Kaksintaistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo taistelusta. Sanan muista merkityksistä katso täsmennyssivu.
Jevgeni Oneginin ja Vladimir Lenskyn kaksintaistelu. Ilja Repinin maalaus vuodelta 1899.

Kaksintaistelu on määräsääntöjen mukainen kahden henkilön aseellinen taistelu. Kaksintaistelut on käyty yleensä kunnian puolustamiseksi. Perinteisimmin kaksintaistelut on käyty miekoin tai ampuma-asein, ja ne ovat päättyneet usein toisen osapuolen haavoittumiseen tai kuolemaan.

Kaksintaistelukäytäntö kehittyi Euroopassa renessanssiaikana, ja se oli suosionsa huipulla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1700-luvulla. Vaikka kaksintaistelut julistettiin laittomiksi monissa maissa, niitä järjestettiin Euroopassa ja Amerikassa vielä 1900-luvun alkuun saakka.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeudellinen kaksintaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burgundin kuningas Gundobad sääti vuonna 501 mahdollisesti ensimmäisenä hallitsijana laissa kaksintaistelun oikeudelliseksi menetelmäksi, jolla voitiin ratkoa erimielisyydet. Kaksintaistelu voitiin käydä, jos syytetty vannoi olevansa syytön ja syyttäjä vaati aseiden käyttöä asian ratkaisemiseksi. Gundobadin mukaan kaksintaistelussa Jumala ratkaisi sen, kumpi kiistakumppaneista oli oikeassa.[1]

Oikeudellinen kaksintaistelu käytiin julkisesti yleisön ja toimitsijoiden edessä ja kuninkaan luvalla. Kummallakaan taistelijalla ei saanut olla etulyöntiasemaa. Taistelun tulos oli sitova. Kaksintaistelun osapuolet saivat eräässä vaiheessa oikeuden käyttää sijaistaistelijoita.[1]

Lombardiassa kaksintaistelut tuotiin lakiin vuonna 643. Ajan mittaan Lombardian laki salli kaksintaistelun käytön noin 20 erityyppisessä oikeustapauksessa. Burgundista oikeudellinen kaksintaistelu levisi keskiajalla muuallekin Frankkien valtakuntaan ja sitten sen ulkopuolelle. Englantiin kaksintaistelu saapui normannivalloitusten mukana 1000-vuosisadalla.[1] Viikingit ratkoivat vakavimpia rikosasioitaan holmgangiksi kutsutussa kaksintaistelussa.[2]

Paavi Nikolaus I antoi oikeudelliselle kaksintaistelulle hyväksyntänsä vuonna 858. Kirkko alkoi kuitenkin kääntyä sitä vastaan 800-luvulla kaikkialla Euroopassa.[1]

Oikeudellisen kaksintaistelun suosio alkoi hiipua Italiassa viimeistään 1100-luvulla. Samalla sen hallinta siirtyi maallisille viranomaisille, ja Italian vapaakaupungit ryhtyivät yksi kerrallaan kieltämään sen. Ranskassa oikeudellinen kaksintaistelu alkoi menettää hyväksyntäänsä 1200-luvulta alkaen. Englannissa sen korvasi Henrik II:n aikana valamiesoikeudenkäynti. Oikeudellisia kaksintaisteluita käytiin aina renessanssin ajalle saakka. Ranskassa viimeinen oikeudellinen kaksintaistelu määrättiin tiettävästi vuonna 1547 ja Englannissa vuonna 1571, joskaan jälkimmäistä ei käyty. Englannin laista kaksintaistelu poistettiin vasta vuonna 1819.[1]

Kaksintaistelu turnajaisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen kaksintaistelun varhaismuoto nähtiin keskiajan turnajaisissa, joissa raskaasti aseistetut ja haarniskoidut ritarit kävivät toisiaan vastaan ratsain ja peitsin. Lisäksi aatelisto kävi erikseen myös tarkkaan säännösteltyjä ja julkisia kaksintaisteluita.[3]

Nykymuotoinen kaksintaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kuningas menetti valtansa säädellä kaksintaisteluita, ne muuttuivat yksityisiksi ja salassa käydyiksi keinoiksi ratkaista erimielisyyksiä.[4] Ensimmäisenä nykymuotoisena kaksintaisteluna pidetään Ranskan kuningas Frans I:n ja keisari Kaarle V:n kaksintaistelua vuonna 1528.[5]

