Catullus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Catullus.

Gaius Valerius Catullus (n. 87/84 eaa., Verona – noin 54 eaa., Rooma) oli roomalainen runoilija. Catullus tunsi hyvin kreikkalaista kulttuuria. Catullus on ensimmäinen roomalainen, joka kirjoitti rakkauteen liittyvästä hellyydestä. Esikuvanaan hänellä on kreikkalainen Sapfo. Herjarunoissaan Catullus tuo esille groteskin erotiikan ja siinä tulee esille värikäs roomalainen seksielämä sekä siihen liittyvä sanasto.

Päivö Oksala on suomentanut Catulluksen säilyneet runot vuonna 1965 kokoelmana Laulujen kirja. Jukka Kemppisen suomennosvalikoima Kaikki runous ilmestyi 1990.

Elämä ja runot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Catullus saapui Roomaan opiskelemaan 22-vuotiaana. Tavoitteena lienee ollut ura tasavaltaa palvelevana virkamiehenä. Catulluksen isä oli varakas, joten pojalla ei ollut taloudellisia huolia. Catullus luopui kunnianhimosta ja heittäytyy juhlimaan ja rietastelemaan, sekä kävi vastustamaan raskassoutuisena pitämäänsä vanhempaa roomalaista runoutta. Catullus ottaa esikuvakseen Sapfon keveän lemmenlyriikan.

Catulluksen elämä osui Rooman tasavallan lopun aikoihin, jota sävyttivät yhteiskunnalliset myllerrykset. Politiikassa väkivallan ja lahjonnan käyttö lisääntyi optimaattien ja populaarien kamppaillessa vallasta. Tässä maailmassa liikkui myös nuori Catullus ja sieltä hän ammensi myös aiheet runoteoksiinsa. Vallalla oli myös huoli perinteisistä roomalaisista hyveistä ja niiden säilymisestä, kuten kohtuullisuudesta, yksinkertaisesta työn ja velvollisuuksien täyttämästä elämästä ja säästäväisyydestä. Catullus ei välittänyt mistään näistä hyveistä.

Catulluksen tulisen lemmen kohde ja runojen aihe oli Lesbia-niminen nainen. Tosielämässä Lesbia lienee ollut ylhäistä roomalaista sukua ja nimeltään Clodia. Hän oli Catullusta kymmenen vuotta vanhempi ja huonomaineinen. Clodian aviomies oli vaimoaan kymmenen vuotta vanhempi ja Catullus kutsui häntä aasiksi. Clodia oli kuitenkin kauneudeltaan yleisesti tunnettu koko Roomassa. Intohimonsa huumaa Catullus kuvailee näin (käännös Päivö Oksala):

Lempeen Lesbia yhdy onnen hurmaan! Vanhain juorut on liian pikkumaiset, siks ei piitata niistä pennin vertaa. Laskee päivä ja taasen uusi koittaa. Kerran kun elonpäivä pieni päättyy, meidän ikiunta maata täytyy...

Clodian ja Catulluksen suhde ei ollut tasaveroinen. Se mikä nuorelle runoilijalle oli polttavaa ja kuluttavaa intohimoa, oli kokeneelle ylhäisönaiselle ohimenevä episodi. Niinpä epäilys valtaa runoilijan mielen ja hän kuvailee tilannetta runossa LXX (käännös Päivö Oksala):

Ei kera muiden niin halukas ole naiseni naimaan kuin minun kanssani vain, jos kosis Juppiterkin. Naisen lausuma tuo sana kiihkeän lempijän korvaan talleta tuulen tai vierivän veen vilinään.

Catulluksen huoli ei ollut turha, sillä kun hän matkusti Veronaan tapaamaan isäänsä, saapui sinne tieto, että Clodia oli löytänyt uuden rakastajan, runoilijan ystävän Rufuksen. Tässä vaiheessa hellät rakkausrunot muuttuvat eroottisiksi herjarunoiksi. On sanottu, että Catullus ikään kuin manaamalla yrittää irrota entisestä intohimostaan. Runoilija rukoilee jumalia ja manaa raadeltua sieluaan vapaaksi runossa LXXVI (käännös Päivö Oksala):

Jos jumalat, tapa armahtaa on taivain valtain, tai avun vihdoinkin kuoleman kautta he suo, kurjan puoleen jo katse luokaa, jos elin oikein, viekää turmani pois, hirveä tautini myös, rutto se ryömien käy kuin halvaus suonia syöden, kauas karkottaa rintani riemut jo pois. En sitä pyydä, että hän lempeen vastata voisi, tai mikä turhaa on, että hän tahraton ois....

