Tämä on suositeltu artikkeli.

Vanhoillislestadiolaisuus

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 15. lokakuuta 2005 kello 22.18 käyttäjän Kahkonen (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Seuroissa puhuja saarnaa seuraväelle. Kuvassa maallikkosaarnaaja Perhon suviseuroissa.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilainen lestadiolaisen herätysliikkeen suurin suuntaus, jolla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa. Hiljattain on seurakuntia syntynyt myös Ecuadoriin, Keniaan ja Togoon.

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät vuosittain suviseurat. Heidän yhteinen laulukirjansa on nimeltään Siionin laulut ja he kokoontuvat rauhanyhdistyksille seuroihin kuuntelemaan saarnoja ja laulamaan virsiä ja Siionin lauluja. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on paikallisten rauhanyhdistysten kattojärjestö, ja joskus vanhoillislestadiolaisia kutsutaankin SRK-lestadiolaisiksi. Näin myös erotetaan SRK ja Suomen vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys toisistaan. Suomessa vanhoillislestadiolaisuutta on kutsuttu myös itälestadiolaisuudeksi, raattamaalaisuudeksi ja vanhalestadiolaisuudeksi, Amerikassa taas konservatiivilestadiolaisiksi ja heidemanilaisiksi.

Historia

Vanhoillislestadiolaisuuden alkuperä on Lapissa Lars Levi Laestadiuksen toiminnan seurauksena syntyneessä kristillisessä herätyksessä, jota alettiin pian nimittää laestadiolaisuudeksi. Leimallista liikkeelle ovat olleet useat hajaannukset eli eriseurat. Liike jakautui kolmeen osaan 1900-luvun vaihteessa: esikoisiin, uusherännäisiin ja vanhoillislestadiolaisiin. Sen jälkeen hajaannuksia on tullut muitakin. 1930-luvulla erkani rauhansanalaisuus omaksi ryhmäkseen, ja 1960-luvulla oli niin sanottu pappiseriseura eli elämänsanalaisuus. Vanhoillislestadiolaisten näkemyksen mukaan muut hajaannukset ovat eronneet heistä perustaen oman seurakuntansa, ja he kutsuvat muita suuntia eriseuroiksi.

Muitakin hajaannuksia on ollut. Amerikassa 1920-luvulla erkaantui evankelinen pollarilaisuus. Torniojoen varressa 1920-luvulla vanhoillislestadiolaisuuden opista poikenneen Korpelan toiminta aiheutti sekä perinteisestä lestadiolaisuudesta että Korpelan opetuksista voimakkaasti irtaantuneen korpelalaisuuden. Ruotsissa erkaantui 1950-luvulla leskisläisyys. Lisäksi vastakkainasettelua aiheuttivat noihin aikoihin yleisestä näkemyksestä poikenneet tiukat suhtautumiset: 60-luvun "kososlaisuus" ja 70-luvun "kuiva henki".

1970-luvun alussa hajaantui suhtautumisessa Suomen vanhoillisten päätöksiin Amerikan lestadiolaisuuden töröläläiset. Sama ilmiö tunnettiin Ruotsissa nimellä morjärveläiset ja Suomessa 70-luvun lopulla nimellä sillanpääläiset. Tämän jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden hajaannukset ovat vaimenneet, ja vain pari pienempää paikallista hajaannusta voidaan erottaa. Nykyään suuria herätyksiä ei Suomessa juuri ole tapahtunut ja onkin keskusteltu siitä, ettei lestadiolaisuus ole enää herätysliike vaan perinneliike. Taustalla voi olla myös yleismaailmallinen vieraantuminen kristillisistä arvoista.

Käytännön usko

Keskeisintä vanhoillislestadiolaisuudessa on armo ja syntien julistaminen anteeksi sanoin "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Synninpäästön voima ei ole sanoissa eikä pappisvirassa vaan Pyhässä Hengessä. Vanhoillislestadiolaiset uskovat, että kenellä tahansa uskovaisella on valta julistaa synnit anteeksi. Vanhoillislestadiolaiset uskovat, että heidän uskonsa on ainoa, jolla pelastuu. Jo pienille lapsille opetetaan, että ne jotka eivät usko, joutuvat kuoltuaan helvettiin, kuten muissakin kristinuskon suuntauksissa.

Vanhoillislestadiolaisten näkemykset arvoista ovat hyvin perinteisiä. He näkevät Raamatun varoittamana syntinä muun muassa ehkäisyn käytön, esiaviollisen seksin sekä alkoholin käytön. Muita synteinä pidettyjä asioita yhteisön keskuudessa ovat korvakorujen ja meikin käyttö – ulkonäköä ei haluta epäjumalaksi – sekä niin sanotun maailmallisen eli alkukantaisia viettejä ruokkivan ja uskonelämää heikentävän musiikin kuuntelu. Mitään syntilistaa ei kuitenkaan ole, vaan on uskovaisen omantunnon asia pysyä erossa siitä, mikä vie pois Jumalasta.

Vanhoillislestadiolaisten perheet ovat usein suuria, koska lapsiluvun uskotaan olevan Jumalan tiedossa ja hänen säätämänsä. Lapsia pidetään Raamatun mukaisesti Jumalan lahjoina. Nykyään muualla yhteiskunnassa suurta lapsilukua pidetään epänormaalina ja arvostelua kuuluu jopa kirkon taholta. Tämä opetus nousee usein korostetusti esille esimerkiksi tiedotusvälineissä. Jotkut liikkeestä eronneet naiset ovat kokeneet ahdistavana ajatuksen, että he eivät voi vaikuttaa perheeseen syntyvien lapsien lukumäärään.

Television katselusta tehtiin yhteinen kieltävä päätös 1960-luvulla. Koska televisiosta tulee vanhoillislestadiolaisten mukaan paljon turmelevaa ja haitallista ohjelmaa ja koska sen katselun rajoittaminen on vaikeaa, päätettiin siitä luopua. Lestadiolaisten mielestä vika ei ole laitteessa vaan sen tarjonnassa, ja "asialliseen", epäviihteelliseen, käyttöön suhtaudutaankin suopeammin. Laitetta ei kuitenkaan kotiin haluta hankkia, koska raja asiallisen ja haitallisen käytön välillä on niin vaikea vetää. Valtaväestön ajatuksista paljolti eroavat näkemykset aiheuttavat usein väärinkäsityksiä vanhoillislestadiolaisuuden pohjimmaisesta suhtautumisesta syntiin ja uskoon. Tunnetuin esimerkki on, että ikkunallinen pesukone muka olisi lestadiolaisilta kielletty. Tämä urbaanilegenda tuli ihmisten tietoisuuteen Opetushallituksen julkaisemasta kirkkohistorian opetusohjelmasta. Palautteen takia Opetushallitus poisti sen valikoimistaan. Legenda on kuitenkin jäänyt elämään ihmisten mieliin esimerkkinä typeristä ja alkukantaisista lestadiolaisista.

Vanhoillislestadiolaisuudesta on tehty televisiodokumentteja, jotka ovat: Matkalla taivaskotiin (2000), Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa (2000) ja Ainoa oikea Jumala (2004).

Vanhoillislestadiolaisuus on muiden luterilaisten suuntausten tavoin puhtaasti armouskonto eivätkä syntien pois paneminen tai omat teot ole heidän näkemyksensä mukaan yksinään eli uskosta irrallaan vanhurskauttava asia ("Sola fide, sola gratia"). Haitallisiksi katsottuja asioita vain vältetään, koska "synti tarttuu ja tekee matkan teon hitaaksi".

Opilliset kysymykset

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike ja siksi sen oppi perustuu uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen mukaisesti Raamattuun ("Sola scriptura"). Vanhoillislestadiolaisuus eroaa kirkossa vaikuttavasta ortodoksiluterilaisuudesta joidenkin opinkappaleiden kohdalla. Näistä opinkappaleista käytiin 1960-luvulla keskustelua ja rajanvetoa niin sanotun pappiseriseuran irtauduttua vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös lyngenin suunnan ja uusheräyksen syntyaikoina on lestadiolaisuudessa käyty opillisia keskusteluja kirkon ja lestadiolaisuuden opin eroavaisuuksista. Luterilaisen kirkon taholta lestadiolaisuutta on syytetty varsinkin 1800-luvulla, mutta vähemmän myös 1900-luvulla epäluterilaiseksi lahkoksi. Esimerkiksi Kuopion piispa Gustaf Johansson toimi 1800-luvun lopulla voimakkaasti lestadiolaisuutta vastaan. Hän kirjoitti kirjan Laestadiolaisuus, jossa hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnamies Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."

