Antoninus Pius

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Imperator Titus Aelius Caesar Hadrianus Antoninus Augustus Pius
Antoninus Pius Glyptothek Munich 337 cropped.jpg
Antoninus Piuksen rintakuva Münchenin Glyptothek -museossa.
Rooman keisari
10. heinäkuuta 1387. maaliskuuta 161
Edeltäjä Hadrianus
Seuraaja Marcus Aurelius
Tiedot
Syntynyt 19. syyskuuta 86
Lanuvium, Italia, Rooman valtakunta
Kuollut 7. maaliskuuta 161 (74 vuotta)
Lorium, Italia, Rooman valtakunta
Puoliso Faustina vanhempi
Arvonimet Pius (138)
Pater patriae (139)
Rooman keisari Hadrianuksen (117–138) marmorinen rintakuva. Musei Capitolini, Rooma.
Antoninus Piuksen vaimon Faustina vanhemman rintakuva. Kunsthistorisches Museum, Wien.

Caesar Titus Aelius Hadrianus Antoninus Augustus Pius (synt. Titus Aurelius Fulvus Boionius Arrius Antoninus, yleisesti Antoninus Pius) (19. syyskuuta 867. maaliskuuta 161)[1] oli Rooman keisari joka hallitsi 10. heinäkuuta 1387. maaliskuuta 161. Antoninus sai lisänimensä Pius ("velvollisuudentuntoinen") noustuaan valtaan vuonna 138. Hän kuului Nerva–Antoninusten hallitsijasukuun ja oli suosittu ja kunnioitettu keisari, joka tunnettiin lempeydestään ja oikeamielisyydestään. Hänen valtakauttaan on usein sanottu Rooman valtakunnan kultakaudeksi, jolloin talous kukoisti, poliittinen tilanne oli vakaa ja armeija vahva. Hän hallitsi pitempään kuin yksikään Rooman keisari Augustuksen jälkeen, ja hänen kautensa tunnetaan erityisen rauhallisena, joskaan ei sodattomana.[2] Antoninus adoptoi Marcus Aureliuksen ja Lucius Veruksen vallanperijöikseen. Hän kuoli vuonna 161.[3]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titus Aurelius Fulvus Boionius Arrius Antoninus syntyi 19. syyskuuta 86 Rooman kaakkoispuolella Lanuviumissa. Hänen isänsä oli Titus Aurelius Fulvus ja äiti Arria Fadilla. Suku oli vanha ja rikas, ja se oli muuttanut aikoinaan etelägallialaisesta Nemausuksen kaupungista Italiaan.[1] Hänen isän puoleinen isoisänsä, myös nimeltään Titus Aurelius Fulvus, oli toiminut kaksi kertaa konsulina, ensin 70-luvulla ja myöhemmin vuonna 85. Hänet oli nimitetty Rooman kaupunginprefektin (lat. praefectus urbi) virkaan. Isä Aurelius oli myös konsulina vuonna 89.[4][5] Antoninuksen äidin puoleinen isoisä Arrius Antoninus oli myös kotoisin Etelä-Galliasta ja toiminut elämänsä aikana kaksi kertaa konsulina. Juuri häneltä tuleva keisari sai nimen Antoninus.[6]

Antoninuksen elämästä ennen keisariutta ei tiedetä paljoa. Antoninus oli vielä nuori, kun hänen isänsä kuoli, ja hänen kasvatuksestaan huolehtivat hänen molemmat isoisänsä.[4] Hän vietti nuoruusvuotensa Loriumissa, ja sotilasuran sijasta hänen tavoitteenaan oli senaattorin ura. Isoisien kuoltua Antoninus peri heidän suuren omaisuutensa, jolloin hänestä tuli yksi Rooman rikkaimmista miehistä.[7] Vuonna 110 Antoninus meni naimisiin Annia Galeria Faustinan kanssa, joka oli vaikutusvaltaisen ja rikkaan Marcus Annius Veruksen tytär.[1]

Antoninus sai Faustinan kanssa neljä lasta, joista kuitenkin vain tytär Faustina nuorempi ehti elää aikuiseksi asti.[1]

  • Marcus Aurelius Fulvus Antoninus (kuoli ennen vuotta 138)[8]
  • Marcus Galerius Aurelius Antoninus (kuoli ennen vuotta 138)[8]
  • Aurelia Fadilla, meni naimisiin vuoden 145 konsulin Aelius Lamia Silvanuksen kanssa. Kuoli vuonna 135.[8]
  • Annia Galeria Faustina (Faustina nuorempi, noin 130–176), meni naimisiin Marcus Aureliuksen kanssa vuonna 145.[8]