Cicero piti hänen runojaan nuorisolle sopimattomina, mutta hän innoitti ainakin Ovidiusta, Horatiusta ja Vergiliusta. Catullus kuoli noin 30-vuotiaana.

Catullus kirjoitti Rooman värikkäästä sosiaalisesta elämästä, suree kuollutta veljeään ja kertoo ystävistään (esimerkiksi runo XII). Homoseksuaalinen kulttuuri oli hänellä usein esillä ja hän pilkkaa aikansa vallanpitäjiä kuten Ciceroa. Myös yksivallan tavoittelijat Pompeius ja Caesar saavat osansa. Jälkimmäisestä runoilija toteaa, että ei kärky tämän suosiota eikä myöskään halua tietää tästä mitään. Lisäksi hän pilkkaa aikansa nousukkaita.

Toisin kuin senaikainen suosikkirunoilija Ennius, Catullus ei ollut kiinnostunut sankarillisista aiheista. Hän eli yhteisössä, jossa kiinnostuksen kohteina olivat runous ja rakkaus. Catulluksen ystäväpiiriin kuuluivat hänen entinen opettajansa, runoilija Valerius Cato ja elämäkertakirjailija Cornelius Nepos.

Teosten löytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 900 Veronan piispa Ratherius kertoo saarnoissaan lukeneensa ”epähurskaita kirjoituksia”. Kirjoitukset olivat uuden löydön, Catulluksen kirjoittamia runoja. Kirjoitukset painuivat uudelleen unholaan, mutta nousivat esiin jälleen 1200-luvun lopulla käsikirjoituksessa, jota kutsuttiin nimellä Codex Veronensis. Ensimmäiset humanistit tutkivat sitä innokkaasti, muiden mukana Petrarca. Kirjojen keräilijä Coluccio Salutati laaditutti siitä useita kopioita. Codex Veronensis on sittemmin kadonnut. Oxfordissa on tallella luultavasti suoraan Codex Veronensiksesta otettu kopio, ja sitä pidetään myös parhaana kopiona. Pariisissa on säilytetty vuodelta 1375 peräisin olevaa Codex Sarmagermanensista ja Vatikaanissa on tallessa Codex Romanus. Ranskasta löytyy ainoastaan häälaulun sisältävä käsikirjoitus Codex Thuaneus, joka ainoana käsikirjoituksena tuntee säkeen 14. Painettuna Catulluksen runoja ilmestyi ensimmäistä kertaa Venetsiassa vuonna 1472.

Vaikutus nykyajan kulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Catullus on innoittanut renessanssiajasta saakka kirjailijoita. Ranskassa häntä piti esikuvanaan muiden muassa François Rabelais ja Alfred de Musset. Englantilaisella kielialueella Catullus on vaikuttanut John Miltoniin, Jonathan Swiftiin, Alfred Tennysoniin ja lordi Byroniin. Vuonna 1948 ilmestyi Thornton Wilderin romaani The Ides of March, jossa seikkailevat Catullus, Cicero, Lesbia ja Caesar. Saksalaisessa kulttuuripiirissä Catullus on inspiroinut muiden muassa Friedrich Schilleriä ja Heinrich Heineä.

Musiikissa Catulluksen runouteen perustuu Monteverdin sävellys ”Lamento di Arianna”. Carl Orff on säveltänyt Catulluksen teosten pohjalta sävellykset ”Catulli carmina” vuonna 1931, ”Ludi scaenici Catulliani” vuonna 1943 ja vuonna 1951 häälaulujen pohjalta teoksen ”Trionfo di Afrodite”.

Runoilija Pentti Saarikoski käyttää Catullusta alter egonaan.

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Liber carminum. Laulujen kirja. Suomennos, johdanto, selitykset: Päivö Oksala. Seitsentähdet. Helsinki: Otava, 1965.
  • Kaikki runous. Suomentanut Jukka Kemppinen. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1990. ISBN 951-0-15495-4. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: