Latina

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 9. syyskuuta 2005 kello 09.05 käyttäjän Joonasl (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sanan muut merkitykset katso Latina (täsmennyssivu).
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Latina
Oma nimi lingua Latina
Tiedot
Alue Italian niemimaa, Välimeren ympäristö
Virallinen kieli Vatikaanivaltio
Puhujia ei äidinkielenä
Sija ei äidinkielenä
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Katolinen kirkko
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä itaaliset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 la
ISO 639-2 lat
ISO 639-3 LTN

Latina on kieli, jota puhuttiin antiikin aikana Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella. Siitä tuli Rooman valtakunnan pääkieli. Romaaniseen kieliryhmään kuuluvat kielet kuten espanja ja ranska ovat kehittyneet latinasta. Latina oli pitkään Länsi-Euroopan lingua franca, ennen kuin ranska syrjäytti sen. Nykyisin latinaa ei puhuta enää äidinkielenä eli se on kuollut kieli. Latinan kieltä käytetään kuitenkin edelleen esim. lääketieteen tautiluokituksissa ja eliöiden tieteellisissä nimissä.


Historia

Pääartikkeli: latinan historia
Keisari Tituksen riemukaaressa lukee latinaksi, että Rooman kansa on omistanut sen jumalaiselle keisarille.

Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Lazio) Italiassa yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita Italiassa puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain fragmentaarisesti.

Kultaa ja hopeaa

Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kultakaudeksi kutsutaan yleensä n. ajanjaksoa 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.

Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultaista aikaa seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti, mutta varsin kevein perustein, pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultaisen ajan kirjallisuutta. Ajan tärkeitä runoilijoita ja kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.

Arvottavat käsitteet "kultakausi", "hopeakausi" ja "klassinen" ovat luonnollisesti moderneja käsitteitä, ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Vulgaarilatina

Cicero.

Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää latinan muotoa. Se tarkoittaa "kansan syvien rivien" puhumaa latinaa, mutta viittaa oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt. Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta kuitenkin länsiosiin. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeen 476 jaa. alkoi latinasta kehittyä eri murteita, joista kehittyivät romaaniset kielet – mm. ranska, espanja, portugali, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä 70-80% sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.

Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vlugaarilatinasta, eikä kirjakielestä. Esimerkiksi ranskan sana "hevonen", cheval juontaa juurensa latinan "kaakkia" tai "konia" tarkoittavasta sanasta "caballo", eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta "equus".

Keskiaikainen latina

Keskiajalla latina säilyi käytössä ennen muuta kirkon kielenä ja hallinnon. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Suomeen.

Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina "syntyi uudestaan" varhaiskeskiajan pimeiden vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä sai aikaan latinan luonnollisen kehityksen loppumisen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.

Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä. Kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Kun latina lakkasi olemasta kirjoittajien äidinkieli, siihen ilmestyi monia piirteitä näistä kielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Humanistilatina

Erasmus.

Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät "puhdistamaan" latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin "goottilaiseksi", termi joka sisälsi heille oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.

Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden–esimerkiksi lakikirjojen,lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen–kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatina

Uuslatinalla tarkoitetaan tyypillisesi renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatinan tärkein käyttökohde on ollut tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden laajimmin ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Latinaa voitiin pitää puolueettomana vaihtoehtona, joka oli vieras kieli tasapuolisesti kaikille osapuolille. Lopulta ranska syrjäytti sen.

Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinantaitoa. Latinan käyttökelpoisuus kansainvälisenä kielenä jätti kuitenkin toivomisen varaa vaihtelevien lausumistapojen vuoksi. Lopulta 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa. Katolisessa kirkossa latinan käyttöä kuitenkin jatkettiin paljon pidempään, ja sitä puhutaan yhä usein erimaalaisten pappien kesken ja käytetään useissa liturgisissa yhteyksissä. Muualla yhteiskunnassa latina on kuitenkin muuttunut lähinnä kuriositeetiksi, jolla ei nähdä todellista arvoa. Englannin dominanssi kansainvälisenä apukielenä taannee kuitenkin latinan jäämisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi ja harrastelijoiden puuhasteluksi.

Latina Suomessa

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600- luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niinikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.

Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti. Kuten muuallakin Euroopassa latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa, ja sen voi kirjoittaa lyhyenä kielenä ylioppilaskirjoituksissa.

Merkitys

Latina vaikuttaa vielä tänäkin päivänä monin tavoin ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä on paikoissa, joista sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa tai pseudolatinaa: volvo (pyörin). Tunnetuimmat ovat varmastikin latinankieliset lentävät lauseet, kuten: Alea iacta est (Arpa on heitetty). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.

Suomi on tullut ympäri maailmaa tunnetuksi Yleisradion latinankielisillä uutisilla, Nuntii latini. Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan: Canis lupus - susi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan, jne. termit tulevat latinasta. Vatikaanin virallinen kieli on latina ja sitä käytetään katolisessa kirkossa edelleen useissa yhteyksissä. Sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille keksitään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).

Lääketietellinen latina

Lääketieteessä käytetään paljon latinankielisiä termejä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdoillistavat eri maiden ammatinharjoittajien ymmärtävän toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latian kielioppia, sillä esimerkiksi verbejä ja pronomineja käytetään vähän.

Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulnus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, muodostuu se yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humerus" (käsivarsiluun murtuma).

Latinan ääntämisestä

Osa latinankielisen Raamatun käsikirjoitusta 500- luvulta.

Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita esimerkiksi tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.

Nykyään Suomessa käytetään yleensä latinan klassista ääntämystä, joka on tiedeyhteisön uudelleenkonstruointi tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa lausutaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:

  • c lausutaan aina k:na; esim. circus [kirkus]
  • ae ja oe lausutaan ee, paitsi jos a kuuluu eri tavuun kuin e, esimerkiks aer [aer], ilma
    • Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan kuitenkin arkaaisempaa tasavallanaikaista latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden alkuperäisen foneettisen asun [ai] ja [oi].
  • qu lausutaan kv; esim. quasi [kvasi]

Keskiaikaisen latinan ääntämissäännöt eroavat edellä mainituista seuraavasti:

  • c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin edessä
  • ti äännetään [tsi] jos sitä seurasi vokaali; esim. tristitia [tristitsia]
  • sc äännetään etuvokaalin edellä s

Latinassa ei merkitä pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kvantiteettiin. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi [pluus], kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty [minus], eli lyhyellä vokaalilla. Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen kuten infinitivo [iinfiiniitiivoo] oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle piirretyllä vaakaviivalla.

Maailmasta löytyy myös useita muita latinan ääntämistapoja. Esimerkiksi saksalaiset lausuvat c:n ts, englantilaiset s ja italialaiset italian kielen mukaisesti. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinan oikeinkirjoitus

Latinalaisista aakkosista puuttui antiikin aikana monia nykyisistä kirjaimista. "J", "U" ja "W" on keksitty myöhemmin ja esimerkiksi "K" ja "Y" esiintyivät vain harvoissa sanoissa. Pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuunottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, nykyisen näköisiä kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa. Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat.

Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on kirjoittaa isolla lauseen ensimmäinen kirjain. Lisäksi isolla kirjoitetaan erisnimet (esim. Roma) ja erisnimistä johdetut adjektiivit (esim. Romanus,Romana). Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia "J" ja "U" näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten "I" ja "V" tilalla, joskin "J"-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Kirjainta "W" ei usein käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.

Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.

Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:

  • Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia "J" ja "U". Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
  • Käytetään pieniä kirjaimia. Suurella kirjoitetaan vain erisnimet, ei esimerkiksi lauseen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
  • Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).

Nykyaikaiset nimet latinankielisessä tekstissä

Kun käytetään nykyaikaisia nimiä (tai lainasanoja) latinankielisessä tekstissä, niitä tarvitsee joskus taivuttaa. Tämähän on tilanne, johon ajaudutaan suomessakin, kun tulee tarvetta taivuttaa ulkomaisia sanoja. Käytäntöjä on monia, seuraavassa muutamia:

  • Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
  • Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet.
  • Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan aikaisempaan muotoon, josta se on johdettu. Toimii hyvin pyhimyksistä johdettujen nimien ja muiden ulkomaalaisperäisten nimien kohdalla. Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinankielisessä Wikipediassa Georgius W. Bush. Esimerkiksi Mari voi olla Maria, Olli voi olla Olavus, Juho voi olla Iohannes. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu yhteiseuroopalaisesta nimiperinteestä (esim. Aino tai Mohammed), joutuu valinnan joka tapauksessa tekemään itse.