Ura Trajanuksen ja Hadrianuksen aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naimisiinmenon jälkeen Antoninuksen ura sai nopean sysäyksen eteenpäin. Hänet valittiin ensin kvestoriksi vuonna 112 ja sitten preettoriksi vuoden 117 tienoilla. Vuonna 120 hän pääsi jo konsuliksi. Myöhemmin keisari Hadrianus nimitti hänet Italian maakuntahallinnon virkamieheksi. Vuosina 130–135 Antoninus toimi Asian provinssin maaherrana ja tämän jälkeen keisarin neuvonantajana.[9][1]

Tammikuussa 138 Hadrianuksen adoptoima ja caesariksi nimittämä perijä Lucius Aelius Caesar yllättäen kuoli. Tämän jälkeen Hadrianus suunnitteli Marcus Aureliuksesta valtansa perijää, mutta koska tämä oli vielä tällöin liian nuori, Hadrianus esitti adoptoivansa Antoninuksen ja nimittävänsä tämän perijäkseen. Ehkä suurin tähän adoptioon vaikuttanut seikka oli Antoninuksen vaimon sukulaisuus Marcus Aureliukselle. Antoninus sai myös jakaa prokonsulin ja tribuuninoikeudet Hadrianuksen kanssa. Ehtona oli, että Antoninus puolestaan adoptoisi ja nimittäisi seuraajikseen Faustinan veljenpojan Marcus Annius Veruksen ja Lucius Aeliuksen pojan Lucius Ceionius Commoduksen eli tulevat keisarit Marcus Aureliuksen ja Lucius Veruksen.[1][9] Antoninuksesta tuli nyt Imperator Titus Aelius Caesar Antoninus. Nimen Aelius hän sai Hadrianukselta.[6]

Antoninus suostui ehtoihin, ja 25. helmikuuta Hadrianus adoptoi hänet virallisesti ja nimitti hänet perijäkseen.[1] Hadrianus oli luultavasti laskenut Antoninuksen elävän vielä 10 vuotta, jolloin hänen perijänsä pääsisivät sopivassa iässä valtaan.[7] Armeijan tuen saamiseksi lyötiin kolikoita, joissa juhlistettiin nimitystä ja armeijan yksimielisyyttä.[6]

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hadrianus kuoli 10. heinäkuuta 138, ja valta siirtyi Antoninukselle rauhanomaisesti. Hadrianus oli heikentänyt Rooman senaatin arvovaltaa ja teloituttanut sen jäseniä, joten senaatti aikoi kirota Hadrianuksen muiston (damnatio memoriae). Kiroaminen olisi mitätöinyt kaikki Hadrianuksen teot, mukaan lukien Antoninuksen adoptoinnin. Tämä taas olisi kyseenalaistanut hänen valtansa, joten Antoninus esti senaatin aikeet heti ensitöikseen.[10][6]

Alun erimielisyyksien jälkeen senaatti sai kuitenkin pian todeta Antoninuksen yhteistyöhaluiseksi hallitsijaksi, ja hänet palkittiin lisänimellä Pius (suom. velvollisuudentuntoinen). Hän pysyi hyvissä väleissä senaatin kanssa koko kautensa ajan.[2] Antiikin lähteet eivät kuitenkaan ole aivan yksimielisiä siitä, mistä kunnianimi Antoninukselle annettiin.[11] Historia Augusta antaa viisi vaihtoehtoa:[12]

  • Antoninus auttoi vanhaa Hadrianusta käymään senaatin puheilla
  • Hän säästi kaikki henkilöt, jotka Hadrianus oli tuominnut kuolemaan
  • Hän kunnioitti kuollutta Hadrianusta lukuisilla kunnianosoituksilla
  • Hän esti Hadrianusta tekemästä itsemurhaa
  • Hän oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja armelias

Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan todennäköisin syy on kolmas vaihtoehto. On kuitenkin myös mahdollista, että nimi Pius oli kuulunut Antoninuksen sukuun jo kauan.[11]

Senaatti yritti myös tarjota Antoninukselle arvonimeä pater patriae (suom. isänmaan isä), josta hän ensin kieltäytyi mutta hyväksyi sen sitten. Antoninus kuitenkin torjui senaatin ehdotuksen nimetä syyskuu ja lokakuu hänen ja hänen vaimonsa Faustinan mukaan.[13]

Faustina kuoli vuonna 141, ja Antoninus suri häntä kovasti. Hän kunnioitti edesmennyttä vaimoaan ennennäkemättömällä tavalla: hän rakennutti Forum Romanumille Faustinan temppelin, lyötti hänen kunniakseen useita kolikoita ja perusti Faustinan ja Artemiin kultin Sardekseen.[14] Lisäksi Antoninus perusti Faustinan nimellä elatusrahaston, jonka varat käytettiin orpotyttöjen auttamiseen. Myös senaatti kunnioitti Faustinaa julistamalla hänet jumalaksi.[15]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus Piuksen lyöttämä sestertius noin vuodelta 140–144. Arvopuolella keisarin muotokuva ja tunnuspuolella Italian henkilöitymä.
Antoninus Piuksen muistoksi lyöty pronssinen sestertius, jossa edesmenneen keisarin kuva ja teksti "Divus Antoninus" (suom. jumalaksi korotettu Antoninus).

