Itämeren jäätikkövirta

Itämeren jäätikkövirta (engl. Baltic Sea Ice Stream) tai Itämeren virtauskieleke (engl. Baltic Sea Ice Lobe) on viime jääkaudella Fennoskandian mannerjäätikköön kuulunut ja Pohjois-Ruotsin suunnalta virrannut jäätikkövirta, jonka pääasiallinen virtausreitti on ollut Ruotsin tuntureilta Pohjanlahdelle, sieltä varsinaiselle Itämerelle ja laajimmillaan aivan sen eteläosiin saakka. Silloin, kun jäätikkövirta ei ole täyttänyt kokonaan Itämeren allasta, on Itämeren altaaseen muodostunut joko Baltian jääjärvi tai Atlanttiin aukeava merenlahti.

Tutkimuksen tilanne

Viime jääkauden loppuvaiheen tapahtumien selvitykset ovat vuosituhannen vaihteen jälkeisissä tutkimuksissa tarkentuneet. Itämeren jäätikkövirtaa pidetään edelleen yhtenä Fennoskandian mannerjäätikön merkittävimpänä jäätikkövirtana, joka on virrannut pääasiassa Itämeren altaassa. Sen virtausreitti alkaa Skandeilta, josta se on laskeutunut alas Pohjanlahden altaaseen, missä se on kääntynyt kohti etelää, ja sitten se on jatkanut varsinaisen Itämeren altaassa ja virrannut siellä edelleen kohti etelää. Monissa tutkijoiden jäätikkövirtamalleissa on Itämeren jäätikkövirta ollut nopealiikkeinen ja sen kuljettama jäämäärä ja eroosiokuorma on ollut huomattava. Eräitä nykytutkimuksen avoimia kysymyksiä ovat tapa, jolla jäätikkövirta on haarautunut pienemmiksi virtauskielekkeiksi. Kielekkeiden jakajina ovat ohuen jäätikön aikana toimineet ainakin Gotlanti ja Bornholm, mutta paksun jäätikön aikana niillä ei ole ollut merkitystä jäätikön toiminnalle. Koska jääkauden loppuvaiheessa jäätikkö peitti laajat alueet allensa, pyyhkivät jäätiköiden virtaukset jääkauden alkuaikojen tapahtumien jäänteitä mennessään. Selviä merkkejä jäätikön toiminnasta löytyy sen sijaan jäätikön sulamisen ajalta alkaen noin 18 000 vuotta sitten (lyhennetään alla vs). Koska jäätikön kuljettaman tunnistettavan kivimateriaalin leviäminen kohti etelää ei ole vastannut jäätikkövirtakysymykseen riittävän tarkasti, on asiaa yritetty selvittää jopa jäätikön kuljettamien maa-ainesten inventoinnilla. Mutta sekään ei ole antanut yksiselitteistä kuvaa tilanteesta. Nykyinen suuntaus on tutkia jäätikön mahdollista toimintaa käyttämällä tietokonemallinnusta, johon on lisätty mukaan mahdollisimman paljon tutkimusdataa.