Kielioppia

Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.

Substantiivit ja adjektiivit

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessäkin. Siinä on substantiiveilla 7 sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, ablatiivi, lokatiivi ja vokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisempia. Sukuja on kolme, maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.

Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa sijassa, luvussa ja suvussa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa".

Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päättestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista, eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiiville ei ole annettu suomennosta, koska sillä on hyvin monia käyttöjä. Esimerkiksi preposition in yhteydessä se tarkoittaa päätteitä -ssa/-ssä.

I deklinaatio

Genetiivin pääte -ae.

silva densa, tiheä metsä (f.)
Sija Yksikkö Monikko
nominatiivi silv-a dens-a tiheä metsä silv-ae dens-ae tiheät metsät
akkusatiivi silv-am dens-am tiheää metsää silv-ās dens-ās tiheitä metsiä
genetiivi silv-ae dens-ae tiheän metsän silv-ārum dens-ārum tiheiden metsien
datiivi silv-ae dens-ae tiheälle metsälle silv-īs dens-īs tiheille metsille
ablatiivi silv-ā dens-ā silv-īs dens-īs

Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies) ja agricola (maanviljelijä), jotka voivat olla maskuliineja.

II deklinaatio

Genetiivin pääte -i.

Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er- loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um- loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus.

taurus magnus, suuri härkä (m.)
Sija Yksikkö Monikko
nominatiivi taur-us magn-us suuri härkä taur-ī magn-ī suuret härät
akkusatiivi taur-um magn-um suurta härkää taur-ōs magn-ōs suuria härkiä
genetiivi taur-ī magn-ī suuren härän taur-ōrum magn-ōrum suurten härkien
datiivi taur-ō magn-ō suurelle härälle taur-īs magn-īs suurille härille
ablatiivi taur-ō magn-ō taur-īs magn-īs

Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän mm. Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka on feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.

Niillä us- loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!).

III deklinaatio

Genetiivin pääte -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinnäköisiä sanoja, mm. rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

rex audax, rohkea kuningas (m.)
Sija Yksikkö Monikko
nominatiivi rēx audāx rohkea kuningas rēg-ēs audāc-ēs rohkeat kuninkaat
akkusatiivi rēg-em audāc-em rohkeaa kuningasta rēg-ēs audāc-ēs rohkeita kuninkaita
genetiivi rēg-is audāc-is rohkean kuninkaan rēg-um audāc-ium rohkeiden kuninkaiden
datiivi rēg-ī audāc-ī rohkealle kuninkaalle rēg-ibus audāc-ibus rohkeille kuninkaille
ablatiivi rēg-e audāc-ī rēg-ibus audāc-ibus
carmen breve, lyhyt laulu (n.)
Sija Yksikkö Monikko
nominatiivi carmen brev-e lyhyt laulu carmin-a brev-ia lyhyet laulut
akkusatiivi carmen brev-e lyhyttä laulua carmin-a brev-ia lyhyitä lauluja
genetiivi carmin-is brev-is lyhyen laulun carmin-um brev-ium lyhyiden laulujen
datiivi carmin-ī brev-ī lyhyelle laululle carmin-ibus brev-ibus lyhyille lauluille
ablatiivi carmin-e brev-ī carmin-ibus brev-ibus

IV deklinaatio

Genetiivin pääte -us. Mm. sanat fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

V deklinaatio

Genetiivin pääte -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

Verbit

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tempuksia ovat preesens, imperfekti, I futuuri, II futuuri, perfekti ja pluskvamperfekti. Konjugaatioita on neljä. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esim. amo, amavi, amatum, amare (rakastaa). Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat lähinnä olla- verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa- verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset ja muutama muu. Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäinen persoona, esimerkiksi amo (rakastan).