Antoninus oli taloudenhoidossa pääasiassa konservatiivinen ja säästeliäs. Uusien rakennusten rakentamisen sijaan hän käytti varoja muun muassa teiden, akveduktien ja satamien korjaamiseen ja kunnostamiseen. Hän myös perusti omia rahastoja, joilla hän saattoi auttaa köyhiä ja onnettomuuksien uhreja. Kerrotaan, että Antoninus käytti rahaa runsaasti vain Rooman 900-vuotisjuhlien aikana vuonna 148.[15] Kuitenkin hän osasi ilmeisesti olla myös erittäin avokätinen, kun tarve niin vaati, ja jakoi rahaa kansalle pitääkseen suosionsa korkealla. Ensimmäinen lahjoitus oli vain 75 denaaria henkeä kohden, mutta myöhemmin hän nosti summaa 100 denaariin. Vuonna 354 kirjoittaneen tuntemattoman kronikoitsijan mukaan Antoninus jakoi kerran jokaiselle kansalaiselle 800 denaaria, mikä oli ennennäkemätöntä ja mistä häntä myös arvosteltiin kovasti.[14]

Toisin kuin edeltäjänsä Trajanus ja Hadrianus, Antoninus ei matkustellut Rooman provinsseissa. Koko valtakautensa aikana hän ei juuri edes poistunut Roomasta. Antoninus luotti siihen, että hän pystyi Roomasta käsin valvomaan asioiden kehitystä eri puolilla laajaa valtakuntaa.[13][7] Antoninus teki Italiasta taas keisarikunnan keskuksen, ja monien hänen aikansa rakennus- ja korjaushankkeiden kohteet olivatkin juuri Italiassa. Kolikoissa juhlistettiin Italian menneisyyttä ja Rooman myyttisiä perustajia.[16]

Italia-keskeisyydestä huolimatta toisissa kolikoissa juhlistettiin myös Rooman provinsseja. Vuoden 138 jälkeen Aventinukselle rakennettiin Jupiter Dolichenukselle (suom. Dolichen Juppiter) eli Baalille pyhitetty temppeli. Roomaan ja eri puolille valtakuntaa pystytettiin lukuisia muitakin itämaisten jumalien temppeleitä. Antoninus ja hänen vaimonsa Faustina tunsivat kumpikin voimakasta antaumusta Magna Materille (suom. Suuri Äiti) eli Kybelelle, joka oli alkujaan kotoisin Vähästä-Aasiasta mutta oli sittemmin roomalaistunut. Kolikoissa kerrottiin myös "universaalista rauhasta", joka oli koko valtakunnan yllä.[16]

Vuonna 145 Antoninus oli konsulina yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa. Saman vuoden keväällä Marcus meni naimisiin Antoninuksen tyttären Faustina nuoremman kanssa. Parin ensimmäinen lapsi, tytär Domitia Faustina syntyi 30. marraskuuta 147. Antoninus juhlisti tapahtumaa myöntämällä Marcukselle tribuuninoikeudet ja imperium-vallan. Faustina sai arvonimen Augusta.[17]

Vuonna 148 Roomassa juhlittiin kaupungin perustamisen 900-vuotisjuhlapäivää ja Antoninuksen virkaanastumisen 10-vuotispäivää eli Decennalia. Colosseumilla pidettiin loisteliaita kisoja, ja areenalle tuotiin tapettavaksi monia eksoottisia eläimiä.[13] Juhlan maksamiseksi Antoninus joutui kuitenkin alentamaan hopeakolikoiden arvoa viisi prosenttia.[17]

Kolikoissa juhlistettiin Rooman varhaisia juuria, kuten troijalaisia, latinalaisia, sabiineja ja monia jumalia, jotka olivat suojelleet kaupunkia. Useissa kolikoissa muisteltiin myös muita Rooman historiaan liittyviä merkittäviä henkilöitä, kuten Aineiasta, Romulusta ja Augustusta.[13] Roomalaiset yhdistivät Antoninuksen Rooman toiseen kuninkaaseen Numa Pompiliukseen, Rooman perustajaan Romulukseen ja Augustuksen suojelusjumala Apolloon.[16]

Lait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninuksen ja Faustinan temppeli Forum Romanumilla. Rakennus on säilynyt, koska se muutettiin kristilliseksi kirkoksi[18].