Nykymuotoisia kaksintaisteluita käytiin 1500-luvun puolivälistä 1900-luvulle saakka. Käytännöstä luovuttiin eri maissa eri aikoina: Englannissa 1860-lukuun mennessä, Ranskassa ja Italiassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, Puolassa ja Argentiinassa 1930-luvulla. Saksassa kaksintaistelut olivat yleisiä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti.[6]

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksintaistelut käytiin pohjimmiltaan kunniasta. Haasteen esittänyt mies pyrki mitätöimään kokemansa loukkauksen maineelleen eli kunnialleen. Monen mielestä kaksintaistelu saattoi joskus olla ainoa keino, jolla herrasmies saattoi puolustaa kunniaansa.[7] Kaksintaistelut liittyivät alkujaan yhteiskunnallisiin oloihin, jossa oikeuslaitosta ei ollut, siihen ei voinut luottaa tai oikeuslaitokseen turvautuminen koettiin epävarmaksi tai arvottomaksi.

Kaksintaistelujen syynä on ollut hyvin monenlaisia asioita. Hyvin usein syynä olivat poliittiset riidat. Toinen yleinen syy olivat syytökset huijaamisesta rahapeleissä tai velkojen maksamatta jättäminen. Kolmas yleinen syy olivat karkeat loukkaukset. Myös naisiin liittyvät kunniakysymykset olivat yleinen kaksintaisteluhaasteen esittämisen syy, kuten vaimon, siskon tai tyttären kunnian loukkaaminen, vietteleminen tai raiskaaminen. Armeijassa yleisiä haasteen syitä olivat väitteet velvollisuuksien laiminlyönnistä sekä rykmentin kunnian puolustaminen. Näiden kunniakkaina pidettyjen syiden lisäksi kaksintaisteluja käytiin myös mitättömistä syistä, kuten pikkuriidoista ja vähäisistä loukkauksista. Alkoholilla on kaksintaistelujen historian aikana ollut suuri osuus tunteiden kuohahtamisessa haasteeseen asti.[8]

Kaksintaistelun peruste saattoi olla myös esimerkiksi pyrkimys välttää suurempi yhteenotto sopimalla, että kaksintaistelun voittajan edustama ryhmä voittaa kiistakysymyksessä. Kaksintaisteluja toisilleen vihamielisiin sotajoukkoihin kuuluvien välillä onkin käyty ennen sotajoukkojen välistä taistelua tai jopa suuremman yhteenoton sijasta, kummankin sotajoukon katsoessa.

Säännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka eri maiden kaksintaistelukäytännöt poikkesivatkin toisistaan, niillä oli myös yhteisiä piirteitä. Näitä olivat etenkin haaste, sekundantit ja itse taistelun etiketti. Lisäksi kaksintaistelua saivat käydä vain herrasmiehet keskenään, eikä herrasmiehen tarvinnut ottaa vastaan haastetta alempiarvoiseltaan.[9]

Kaksintaistelut käytiin tarkkojen ja muodollisten sääntöjen puitteissa, mikä erotti kaksintaistelut pahoinpitelyistä ja murhista. Tämä antoi kaksintaistelussa vastustajansa surmanneelle miehelle suojan ankarimmilta tuomioilta oikeudessa. Ankara tuomio, kuten kuolemantuomio, annettiin usein vain silloin, kun syytetyn todettiin rikkoneen kaksintaistelun sääntöjä.[10]

Kaksintaisteluissa noudatettiin ankaria tavanomaisoikeudellisia sääntöjä. Niitä julkaistiin myös kirjoitettuna; esimerkki tällaisesta on Gustav Hergsellin Duell-Codex vuodelta 1891 tai Code Duello 1777. Kaksintaistelu edellytti viestinviejää, kaksintaisteluhaasteen esittämistä ja hyväksymistä (välipuhe), sopimusta ajankohdasta, paikasta ja aseista sekä sekundantteja (lat. secundans = tukija) eli osapuolten kaksintaisteluavustajia ja -todistajia; yleensä taistelupaikalla oli läsnä myös puolueeton todistaja ja lääkäri. Yleisen käytännön mukaan haastettu osapuoli sai valita aseet.

