Kansanomainen lääkintätietous
| Kansanomainen lääkintätietous | |
|---|---|
| Kirjailija | Matti Hako (toim.) |
| Kuvittaja | Erkki Tuomi |
| Kieli | suomi |
| Genre | tietokirjallisuus |
| Kustantaja | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura |
| Julkaistu | 1957 |
| Sivumäärä | 255 |
| ISBN | 978-952-222-853-6 |
| Sarja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 229 | |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kansanomainen lääkintätietous on vuonna 1957 julkaistu tietokirja, jonka on toimittanut Matti Hako ja kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos on läpileikkaus vanhoista suomalaisista tautikäsityksistä ja parannustavoista. Hako teki elämäntyönsä suomen kielen ja kansakulttuurin tutkimuksen ja opetuksen parissa.[1]
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hako avaa teoksen esipuheessa ajatuksiaan kirjastaan:”Tämä teos avaa näkyviin erään kaistan suomalaista kulttuurihistoriaa; se kertoo ihmisistä, jotka puutteellisin asein kävivät taistelunsa tauteja vastaan; mutta se kertoo myös noiden ihmisten mielikuvituksen ehtymättömyydestä, joka varsinkin loitsuissa on saanut tenhoovimman ilmaisunsa.”[1]
Teos on koottu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansarunousarkiston laajasta kansanlääkintäaineistosta. Se sisältää useiden kyselyjen avulla saatuja sekä ihmisiä että eläimiä koskevia tietoja. Arkistossa on ääkintätietoa myös monien kansanelämän tutkijoiden ja perinteen kerääjien julkaisuista, kansatieteellisistä aikakauskirjoista ja kotiseutulehdistä. Kansanlääkintää koskevat tiedot ovat Kansanrunousarkiston kysytyin aineisto, mikä osoittaa sekä tutkijoiden että maallikoiden kiinnostusta kansanparannusta, lääkkeitä, tautikäsityksiä ja parantajia kohtaan. Kirjaan on valittu aineistonäytteitä lähinnä 1900-luvun alkukymmeniltä, mutta sinne tänne on lisätty vanhempiakin tietoja, esimerkiksi Christfried Gananderin kirjasista Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki ja Eläinden Tauti-Kirja vuodelta 1788 sekä Elias Lönnrotin teoksesta Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri vuodelta 1839. Itäsuomalaisia ja karjalaisia loitsuja on Haon toimittamaan kirjaan poimittu Suomen Kansan Vanhoista Runoista. Se ilmestyi 33-osaisena sarjana vuosina 1908–1948, ja vuonna 1995 siihen lisättiin täydennysosa.[1]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjan jäsentely noudattaa Kansanrunousarkiston jäsentelyä, joka seuraa pääosin oppilääketieteen tautiluokitusta. Näin Hako halusi tehdä kirjasta johdonmukaisen. Tällä tavoin teoksen lukija voi helposti nähdä, millaisia konsteja kansa on käyttänyt nykyisin tunnettuihin sairauksiin ja miten niitä on nimitetty. Kirjassa on myös asiahakemisto, josta voi tutustua kansanomaiseen tautinimistöön ja saada selville, millaisiin eri tauteihin samojen parannuskeinojen on uskottu tepsivän.[1]
Teoksessa käsitellään sitä, miten vanha kansa ei tiennyt bakteereista eikä viruksista, vaan uskoi, että toiset taudit ovat jumalantauteja, jotka ovat kuolemaksi, ja toiset panentatauteja, joita hankkivat vihamiehet, kateet ja muut pahansuovat henkilöt noitien ja velhojen avulla. Ajateltiin, että taudit tarttuvat maasta, metsästä, suosta, vedestä, ilmasta, tuulesta, hautuumaalta tai vainajasta. Niitä voi ilmaantua vereen, suoniin, sappeen, ruoka- ja henkitorveen, mahaan tai hampaisiin. Myös monia vammoja, kuten verta vuotavia haavoja, naarmuja, hankaumia, tikun pistämiä, piiskauksen jälkiä, paleltumia, palovammoja, nyrjähdyksiä, jäsenten narinaa, selkä- ja sivutautia voi ilmetä. Käärme, sisilisko, sammakko, ampiainen, mehiläinen tai hämähäkki saattaa purra tai pistää ja aiheuttaa tuskia. Joka vaivaan on kansa keksinyt selityksen ja usein hoidonkin, vaikkei tämä auttaisikaan.[1]
Kansanomainen lääkintätietous sisältää käsityksiä myös naistentaudeista, raskaudesta ja synnytyksestä. Lastenhoidosta ja lastentaudeista on kirjassa myös runsaasti tietoja. Siinä käsitellään vastasyntyneen hoitoa, imeväisten ruokintaa, lasten ensimmäisiä ikävuosia, sammasta, itkeväisiä lapsia, yökastelua, änkytystä, riisitautia ja sitä mahdollisuutta, että lapsi on vaihdokas vaihdokas eli paholaisen tai maahisten tuoma epämuodustunut tai kehitysvammainen lapsi.[1]
Koska 1900-luvun alkukymmenillä ovat koulutetut eläinlääkärit olleet harvassa, eikä heilläkään ole ollut varmoja keinoja kotieläinten kaikkien tautien ja vaivojen hoitamiseksi ja lääkitsemiseksi, on kansa paremman puutteessa käyttänyt esivanhemmiltaan oppimiaan konsteja. Kansanomainen lääkintätietous sisältää näitäkin runsaasti. Teoksessa valotettaan, että tuteihin on koetettu varautua ennakolta ja vamman tai sairauden sattuessa lehmälle, hevoselle, sialle tai kanalle on tehty kaikki tunnetut konstit, jotta tilanne palautuisi taas tavanomaiseksi. Omat niksinsä on olut niin käärmeen, kärpän, lumikon kuin päästäisenkin pureman hoitoon.[1]
Kansanomaisen lääkintätietouden lopussa on vielä yleisiä parannustapoja sekä tietoja useista tunnetuista kansanparantajista. Yleisinä parannuskeinoina kansa on käyttänyt saunan, tervan ja viinan ohella muun muassa hieromista, kuppaamista, suoneniskentää, elohopeaa, lääkekasveja, muurahaisia, ukkosen vaajoja sekä käärmeen ja karhun ruumiinosia.[1]
Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1982 ilmestyneen kolmannen painoksen Lukijalle-osuuden kirjoittanut Pekka Laaksonen varoittaa, että tällaisessa antologiassa ja sen asiahakemistossa kansanlääkinnän yleiskuva muodostuu pakostakin pirstaleiseksi. Eri-ikäiset ja eri seuduilta peräisin olevat tiedot joutuvat yhteyksiin, joihin ne eivät luonnostaan kuulu, kun tietoja ei ole eroteltu eikä arvioitu. Sitä paitsi satunnaiset kummallisuudet voivat nousta näkyvämmin esiin kuin yleisesti tunnetut ja arvostetut tavat. Kirja kertoo kuitenkin, millaisia keinoja suomalaisilla on ylipäätään ollut käytössään, kun he ovat pyrkineet hoitamaan itseään, toisiaan ja kotieläimiään tautien ja vaivojen iskiessä. Leena Rossi luonnehtii arviossaan vanhan kansan hoitokeinojen kuvausta kiehtovaksi.[1]