Antoninus oli edeltäjänsä Hadrianuksen tavoin kiinnostunut laeista, ja hänen lainsäädäntönsä mainitaan useaan otteeseen Justinianuksen Digestassa. Antoninuksen consiliumissa palveli useita juristeja avustamassa häntä päätöksissä. Uusia lakeja säädettiin, ja niistä tehtiin mahdollisimman hyviä, oikeudenmukaisia ja kattavia. Lait olivatkin Antoninuksen aikana aiempaa humaanimpia, mikä johtui osin kreikkalaisen filosofian, kuten stoalaisuuden vaikutuksesta.[19] Antoninus lisäsi opettajien vapauksia ja oikeuksia ja paransi orjien, vapautettujen orjien sekä aviottomien lapsien oloja. Lisäksi hän muutti perheeseen ja perintöön liittyviä lakeja, jolloin jatkossa esimerkiksi avioliitoissa otettiin myös tytärten toivomukset huomioon.[13]

Lisäksi Antoninus käski provinssien maaherroja verottamaan ihmisiä kohtuullisesti, ja määräyksen rikkomisesta seurasi yleensä rangaistus. Ilmiantajia ei myöskään enää käytetty, ja provinssit kukoistivatkin Antoninus Piuksen aikana.[13]

Rakennushakkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus ei edeltäjiensä tavoin aloittanut suuria rakennusprojekteja. Ainoat hänen rakennuttamansa rakennukset olivat Hadrianuksen mausoleumi Tiber-joen varrella, jumalallisen Hadrianuksen temppelit Campus Martiuksella ja jumalallisen Faustinan temppeli Forum Romanumilla. Näiden lisäksi hän korjautti Rooman vanhimman sillan Pons Subliciuksen sekä Graecostadiumin ja Colosseumin. Historia Augustan mukaan Antoninus saattoi myös tehdä jotakin Pantheonille, mutta se on epävarmaa.[13]

Rooman ulkopuolella Antoninus korjautti tieverkostoa ja satamia Aleksandriassa, Caietassa, Tarracinassa sekä kylpylän Ostiassa, akveduktin Antiumissa ja useita temppeleitä synnyinkaupungissaan Lanuviumissa.[13]

Sodankäynti, levottomuudet ja ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka keisarillinen propaganda juhlistikin rauhaisaa valtakuntaa, roomalaiset kävivät Antoninuksen valtakaudella monia sotia.[20] Yleisesti ottaen hänen hallintokautensa oli kuitenkin melko rauhallista aikaa, sillä Antoninus suosi kiistojen ratkaisukeinona diplomatiaa. Hän ei tosin ollut sotapäällikkö, eikä hänellä ollut minkäänlaista kokemusta sodankäynnistä, joten hän antoi legaattiensa johtaa sotia puolestaan. Armeijan komennosta vastasi pretoriaanikaartin prefekti Marcus Gavius Maximus, joka oli virassaan lähestulkoon koko Antoninuksen valtakauden ajan.[15] Armeija oli yhä merkittävässä roolissa, ja sen tehtävä oli aina valtakunnan laajentaminen. Antoninus nosti legioonalaisten palkkaa, mutta rajoitti laivaston merimiesten ja auxilia-joukkojen oikeuksia. Tästä lähtien sotilaiden lapset eivät saaneet Rooman kansalaisuutta heti synnyttyään, vaan heidän täytyi liittyä legiooniin kansalaisuuden saamiseksi. Tällä kannustettiin miehiä liittymään legiooniin.[16]

Etelä-Skotlannin valtaus ja Antoninuksen valli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninuksen ja Hadrianuksen vallit.

Vuonna 139 Antoninus nimitti Britannian provinssin maaherraksi Quintus Lollius Urbicuksen, joka hyökkäsi Etelä-Skotlantiin ja työnsi Rooman rajaa pohjoisemmaksi. Sotaretken tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta kyseessä saattoi olla Antoninuksen tarve saada kunniaa valloituksilla. Hadrianuksen valli hylättiin, ja vuosina 142–143 rakennettiin uusi, 58 kilometrin pituinen rajavalli Skotlannin poikki Hadrianuksen vallista pohjoiseen Forthin ja Clyden vuonojen välille. Voittojen kunniaksi Antoninus otti vuoden 142 lopussa tai 143 alussa arvonimen Imperator II, ainoan sotilasarvonimen, jonka hän otti koko 23-vuotisen kautensa aikana.[21] Vangiksi saadut britannialaiset lähetettiin Ylä-Germanian provinssiin ja asutettiin Neckar-joen länsi- tai itäpuolelle. Siellä heistä muodostettiin sotilasyksiköitä, jotka asetettiin puolustamaan Rooman rajaa.[22]

