna 1820 Pietarista Venäjän keisarikunnan eteläosaan, nykyiseen Moldoviaan. Myöhemmin hän asui Odessassa sekä äitinsä maatilalla lähellä Pihkovaa, missä tutustui kansankulttuuriin. Tämän ajan romanttisissa runoissa on vahva lordi Byronin vaikutus. Puškin sai palata Pietariin vuonna 1826 Nikolai I:n noustua valtaan.[1]
Puškin oli kiinnostunut Venäjän historiasta, minkä tuloksena syntyi klassinen tragedia Boris Godunov (1831). Runoromaanin Jevgeni Onegin (1833) nimihenkilö on yksi ensimmäisistä koko 1800-luvun venäläiselle kirjallisuudelle ominaisista ”tarpeettomista ihmisistä”. Puškinin romaaneista tunnetuimmat ovat Patarouva (1834) ja Kapteenin tytär (1836). Puškinin 1830-luvun romaanit ja novellit merkitsivät realismin lopullista murtautumista venäläiseen kirjallisuuteen.[1]
Runoilijan äiti Nadežda (Nadja) Ossipovna Gannibal (1775-1836), Xavier de Maistre, 1810.
Puškinin isä Sergei Lvovitš Puškin (1767–1848) kuului vanhaan venäläiseen aatelissukuun, joka oli köyhtynyt Pietari Suuren aikana. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja omisti ranskalaista filosofista kirjallisuutta käsittävän kirjaston.[4]
Äiti Nadežda (Nadja) Ossipovna Gannibal (1775–1836) oli isänsä isoäidin puolelta sukua saksalaisille ja skandinaavisille aatelisille. Hän oli Ossip Abramovitš Gannibalin (1744–1807) ja Maria Aleksejevna Puškinan (1745–1818) tytär. Nadeždaa kutsuttiin myös lempinimellä La belle creole eli kaunis kreolitar.[5][4]
Puškinin isä Sergei Lvovitš Puškin (1767–1848), kirjan kuvitus vuodelta 1824.
Vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1799 ja perheeseen syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta, joista Aleksandr oli vanhin.
Puškinin isoisän Ossip Abramovitš Gannibalin isä oli afrikkalainen Abram Petrovitš Gannibal (1696–1781), jonka Pietari Suuri adoptoi ja koulutti linnoitusupseeriksi. Hänestä Puškin kirjoitti vuonna 1828 keskenjääneen romaanin Pietari Suuren neekeri (ven. Arap Petra Velikogo).[6]
Puškinin kasvattivat lapsenhoitaja Arina Rodionovna Jakovleva, vapautettu maaorja ja ranskalainen kotiopettaja. Äidinäiti Maria Aleksejevna Pušhkina kertoi tarinoita esi-isistä ja lapsenhoitaja kansantarinoita. Kesäisin isoäidin maatilalla Moskovan lähellä nuori poika jutteli ympäristön talonpoikien kanssa.[7]
Hän puhui 10-vuotiaaksi saakka pääasiassa ranskaa. Puškin julkaisi ensimmäisen runonsa 15-vuotiaana. Hänen lahjakkuutensa oli jo laajasti tunnustettu Venäjän kirjallisuuspiireissä siinä vaiheessa kun hän lopetteli koulunkäyntiään arvovaltaisessa Keisarillisessa lyseossa Tsarskoje Selossa lähellä Pietaria. Koulussa hänen opettajanaan oli David Mara, joka tunnettin Venäjällä nimellä David de Boudry, Jean-Paul Marat’n nuorempi veli.
Puškinin ensimmäisiä kirjallisia esikuvia oli Voltaire, jonka ironinen tyyli vaikutti häneen suuresti. Eniten häneen kuitenkin vaikuttivat venäläiset romantikot. Runoilijana Puškin pyrki vieraista vaikutteista vapaaseen kieleen hyläten pseudoklassismin ja ylitunteellisen esiromantiikan. Tilalle hän toi satiirisen teräviä säkeitä keisarinvaltaa ja muita auktoriteetteja vastaan (runo ”Vapaus” (Volnost), 1817[8]).[1]
Koulun jälkeen Puškin heittäytyi mukaan pääkaupungin nuorisoälymystön riehakkaisiin piireihin. Vuonna 1820 hän julkaisi ensimmäisen runoelmansa Ruslan ja Ljudmila (Ruslan i Ljudmila), joka aiheutti paljon kohua rohkean aiheensa (morsiamen ryöstö) ja kertovan tyylinsä vuoksi. Runoelma on omistettu ”tuntemattomille kaunottarille” ja runoilija toivoi, että joku rakkaudenkipeä nuori neito lukisi hänen runonsa salassa.
