Tarpeeton ihminen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pavel Sokolov (1826–1905), Jevgeni Onegin.

Tarpeeton ihminen (ven. лишний человек, lišni tšelovek) on venäläisen kirjallisuuden tyyppihahmo. Tarpeeton ihminen kuuluu yleensä aatelistoon ja älymystöön. Hän ei kykene toteuttamaan ihanteitaan eikä toimimaan aktiivisesti. Hahmo on tyytymätön itseensä, säälii itseään, ei löydä elämälleen tarkoitusta ja tuntee, että maailma torjuu hänet.[1] Myös aloitekyvyttömyys ja sitoutumisen pelko rakkaussuhteissa on usein tulkittu tämän tyyppihahmon ongelmiksi.[2] Koko 1800-luvun ja 1900-luvun alussa tarpeettomat ihmiset olivat venäläisten romaanien ja näytelmien vallitsevia henkilöhahmoja.[3]

Tarpeettoman ihmisen hahmon esikuvana on pidetty Aleksandr Puškinin Jevgeni Oneginin (1823–1831) nimihahmoa ja Mihail Lermontovin Aikamme sankarin (1840) Petšorinia. Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850) teki hahmosta yleisen. Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan Tšulkaturinin lisäksi Turgenevin tuotannon tarpeettoman ihmisen hahmoja ovat Rudinin (1856) päähenkilö ja Isien ja lapsien (1862) Pavel ja Nikolai Kirsanov. Myös Arkadi Kirsanovin hahmon on tulkittu teoksen lopulla muuttuvan tarpeettomaksi ihmiseksi.[1]

Ilmiön tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisten nuorten upseerien dekabristikapinan tavoitteena oli muuttaa valtio perustuslailliseksi monarkiaksi. Joulukuussa 1825 aloitettu kapina epäonnistui, ja liikkeeseen kuuluneita rangaistiin ankarasti. Kirjallisuuteen ilmestyi sen jälkeen henkilöhahmoja, joilla oli nuoruutta, lahjakkuutta ja hyviä tarkoitusperiä. He olivat kuitenkin tarpeettomia, koska heidän oli mahdoton hyväksyä yhteiskunnan roistomaisuutta ja valheellisuutta, jota ilmeni kaikilla yhteiskuntaelämän tasoilla. Omantunnontarkalla ei siten ollut luontevaa paikkaa.[4]

Muunnelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista -romaanin (1864) päähenkilöä on pidetty tarpeettoman ihmisen muunnelmana.[1] Leo Tolstoin Sodan ja rauhan (1865–1869) Pierre Bezuhov, Dostojevskin Idiootin (1868–1869) ruhtinas Myškin, moni Anton Tšehovin hahmo (esim. Lajevski pienoisromaanissa Kaksintaistelu, 1891) ja Boris Pasternakin Tohtori Živagon (1957) päähenkilö on tulkittu tarpeettomiksi ihmisiksi.[1][3]

Tšehov myös liittyi tietoisesti tyyppihahmon kuvaajiin, kun hän antoi eräälle novellilleen nimen ”Tarpeettomia ihmisiä”. Toisin kuin edeltäjiensä mielestä, Tšehovin mukaan tarpeettomuus kuuluu ihmisluontoon eikä se johdu olosuhteista tai jostakin henkilön erityispiirteestä. Hänen koko tuotantoaan voidaan pitää tutkielmana tarpeettomasta ihmisestä.[5] Pienoisromaanissaan Kaksintaistelu Tšehov laajentaa tarpeettoman ihmisen käsitteen koskemaan kokonaista kollektiivia antaessaan erään henkilöhahmonsa puhua ”tarpeettomasta kaupunkipahasesta”.[6]lähde?

Äärimmäisin esimerkki tarpeettomasta ihmisestä on Ivan Gontšarovin Oblomovin (1859) päähenkilö. Oblomov on joutilas, haaveileva aatelinen, joka elää tuloilla kiinteistöstä, jossa hän ei koskaan käy. Hän viettää kaiken aikansa makoillen vuoteessaan ja miettii, mitä tekisi, kun tai jos hän nousee ylös.[3]

Radikaali kirjallisuuskriitikko Nikolai Dobroljubov (1836–1861) piti tarpeetonta ihmistä Venäjälle luonteenomaisena hahmona, joka liittyi kiinteästi maaorjuuteen.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4.
  • Superfluous man Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.3.2012. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 288.
  2. Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 280.
  3. a b c d Encyclopædia Britannica.
  4. Troitski, Artemi: ”Tarpeettomat ihmiset”, Vastarintaa Venäjällä: Puškinista Pussy Riotiin, s. 31, 40–46. Suomentanut Anton Nikkilä. Helsinki: Into Kustannus, 2019. ISBN 978-952-351-042-5.
  5. Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 358.
  6. Tšehov, Anton: Kaksintaistelu, s. 154. Karisto Oy, 1989.