Kana

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo kotieläimestä. Muista merkityksistä katso kana (täsmennyssivu).
Kana
Volailles Bresse.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Kanalinnut Galliformes
Heimo: Aitokanat Phasianidae
Suku: Kanat Gallus
Laji: Punaviidakkokana gallus
Alalaji: domesticus
Kolmiosainen nimi
Gallus gallus domesticus
Linnaeus, 1758
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kana Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kana Commonsissa
Koiraspuolinen kana eli kukko.

Kana (Gallus gallus domesticus) on kanalintujen lahkoon kuuluva kesytetty lintu. Kana on yksi yleisimmistä kotieläimistä lähes kaikkialla maailmassa. Kananmunien lisäksi ravintona hyödynnetään lihaa. Koiraspuolista lintua kutsutaan kukoksi. Kana polveutuu aasialaisesta punaviidakkokanasta (Gallus gallus). Kanoja pidetään munien ja lihan vuoksi, mutta myös lemmikkeinä. Lihantuotannossa käytettäviä kanoja kutsutaan broilereiksi.

Kanan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesykanat polveutuvat Kaakkois-Aasian viidakkokanoista, joista punaviidakkokana (Gallus gallus),[1] srilankanviidakkokana (Gallus lafayettei),[1] harmaaviidakkokana (Gallus sonnerati)[1] ja viherviidakkokana (Gallus varius)[1] ovat yhä olemassa. Nykyiset kesykanat ovat edellisistä lähinnä punaviidakkokanaa. Kesykanan ja viherviidakkokanan koirasjälkeläiset (Bekisar) ovat pelkästään suvunjatkamiskykyisiä. Uskotaan että kana kesytettiin aluksi lähinnä uskonnolliseen käyttöön, jotta saataisiin riittävä määrä lintuja uhrattavaksi ja ennustamista varten, ja vasta myöhemmin lihaa ja munia alettiin hyödyntää.[2] Vuonna 500 eaa. persialaiset toivat sotasaaliinaan taistelukukkoja kotimaahansa. Persiasta kana levisi Turkkiin ja Egyptiin.

Vuoden 100 jaa. tienoilla kana oli kotieläimenä jo levinnyt Eurooppaan Kreikan ja eteläisen Venäjän kautta. Rooman valtakunnan aikoihin kanankasvatus lisääntyi voimakkaasti. Vanhojen käyttömuotojen lisäksi kananlihan syöminen yleistyi, kanojen avulla alettiin myös ennustaa ja niihin liitettiin erilaisia uskomuksia. Suomeen kana tuli rautakaudella 300 eaa –1300 jaa. Sitä kasvatettiin aluksi kartanoissa. Talonpoikaisväestön keskuuteen kana alkoi levitä 1800-luvun lopulla.[3] Suomessa kanoja kasvatetaan enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa.lähde?

Useimmat kanarodut on jalostettu 1800-luvulla, mutta vasta 1900-luvun puolella alettiin kanoja pitää lihan- ja munantuotannossa teollisessa mitassa. Koneellinen haudonta mahdollisti suurien eläinmäärien tuottamisen, ja sukupuolilajittelu puolitti alkukasvatettavien poikasten lukumäärän. Kananmunien kysyntä kasvoi kansan opittua syömään niitä, joten tuotantoa tehostettiin.

Lattiakanaloiden eläinmäärät kasvoivat, samaten lintujen sairaudet ja hoitajien työmäärä lisääntyivät. Britanniassa 1950-luvulla kehitetyt häkkikanalat yleistyivät 1970-luvulla ja mahdollistivat tilojen eläinmäärien valtavan kasvun.

Kana tuotantoeläimenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Häkkikanala. Teollisessa munantuotannossa käytetään nykyään ns. tuotantohybridejä, joiden jalostukseen on käytetty mm. leghornia.

Kanatalouden päätuote on munituskanaloissa kananmuna, broilerituotannossa liha. Kotitarvekanalassa kukkoja voidaan pitää noin yksi noin kymmentä kanaa kohti hedelmöittämässä kanojen munat varsinkin, jos halutaan teettää poikasia omilla kanoilla. Yleensä munituskanaloissa ei ole kukkoja, eikä munia haudoteta, vaan lähes munintaikäiset nuoret kanat eli nuorikot hankitaan kasvattamoista.

Hedelmöityneistä kananmunista kuoriutuu 21 vrk:n haudonnan jälkeen kananpoikia (yhtä paljon kanoja ja kukkoja). Munantuottajiksi tarkoitetuista kananpoikasista lajitellaan ja hävitetään kukot yhden päivän ikäisinä. Lihantuotantoa varten kasvatetaan nopeakasvuisiksi jalostettuja broilereita. Broilerituotannossa käytetään sekä kukot että kanat, jotka kasvavat teurastuspainoonsa 5–6 viikossa.