Puškiniin vaikuttivat voimakkaasti Ranskan valistusfilosofit kuten Voltaire ja kantilaisen liberalismin edustaja Alexander Petrovitš Kunitsin. Puškin kääntyi vähitellen yhteiskunnallisten uudistusten kannalle ja nousi johtamaan kirjallisuuspiirien radikaaleja. Tämä suututti hallitusta, ja vuonna 1820 hänet karkotettiin pääkaupungista. Puškin päätyi Chişinăuhun, jossa hänestä tuli vapaamuurari.[6]
Chişinăussa Puškin liittyi salaiseen järjestöön Filikí Etaireíaan, jonka tarkoituksena oli kaataa osmanivalta Kreikassa ja perustaa itsenäinen Kreikan valtio. Puškinia innoitti Kreikan vallankumous, ja kun sota osmaneja vastaan alkoi, hän piti päiväkirjaa kansannousun tapahtumista.
Puškin pysyi Chișinăussa vuoteen 1823 asti ja kirjoitti siellä muun muassa runot ”Rosvoveljekset” (Bratja-razbojniki), ”Kaukasian vanki” (Kavkazski plennik), ”Bahtšisarain suihkulähde” (Bahtšisaraiski fontan) ja ”Mustalaiset”, jotka toivat hänelle laajaa suosiota. Hän myös sukelsi seurapiirielämään, rakkausseikkailuihin, rankkaan juomiseen, uhkapelaamiseen ja väkivaltaisuuksiin.[6]
Vuonna 1823 Puškin muutti Odessaan, jossa hän jälleen joutui törmäyskurssille hallituksen kanssa. Hänen ateistisia näkemyksiä puoltava kirjeensä joutui poliisin käsiin. Hän myös rakastui intohimoisesti esimiehensä kreivi Vorontsovin vaimoon ja osallistui useaan kaksintaisteluun.[9]
Puškin lähetettiin vuosiksi 1824–1826 maanpakoon äitinsä maatilalle Mihailovskojeen lähelle Pihkovaa, jossa hän tutustui perusteellisesti venäläiseen kansanperinteeseen ja kansanrunouteen.[7] Täällä hän vuonna 1825 kirjoitti kuuluisimman venäjänkielellä kirjoitetun rakkausrunon, joka on omistettu Kern-nimiselle naiselle. Tämän on arveltu olevan samana kesänä Mihailovskojessa tavattu, naimisissa ollut seurapiirinainen, mielellään runoilijoitten kanssa hakkaileva Anna Petrovna Kern (1800–1879).[10]
Viranomaiset sallivat Puškiin tavata keisari Nikolai I:n, jotta hän voisi vedota vapauttamisensa puolesta. Dekabristikapinalliset olivat säilyttäneet Puškinin poliittisia runoja, ja pian hän oli hallituksen tiukan sensuurin alla eikä päässyt matkustamaan tai julkaisemaan oman tahtonsa mukaan. Hän oli kirjoittanut kuuluisimman näytelmänsä Boris Godunovin vuonna 1825 ollessaan äitinsä maatilalla, mutta sai julkaista sen kokonaisena vasta vuonna 1831.[6] Alkuperäinen sensuroimaton versio draamasta nähtiin englanninkielisenä käännöksenä Princetonin yliopistossa vasta vuonna 2007.
Vuonna 1831 Puškinin kirjallinen vaikutus oli kasvussa. Hän tapasi toisen venäläisen kirjallisuuden varhaisen edustajan, Nikolai Gogolin. Luettuaan Gogolin vuosina 1831–1832 kirjoittamat novellit Dikankan iltoja, Puškin alkoi tukea tätä kirjoittamisessaan ja esitteli Gogolin kuuluisimpia novelleja vuonna 1836 perustamassaan lehdessä Sovremennik (Aikalainen).