Tämä Antoninuksen valliksi kutsuttu rajavalli ei kuitenkaan pystynyt pitkään torjumaan pohjoisesta tulevia hyökkäyksiä, sillä se oli huomattavasti kevytrakenteisempi kuin Hadrianuksen valli. 150-luvulla valloitetulla alueella oli jatkuvia levottomuuksia, mistä kertovat Tynestä löytynyt piirtokirjoitus[23] ja vuosina 154–155 lyödyt kolikot, jotka juhlistavat Britannian alistumista. Noin vuonna 154 osa roomalaisista joukoista jouduttiin vetämään vallilta pois, jolloin hyökkäävät heimot vaurioittivat sitä pahoin. Roomalaiset palasivat takaisin neljän vuoden kuluttua vuoden 158 paikkeilla, mutta Antoninuksen valli hylättiin lopullisesti Marcus Aureliuksen kauden alussa. Joitakin linnoituksia säilyi miehitettyinä vielä 170-luvulle saakka.[24]

Reinin ja Tonavan rintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin vuoden 155 jälkeen Ylä-Germanian ja Raetian välistä rajalinjaa (Limes Germanicus) työnnettiin noin 30 kilometriä itään sen pohjoisosassa. Entinen raja oli kulkenut Wörthistä Main-joen varrelta etelään Vicus Alisinensiumiin (Wimpfen) Neckar-joelle, mutta nyt se kulki Miltenberg-Ostista (Bürgstadt) Welzheimin ohi Raetiaan. Puolustusta vahvistamaan rakennettiin uusia linnoituksia, kuten puisia ja kivisiä torneja.[25]

Rajalinjan työntäminen eteenpäin oli merkittävää, mutta siihen ei ilmeisesti kuitenkaan liittynyt minkäänlaista sotaretkeä. Ei ole todisteita siitä, että Antoninus olisi ottanut minkäänlaista arvonimeä tämän voiton kunniaksi. Erään teorian mukaan syy rajalinjan siirtämiseen ei ollut sotilaallinen, vaan taloudellinen, sillä uusi alue oli hyvää maanviljelysmaata.[25]

Myös Raetian limestä työnnettiin eteenpäin. Aquileiassa (Heidenheim) eräs sotilasyksikkö jätti noin vuonna 152–155 vanhan leirinsä ja asettui uuteen vastarakennettuun linnoitukseen nykyisen Aalenin alueella. Tämä oli viimeinen kerta, kun Raetian limestä siirrettiin.[25]

Valloitetuille alueille asutettiin germaanisiirtolaisia ja alue demilitarisoitiin. Uusia kyliä ja kaupunkeja perustettiin ja teitä rakennettiin, ja niiden hallinto annettiin siviilihenkilölle. Heimojen hyökkäysten estämisessä uusi rajalinja ei kuitenkaan ollut yhtä vahva kuin vanha.[25]

Tonavan pohjoispuolella Raetiasta itään asuva germaaniheimo kvadit sai uuden kuninkaan, jonka Antoninus hyväksyi. Tapahtumasta ilmoitettiin lukuisissa roomalaisissa kolikoissa, jotka lyötiin noin vuosina 140–144 ja joissa oli teksti 'REX QVADIS DATVS'.[25]

Uudistukset Daakiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daakiassa syntyi Antoninuksen kaudella tuntemattomasta syystä levottomuuksia ja kapinoita, ja roomalaiset joutuivat lähettämään provinssiin muualta valtakunnasta vahvistuksia.[26] Noin vuosina 158–159 koko provinssin hallinto organisoitiin uudelleen. Sen pohjoisosa Dacia Superior jaettiin kahteen osaan (Dacia Apulensis ja Dacia Porolissensis). Jälkimmäisen pääkaupunki Porolissum rakennettiin uudelleen kivestä ja ympäröitiin jykevällä muurilla. Eteläinen Dacia Inferior nimettiin uudelleen Dacia Malvensikseksi, jota hallitsi senaattori, kun taas Apulensiksen ja Porolissensiksen komentoon Antoninus nimitti ritarisäätyisen (eques), jolla oli prokuraattorin oikeudet.[25]

Sota maureja vastaan ja levottomuudet Hispaniassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunta Antoninus Piuksen aikana.

Vuosina 144–152 maurit hyökkäsivät Pohjois-Afrikassa sijaitsevien Mauretania Tingitanan ja Mauretania Caesariensiksen provinsseihin. Lisähuolia aiheuttivat maantierosvot. Taistelut saavuttivat huippunsa vuonna 145. Mauretaniaan tuotiin vahvistuksia eri puolilta valtakuntaa, muun muassa Pannoniasta, ja tavallisen prokuraattorin sijasta Antoninus nimitti provinssin johtoon senaattorin.[17] Uusia puolustusjärjestelmiä ja valleja rakennettiin ja vanhoja kunnostettiin. Numidiaan roomalaiset rakensivat uuden tien Lambaesiksen läheltä Aurèsvuorille, joilla oli maantierosvojen leirejä. Mauretaniassa Colonia Aelia Augustaa linnoitettiin, ja kaupunki toimi tärkeänä tukikohtana maureja vastaan.[20] Sodan laajuus ja ajoitus on kuitenkin epävarmaa, sillä antiikin ajan lähteitä on säilynyt vähän.[27]