Alle kahden viikon ikäistä kanaa sanotaan untuvikoksi. Poikasvaiheen jälkeen lintuja kutsutaan nuorikoiksi, kunnes ne alkavat munia. Muninta alkaa noin 20 viikon ikäisenä valaistuksesta ja lintujen perimästä riippuen. Kananmunan kehittyminen munasarjassa keltarakkulasta valmiiksi munaksi kestää kaikkiaan noin 24 tuntia. Kana munii enimmillään munan päivässä, mutta ilman taukoja sen terveys kärsii. Munintaan jalostetut kanat elävätkin yleensä vain noin 5-7 vuotta siinä missä maatiaiskanat voivat elää viidentoista vuoden ikään. Guinnessin Ennätyskirjan mukaan maailman vanhimmaksi elänyt kana kuoli vuonna 2006 16-vuotiaana[4]. Kanat eivät muni sulkasatojen aikana, ja voivat jatkaa munimista aina viiteetoista ikävuoteen asti. Nykyaikaisessa munituskanalassa kanoja munitetaan yksi tuotantokausi, 12 - 18 kuukautta, minkä jälkeen ne lopetetaan tai laitetaan teuraaksi. Lopetetut munintakanat päätyvät yleensä rehuksi turkistarhaukseen tai ruhot hävitetään, usein polttamalla.

Kanasta on kehitetty siirtogeenisiä muotoja, joita voidaan saada munimaan munia, joista voidaan eristää lääkeproteiineja.[5]

Kanarodut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanarodut lajitellaan koon mukaan kevyisiin munijarotuihin, keskiraskaisiin yhdistelmärotuihin, raskaisiin lihantuottajarotuihin, koriste- ja taistelurotuihin. Ennen vuotta 1850 olemassa olleita rotuja kutsutaan vanhoiksi roduiksi erotukseksi 1800-luvun jälkipuoliskon kukoistuskautena syntyneisiin yhdistelmärotuihin. Vanhoihin rotuihin kuuluvat muun muassa kochin, malay, java, leghorn, plymouth rock, australorp ja new hampshire. Myöhemmät rodut ovat pääosin vanhojen rotujen risteytyksiä. American Poultry Association'in (APA:n) mukaan standardisoituja rotuja oli vuonna 1983 yhteensä 370, joista yli puolet on bantam-rotuja, isompien rotujen kääpiömuunnoksia.lähde tarkemmin? Maailman yleisin rotu ja ylivoimaisin munija on valkoinen leghorn.lähde? Nykyiset tuotantokanat ovat useimmiten valkoisen leghorn -rodun linjaristeytyksiä eli hybridejä, jotka tuottavat valkoisia munia, mutta myös ruskeita munia munivia hybridejä on markkinoilla. Suomalainen maatiaiskana on yksi Suomen uhanalaisimmista kotieläinroduista.

Tappelukukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukkotappelu on laji, jossa kaksi kukkoa tappelee keskenään. Nykyisin taistelut ovat suosittuja etenkin Kaakkois-Aasiassa ja latinalaisessa Amerikassa. Laji oli suosittua myös antiikin Kreikassa. Joskus taistelukukkojen kannus korvataan metallipiikillä, joka aiheuttaa pahoja vammoja. Nykyisin kukkotappelut on useissa maissa kielletty eläinrääkkäyksenä tai laittomana vedonlyöntinä. Maailmassa on kuitenkin muutama maa, joka vielä sallii kukkotappelut.

Kana ennustamisessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennustamiseen käytetään kanan sisälmyksiä tai maksaa, mutta useimmin reisiluita, joissa on pieniä rakoja. Näihin asetetaan pystyyn bambutikkuja, joiden muodostamat kulmat muodostavat perustan ennustukselle. Tätä ennustusta harjoitetaan Kaakkois-Aasiassa, sekä Etelä-Kiinan vähemmistökansojen keskuudessa.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d BirdLife Suomi
  2. Eat not this flesh: food avoidances from prehistory to the present, Frederick J. Simoons, Univ of Wisconsin Press, 1994, sivut 145
  3. Karjalainen, Sirpa: Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteitä. WSOY, 2004. lähde tarkemmin?
  4. [1]
  5. Tiede.fi
  6. Eat not this flesh: food avoidances from prehistory to the present, Frederick J. Simoons, Univ of Wisconsin Press, 1994, sivut 145

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Castrén, Heli: Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi. Helsingin Yliopisto, 1997. ISBN 9789514576911.
  • Pulliainen, Erkki: Kanan historia, biologia ja tuotanto. Oulun yliopisto, 1987. ISBN 9789514224164.
  • Rehnström, Katariina: Luomukanan hoito. Biodynaaminen yhdistys, 2000. ISBN 9789519442266.
  • Tengvall, Helena: Kanojen hoito : opas vapaiden kanojen kasvattajille. Maaseutukeskusten Liitto. ISBN 9789518080391.
  • Telkänranta, Helena: Kanojen maailma. Suomen siipikarjaliitto, 2004. ISBN 9789519768694.
  • Niemelä, Tarja: Opas pienkanalan hoitajalle. Suomen Siipikarjaliitto, 2004. ISBN 9789519503929.
  • Jansson, Helena (toim.): Tuotantoeläinten hyvinvointi. Maaseutukeskusten liitto, 1999. ISBN 9789518080711.
  • Tengvall, Helena: Virikkeitä ja vapautta maatalouden eläimille: tietoa sikojen, nautojen ja kanojen vaistoista ja luontaisesta käyttäytymisestä. Eläinsuojeluliitto Animalia, 1997.
  • Miriam Soledad Ramirez, Kaarina Valoaalto, Anne Streng: Vapaan kanan käsikirja. M. S. Ramirez, 1992. ISBN 9789529043200.
  • Larnemaa Ari, Ritvos Pekka, Hedenström Kaius: ”Hyvän kanan jäljillä”, Suomalainen ruokaretki, s. 82-91. Tammi, 2001. ISBN 9789513120238.