Esimerkkejä

Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin keskiajalta. Esimerkiksi:

  • Alea iacta est. - Arpa on heitetty (Julius Caesar)
  • Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. - Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
  • Quo vadis, Domine? - Minne menet, Herra? (Paavali)
  • Inter arma silent leges. - Lait vaimenevat aseiden välissä. (Cicero)
  • Panem et circenses! - Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
  • Concordia res parvae crescunt. - Yhteisymmärryksessä pienet asiat kukoistavat. (Ateneumin kyljessä.)
  • O tempora, o mores! - Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
  • Repetitio mater studiorum - Kertaus (on) opintojen äiti
  • Mens sana in corpore sano. - Terve sielu terveessä ruumiissa.
  • Nomen est omen - Nimi on enne
  • Carpe diem - Tartu päivään (Horatius)
  • Nosce te ipsum - Tunne itsesi
  • In hoc signo vinces. - Tässä merkissä voitat. (Konstantinus Suuri väitti kuulleensa taivaasta.)
  • Divide et impera - Hajoita ja hallitse (viittaa Rooman politiikkaan)
  • Vade mecum! - Kulje kanssani.
  • Omnia mea mecum porto. - Kaiken omani kannan aina mukanani. (Simonides tai Bias)
  • Non scholae, sed vitae discimus. - Emme opiskele koulua vaan elämää varten.
  • Qualis rex, talis grex - Millainen kuningas, sellainen lauma.

Lyhyt latinan oppitunti

Latinaa ei yleensä opetella kuten nykykieliä, vaikka sellainenkin muoti koulutusjärjestelmäämme tiettävästi on ilmestynyt. Koska kahvikupin tilaamisesta latinaksi ei juuri ole hyötyä, tavoitteena on oppia kielioppi ja muinaisten tekstien tulkintaa. Lääkäreille, juristeille ja muille työssään jonkin verran latinaa tarvitseville opetetaan kieltä heidän omista käytännöllisistä lähtökohdistaan. Latinan oppikirjat ovat säilyneet liki samannäköisinä jo noin tuhannen vuoden ajan.

Seuraavassa muutaman lauseen lyhyt ja yksinkertainen "kappale", joka on suomennettu sanasta sanaan. Suomennokseen on myös merkitty joidenkin latinankielisten sanojen muodot. Siitä nähdään latinan rakenne, ja miten kielioppiosassa esitettyjä sanoja voidaan käyttää.

Saturnus erat deus antiquus.
Saturnus oli jumala muinainen.
Olim agricolae Saturno sacrificabant.
Muinoin maanviljelijät(mon. nom.) Saturnukselle(yks. dat.) uhrasivat.
Romani deis templa aedificabant.
Roomalaiset(mon. nom.) jumalille(mon. dat.) temppeleitä rakensivat.
Romani ite domum
Roomalaiset(mon. nom.) menkää (imperatiivi) kotiin (lokatiivi)

Otetaan esimerkiksi lause Romani ite domum. Sana Romanus taipuu kuten annus, eli se on toista deklinaatiota. Näin ollen sen monikon nominatiivi on Romani. "Menkää" on käsky, joten tulee käyttää imperatiivia. Roomalaisia on monta, joten imperatiivin pitää olla monikossa ite. Meneminen on liikettä jotain kohti, joten tulee käyttää ad -prepositiota ja akkusatiivia. Domus, kotiin, on kuitenkin poikkeus, sillä sen yhteydessä tulee käyttää lokatiivia domum.

Latinasta kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan artikkelin lopussa annettuun kirjallisuuteen. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan sekä kielioppi että tekstikirja.

Kirjallisuutta

  • Reijo Pitkäranta, Suomi-latina-suomi-sanakirja (WSOY 2001) – Uusi hyvätasoinen sanakirja, verbit esitetty normaalista poikkeavalla tavalla.
  • Tuomo Pekkanen, Ars Grammatica Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002) – Kattava peruskielioppi.
  • Erkki Palmén ja Tuomo Pekkanen, Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983) – Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
  • Matti Oja ja Ilpo Probst, Via Nova (WSOY 1994) – Via Nova -sarja on lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen. Etenkin vanhemmat painokset sisältävät lukuisia virheitä.
  • Tuulikki Elo, Sisko Penttilä ja Ilpo Probst, Via Nova II (WSOY 1996)

Katso myös

Aiheesta muualla

Wikibooks
Wikibooks
Itaaliset kielet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Latina&oldid=415348”