Syyskuussa 145 eräs Cornelius Priscianus tuomittiin syylliseksi Hispaniassa puhjenneisiin levottomuuksiin. Historia Augustan mukaan hän teki myöhemmin itsemurhan sen jälkeen, kun häntä syytettiin vallankaappausyrityksestä. Historia Augusta jatkaa, että Antoninus kielsi asian tutkimisen. Lisäksi se kertoo vuoden 127 konsulista Titus Atilius Rufus Titianuksesta, joka tuomittiin samasta syystä. On mahdollista, että nämä miehet sekaantuivat salajuoneen, jonka tarkoituksena oli syöstä Antoninus vallasta. Priscianus saattoi yrittää saada Hispanian läpi kulkevia joukkoja puolelleen.[17]

Kapinat Kreikassa, Egyptissä ja Juudeassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus Piuksen patsas Pietarissa.

Antoninuksen kaudella oli myös Kreikassa jonkinlainen kapina, joka kukistettiin mutta josta ei tiedetä juuri mitään. Pakkoverojen ja pakkotyömääräysten vuoksi ihmisten pakenivat Egyptin provinssissa kodeistaan. Lopulta levottomuudet huipentuivat vuonna 153 aseelliseen kapinaan, jossa provinssin maaherra sai surmansa.[28] Armeija kuitenkin kukisti kapinan.[25]

Myös Juudeassa esiintyi mahdollisesti kapinointia. Antoninus muutti juutalaisten ympärileikkauskieltoa, mutta ei kuitenkaan kumonnut sitä kokonaan. Hän salli heidän ympärileikata lapsensa, mutta käännytystyö juutalaisuuteen kiellettiin. Lisäksi hän kielsi juutalaisia edelleen menemästä Jerusalemiin, jonka ympärille rakennettiin muuri, vartiotorneja ja -pisteitä. Kaikki tämä aiheutti juutalaisten keskuudessa levottomuutta, joka luultavasti huipentui kapinaksi.[25]

Itäraja: Armenia ja Parthia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia Augustan mukaan Rooman itärajalla Antoninus nuhteli Osroenen kuningas Abgarusta, koska tämä oli käyttäytynyt aggressiivisesti parthialaisia kohtaan. Michael Grantin mukaan tämä kuningas oli Abgarus VIII mutta on esitetty, että hän oli Abgarus VII, joka kuoli tai joutui pakenemaan Edessasta Trajanuksen Parthian sodan aikana. Mutta luultavammin kyseessä on Ma'nu VIII, joka hallitsi vuosina 139–163 ja 165–177.[29] Tämä ei tosin ole varmaa. Aivan valtakautensa alussa Antoninus nimitti uuden kuninkaan Armeniaan, ja vuonna 140 Iberian kuningas Parsman III tuli vierailulle Roomaan.[26] Myöhemmin Antoninus lähetti Parthian kuninkaalle Vologases III:lle varoituskirjeen, kun tämä oli suunnitellut hyökkäystä Armeniaan. Kirje sai Vologaseksen perumaan suunnitelmansa.[30]

Aivan kautensa lopulla Antoninus saattoi suunnitella jonkinlaista hyökkäystä Parthiaa vastaan. Historia Augustan[31] ja Saepinumista löytyneen piirtokirjoituksen[32] mukaan hän lähetti legaatti Lucius Neratius Proculuksen viemään vahvistuksia Syyriaan ja valmistelemaan "Parthian sotaa".[26] Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ennen kuin Marcus Aurelius ja Lucius Verus nousivat valtaan, jolloin sota lopulta puhkesi.[30]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus sairastui keväällä 161 ja kuoli muutaman päivän päästä 7. maaliskuuta 161 Loriumissa. Ennen kuolemaansa hän ehti kertoa tunnussanan yövartion tribuunille: aequanimitas (suom. rauhallisuus). Hänen kuolemansa kerrotaan olleen nopea ja rauhallinen. Rooman senaatti julisti yksimielisesti Antoninuksen jumalaksi, ja hänen seuraajikseen nousivat hänen adoptiopoikansa Marcus Aurelius ja Lucius Verus.[33][34]

Henkilönä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus Piuksen marmorinen rintakuva noin vuodelta 140. Museo del Prado, Madrid.