Jäätikkövirta ja virtauskieleke

Varhais- ja Keski-Veikselin jäätiköitymiset

Veiksel-jääkausi jaetaan kolmeen kauteen: Varhais-, Keski- ja Myöhäis-Veikselin jäätiköitymiseen. Kaksi ensimmäistä kautta tunnetaan huonommin kuin Myöhäis-Veikselin kausi, sillä useimmat aiempien kausien jäätiköiden toiminnasta jääneet maastonmerkit ovat tuhoutuneet myöhemmällä kaudella. Kahden ensimmäisen kauden aikajänne on 90 000 vuoden pituinen, mutta sen jäätiköitymiset voidaan kuvata muutamin havainnoin. Ensimmäinen laajempi jäätiköityminen tapahtui 115 000–100 000 vs. Jäätiköt peittivät silloin Skandit ja osan Suomen Lappia. Perämerelle ajautui jäätiköitä vuorilta, mutta ei sen pidemmälle. Noin 10 000 vuotta kestäneen lämpimämmän vaiheen jälkeen ilmasto kylmeni taas ajanjaksolle 90 000–80 000 vs. Jäätiköt olivat tällä kertaa laajempia kuin ensimmäisessä jäätiköitymisvaiheessa ja mannerjäätikkö ulottui Pohjanlahdelle ja siellä Ahvenanmaalle asti. Jäätiköitymisten välissä on esimerkiksi Suomessa ollut laajoja havu- ja koivumetsiä. Noin 70 000 vs alkoi intensiivisempi ja laajempien jäätiköitymisten sarja, jonka aikana edellistä jäätiköitymisiä seurasi aina sitä suurempia jäätiköitymisiä. Itämeren jäätikkövirta on laajojen jäätiköitymisten aikana aina aktivoitunut, mutta sen tarkemmista vaiheista on vain vähän tietoa. Esimerkiksi noin 50 000 vs jäätiköt peittivät jo koko Fennoskandian, Itämerenaltaan ja laajoja alueita Luoteis-Venäjällä. Siten koko Itämeren allas toisinaan on ollut jäätiköiden peittämää Puolaan, Saksaan ja jopa Tanskaan asti. Niistä yksi on tapahtunut 34 000–30 000 vs, jolloin jäätikkö eteni Bornholmille asti. Alla käsitellään viimeistä ja laajinta etenemistä, joka on ollut laajimmillaan noin 25 000 vs alkaen.

Jääkauden huippuvaihe (LGM)

Jääkauden viimeinen laaja jäätiköityminen alkoi Keski-Veikselin aikana ja silloin Skandien vuoriston jäätiköt olivat aluksi virranneet alas Pohjanlahdelle. Runsas lumentulo työnsi jäätikköä sekä Suomen puolelle että etelään varsinaiselle Itämerelle. Jäätiköitymisen huippuvaiheessa oli Pohjanlahdelle kertynyt jäätikölle paksuutta noin kolme kilometriä. Tältä kalottialueelta virtasi jäätä eri ilmansuuntiin ja Itämeren jäätikkövirta johti jäätä Itämeren altaaseen kohti etelää. Sen monet virtauskielekkeet ovat jääkauden kylmimmän LGM-vaiheen aikana puskeneet jään reunaa aina Saksaan, Puolaan, Venäjälle ja Liettuaan jättäen sinne muistoiksi reunamoreeneja tai reunamuodostumia. Vaikka nämä jäätikön kaukoliikuntojen muodostumat tunnetaan hyvin, ei jäätikön liikkeistä ennen niitä tiedetä paljoakaan. Parhaiten tunnetaan mannerjäätikön sulamisvaiheen jäätikkövirrat ja jäätikkövirrasta haarautuneet virtauskielekkeet. Voidaan kuitenkin olettaa, että jäätikön laajenemisvaiheen loppuaikoina jäätiköt virtasivat samoja reittejä kuin ne tekivät sulamisaikanaan jo kauan ennen Salpausselkien (12 300 vs) muodostumista. Salpausselkävaiheen jälkeen tiedetään kehityksen kulku hyvin.