Vanhoillislestadiolaiset toimivat kirkon sisällä ja järjestävät niin kirkossa, kodeissa kuin omissa toimitiloissaan rauhanyhdistyksillä seuroja "Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalta". Usein he osallistuvat enemmän omiin seuroihinsa kuin kirkon tilaisuuksiin. Tunnustuskirjojen tulkinnassa vanhoillislestadiolaisuus katsoo edustavansa alkuperäistä luterilaista oppia. Ainoa irtisanoutuminen tunnustuskirjoista on yksimielisyyden ohjeen kohta lain kolmannesta käytöstä. Tässä kohdin pitäydytään aitoluterilaisten kannalla, joka kävi ilmi Eisenachin synodissa vuonna 1556. Tarkemmin suhdetta lain kolmanteen käyttöön on selostettu SRK:n julkaisemassa kirjassa Usko ja Jumalan sana.

Vanhoillislestadiolaiset tulkitsevat tunnustuskirjoja Raamatun valossa, kuten tunnustuskirjojen sovinnonkaavan esipuhe kehottaa: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkia oppeja ja opettajia on arvosteltava ja tuomittava". Vanhoillislestadiolaisuuden suhde tunnustuskirjoihin on selvitetty perusteellisemmin kolmiosaisessa artikkelisarjassa "Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat", joka on julkaistu vuoden 1961 Päivämies-lehdissä (numerot: 5,6 ja 8).

Vanhoillislestadiolaiset haluavat pysyä kirkossa "molemmin jaloin", koska liike katsoo edustavansa aitoa luterilaista oppia. Amerikassa lestadiolaiset toimivat omana kirkkonaan, koska paikallinen luterilainen kirkko julisti lestadiolaiset pannaan. Oma kirkko perustettiin pakon edessä. Vuonna 1987 pidettiin SRK:n ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välillä kokous, johon osallistui arkkipiispa, Lapuan ja Oulun piispat sekä SRK:n viisi edustajaa. Kokouksen jälkeen arkkipiispa totesi: "Vanhoillislestadiolaisuus hyväksytään kirkossa siitä huolimatta, että sen ja kirkon päälinjan välillä on tiettyjä eroja, kuten aikaisemminkin". Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaisten oppinäkemykset mahtuvat luterilaiseen tunnustukseen. Kokouksen sisällön arkkipiispa selvitti myös piispainkokoukselle.

SRK julkaisee opillisia asioita käsitteleviä kirjoja. Esimerkiksi Juhani Uljaan kirjoittama Peltoon kätketty aarre on uskonasioista helppotajuisesti kertova kirja. Opillisia asioita on käsitelty myös muissa julkaisuissa.

Erot kirkon opetukseen

Erot vanhoillislestadiolaisuuden ja ortodoksiluterilaisten opissa ovat pääasiassa opetuksissa Raamatusta, lapsen uskosta, uskon syntymisestä, sakramenteista, sanan virasta ja seurakunnasta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan yllä olevista opetuksista seuraavasti:

  • Raamattu on Jumalan sanaa ja siksi sitä pidetään uskon, opin ja elämän ja korkeimpana auktoriteettina.
  • Lapsen syntyessä hänellä on lapsen usko, mutta myöhemmin hänen alkaessa tehdä syntiä perisynnin vaikutuksesta tämä usko menetetään ja tilalle tulee epäusko, mikäli hän ei kasva Jumalan seurakunnan hoidossa.
  • Vanhurskauttamisoppi - sanan viran sijasta (pappeus) opetetaan Pyhän Hengen virasta (Pyhän Hengen pappeus): usko syntyy toisen Pyhän Hengen omistavan ihmisen julistaessa Jumalan sijaisena synninpäästön, jolloin synnit annetaan anteeksi myös taivaassa.
  • Sakramentit eli ehtoollinen ja kaste eivät synnytä uskoa vaan vahvistavat sitä. Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria uskon vahvistamiseksi ja kaste on hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa. Kasteessa lasta ei oteta Jumalan seurakuntaan vaan hän on siinä jo syntyessään.
  • Jumalan valtakunta ei ole kirkko vaan Pyhän Hengen yhteen kokoama seurakunta, joka on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa. Siinä ei ole puolueita eikä hajaannusta. Toisin sanoen vanhoillislestadiolaiset uskovat, että on vain yksi usko, jolla pelastuu.