Vuosien 1829–1836 välillä Puškinin tuotanto oli huipussaan. Lähes jokainen hänen tuolloin julkaisemansa teos oli uusi virstanpylväs venäläisen kirjallisuuden historiaan:[7]
vuonna 1829 ”Poltava”, kertova runo keskushahmonaan Pietari Suuri
vuonna 1830 ”neljä pientä tragediaa”, Rusalka, Skupoi rytsar (Saita ritari), 'Motsart i Salieri (Mozart ja Salieri), Kamennyi gost (Kivinen vieras)[1]
vuonna 1831 historiallinen näytelmä Boris Godunov (kirjoitettu 1825)
vuonna 1831 viiden novellin kokoelma Povesti pokoinogo Ivana Belkina (”Edesmenneen Ivan Belkinin kertomukset”, suomennoksia muun muassa kokoelmassa Laukaus ja muita kertomuksia)[11]
vuonna 1833 runo ”Vaskiratsastaja” (Mednyi vsadnik), runoromaani Jevgeni Onegin, Andzhelo
vuonna 1834 romaani Patarouva (Pikovaja dama)
vuonna 1835–1837 Yegipetskiye nochi (”Egyptiläisiä öitä”), keskeneräinen
Natalja Gontšarova hyväksyi pitkään emmittyään Puškinin kosinnan[6] huhtikuussa 1830 saadessaan takeet siitä, ettei keisarin hallinnolla ollut aikomuksia vainota vapaamielistä runoilijaa. He kihlautuivat virallisesti 6. toukokuuta 1830 ja lähettivät hääkutsut. Häitä siirrettiin vuodella koleraepidemian ja muiden vaikeuksien vuoksi. Avioliitto solmittiin 18. helmikuuta 1831 (J: vanhaa lukua) Taivaaseenastumisen kirkossa Moskovan Bolšaja Nikitskaja -kadulla.
Puškin sai töitä hallituksen palveluksessa ja häneltä tilattiin Pietari Suuresta kertova historiateos.[7] Puškinista ja Natalja Gontšarovasta tuli keisarillisen hovin vakiovieraita. Kun keisari kolme vuotta myöhemmin myönsi Puškinille alimman hovivirkanimikkeen Kammerjunker (kamariherra), runoilija raivostui. Hän katsoi keisarin nöyryyttävän häntä antamalla ymmärtää, ettei Puškinia hyväksytty hoviin omien ansioidensa vuoksi vaan sen vuoksi että hänen vaimonsa, jolla oli monia ihailijoita keisari mukaan lukien, voisi osallistua hovin tanssiaisiin.
Vuonna 1837 Puškin oli vajoamassa yhä syvemmin velkoihin, ja kuuli juoruja, että hänen vaimonsa oli aloittanut rakkausseikkailun. Vastauksena mustasukkainen Puškin haastoi Natalja Gontšarovan väitetyn rakastajan, oman lankonsa Georges d’Anthèsinkaksintaisteluun. Tämä oli 10. tammikuuta 1837 solminut avioliiton Natalia Gontšarovan sisaren Jekaterina Gontšarovan kanssa.[6]
Kaksintaistelu käytiin 8. helmikuuta (J: 27. tammikuuta) 1837 Pietarin liepeillä Tšorjana retška -nimisellä paikalla[6] ja molemmat haavoittuivat. Ensimmäinen luoti osui Puškinin lantioon ja lävisti pernan, ja kahden päivän kuluttua hän kuoli 37-vuotiaana vatsakalvontulehdukseen. Kuolinvuoteellaan Puškin antoi anteeksi vaimolleen eikä syyttänyt häntä enää mistään.
Kaksintaistelu oli Venäjällä laitonta, ja vain lievästi käsivarteen haavoittunut Anthès vangittiin, mutta syytteistä häntä vastaan luovuttiin. Puškin haudattiin vaimonsa toivomuksesta puettuna siviiliasuun, eikä keisarilliseen virkaunivormuun.
Puškinin viimeinen asunto Pietarissa osoitteessa Moikan rantakatu 12 (ven. Набережная Реки Мойки, Naberezhnaja Reki Moiki) on nykyisin kotimuseona.
Runoilijan tytär Natalia Alexandrovna Puškina, Merenbergin kreivitär (1836–1913). Ivan Makarov, 1849.