Ahvenanmaan kohdalla on jäätikkövirran länsipuolella virrannut Keski-Ruotsin virtauskieleke (engl. Middle Swedish Ice Lobe) ja jäätiköiden välinen raja on kulkenut Tukholman alueella linjaa Gävle, Västerås ja Nyköping pitkin ja etelässä se on seurannut Keski- ja Etelä-Ruotsin rannikkoseutua Skåneen asti. Jäätikkövirran itä- ja eteläraja on häilyvämpi, sillä siitä on haarautunut Lounais-Suomen ja Suomenlahden yli kaakkoon johtanut haara, joka on kuitenkin siellä törmännyt Karjalan virtauskielekkeeseen (engl. Karelian Ice Lobe). Tämä kieleke on, ylitettyään ensin Laatokan, kiertänyt etelän kautta Peipsijärven ja työntynyt Valko-Venäjän pohjoisosiin asti muodostaen itsekin osan mannerjäätikön LGM-vaiheen reunasta . Riian jäätikkövirta (engl. Riga Ice Stream) on ensin ylittänyt Hiiumaan ja Saarenmaan ja jatkanut sitten Riianlahden mennessään Latvian ja Liettuan alangoille. Se on kylmimmässä LGM-vaiheessaan saavuttanut eteläkaakossa Valko-Venäjän rajan (noin 19 000 vs). Vaikka edellä esitellyt ja alempana esiteltävät kielekkeet ovat olleet aktiivisia LGM-vaiheen aikana, ovat ne saavuttaneet LGM-rajan hieman eri aikoina (merkitty sulkuihin). Seuraava kieleke on ollut lyhyt Masurian virtauskieleke (engl. Mazury Ice Lobe), joka on ylittänyt Venäjällä Kuurinhaffin ja liikkunut Masurian seudulle Puolaan. Kahden edellisen väliin on jäänyt hitaasti virtaavan jäätikön alue, jolla ei ole nimeä. Seuraavana, edellisten länsipuolella, on sijainnut Veikselin virtauskieleke (engl. Vistula Ice Lobe), joka on aluksi ylittänyt Veikselinhaffin matkallaan Veikselin jokilaaksoon Puolassa (noin 22 000 vs). Oderin virtauskieleke (engl. Oder Ice Lobe) on tehnyt samoin Oderinhaffilla ja se on seurannut Oderjokea yläjuoksulle päin Puolan Zielona Góraan asti (noin 20 000 vs). Yli puolet kielekkeen vaikutusalueesta sijaitsee Oderin länsipuolella Saksassa. Oderin ja Veikselin virtauskielekkeiden välissä on varsin laaja hitaasti virtaavan jäätikön alue, jolle ei ole tiedossa nimeä. Itämeren jäätikkövirran päävirta on edennyt Itämeren altaassa täyttäen ensin sen eteläosat. Samalla sen kärkikieleke on kääntynyt Skånen ympäri suuntautuen aluksi kohti Tanskan saaria ja sen jälkeen kohti Jyllannin niemimaata. Noin 22 000 vs jäätikön pohjois-etelä- suuntainen reuna sijaitsi keskellä Jyllannin niemimaata. Jäätikkövirta on kohdannut niemimaan pohjoisoissa siihen työntyneen Keski-Ruotsin virtauskielekkeen ja Skagerrakin virtauskielekkeen tuomat jäätiköt.

Jääkauden päättymisen alku

Mannerjäätikkö on ollut laajenemisvaiheessa, kun se on saavuttanut LGM-vaiheena tunnetut kaukaisimmat rajat. Ilmaston lämpeneminen katkaisi laajenemisen ja johti lopulta jäätikön reuna-alueiden ohenemiseen, jolloin on alkanut jäätikön reunan vaiheittainen vetäytyminen. Itämeren jäätikkövirran osalta se on vetäytynyt aluksi vain etelä- ja kaakkoisosissa. Tanskaan pysähtyneen kielekkeen reunan vetäytyminen on 22 000–20 000 vs ollut aluksi hidasta. Sitä on auttanut vain vähän Norjanhaudan jäätikkövirran romahtaminen noin 20 000–19 000 vs. Mutta jo 16 000 vs on Itämeren kärkikielekkeen reuna sijainnut Bornholmin kohdalla. Pois sulaneen jäätikön tilalle muodostui jääjärvi, jota voidaan pitää Baltian jääjärven alkuna. Itämeren jäätikkövirran päähaara on säilynyt pitkään aktiivisena, mutta nyt sen reuna on perääntynyt 2 000 vuodessa Gotlannin pohjoispuolelle. Samalla, kun jäätikön reuna on perääntynyt, on Baltian jääjärvi kasvanut. Itämeren altaan maankuori on painunut jäätikön valtavan painon alla kuopalleen. Jäätikkö on päätynyt syvään veteen ja arvellaankin, että runsas jäävuorien muodostuminen eli poikiminen on ollut pääsyy reunan nopeaan vetäytymiseen. Perääntyminen on hidastunut ennen Ahvenanmaata, missä syvän altaan pohjoispuolella sijaitsee matalikko. Nuorimmalla dryaskaudella on jäätikön reuna seurannut Suomenlahdelta Gotlannin pohjoispuolelle jatkuvaa syvännejaksoa.