Lisäksi vanhoillislestadiolaisuudessa toteutetaan ns. Kristuksen kirkkolakia (Matt 18:15-20), josta liikkeessä opetetaan seuraavaa: jos kristitty huomaa lähimmäisensä tekevän väärin, hän menee kahden kesken tai muutaman muun kanssa puhuttelemaan tätä. Jos lähimmäinen ei usko, asia viedään seurakunnan käsiteltäväksi ja jos hän ei vieläkään usko, häntä pidetään epäuskoisena eli uskosta luopuneena. Tämä on tarkoitettu lähinnä uskovien keskinäiseen kanssakäymiseen. Nimitys on käytössä vain lestadiolaisuudessa.

Avainten vallalla tarkoitetaaan sitä, että on valta antaa syntejä anteeksi (päästää syntejä) ja myös valta olla antamatta (sitoa syntejä). Usein tämä kuvataan taivaan portilla vartioivana Pietarina. Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että tämä valta on kaikilla oikein uskovilla. Syntien anteeksiantamattomuus eli "sitominen" on harvoin käytetty tapa saada uskossa erehtynyt ymmärtämään tilansa. 1960- ja 70-luvun hajaannuksissa käytetty sitominen herätti paljon keskustelua myös julkisuudessa.

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan naispappeuden vastustajia oli kirkon työntekijöistä lestadiolaisuuden ja viidesläisyyden joukossa. Vanhoillislestadiolaisuus suhtautuu naispappeuteen kieltävästi, mutta liikkeen papit eivät kuitenkaan ole kieltäytyneet toimittamasta messuja tai sakramentteja naispappien kanssa. Uusimpana erimielisyyden aiheena ovat hedelmöityshoidot. Myös ekumeniasta ja ehkäisystä ollaan eri mieltä kirkon valtavirran kanssa.

Yhteisöllisyys

Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat vuosittain suviseuroihin. Kuva on Perhon suviseuroista vuodelta 2005.

Vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaasti yhteisöllinen herätysliike. Liikkeen sisällä on muun muassa omat tervehdystapansa: tervehdittäessä sanotaan "Jumalan terve!" ja hyvästellessä "Jumalan rauhaa!". Kuten nuoret yleensä, myös lestadiolaisnuoret saattavat hakeutua samanmielisten seuraan, tässä tapauksessa toisten vanhoillislestadiolaisten joukkoon. Kuitenkaan ei ole tarkoituksellinen tavoite eristäytyä ulkomaailmasta, vaan yhteydenpitoa liikkeen ulkopuolistenkin kanssa halutaan pitää myös yksilötasolla. Tähän kehottavat Jeesuksen sanat "maan suolana" olemisesta. Samoin avoimemmalla suhtautumisella vältetään väärinkäsityksiä.

Vanhoillislestadiolaisilla on tapana valita aviopuolisonsa toisten vanhoillislestadiolaisten joukosta. Avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista pidättäytymisen vuoksi avioliitot solmitaan usein melko nuorina verrattuna nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan käytäntöön. Avioliitoa pidetään pyhänä ja se liittää avioparin toisiinsa kuolemaan saakka. Monet vanhoillislestadiolaiset varsinkin Pohjois-Suomessa pitävät myös suutelua ennen naimisiinmenoa syntinä.

Kaanaan kieli

Kuten yhteisöissä aina, lestadiolaisillakin on oma kielen vivahteensa, jota he kutsuvat Kaanaan kieleksi. Kaanaan kieli koostuu muutamista Raamattuun perustuvista sanoista ja sanonnoista, esimerkiksi "käydä armolähteen luo" (pyytää synnit anteeksi). Ulkopuolisen saattaa olla vaikea ymmärtää saarnoja, varsinkin pitkään saarnanneiden saarnamiesten puhetta. Niissä viljellään mielellään erilaisia kielikuvia, jotka pohjautuvat pääasiallisesti Raamatun tekstiin. Kaanaan kielen viljely ei ole itsetarkoitus, mistä esimerkkinä on suviseuroihin järjestetty referointipalvelu, jossa toimittajat kuuntelevat puheet tarkasti ja perkaavat sieltä pois kaanaankieliset kokonaisuudet. Näin ulkopuolisen on helpompi ymmärtää saarnan perusidea. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät Raamattunaan vuoden 1878 evankelis-luterilaisen kirkon virallisen painoksen mukaista käännöstä, joka pohjautuu Bibliaan eli Antti Litzeliuksen käännökseen vuodelta 1776. Syynä on käsitys siitä, että myöhemmissä käännöksissä on enemmän epätarkkuuksia. Bibliasta katsotaan myös välittyvän hyvin uskonpuhdistuksen keskeisiä periaatteita.