Puškinille ja Natalia Gontšarovalle syntyi neljä lasta: Maria (s. 1832), Alexander (s. 1833), Grigori (s. 1835) ja Natalia (1836–1913). Natalia meni naimisiin prinssi Nikolaus Wilhelm von Nassau-Weilburgin kanssa ja hänen tittelinsä oli Merenbergin kreivitär. Heidän tyttäristään Sophie (1868–1927) meni naimisiin suuriruhtinas Mihail Mihailovitšin kanssa, joka oli keisari Nikolai I:n pojanpoika. Tämän tytär Nadežda (1896–1963) meni naimisiin prinssi Philipin sedän George Mountbattenin kanssa ja hänen tittelinsä oli Milford Havenin markiisitar.
Puškinin kuoleman jälkeen Natalia Gontšarova tuli uudelleen raskaaksi. Hän solmi avioliiton Pjotr Lanskoin kanssa. Hovissa lapsen isäksi arveltiin keisari Nikolai I:tä.[12] Puškinin kuoleman jälkeen Mihail Lermontov kirjoitti runon ”Runoilijan kuolema”, jossa hän syytti hovin sisäpiiriä tämän kuolemasta. Pian Lermontov komennettiin sotilaspalvelukseen Kaukasiaan[12]
Puškininille pystytettiin vuonna 1880 patsas Moskovaan.[13] Afrikkalaisen esi-isänsä Ibrahim Hannibalin kunniaksi hänen patsaansa on pystytetty runoilijan syntymän 200-vuotisjuhlan merkeissä vuonna 1999 myös Addis Abebaan ja kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu.[14]
Kapteenin tytär, suom. Juuso Mustonen. Kirjakauppa Oma, 1946.
Kapteenin tytär, suom. Siiri Hannikainen. Porvoo, WSOY, 1935. Kymmenen markan romaaneja; 63. – 2. p. WSOY, 1959. Riksin sarja; 87. – 3. p. WSOY, 1975 Taskukirjasto; 154. Siniset. ISBN 951-0-06743-1 – 4. p. WSOY, 1975 Kirjallisuutta kouluille. ISBN 951-0-06959-0
Kapteenin tytär. Leningrad: Kirja, 1935.
Kapteenin tytär. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1941.
Kapteenin tytär, suom. Samuli Suomalainen: Suomalaisen kirjallisuuden seura: W. Churberg, 1876. Uusi romani-jakso 2 vuosikerta, 4. – 2. korj. p. Helsinki: G. W. Edlund, 1910 – 3. korjattu p. Karisto, 1922. – 4. korjattu p. Karisto, 1949. Kariston klassillinen kirjasto 60. – 5. p. Karisto, 1990. ISBN 951-23-2902-6.
Kapteenin tytär sekä Laukaus, Aatelisneiti talonpoikaistyttönä, Postimestari ja hänen tyttärensä, Hautaustoimitsija & Dubrovskij. Suomentaneet Samuli Suomalainen, Juho Ahava, V. Hämeen-Anttila & Terttu Elo. Tämä suomennos sisältää alkuperäiskertomukset lyhentämättöminä. Kuvitus: Marek Rudnicki. Helsinki: Ex libris, 1971.
Kultakukko, suom. F. Ivatshev. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1956.
Laukaus ja muita kertomuksia, suom. Juho Ahava, V. Hämeen-Anttila. Hämeenlinna, Karisto, 1966. Helmisarja; 30. Sisältää: Aatelisneiti talonpoikaistyttönä, Hautaustoimitsija, Laukaus, Postimestari ja hänen tyttärensä.
Laukaus y. m. kertomuksia, suom. Juho Ahava. Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1908. Kirjallisia pikkuhelmiä; 1. Sisältää: Aatelisneiti talonpoikaistyttönä, Laukaus, Postimestari ja hänen tyttärensä.
Lumituisku, suom. Oskar Helenius. Tampere, Isak Julin, 1905.
Matka Erzerumiin vuoden 1829 sotaretken aikana. Suomentanut ja jälkisanoin varustanut Erkki Peuranen. Lahti: Imprimatur, 2006. ISBN 952-5229-65-3.
Mazeppa, Pohjautuu Aleksandr Puškinin runoelmaan Poltava. Savonlinnan oopperajuhlat, 1996.
Muistomerkki: runoja, (sis. runon Vapaus) suom. Ilpo Tiihonen, raakakäännökset ja toimitustyö Jukka Mallinen. Sisältää kirjoitukset: Ilpo Tiihonen: Puškinin hybris ja hilpeily. Jukka Mallinen: Reunamerkintöjä muistomerkkiin. WSOY, 1999. ISBN 951-0-24152-0.