Itämeren jäätikkövirran eteläiset kielekkeet Venäjän, Puolan ja Saksan alueilla ovat aloittaneet hitaan vetäytymisen jo 22 000 vs. Niiltä on kestänyt korkeintaan 5 500 vuotta vetäytyä nykyisen Itämeren etelärannikolle. Jäätikön reuna on sijainnut rannikolla noin 16 500 vs ja sen aktiivinen osa on etelässä muodostunut enää Itämeren altaan jäätikkövirran pääosasta. Riian jäätikkövirran etureuna on vetäytynyt kahden tuhannen vuoden aikana Etelä-Liettuaan ja seuraavan tuhannen vuoden aikana Keski-Liettuaan. Jäätikkövirrasta on ollut jäljellä enää pieni kärkikieleke, joka on noin 15 000 vs yltänyt Pohjois-Liettuaan ja noin 14 400 vs sen reuna on seurannut Riianlahden nykyistä rantaviivaa. Seuraavien 600 vuoden aikana reuna on vetäytynyt Saarenmaalle ja edelleen seuraavan 500 vuoden aikana Hiidenmaalle. Riian jäätikkövirta on tässä kohtaa lakannut olemasta ja jäätikkövirran reuna kulkee nyt Itämeressä ja Suomenlahdella. Nuorimpaan dryaskauteen mennessä se on vetäytynyt linjalle, joka kulkee Hangosta Itämeren yli Ruotsin Nyköpingiin. Jäätikön reuna putoaa koko matkalla suoraan veteen.

Etelä-Suomen ja Suomenlahden yli virrannut Viron virtauskieleke on edennyt Võrtsjärven ja Peipsijärven taakse kohti kaakkoa. Sen toiminta on tätä kauempana toistaiseksi epäselvää, sillä Karjalan kieleke etenee siellä koillis-lounas-suuntaan ja leikkaa näin Viron kielekkeen edestä. Noin 15 000 vs se vetäytyi ensin Latgallian ylängön ja 500 vuotta myöhemmin Haajan ylängön pohjoispuolelle. Tässä vaiheessa Viron kieleke on jakautunut erillisiksi Vörtsjärven kielekkeeksi ja Peipsijärven kielekkeeksi, vaikka Suomen puolella jäätikkö virtaa vielä yhtenäisenä kielekkeenä. Noin 13 800 vs jäätikön reuna seuraa nykyisen Suomenlahden etelärantoja turvallisesti sisämaan puolella ja lännessä sen reuna kääntyy Saarenmaalle. Kun jäätikön reuna 13 200 vs siirtyy nykyiselle Suomenlahdelle, alkaa Viron yhtenäisenä edennyt kieleke osoittaa hajoamisen merkkejä. Siitä on tuhannen vuoden aikana haarautuva erilleen Järvi-Suomen kieleke ja Lounais-Suomessa vaikuttava Itämeren virtauskieleke. Tämä on tilanne, kun ilmaston kylmeneminen pysäyttää jäätikön reunan ja alkaa nuorin dryaskausi.

Nuoremman dryaskauden jälkeen

Nuorimmalla dryaskaudella on Itämeren jäätikkövirta täyttänyt Selkämeren altaan ja levinnyt sieltä päätekielekkeenä Ahvenanmaan saaristoon, Tukholman saaristoon ja Mälarenjärvelle asti sekä kaakossa Lounais-Suomeen. Päätekieleke on levinnyt viuhkamaisesti ja se reuna on muodostanut kaaren, joka on ylettynyt Hollolasta Hankoon ja Itämeren yli Ruotsiin Nyköpingin seuduille. Suomessa sitä kutsutaan Itämeren virtauskielekkeeksi.