Haaste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksintaistelun ehdoton edellytys oli haasteen esittäminen. Muussa tapauksessa kyseessä ei ollut kaksintaistelu vaan pelkkä hyökkäys tai tappelu.[11]

Ennen haasteen esittämistä toinen osapuoli yleensä pyysi toiselta kirjallisesti selitystä loukkaavalle käytökselleen tai puheilleen. Jos tämä sai loukkaajan esittämään anteeksipyynnön, asia oli sovittu ilman kaksintaistelua.[11]

Varhaisimpien renessanssiajan italialaisten sääntöjen mukaan kaksintaisteluhaaste kuului tavallisesti toimittaa kirjallisena. Yleisin muoto oli cartello, jossa haastaja antoi faktat ja osallisten nimet, ja paperissa oli kolmen todistajan allekirjoitukset. Cartellon toimitti perille airut, tai se ripustettiin julkiseen paikkaan kohteen luettavaksi. Haasteen kohteella oli mahdollisuus ottaa haaste vastaan, olla välittämättä siitä, tai valittaa siitä. Myöhempinä aikoina haasteen saattoi esittää vähemmän muodollisesti ja hienovaraisemmin, kuten kirjeitse tai henkilökohtaisesti, sillä airueen lähettäminen oli vaarallista, koska kaksintaisteluista oli tehty laittomia.[12]

Sekundantit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksintaistelija valitsi avustajakseen eli sekundantikseen jonkun kokeneen ja luotettavan miehen. Vielä 1500- ja 1600-luvulla sekundantitkin taistelivat päämiestensä mukana, mutta ajan myötä he ottivat vain tuomarin, nurkkamiehen ja välittäjän roolin. Sekundantit hoitivat kaksintaistelun käytännön järjestelyn niin, että taistelijan tarvitsi vain saapua paikalle oikeaan aikaan. Sekundantin tärkein tehtävä oli kuitenkin hieroa viimeiseen asti sopua kiistakumppanien välille, jotta kaksintaistelulta vältyttäisiin kokonaan. Toisinaan he onnistuivatkin tässä. Jos kaksintaisteluun kuitenkin päädyttiin, sekundanttien velvollisuus oli pyrkiä lopettamaan se heti ensimmäisten laukausten jälkeen. Sekundantin toinen tärkeä velvollisuus oli taata tasapuolinen ja kunniakas taistelu. Sekundantit myös määräsivät ampumaetäisyyden ja toimittivat taistelijoille oikeanlaiset aseet sekä lääkärin. Joskus sekundanttien tehtävä oli myös valita taistelussa käytetyt aseet.[13]

Aseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksintaisteluissa käytettiin alkuaikoina rapiiria ja joskus myös tikaria. 1600-luvun puolivälissä yleisimmäksi aseeksi tuli lyhyt miekka. Englannissa kaksintaistelupistoolista tuli yleisin ase 1700-luvun puolivälistä lähtien. 1800-luvun lopun Ranskassa käytettiin florettia ja Italiassa pientä miekkaa eli sciabolaa. Yhdysvaltain läntisillä rajaseuduilla taisteltiin veitsillä, kivääreillä ja urheiluaseilla. Myös epätavallisempia aseita on käytetty saksista biljardipalloihin.[14]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisylioppilaiden rituaalinen kaksintaistelu sapelein, niin kutsuttu Mensur-taistelu.

Jotkut kaksintaistelijat tekivät taistelua edeltävinä päivinä valmisteluja siltä varalta etteivät selviäisi taistelusta, kuten testamentin. Kaksintaistelijat saapuivat taistelupaikalle arvokkaasti pukeutuneina ja usein sekundanttiensa seurassa. Aseet tarkastettiin ja varmistettiin, että kummallakaan ei ollut toista parempaa asetta. Myös säännöt ja taistelukentän mitat sovittiin.[15]

Miekkataistelut käytiin varhaisina vuosisatoina kuolemaan asti, tai siihen asti, kunnes voittaja oli riisunut häviäjän aseista ja armahtanut hänet. Myöhempinä vuosisatoina voittoon saattoi riittää vastustajan vammauttaminen tai haavoittaminen, tai taistelulla oli tietty kestoaika.[15]