Julkaisutoiminta

SRK:n kustannustoiminta alkoi vuonna 1906 kun edeltäjä Lähetystoimen päätoimisto julkaisi 16-sivuisen perustuskokouksen pöytäkirjan. Julkaisutoiminta on jaoteltu kirjoihin, lehtiin ja äänitteisiin. Liike ei juuri ottanut kantaa julkisuudessa olleisiin väitteisiin ennen 1970-lukua. Liike katsoi ajautuneensa pakkotilanteeseen ja ryhtyi avoimempaan tiedotuspolitiikkaan. Esimerkiksi suviseuroihin kutsuttiin toimittajia. Myös Internet-sivut, vuosikirjat ja kannanilmaisut ovat osa nykyistä avoimuutta.

Kirjat: Alussa julkaisutoiminta painottui lähinnä erilaisten kokousten pöytäkirjoihin, Raamattuun ja laulukirjoihin. Tärkein painettava kirja on vanha kirkkoraamattu eli Biblia. Sitä on painettu vuodesta 1923 lähtien ja painoksia on otettu yli 120 000. Nykyään vuosittaisia kirjajulkaisuja ovat "SRK:n vuosikirja" sekä suviseurajulkaisu. Kirjat jakautuvat aihealueittain Raamattuihin, laulukirjoihin, hartaus- ja opillisiin kirjoihin, runokirjoihin, kertomuskirjoihin, historiankirjoihin, opetuskirjoihin ja muihin kirjoihin.

Lehdet: Päivämies, Siionin kevät ja Siionin lähetyslehti ovat SRK:n julkaisemia lehtiä. SRK:n pää-äänenkannattaja Päivämies ilmestyy keskiviikkoisin. Sen levikki on noin 22 700. Lehti kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen toimintaympäristöstä sekä ottaa rakentavasti kantaa keskeisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Lehti on poliittisesti sitoutumaton ja tarkoitettu kaikkien luettavaksi. Siionin kevät on hengellinen lastenlehti, jonka sisältöä ovat lapsille ymmärrettävässä muodossa olevat artikkelit Raamatun kirjoituksista, lasten puheet ja piirrokset sekä lasten kirjepalsta. Siionin lähetyslehti on SRK:n vanhin lehti. Lehteä on julkaistu vuodesta 1912 lähtien. Se kertoo vanhoillislestadiolaisten opetuksesta ja toiminnasta sekä lähetystyöstä. Lehtiä julkaistaan myös äänilehtinä. Jouluisin julkaistaan myös Siionin joulu -lehti.

Äänitteet: Ensimmäisiä äänitteitä olivat vuonna 1976 ilmestyneet laulu- ja saarnakasetit. Vuodesta 1976 on suviseuroista julkaistu saarnakasettisarja. Nykyisin äänitteet julkaistaan kasettien sijasta cd-levyinä.

Lähetystoiminta

Vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt kaikkialle Suomeen. Sen vahvinta kannatusaluetta on silti edelleen Pohjois-Suomi eli Lappi, Pohjanmaa ja Koillismaa. Etelä-Suomessa eniten toimintaa on Helsingin, Turun ja Tampereen seuduilla. Kirkon nelivuotisraportin mukaan vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa kahdessa seurakunnassa kolmesta ja säännöllistä eli kuukausittaista toimintaa kolmanneksessa. Kattojärjestöllä Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksellä on 199 omaa rekisteröityä paikallisyhdistystä, joissa pidetään seuroja viikottain tai useammin.

Seurat

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Suomessa ja ulkomailla. Vanhoillislestadiolaisten seurat ovat hartaustilaisuuksia, joissa lauletaan Siionin lauluja ja virsiä, jonka jälkeen saarnaavat liikkeen omat papit tai maallikkosaarnaajat. Saarnoja pidetään yleensä kaksi ja niiden välissä on väliaika, jolloin on kahvitarjoilu ja yleistä seurustelua. Seurapuheen johdannoksi saarnaaja lukee Raamatusta katkelman, jonka hän sitten selittää seurakunnalle. Saarnoja ei kirjoiteta etukäteen, vaan rukoillaan, että Jumala antaa puhuttavaa Pyhän Hengen kautta. Seuroja pidetään pääasiassa pari kolme kertaa viikossa rauhanyhdistyksissä, mutta myös harvemmin kirkoissa, seurakuntataloissa, kodeissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Suurempia seuratapahtumia ovat suviseurat, juhannusseurat ja opistoseurat. Vuosittain Suomessa järjestetään noin 12 000 seuratilaisuutta ja ulkomailla noin 1100. Seuratilaisuudet ovat kaikille avoimia. Seurakuntia palvelee noin 100 pappia ja 700 maallikkosaarnaajaa.