Antoninus omaksui edeltäjänsä Hadrianuksen tavan pitää partaa. Hänen kerrottiin olleen pitkä ja komea sekä fyysisesti vahva. Hän edusti monia roomalaisia hyveitä (virtus): hän oli lempeä, mutta tarpeen tullen myös jyrkkäluonteinen. Hän osasi myös hillitä itsensä ja oli elintavoissaan vaatimaton. Vanhana hän alkoi pitää puulastoista ja siteistä tehtyä korsettia, jotta pystyi kävelemään suorassa.[15][7]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus jätti perijöilleen Marcus Aureliukselle ja Lucius Verukselle vakaan ja rikkaan valtakunnan. Hänen kuollessaan valtion kassassa oli noin 675 miljoonaa denaaria. Antoninuksen konservatiivinen ja säästeliäs hallinto antoi valtakunnalle aikaa toipua Trajanuksen ja Hadrianuksen politiikan aiheuttamista taloudellisista ongelmista.[2] Marcus ja Lucius rakennuttivat Antoninuksen muistoksi punaisesta graniitista valmistetun pylvään Campus Martiukselle. Itse pylväs on tuhoutunut, mutta sen jalusta on säilynyt ja esillä Vatikaanin museossa. Marcus Aurelius kunnioitti suuresti Antoninusta ja toivoi, että hänellä olisi kuollessaan yhtä puhdas omatunto kuin Antoninuksella oli kuollessaan.[35][13]

Myös myöhemmät Rooman keisarit arvostivat Antoninusta. Historia Augustan mukaan Gordianus I kirjoitti vuonna 238 eepoksen[36] hänen kunniakseen, ja myöhemmin Julianus Apostata (361–363) ylisti hänen julkista elämäänsä.[37] Roomalaiset juhlivat Antoninuksen valtaannousupäivää, heinäkuun 10:ttä, aina 300-luvulle saakka.[30] Antoninus oli roomalaisille monessa suhteessa mallikeisari, joka ansaitsi alamaistensa ja jälkipolvien kunnioituksen ja jonka aikana Rooman valtakunta oli rauhallisempi ja vakaampi kuin aikaisemmin.[13] Hänen valtakauttaan on usein sanottu Rooman valtakunnan kultakaudeksi, jolloin talous kukoisti, poliittinen tilanne oli vakaa ja armeija vahva.[38]

Englantilainen historioitsija Edward Gibbon sijoitti Antoninuksen "viiden hyvän keisarin" joukkoon. Hänen mukaansa ihmiskunta oli tällöin onnellisimmillaan ja kukoisti.[39]

Jotkut historioitsijat ovat kuitenkin arvostelleet Antoninusta liiallisesta passiivisuudesta. Hän ei ehkä kiinnittänyt riittävästi huomiota armeijan taistelukyvyn ylläpitämiseen, mikä kostautui hänen seuraajilleen.[40]

Antiikin lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoninus Piuksen pylvään jalusta, joka on esillä Vatikaanin museoiden sisäpihalla.

Antoninuksen elämästä ja kaudesta on hänen edeltäjiensä Trajanuksen ja Hadrianuksen tapaan säilynyt erittäin vähän kirjallisia lähteitä. Päälähde hänen elämästään on Historia Augustan Antoninuksen elämäkerta,[41] jonka tekijäksi mainitaan Julius Capitolinus. Teos on kuitenkin osoittautunut jokseenkin epäluotettavaksi, ja sen uskotaan olevan peräisin 300-luvulta. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet Historia Augustan alkupuoliskon (Hadrianuksesta Elagabalukseen) olevan pääosiltaan luotettava. Antoninus Piuksen elämäkerta Historia Augustassa seuraa Suetoniuksen keisarielämäkertojen mallia. Ensin kerrotaan keisarin esivanhemmista ja hänen elämästään ennen keisariutta. Sitten seuraa selostus keisarin hallituskaudesta, hänen sisäisistä ominaisuuksistaan, kuolemasta, ulkoisista ominaisuuksista ja lopuksi kuoleman jälkeisistä kunnianosoituksista.[42]

Myös Cassius Dio kirjoitti[43] Antoninuksesta, mutta hänen kirjoituksensa keisarin kaudesta on säilynyt vain kuutena lyhyenä katkelmana.[38] Muita antiikin ajan kirjallisia lähteitä ovat Antoninuksen opettajan Marcus Cornelius Fronton kirjoitukset, Eutropiuksen historiateos Breviarium ab urbe condita[44], Marcus Aureliuksen Itselleni, Orosiuksen Historiae adversus paganos[45] (suom. Historiateos pakanoita vastaan), Pausaniaan Periegesis tes Hellados[46] (suom. Kreikan kuvaus) ja Flavius Philostratuksen Bioi sofiston (suom. Sofistien elämäkerrat).[47]