Nuorimmalla dryaskaudella on Lounais-Suomessa sijainnut Itämeren virtauskieleke ehtinyt jo jakaantua kahdeksi osakielekkeeksi, jotka virtasivat rinnakkain hieman eri tavalla. Niiden väliin on jäänyt maastossa paikoitellen selvästi havaittava saumamuodostuma (tai harjujakso), joka kulkee linjalla Pori, Harjavalta, Köyliö, Oripää ja Koski. Kun kielekkeen reuna edelleen perääntyi, vapautui Satakunta ja Ahvenanmaan saaristo jäästä. Koska jäätikkö virtasi Selkämeren altaassa, on sen myöhemmät vaiheet jääneet tarkemmin selvittämättä. Lopuksi jäätikön reuna on noussut Ruotsissa sen rannikolle, jossa jäätikkö on ollut enää lyhytikäinen.

Geologisia muodostumia

Tunnetuimat ja varhain havaitut jäätikkömuodostumat sijaitsevat kaikki maalla. Vasta nykyiset merenpohjan viistoluotaukset ovat tuoneet näkyviin muodostumia sedimenttien pinnalta. Alla on esitetty kirjallisuudessa käsiteltyjä muodostumia, jotka liittyvät Itämeren jäätikkövirtaan tai sen sivukielekkeisiin.

Reunamoreeneja ja -muodostumia

Tanskassa ovat muodostumia syntynyt Itämeren jäätikkövirran lisäksi Keski-Ruotsin jäätikkökielekkeen ja Norjasta tulleet kielekkeiden toiminta. Jyllannin niemimaan keskilinjaa seuraa vyöhykeraja (tansk. hovedstilstandslinjen), jonka itäpuolinen alue on moreenipeitteinen ja länsipuoli on pääosin hiekkapeitteinen. Se on muodostunut monien eri-ikäisten jäätikkövirtojen tuomasta moreenipeitteestä. Siinä esiintyy heikkoja reunamoreeneja, vaikka linja erottuu myös maaperän koostumuksen eroista. Linja jatkuu lähes yhtenäisenä vyöhykkeenä myös Saksan ja Puolan puolella. Uloin reunamuodostuma liittyy LGM-vaiheeseen ja se alkaa Tanskassa edellä mainitulla keskilinjan moreenimuodostumalla, joka jatkuu Saksassa Brandenburgin reunamuodostumalla ja Puolassa Leznon reunamuodostumalla. Itämeren jäätikkövirta saapuu Tanskaan asti muutamia kertoja. Niitä kutsutaan nimillä Itämeren vanha jäätikkövirta ja Itämeren nuori jäätikkövirta (engl. Young Baltic Stream). Itämeren nuori jäätikkövirta eteni Tanskaan useita kertoja ja ensimmäinen eteneminen synnytti samanaikaisesti Tanskaan Itä-Jyllannin reunamuodostuman, Saksaan Frankfurtin reunamuodostuman ja Puolaan Poznanin reunamuodostuman. Toinen eteneminen synnytti samanaikaisesti Tanskaan Ison-Beltin reunamuodostuman (tansk. Bælthavet) ja Saksaan Pommerin reunamuodostuman. Reunamuodostumien keskinäisistä yhteyksistä on esitetty muitakin kytköksiä ja reunamoreenien iät ovat vielä keskustelun alla.