Ulkolähetystyö

Vanhoillislestadiolaisuus tekee ulkolähetystyötä useassa maassa. Kuva on Perhon suviseuroista 2005.

Ulkomailla asuu 8000—12 000 vanhoillislestadiolaista, joista eniten Yhdysvalloissa ja Kanadassa (yhteensä 5000-6000). Ruotsissa liikkeen jäseniä on 1000-1500. Lähetystyötä tehdään SRK:n (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys) ja LLC:n (Laestadian Lutheran Church) toimesta Etelä-Amerikassa. Lähetystyö lisääntyi merkittävästi 90-luvun lopulla, sillä uusia lähetystyökohteita on tullut lisää lisääntyneen muuton ja uskonsanoman leviämisen myötä. Virossa vanhoillislestadiolaisten järjestö toimii nimellä Eesti Luterlik Rahuühendus. Yhdistyksen kotipaikka on Tartto, jossa järjestetään säännöllisesti seuroja. Seuratoimintaa on myös Tallinnassa ja Kaakkois-Virossa. Venäjällä toimii kahdeksan Rauhanyhdistystä: Pietarissa, Petroskoissa, Pesotshnyssä, Koivistolla, Viipurissa, Moskovassa, Samarassa ja Tverissä.

Lähetystyössä ajatellaan, että Jumala suo herätyksen aikoja, eikä lähetystyötä tehdä varsinaisina käännytyksinä. Yleensä lähetystyö aloitetaan etsikonaikana eli kun kohdealueella on vastaanottavaisia heränneitä. Sisälähetystä pidetään tärkeänä, sillä eniten sanaa kaivataan omien keskuudessa. Lähetystyötä tehdään Ecuadorissa, Espanjassa, Islannissa, Iso-Britanniassa, Keniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Sveitsissä, Togossa, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa.

Radio- ja Internet-lähetystyö

Vanhoillislestadiolaiset lähettävät seuroja lähiradioissa vaihtelevina aikoina. Myös jokavuotisissa suviseuroissa toimii suviseuraradio, joka tavoittaa noin kolme miljoonaa suomalaista. Se lähettää kaikki suviseurasaarnat, sekä tuottaa erilaista ohjelmaa väliajalle. YLE Radio 1 radioi suviseuroista vuosittain kaksi saarnaa. Seuroja ajoittain lähettävät radioasemat ovat Järviradio, Radio Kajaus, Radio Moreeni, Radio Pooki, Radio Pro ja Helsingin lähiradio. Seuroja voi kuunnella puhelimitse Helsingin Rauhanyhdistykseltä. Tornion ja Vaasan seudun rauhanyhdistykset lähettävät sunnuntaisin seuroja Internetin kautta. Kahden vuoden suviseurasaarnat ovat kuunneltavissa Internetin kautta. Niitä löytyy myös englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi tulkattuina. Myös Laestadian Lutheran Church lähettää seuroja Internetin kautta. Saarnat ovat englanniksi, mutta ne on tulkattu joskus myös suomeksi.

Opistot ja leirikeskukset

Jämsän kansanopisto

Vanhoillislestadiolaisilla on kolme kansanopistoa: Jämsässä, Reisjärvellä ja Ranualla. Kristilliset perusarvot ovat opistoissa keskeisessä asemassa. Opistoilla on vuoden kestoisia linjoja: valittavana on esimerkiksi kielilinjoja, viestintälinjoja ja kädentaitojen linjoja. Kullakin opistolla on omat erikoispainotuksensa. Jämsän kansanopisto on painottunut musiikkiin, Ranuan kansanopisto viestintään ja Reisjärven kansanopisto luontoon. Opistoilla järjestetään lisäksi erilaisia lyhyt- ja viikonloppukursseja sekä vuosittaiset opistoseurat.