Ampuma-asetaistelua varten sovittiin ampumaetäisyys, taistelutapa ja merkki ampua. Merkki saattoi olla sanallinen käsky, käsimerkki tai nenäliinan pudottaminen. Tärkeintä oli, että kumpikin taistelija havaitsi sen. Taistelijat saattoivat seistä vastakkain ja ampua merkistä yhtä aikaa. Tai he saattoivat kävellä toisistaan poispäin ja kääntyä ampumaan saatuaan merkin. Kolmas tapa oli kävellä kohti vastustajaa ja ampua sopivalta etäisyydeltä, joutuen sen jälkeen odottamaan vastustajan laukausta. Joskus ammuttiin vuoron perään, joskus niin useasti kuin oli tarpeen. Ampumaetäisyys oli useimmiten 10–20 askelta. Mitä lähempää ammuttiin, sitä suurempi oli kuolemanvaara. Etäisyys oli joskus sitä lyhyempi, mitä vakavammasta loukkauksesta oli kysymys. Joskus taistelijat ampuivat toisiaan useiden kymmenien metrien etäisyydeltä.[15]

Ampuma-asein käydyssä kaksintaistelussa oli edullista seistä kylki vastustajaa päin, jolloin osuminen oli vaikeampaa.[16]

Kaksintaistelu saattoi johtaa kuolemaan tai vammautumiseen. Vaaroja lisäsi ennen nykyaikaisen lääketieteen aikaa sekin, että pienikin haava saattoi olla hengenvaarallinen. Lisäksi kaksintaistelun voittaja saattoi joutua syytteeseen taposta tai murhasta. Rangaistukset vaihtelivat nuhtelusta hirsipuuhun, mutta yleensä rangaistus ei ollut ankara.[17]

Kaksintaistelu Suomen oikeudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rikoslaissa (39/1889) oli alun perin säännöksiä kaksintaistelusta (23 luku). Kaksintaistelu erotettiin murhasta, taposta ja pahoinpitelystä ja siitä rangaistiin lievemmin. Laissa säädettiin vankeusrangaistus sille, joka oli vastustajaansa vahingoittanut. Jos jompikumpi oli poikennut kaksintaistelussa sovituista tahi tavanmukaisista säännöksistä tai jos kaksintaistelu tapahtui ilman sekundantteja, häntä rangaistiin niin kuin murhasta, taposta tai pahoinpitelystä oli säädetty. Sitä, joka vei toisen puolesta perille kaksintaisteluvaatimuksen, rangaistiin vankeudella, paitsi jos hän oli vakaasti koettanut estää kaksintaistelua tapahtumasta. Sekundantteja, todistajia ja lääkäreitä ei rangaistu.[18] — Tämä luku kumottiin rikoslainsäädännön osittaisuudistuksessa vuonna 1969 lailla 491/1969, ja nykyisin kaksintaisteluja arvioidaan väkivaltarikoksina.

Tunnettuja kaksintaisteluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksintaistelua on käytetty dramaattisena tehokeinona usein oopperoissa, joista tunnetuimmat ovat Richard Wagnerin oopperat Valkyyria ja Lohengrin, Georges Bizet’n ooppera Carmen, Pjotr Tšaikovskin ooppera Jevgeni Onegin, Giuseppe Verdin ooppera Trubaduuri sekä Pietro Mascagnin ooppera Cavalleria rusticana.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hopton, Richard: Pistols at Dawn: A History of Duelling. Portrait, 2007. ISBN 0-7499-5102-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Hopton 2007, s. 8–15.
  2. Bjørn Bojesen: Viikingit tappoivat kunnian tähden 22.4.22. Historianet.fi. Viitattu 9.5.2022.
  3. Hopton 2007, s. 12–13.
  4. Hopton 2007, s. 12.
  5. Hopton 2007, s. 16.
  6. Hopton 2007, s. 22–23.
  7. Hopton 2007, s. 26–27.
  8. Hopton 2007, s. 35–43.
  9. Hopton 2007, s. 23–24.
  10. Hopton 2007, s. 28–33.
  11. a b Hopton 2007, s. 34.
  12. Hopton 2007, s. 44–48.
  13. Hopton 2007, s. 51–64.
  14. Hopton 2007, s. 62–64.
  15. a b c Hopton 2007, s. 74–92.
  16. Hopton 2007, s. 95.
  17. Hopton 2007, s. 99–100.
  18. Hakkila, Esko – Lehtinen, J. N. (toim.): Lakiasiain käsikirja, s. 175. WSOY, Porvoo 1924.
  19. Charles Floquet Encyclopaedia Britannica. Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
  20. Marina de Heyden: Rubiinit ennustavat onnettomuutta. Weilin+Göös, 1969.
  21. Vuosisatamme kronikka, s. 155. Gummerus, Helsinki 1987.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaksintaistelu.