Valkoposkihanhi
 |
Tätä artikkelia on ehdotettu lupaavaksi artikkeliksi. Lupaava artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
|
| Valkoposkihanhi | |
|---|---|
 Valkoposkihanhi tarkkailee ympäristöä nurmikentällä Suomessa |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Sorsalinnut Anseriformes |
| Heimo: | Sorsat Anatidae |
| Alaheimo: | Hanhet Anserinae |
| Suku: | Kirjohanhet Branta |
| Laji: | leucopsis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Branta leucopsis |
|
| Katso myös | |
Valkoposkihanhi (Branta leucopsis) on pohjoisella pallonpuoliskolla elävä keskikokoinen hanhilaji. Se muuttaa Pohjoisen jäämeren pesimäalueiltaan talveksi Pohjanmeren alueelle. Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä ja käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen.[1] Viime vuosikymmeninä laji on alkanut pesiä myös Itämeren alueella.[2]
Vanhin Euroopasta löydetty valkoposkihanhi oli 28 vuoden ja 2 kuukauden ikäinen, kun se löydettiin kuolleena Britanniasta.[3]
Koko ja ulkonäkö
Valkoposkihanhi on hyvin typäkkä keskikokoinen hanhi. Sen pituus on 58–70 senttimetriä, siipiväli 120–142 cm[4] ja paino 1 500–3 000 grammaa.[5] Keskipaino on 1 687 grammaa.[6] Kaula on suhteellisen lyhyt ja voimakas, pää pyöristynyt ja nokka pienikokoinen. Rinta, kaula ja pää ovat mustat, mutta mustan alueen keskellä kurkun, korvanpeitinhöyhenten ja otsan kohdalla on yhtenäinen valkoinen alue. Valkoinen alue voi joskus olla myös kellertävä. Ohjas ja nokka ovat mustat.[4]
Linnun hopeanvalkoinen alapuoli on kupeiltaan harmaan poikkijuovainen. Musta- ja valkojuovainen yläpuoli on harmaa. Pään valkoista väriä on yllättävän vaikea nähdä linnun lentäessä kauempaa, jolloin valkoposkihanhen paras tuntomerkki erotuksena sepelhanhen B. b. bernicla-alalajiin on valkoisen vatsan ja mustan rinnan voimakas kontrasti. Vaaleanharmaata siiven yläpintaa voi myös joskus käyttää tuntomerkkinä. Valkoposkihanhen siipiväli on 120–142 cm, ja siivet ovat vähän pidemmät kuin sepelhanhella. Valkoposkihanhen siiveniskut ovat hieman hitaammat kuin sepelhanhella, mutta yhtä nopeat kuin tundrahanhella.[4]
Nuori lintu on hyvin samannäköinen kuin vanha, ja eroaa lähinnä kupeiden epäselvemmän poikkijuovituksen, mutta myös rinnan ja kaulan heikomman mustan värin perusteella. Nuoren linnun vaaleat höyhenet yläpuolella ovat vähemmän puhtaanvalkoiset kuin vanhalla, ja tummanharmaat sekä mustat kuviot ovat epäselvemmät. Myöskään pään valkea väritys ei ole niin kellansävyinen kuin vanhalla linnulla. Naaman tummatäpläisyys vaihtelee, eikä ole siksi luotettava ikätuntomerkki.[4]
Äänet
Valkoposkihanhi on äänekäs lintu ja sen nenäsointinen, kimeä, yksitavuinen ”ka”-ääni kuuluu usein erikorkuisina ääntelevästä parvesta.[4] Ääni voi muistuttaa pienen koiran haukahduksia.[5]
Levinneisyys
Valkoposkihanhet pesivät Pohjoisen jäämeren ympäristössä ja niiden tärkeimmät pesimäalueet sijaitsevat rannikkotundralla Vienanmereltä itään Venäjällä, kuten Novaja Zemljan saarella, mutta myös Huippuvuorilla Norjassa ja Grönlannissa Tanskassa. Ne talvehtivat Pohjanmeren rannikoilla Alankomaissa, Belgiassa, Saksassa ja Tanskassa, mutta myös Norjan eteläosassa, Irlannissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa Skotlannissa.[1] Valkoposkihanhien määräksi arvioitiin vuonna 2009 noin 500 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan.[6]
Venäjällä pesivät valkoposkihanhet muuttavat huhtikuun lopulla pohjoiseen Viron kautta, josta ne jatkavat Suomenlahtea[5] ja Itä-[4] ja Kaakkois-Suomea pitkin Jäämerelle runsaslukuisena muutaman päämuuttopäivän ajan toukokuun loppupuolella. Syysmuutto tapahtuu pitemmällä aikavälillä[5] syys-lokakuussa[4], eikä ole yhtä näyttävää kuin kevätmuutto.[5] Valkoposkihanhi esiintyy pesimäalueillaan touko-kesäkuusta elo-syyskuuhun.[1] Laji muuttaa syyskuussa jokavuotisten levähdysaluiden kautta etelään ja saapuu talvehtimisalueelle syyskuun lopussa. Takaisin pesimäalueille valkoposkihanhi muuttaa huhti-toukokuussa, mutta voi jäädä 20–30 päiväksi levähtämään matkan varrelle ennen jatkamista pohjoiseen.[1]
Valkoposkihanhi pesii edellä mainittujen tundra-alueiden lisäksi myös Islannissa, Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Belgiassa, Saksassa, Alankomaissa sekä manner-Tanskassa ja -Norjassa.[1][6] Itämerellä ensimmäinen pesintä löydettiin 1970-luvun alussa Ruotsin Gotlannista, joka on lajin muuttoaikainen levähdysalue. Eri lähteiden mukaan kyse oli joko villeistä hanhista tai sitten nykytietämyksen mukaan kesyistä hanhista, jotka oli vapautettu paikallisesta hanhitarhasta.[2] Sen jälkeen laji alkoi runsastua Itämerellä aluksi hitaasti, mutta 1980-luvulta lähtien nopeammin. Suomessa ensimmäinen pesintä löydettiin Inkoon saaristosta vuonna 1981 ja kantaa on sen jälkeen lisätty istutuksilla eläintarhoista, kuten Korkeasaaresta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Suomen pesimäkanta kasvoi voimakkaasti 2000-luvulla[7] ja vuonna 2010 pesimäkannan kooksi arvioitiin 3 800 paria.[8] 1990-luvun lopulta lähtien valkoposkihanhia on pesinyt Suomessa Itämeren rannikoiden lisäksi myös yksittäisillä sisämaan järvillä.[9][10]
Elinympäristö
Valkoposkihanhi pesii arktisen alueen puoliaavikkoisilla tundra-alueilla Grönlannissa, kivikoissa, kallioilla, jyrkänteillä, kivikkoisilla mäillä ja Huippuvuorten saarilla lähellä kosteikkoja kuten järviä, jokia ja soita sekä vuonojen yläosissa, rannoilla, kosteilla niityillä ja liejumailla. Toisinaan pesimäalueilla voi olla vielä vielä lunta valkoposkihanhen saapuessa sinne, jolloin se siirtyy ruokailemaan merilintujen ulosteiden ravitsemille vuorenrinteiden eteläseinämille ennen siirtymistä alas pesimäpaikoille. Laji palaa myös sulkasadon jälkeen rinteille ruokailemaan ennen syysmuuttoa. Poikasten kuoriuduttua valkoposkihanhiperheet voivat lähteä kivikkoisilta alueilta kasvipeitteisimmille tundrajärvien ja jokien ympäröimille alueille.[1]
Pesimäkauden ulkopuolella laji viihtyy vuoroveden vaikuttamilla liejumailla, marskimailla ja rantaniityillä etenkin karuilla laitumilla ja viljelymailla. Viljelymaat ovat muodostuneet lajin talvehtimisaluiden tärkeimmiksi ruokailupaikoiksi.[1]
Laji on hyvin seurallinen pesimäkauden ulkopuolella ja ruokailee tiheinä parvina talvehtimisaluiden rantaniityillä. Talvehtimisalueilla laji lepäilee vedessä tai hiekkasärkillä lähellä laidun- ja marsimaita, joilla se käy ruokailemassa.[1]
Lisääntyminen
Valkoposkihanhi pesii pienissä, mutta usein tiivissä koloniassa jossa on 5–50 paria, mutta joskus yksinäänkin tai jopa 150 parin kolonioissa. Se käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen ja saatta joskus pesiä myös merilintujen seassa. Pesä on matala painauma maassa, johon on laitettu kasvillisuutta kivisen maaston päälle. Pesä voi sijaita kallion jyrkänteillä ja kielekkeillä matalan mäen huipulla tai matalilla kasvillisuuden peittämillä kummuilla ja lumelta vapailla alueilla jokiuomien saarissa.[1] Se voi tehdä pesänsä myös heinikkoon saarelle tai luodolle.[5] Pesimäpaikalle kertyy pesimämateriaalia, koska laji pesii samassa paikassa vuosi toisensa perään.[1]
Valkoposkihanhi pesii touko-heinäkuussa ja munii 4–6[5] valkoista munaa. Naaras hautoo munia noin 25 vuorokautta. Lentokyvyn poikaset saavuttavat 7 viikon ikäisinä.[11]
Valkoposkihanhi voi poikkeustapauksessa lisääntyä kanadanhanhen kanssa. Tuloksena syntyvä risteymä on ulkonäöltään suurin piirtein kantalajiensa välimuoto, mutta väritykseltään niitä ruskeasävyisempi.[12]
Käyttäytyminen
Valkoposkihanhi muuttaa korkealla säännöllisinä auroina tai suorina jonoina.[4] Joskus muutto voi tapahtua myös rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Talvisin valkoposkihanhet kerääntyvät suurparviksi pelloille ja rantaniityille.[5]
Poikasten kuoriuduttua aikuiset linnut menettävät lentokykynsä 3–4 viikoksi heinä-elokuussa.[1] Poikasten ollessa pienikokoisia, saattaa valkoposkihanhiemo käyttyä aggressiivisesti jos ihminen tulee liian lähelle. Tavallisesti hanhet pitävät turvaväliä ihmiseen, ja jos ihminen tulee liian lähelle lähtevät hanhet karkuun.[2]
Valkoposkihanhet pesivät myös Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä, jossa pesät ovat turvassa naaleilta. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.[13]
Ravinto
Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä. Sen ruokavalio koostuu lehdistä, ruohoista, saroista, vesikasveista, sammaleista ja etenkin talvella erilaisista yrteistä kuten valkoapilasta, ja pensaista, varsinkin tundrapajusta. Se voi myös syödä viljaa ja vihanneksia talvella.[1]
Ravintonaan valkoposkihanhi käyttää myös ruohojen versoja, levää ja viljanoraita.[5] Muuttoaikoina se käyttää ravintonaan pelloilla erityisesti apilaa.[11] Valkoposkihanhet ulostavat runsaasti ja sen suosimilla nurmilla on siten paljon ulostepötkylöitä. Uloste hajoaa kuitenkin nopeasti ja koostuu pääosin hajonneesta ruohosta. Valkoposkihanhen uloste ei aiheuta terveyshaittaa ihmiselle nurmikoiden normaalissa virkistyskäytössä.[2]
Eräällä valkoposkihanhien talvehtimisalueella Iso-Britanniassa tehtiin tutkimus, jossa selvitettiin, että valkoposkihanhi ruokailee mieluusti niityillä joissa kasvaa reilusti englanninraiheinää ja valkoapilaa. Laji suosi 4–10 hehtaarin ja vältti alle 2–3 hehtaarin laajuisia ruokailualueita. Optimaaliset ruokailualueet sijaitsivat alle viiden kilometrin päässä yöpymispaikasta, ja pisimmillään lintu lensi ruoan perässä seitsemän kilometrin päähän. Hanhet ruokailivat mieluiten sellaisilla alueilla, jossa kasvillisuus oli alle 10 senttimetriä korkeaa, optimaalisen korkeuden ollessa kaksi senttimetriä. Alueet oli leikattu säiliörehun käyttöön ja sitten laidunnettu. Laji myös suosi huomattavasti enemmän typellä lannoitettuja alueita kuin lannoittamattomia.[1]
Suojelu ja lainsäädäntö
Valkoposkihanhi on suojeltu koko sen esiintymisalueella, mutta ennen ihminen metsästi lajia ja keräsi sen munia ja untuvia. Valkoposkihanhi voi myös häiriintyä muiden lintulajien metsästyksestä, vaikka ei itse kuulukaan riistalajeihin. Laji kärsii mahdollisesti myös maanviljelijöiden vainosta, koska laji käyttää talvehtimisalueillaan samoja laitumia kuin karja. Huippuvuorilla pesivää kantaa verottavat naalit, jotka käyvät rosvoamassa pesiä.[1] Valkoposkihanhi kärsi 1900-luvun alkupuoliskolla metsästyksen lisäksi talvehtimisympäristöjen heikkenemisestä, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla kanta alkoi suojelutoimien johdosta kasvaa.[2]
IUCN:n mukaan lajia potentiaalisesti uhkaavia tekijöitä ovat myös ilmastonmuutos, ankarat sääolot ja muuttuvat pesimäympäristöt.[1] IUCN on luokitellut valkoposkihanhen elinvoimaiseksi lajiksi.[6]
Valkoposkihanhi kuuluu Euroopan unionin lintudirektiivin I liitteseen. Koska lajia ei ole mainittu lintudirektiivin II liitteessä, ei sitä voi säätää riistalinnuksi missään EU:n jäsenmaassa. Valkoposkihanhi on rauhoitettu Suomessa luonnonsuojelulailla ja sen ohjeellinen korvausarvo on 336 euroa.[2]
BirdLife Suomen mukaan valkoposkihanhien määrän vähentämiseen Suomessa ei ole tarvetta, koska niiden aiheuttamia haittoja pystytään vähentämään ohjaamalla parvet pois ongelmakohteilta. Myöskään hanhien hätyyttäminen nurmikenttäalueilta ei ole järkevää, koska alueen tarjoama ruoka on hanhille elintärkeää ravintoa ja hätistetyt hanhet vain siirtyvät nurmialueelta toiselle.[2]
The Barnacle Goose Management Scheme -järjestö (BGMS) Skotlannissa suosittelee lannoitteita käyttävien viljelysmaiden rajanaapureita perustamaan suojelualueita valkoposkihanhen talvehtimisparville silloin kun hanhet ovat paikalla, esimerkiksi syksyllä ja talvella, ja silloin kun laitumilta on karja poissa. Järjestö myös maksaa korvauksia viljelijöille, jotka hallinnoivat laidunmaita suojelualueiden ulkopuolella vähentääkseen valkoposkihanhien aiheuttamaa häiriötä ja ajavat parvia pois.[1]
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Branta leucopsis IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Valkoposkihanhi Branta leucopsis birdlife.fi. BirdLife Suomi. Viitattu 11.12.2011.
- ↑ Fransson, T., Kolehmainen, T., Kroon, C., Jansson, L. & Wenninger, T: EURING list of longevity records for European birds euring.org. 26.11.2010. European Union for Bird Ringing. Viitattu 11.12.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Svensson, Lars; Mullarney, Killian & Zettersröm, Dan: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 20 ja 21. Suomentanut Jännes, Hannu & Nikander, Pekka J. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
- ↑ a b c d e f g h i Koskimies, Pertti; Petäinen, Anne & Valste, Juha: Suomen ja Euroopan lintuopas, s. 93. Toinen painos. Rakenne ja ulkoasu perustuvat Rob Humen teokseen RSPB Complete Birds of Britain and Europe (2002). Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, 2004. ISBN 951-584-605-6.
- ↑ a b c d Species factsheet: Branta leucopsis birdlife.org. 2011. BirdLife International. Viitattu 11.12.2011. (englanniksi)
- ↑ Vepsäläinen, Ville: Valkoposkihanhi (Branta leucopsis) (ISBN 978-952-10-6918-5) Suomen III Lintuatlas. 2011. Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. Viitattu 11.12.2011.
- ↑ Valkoposkihanhien syyskannan kasvu jatkuu birdlife.fi. 7.9.2011. BirdLife Suomi. Viitattu 11.12.2011.
- ↑ Keto, J; Kolunen, H.; Pekkarinen, A. & Tuominen, L. (toim.): Vesijärvi – Salpausselkien tytär, s. 82–83. Keuruu: Otava, 2010. ISBN 978-952-5749-17-5.
- ↑ Kujala, Lassi: Merilokki lensi Pyhäjärvelle. Kouvolan Sanomat, 11.7.2011.
- ↑ a b Nuuja, Ismo & Palokangas, Risto: Koko perheen suuri lintukirja, s. 88. 9. painos. Englanninkielinen alkuteksti The Illustrated Book of Birds teksti Jirí Felix, kuvitus Kvetoslav Hísek. Helsinki: Oy Kirjalito Ab, 1987. ISBN 951-28-1683-0.
- ↑ Tikkanen, Jouni: Antti Koli kuvasi hanhien risteymän. Suomen Luonto, 2010, nro 8, s. 75. Suomen luonnonsuojeluliitto.
- ↑ Attenborough, David: ”Luku 9. Vanhemmuuden vaivat”, Lintujen elämää, s. 257. Suomentanut Suominen, Teuvo. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1998. ISBN 951-1-16140-7.
Aiheesta muualla
- Branta leucopsis - Barnacle Goose ( 01670 ) – Numbers of Euring ringing recoveries euring.org. European Union for Bird Ringing. Viitattu 11.12.2011. (englanniksi)