SRK:lla on käytössään leirikeskuksia eri puolilla Suomea, mm. Haapajärvellä, Hankasalmella, Kuusamossa, Oitissa, Rovaniemen maalaiskunnassa ja Siikajoella. Vuosittain näissä keskuksissa pidetään useita leirejä kuten rippikoululeirejä, virkistysleirejä, poika- ja tyttöleirejä, isät ja pojat -leirejä, äidit ja tytöt -leirejä ja hiihtoleirejä.

Kritiikki

Vanhoillislestadiolaisuutta ovat kritisoineet sekä kirkko, yksittäiset kristityt, että ulkopuoliset kautta aikojen. Suurin kritiikki on kohdistunut oppiin siitä, että vain yhdessä uskossa pelastuu. Vanhoillislestadiolaisia on moitittu hengellisesti ylpeiksi ja heidän on sanottu pitävän itseään muita parempina ihmisinä. Heitä on syytetty jopa antinomismista runsaan anteeksiannon takia, kun he "antavat anteeksi seiniä myöten", ja syntien anteeksi saamista on pidetty liian helppona. Vanhoillisuudessa on monesti todettu, että he antaisivat synnit anteeksi "seinien ulkopuolellekin", jos vain muut haluaisivat.

Liikettä on arvosteltu myös patriarkaalisuudesta. Naisia ei hyväksytä puhujiksi eikä lestadiolaisuus hyväksy naispappeutta. Naista arvostetaan ennen kaikkea äitinä ja kasvattajana. Toisaalta liikkeessä kaikilla, myös naisilla, on valta antaa syntejä anteeksi. Tämä oli radikaalia varsinkin vielä ennen naispappeuden hyväksymistä.

Lestadiolaisia on syytetty toisten asioihin sekaantumisesta, kun he itse ajattelevat toimivansa ns. Kristuksen kirkkolain mukaan. Avainten vallan toinen käyttö, syntien sitominen, on aiheuttanut kritiikkiä. Liikkeen opetuksista eri mieltä olevia jäseniä saatetaan "sitoa synteihinsä" eli hänelle ei anneta syntejä anteeksi ennen kuin hän on aidosti katunut.

Kuten useat muutkin uskonnot, myös vanhoillislestadiolaisuus tuo paineita ihmiselle, joka haluaa erota liikkeestä. Liikkeestä pois kääntynyttä ihmistä pidetään syntisenä eikä häntä enää mahdollisesti kohdella niin hyvin. Liikkeestä eronneeseen pyritään yleensä suhtautumaan kunnioittavasti ja ystävällisesti, vaikka uskon tuomaa yhteyttä ei enää löydykään. Uskon tuoman hengenyhteyden lakattua eronnut saattaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja hylätyksi. Lestadiolaisia on myös kritisoitu siitä, että he äänestävät lähinnä vain keskustaa ja kokoomusta, joiden arvopohjan he katsovat olevan lähinnä omaansa.

Katso myös

Kirjallisuutta

Historiankirjat

  • Paavo Viljanen: Wäinö Havas hengen ja miekan mies
  • Heikki Jussila: Kutsujan armo
  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1879-1899. SRK 1997
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadiuksen (1800 - 1861) elämänvaiheet ja kuvaus herätyksen leviämisestä Laestadiuksen kuolemaan saakka. SRK
  • Aulis Zidbeck: Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Juhani Raattamaa - opettaja ja sielunhoitaja. SRK 1985

Muut kirjat

  • Leonard Typpö: Armo ja totuus ynnä kristillisiä kirjeitä
  • SRK: He ovat voittaneet
  • Leonard Typpö ja Pekka Raattamaa: Kirjeitä, osa 1

Opilliset kirjat

  • Kullervo Hulkko: Kukistumaton valtakunta
  • Einari Lepistö: Lammasten askelissa
  • Juhani Uljas: Peltoon kätketty aarre. SRK
  • Erkki Reinikainen: Lisää meille uskoa
  • Erkki Reinikainen: Myrskyt lakkaavat
  • Erkki Reinikainen: Niin kuin kuvastimesta
  • Erkki Reinikainen: Näin on kirjoitettu
  • Erkki Reinikainen: Näin on uskottu
  • Erkki Reinikainen: Usko ja kaste. SRK
  • Erkki Reinikainen: Usko ja teot. SRK
  • Erkki Reinikainen: Usko ja Jumalan sana. SRK

Kriittiset kirjat

Aiheesta muualla

Saarnamiehiä ja pappeja

Sekalaisia

Kritiikkiä

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vanhoillislestadiolaisuus&oldid=480910”