Itämeren kaakkoispuolella Baltiassa esiintyy myös matalia reunamuodostumia. LGM-vaiheen jälkeen on syntynyt Baltian reunamuodostuma, joka on samanikäinen Saksan Pommerin ja Venäjällä Vepsän reunamuodostuman kanssa. Mazurian ja Riianlahden jäätikkövirran kielekkeiden eteen muodostuivat Etelä-Liettuan reunamuodostuma ja Keski-Liettuan reunamuodostuma. Viimeinen muodostuma, Pohjois-Liettuan reunamuodostuma, seuraa läheltä Itämeren nykyrannikkoa ja käy myös Latvian puolella. Valdemarpilsin reunamuodostuma seuraa Latviassa aivan Riianlahden rantaa. Baltian itäosien reunamuodostumat ovat muodostuneet Suomenlahden ylittäneen Viron virtauskielekkeen eteen. Tällaisia ovat vanhimpana Otepään reunamuodostuma, sitten tulevat sekä Haanjan reunamuodostuma, joka on samanaikainen Pohjois-Liettuan muodostuman kanssa, että Sakalan reunamuodostuma, joka on samanaikainen Valdemarpilsin muodostuman kanssa. Pandiveren reunamuodostuma ylettyy Pietarista Saarenmaalle, ja lyhyt Paliveren reunamuodostuma kulkee enää Luoteis-Viron ja Hiidemaan yli.

Lounais-Suomen reunamuodostumat kuuluvat Salpausselkiin, jotka ovat muita reunamuodostumia selkeästi suurempia. Kun kaikki edelliset reunamuodostumat kuuluivat sulamisvaiheen alkuaikaan, muodostuivat Salpausselät nuorimmalla dryaskaudella. Lohjanharju, jota katsotaan nykyään kuuluvan Ensimmäiseen Salpausselän läntiseen osaan, muodostaa Hollolasta alkavan ja Hankoniemestä mereen sukeltavan muodostuman. Myös Toinen Salpausselkä ja Kolmas Salpausselkä ovat syntyneet nopeasti virranneen Itämeren virtauskielekkeen eteen. Näiden merenpohjassa kulkevia jatkeita tunnetaan saaristossa usealla saarella. Kolmas Salpausselkä on suunnilleen vain Lohjanharjun mittainen.

Mynämäen–Pyhämaan reunamoreenikenttä sijaitsee Varsinais-Suomen luoteisosassa ja se on noin 20–35 kilometriä leveä. Sen reunamoreenit ovat yleensä 100–300 metriä pitkiä, 10–20 metriä leveitä ja kahdesta viiteen metriä korkeita. Näiden lisäksi on joukossa pienempiä selänteitä. Rannikolla selänteet muodostavat pieniä niemiä, saaria ja karikoita, joiden suunnat on lounas-koillis- suuntaisia. Euran–Luvian reunamoreenikenttä sijaitsee eteläisessä Satakunnassa. Kentän reunamoreenit ovat muodostuneet luoteeseen perääntyneen jäätikön reunan alla. Selänteet ovat 50–300 metriä pitkiä ja 1–5 metriä korkeita. Selänteiden korkeus on suurin Paneliassa. Halikon-Suomusjärven reunamoreenikenttä sijaitsee Varsinais-Suomen itäosissa ja läntisellä Uudellamaalla. Selänteiden pituus on yleensä 50–500 metriä, leveys 5–20 metriä ja korkeus 1–5 metriä. Niiden suuntaus on poikittainen jäätikön luode-kaakko- kulkusuunnan kanssa. Savikkoalueella selänteistä näkyy vain pieni osa, vaikka täällä niiden korkeus pohjamoreenista mitattuna yltää 20 metriin. Kentän poikki kulkevat myös Toisen ja Kolmannen Salpausselän muodostumat. Osa reunamoreenikentästä on päällekkäinen viereisen drumliinikentän kanssa. Hyvinkään-Mäntsälän reunamoreenikenttä sijaitsee Uudenmaan, Itä-Uudenmaan, Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen maakuntien rajalla. Luoteessa kenttä rajautuu Kalvolan–Rengon kumpumoreenikenttään ja Punkalaitumen–Lopen drumliinikenttään. Reunamoreenien pituus vaihtelee 50–1000 metriin ja korkeus 1–10 metriin.