Neiti talonpoikaistyttönä ja muita kertomuksia, Otava, 1917. Otavan 50-pennin kirjasto; n:o 121.
Patarouva
Patarouva. 3-näyt. ooppera 7:nä kuvaelmana, libreton laatinut A. S. Pushkinin kertomuksen mukaan Modest Tšaikovski; suom. Martti Wuori; Suomalainen ooppera, 1928.
Patarouva, suomensi M. W-. Helppohintainen novelli- ja romani-jakso. 5.
Patarouva ja muita kertomuksia, suom. V. Hämeen-Anttila,Juho Ahava ja P. Alarik Pesonen. Hämeenlinna, Karisto, 1980. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. ISBN 951-23-1679-X. Sisältö: Patarouva; Laukaus; Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.
Satu kalastajasta ja kalasta, Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, 1957.
Satu kuolleesta kaunottaresta ja seitsemästä uroosta, suom. Taisto Summanen. Petroskoi, Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, 1960.
Satu kuolleesta tsaarin tyttärestä ja seitsemästä urhosta, suom. Taisto Summanen; kuvittanut Tamara Jufa. Petroskoi, Karjala, 1978.
Satu tsaari Saltanista, hänen pojastansa mainehikkaasta ja mahtavasta urhosta ruhtinas Gvidonista ja ihanasta prinsessa Joutsenest, taiteilija Nikolai Brjuhanov; suom. Taisto Summanen. Petroskoi: Progress, 1981, 1992. ISBN 5-7545-0558-2. Moskova: Progress, 2006.
Satu tsaari Sulttaanista, hänen pojastansa, mahtavasta sankarista ruhtinas Gvidonista ja joutsenesta, kauniista tsaarintyttärestä, suom. F. Ivatshev. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1951. Koululaisen kirjasto.
Teoksia, Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1949.
Valitut teokset. I kirja, Runoja ja runoelmia, toimitus: J. E. Virtanen, P. A. Hyppönen, V. Aalto; suomentaneet: Jalmari Virtanen ... ja muita. Petroskoi, Kirja, 1937.
Valitut teokset. IV kirja, Romaaneja ja kertoelmia, toimitus: J. E. Virtanen, P. A. Hyppönen, V. Aalto; suomentaneet: Jalmari Virtanen, Olga Manner. Petroskoi, Kirja, 1937. Sisältö: Ivan Petrovitsh Belkin -vainajan kertoelmat: 1. Laukaus ; 2. Lumituisku / suomentanut Olga Manner; 3. Kirstuntekijä / suomentanut Olga Manner; 4. Majatalon isäntä; 5. Aatelisneiti talonpoikaistyttönä; Dubrovskij; Patarouva / suomentanut J. Virtanen; Kapteenin tytär. Selityksiä.
Puškinin tuotantoa julkaistiin Suomessa ensin ruotsiksi vuonna 1825 F. A. von Platenin käännöksinä.[16][17]
↑ abcdefgSuni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Runon kultainen vuosikymmen, Puškinin elämä ja tuotanto”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 198–211. Helsinki: Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 978-952-495-345-0.
↑Fredrik von PlatenKansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
↑Nurmio, Yrjö: ”F. A. von Platenin puhe Hämeenlinnan lukuseuran ensimmäistä vuosikokousta varten v. 1826”, Historiallinen aikakauskirja, s. 31–41. Suomen Historiallinen Seura, Historian Ystäväin Liitto, 1952. Google Books (viitattu 7.11.2009).
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: en:Alexander Pushkin
[ɐlʲɪkˈsandr sʲɪrˈɡʲe(j)ɪvʲɪtɕ ˈpuʂkʲɪn]; (ohje) 6. kesäkuuta (J: 26. toukokuuta) 1799 Moskova – 10. helmikuuta (J: 29. tammikuuta) 1837 Pietari) oli romantiikan ajan venäläinen runoilija ja prosaisti, joka toi venäläisen kirjallisuuden maailmankirjallisuuteen.[1] Häntä pidetään Venäjän kirjallisuuden noin vuosille 1820–1880 ajoitetun kultakauden[2] synnyttäjänä.[3]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandr Puškin Wikimedia Commonsissa
Lisää luettavaa aiheesta Aleksandr Puškin on Wikiaineistossa