Muita tärkeitä lähteitä ovat muun muassa piirtokirjoitukset ja kolikot.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alf Henrikson: Antiikin tarinoita 1–2. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18515-9.
  • Arto Kivimäki ja Pekka Tuomisto: Rooman keisarit. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3.
  • Marcus Aurelius: Itselleni. Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-98-8.
  • Michael Grant: The Antonines: The Roman Empire in Transition. Routledge, 1994. ISBN 0-415-10754-7. (englanniksi)
  • Anthony Birley: Marcus Aurelius: a biography. Routledge, 2001. ISBN 0-415-17125-3. (englanniksi)
  • Chris Scarre: Chronicle of the Roman Emperors. Thames and Hudson Ltd., 1995. ISBN 0-500-05077-5. (englanniksi)
  • Bowman et al.: The Cambridge Ancient History XI, The High Empire A.D. 70-192. Cambridge University Press, 2000. ISBN 0-521-26335-2. (englanniksi)
  • Richard D. Weigel: Antoninus Pius (A.D. 138-161) 10. kesäkuuta 1998. An Online Encyclopedia of Roman Emperors. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Rooman keisarit s. 159–160
  2. a b c Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja, s. 42. Hakusana Antoninus Pius. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  3. Weigel: Antoninus Pius (A.D. 138–161)
  4. a b Cambridge Ancient History s. 150
  5. Weigel: "Early Life"
  6. a b c d Grant s. 10–11
  7. a b c d 'Antoninus Pius' roman-empire.net. Viitattu 26.8.2009. (englanniksi)
  8. a b c d Jona Lendering: Faustina I Livius.org. Viitattu 5.9.2009. (englanniksi)
  9. a b Weigel: "Career under Hadrian"
  10. Cambridge Ancient History s. 151
  11. a b Grant s. 12
  12. Historia Augusta, The Life of Antoninus Pius: 2.3–7. (englanniksi)
  13. a b c d e f g h i j Weigel: "Imperial Reign"
  14. a b Grant s. 13
  15. a b c d Rooman keisarit s. 161–163
  16. a b c d Grant s. 15–16
  17. a b c d Cambridge Ancient History s. 154–155
  18. A Topographical Dictionary of Ancient Rome (Samuell Ball Platner, Oxford University Press 1929) viitattu 4.10.2009
  19. Grant s. 14
  20. a b Grant s. 17
  21. Cambridge Ancient History s. 151–152
  22. Grant s. 18–19
  23. Roman Inscriptions of Britain: RIB 1322 Noin vuodelta 155–159. (Kappale: "The Military Units".) Imperator Antonino Augusti Pio Pater Patriae Vexilatio Legionis Secundae Augusta et Legionis Sextae Victrix et Legionis Vicesimae Valeria Victrix Contributi ex Germania duobus sub Iulio Vero Legatus Augusti pro praetore. (Suom. "Kahdesta Germanian provinsseista lähetetyt vahvistukset Legio II Augustalle, Legio VI Victrixille ja Legio XX Valeria Victrixille [tekivät tämän piirtokirjoituksen] propreettorin oikeuksien omaavan keisarillisen legaatin, Julius Veruksen käskystä Ylipäällikkö Antoninus Augustus Piukselle, isänmaan isälle.") (englanniksi)
  24. Cambridge Ancient History s. 565–566
  25. a b c d e f g h Grant s. 19–20
  26. a b c Cambridge Ancient History s. 152
  27. Cambridge Ancient History s. 522–533
  28. Grant s. 157
  29. J. B. Segal: Edessa 'the Blessed City', s. 13. Gorgias Press LLC, 2005. ISBN 1593330596. Teoksen verkkoversio (viitattu 12.10.2009). (englanniksi)
  30. a b c Grant s. 21–22
  31. Historia Augusta, The Life of Marcus Aurelius, 8.6 (englanniksi)
  32. Corpus Inscriptionum Latinarum (CIL), IX 2457 (englanniksi)
  33. Rooman keisarit s. 164
  34. Cambridge Ancient History s. 156
  35. Marcus Aurelius, Itselleni, 6:30
  36. Historia Augusta, The Three Gordians: 3.3 (englanniksi)
  37. Julianus, Caesars 312A (englanniksi)
  38. a b Antoninus Pius UNRV.com. Viitattu 21.9.2009. (englanniksi)
  39. Birley s. 11
  40. Birley s. 115
  41. Historia Augusta: The Life of Antoninus Pius (englanniksi)
  42. Ingemar Lagerström: ”Inledning”, Kejsarhistorier, s. 13. W&W, 2005. ISBN 91-46-21269-8. (ruotsiksi)
  43. Cassius Dio: Epitome of Book LXX (englanniksi)
  44. Eutropius: Abridgment of Roman history (englanniksi)
  45. Orosius: Orosius : A History, against the Pagans (englanniksi)
  46. Pausanias: Description of Greece (englanniksi)
  47. Weigel: "Primary Sources"

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä
Hadrianus
Rooman keisari
 
Seuraaja
Marcus Aurelius ja
Lucius Verus