Drumliineja ja muita kumpumoreeneja

Drumliinikentät ovat virtaavan Itämeren jäätikkövirran synnyttämiä kumpumoreenimuodostumia, joita tunnetaan ainakin Suomessa, Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Puolassa. Ahvenanmaan keskiosiin on muodostunut noin sadan drumliinin kenttä, jonka muodostumat ovat enintään 20 metriä korkeita. Ahvenanmaan drumliinikentän pohjois-etelä- suuntaisten drumliinien lakialueilla on rantavalleja, joten ne ovat paljastuneet jäätikön alta suoraan veden alle. Ahvenanmaan ympäristön merialueilta saattaa löytyä lisää drumliineja. Lounais-Suomen vastasivun drumliinien kenttä sijaitsee Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien rajalla. Kolmion muotoinen alue alkaa pohjoisessa Marttilasta ja leviää kaakkoon päin, Karjalta Dragsfjärdiin ulottuvalle, rannikolle asti. Punkalaitumen–Lopen drumliinikenttä sijaitsee pääasiassa Kanta-Hämeen maakunnassa, mutta siihen kuuluu myös alueita Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta. Sen moreenimuodostumat ovat myös matalia. Toinen Salpausselkä jää kentän kaakkoispuolelle, mutta Kolmas Salpausselkä sijaitsee kentän keskikohdalla. Virossa sijaitsevat esimerkiksi Türin drumliinikenttä, Saadjärven drumliinikenttä ja Viron etelärajalla on Latvian kanssa yhteinen Burtnieksin drumliinikenttä. Keski-Latvian ja Keski-Liettuan alangoilla Riianlahden eteläpuolella on Riian jäätikkövirran synnyttämä laaja moreenimuodostumien alue, jossa on viisi moreenimuodostumien ryhmää. Länsipuolella sijaitsee Vadaksen moreenimuodostumakenttä, keskellä sijaitsevat Zemgalen moreenimuodostumakenttä ja Iecavan moreenimuodostumakenttä, ja itälaidalla ovat Madlienan moreenimuodostumakenttä ja Limbažin moreenimuodostumakenttä. Näille kaikille on yhteistä monivaiheinen muodostumisprosessi. Aluksi on syntynyt Rogen-moreeneja, niiden päälle drumliineja, jolloin Rogen-moreeneja on tuhoutunut, sitten on muodostunut juovamoreeneja, ja lopuksi on jäätikön reuna puskenut puskumoreeneja ja samalla on muodostunut harjujaksoja. Myös Puolassa on laaja Stargardin drumliinikenttä (engl. Stargard Drumlin Field), joka on muodostunut Odran virtauskielekkeen alla .

Suomessa Porin–Ahlaisten kumpumoreenikenttä sijaitsee Satakunnassa ja kenttä ulottuu Merikarvian ja Porin rannikolta sisämaahan Kokemäen ja Kiikoisten pohjoisosiin. Alue on jäänyt virtauskielekkeiden väliin hitaasti virtaavaksi alueeksi, jonne kulkeutuneet moreeniainekset ovat kerrostuneet paksuiksi kerrostumiksi. Alueen erikoisuus on pintakerroksen lohkareisuus, jossa vaikeakulkuisessa maastossa olevien lohkareiden läpimitta on useita metrejä. Kalvolan–Rengon kumpumoreenikenttä sijaitsee keskisessä Kanta-Hämeessä Tammelan, Lopen, Rengon, Hattulan ja Kalvolan kuntien alueella ja niiden lähiympäristössä. Alue jatkuu täältä Vammalan ja Punkalaitumen suuntaan. Kolmas Salpausselkä kulkee kentän kaakkoisosan yli.

Katso myös

• Luettelo Fennoskandian mannerjäätikön virtauskielekkeistä ja jäätikkövirroista

Lähteet

• Mäkinen, Kalevi & Palmu, Jukka-Pekka & Teeriaho, Jari & Rönty, Hannu & Rauhaniemi, Tom & Jarva, Jaana: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat. (Suomen Ympäristö 14/2007). Helsinki: Ympäristöministeriö, 2007. ISSN: 1796-1637. ISBN 978-952-11-2662-8. Teoksen verkkoversio (PDF).

Aiheesta muualla

• Jussila, Antti: Suomen alueella tapahtuneen mannerjäätikön vetäytymisen visualisoiminen, Pro Gradu, 2017