Suomen itsenäistyminen

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 4. huhtikuuta 2016 kello 22.55 käyttäjän Tappinen (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen itsenäistyminen tarkoittaa keisarilliseen Venäjään kuuluneen Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan julistautumista itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917. Itsenäistymismahdollisuuden käsittely Suomessa alkoi keväällä 1917 ja itse julistus annettiin joulukuussa samana vuonna. Suomen itsenäistyminen liittyi Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtuneeseen mullistukseen: Venäjän vallankumoukseen, jossa keisarivalta kaatui. Suomelle itsenäisyyden myönsi Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto. Neuvosto-Venäjän bolševikkijohtaja Vladimir Lenin myönsi Suomelle itsenäisyyden ja Suomen autonominen alue ei itsenäisyyden ansiosta muodostunut automaattisesti osaksi Neuvosto-Venäjää ja myöhempää Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa. Useimmat maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuosina 1918–1919. Suomen itsenäisyyttä Venäjästä seurasi kansaa jakanut sisäinen valtataistelu ja itsenäisyys vaikutti Suomen toisessa maailmansodassa käymiin sotiin.

Kansallistunteen syntyminen ja tie kohti itsenäisyyttä

Eetu Iston teos Hyökkäys vuodelta 1899 muodostui jo aikalaisten silmissä venäläistämistoimien symboliksi.

Itsenäinen valtio tarvitsee muodostuakseen sekä henkisiä tekijöitä kuten kansallisen identiteetin muotoutuminen, kansallistunne ja itsenäisyystahto ja toisaalta konkreettisia instituutioita kuten oikeusjärjestyksen, hallintoelimet ja politiikan. Hallintoelinten muodostaminen alkoi jo 1809 autonomian myötä, kun Suomeen perustettiin hallituskonselji, josta tuli Keisarillisen Suomen senaatti, ja sen myötä ministeriöt, kanslerit ja muut hallintorakenteet.[1] Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tärkeiden partnerien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla.[2]

Kansallistunne kasvoi yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen kanssa.[1] Johan Ludvig Runeberg ja Elias Lönnrot loivat 1830- ja 1840-luvulla ihannekuvan Suomen kansasta ja Suomen luonnosta. Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat muodostivat suomalaista kulttuuria sen omissa ja muiden silmissä ja antoivat Suomelle moraalisen identiteetin.[3] Kansallisromantismin keskeisiin henkilöihin kuului myös J. V. Snellman, joka vaikutti voimakkaasti siihen, että suomenkielinen väestön enemmistö ryhtyi vaatimaan kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksiaan.[4]

Suomen valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti vuodesta 1863. Poliittinen toiminta järjestyi puolueiksi. Samaan aikaan vaikuttivat suuret kansanliikkeet kuten suomalaisuus, herännäisyys, raittiusliike, kansansivistysaate, osuustoimintaliike ja työväenliike.[1]

Toinen sortokausi ja ensimmäisen maailmansodan syttyminen saivat erilaiset aktivistiliikkeet yhdistymään ylioppilaskomitean johdolla. Ne ottivat päämääräkseen Suomen täydellisen irroittamisen Venäjästä. Itsenäisyysliikkeen uusi johtoelin, keskuskomitea, piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista ja sotilaskoulutuksen hankkimista ulkomailta, käytännössä Saksalta. Saksa suostuikin suomalaisten anomuksiin, koska sen etujen kannalta oli järkevää tukea vallankumouksellista toimintaa sen vihollista Venäjää vastaan. Jääkäriliike sai lähettää aluksi 200, lopulta kaikkiaan 1900 suomalaista koulutettaviksi Lockstedtin leirille.[5]

Julistuksen valmistelu ja eduskuntakeskustelu

Suomen eduskunnan 6. joulukuuta 1917 hyväksymä hallituksen julistus Suomen kansalle.
Pääartikkeli: Valtalaki

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän keväällä 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Venäjän väliaikainen hallitus nimitti Suomeen uuden senaatin. Näin ollen Suomessa vallitsi perustuslaillinen kriisi. Rafael Erichin ja aktivistien tulkinnan mukaan Suomessa korkeimman vallan olisi pitänyt olla eduskunnalla eikä Venäjän väliaikaisella hallituksella.[6] Ajatus Suomen täydellisestä vapaudesta ja itsenäisyydestä esitettiin ensimmäisen kerran julkisesti 31. maaliskuuta 1917 Siperiasta palanneen P.E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa. Suomen eduskunta kokoontui ensimmäistä kertaa vuoden 1916 vaalien tuloksen mukaisena. Sen asemasta syntyi kiistaa sosiaalidemokraattien ja porvaripuolueiden välille.[7] Sosialidemokraattien mielestä korkein valta oli siirtynyt Suomen suuriruhtinaana toimineen keisarin erottua eduskunnalle, porvarien mielestä Venäjän hallitukselle.[8]

Suomen eduskunta julistautui korkeimmaksi valtiomahdiksi 18. heinäkuuta valtalailla lain koskematta ulko- ja sotilaspolitiikkaa – maahan oli siihen aikaan sotatilassa olleen vallan miehittämänä vailla omaa sotaväkeä. Laki siirsi kaiken siihen asti tsaarille ja suuriruhtinaalle kuuluneen vallan eduskunnalle. Laki hyväksyttiin kiireellisenä äänin 135–55 osan porvareista pyrkiessä vallan keskittämistä senaatin talousosaston suuntaan. Eduskunta päätti olla lähettämättä lakia Venäjän väliaikaiselle hallitukselle vahvistettavaksi, jolle se ei näin enää sosialistisen enemmistön mielestä olisi kuulunutkaan. Osa porvaristosta tätä kuitenkin edellytti ja sosialistit taipuivat myöhemmin lähetettävään tiedonantoon. Valtalaki ei koskaan tullutkaan voimaan, sillä sitä vastustanut sisäisten ristiriitojen vaivaama Venäjän hallitus hajotti eduskunnan. Vaaliliittoon yhdistynyt porvaristo sai uuteen eduskuntaan enemmistön.[9][10]

Väliaikaisen hallituksen kukistuttua bolševikkien lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittiset piirit jakautuivat toisella tavoin kahtia itsenäisyyden tavoittelun suhteen. Porvarilliselle linjalle oli ongelmallista, että ainoa jonkin tason neuvotteluihin kykenevä osapuoli Venäjällä olivat äärivasemmistolaiset bolševikit. Porvarit halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta länsimaista, kun taas sosialidemokraatit halusivat tunnustuksen Venäjän bolševikkihallitukselta.[11] Epäselvässä tilanteessa eduskunta julistautui ”toistaiseksi” korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta.[12]

Itsenäisyysjulistus

Pääartikkeli: Suomen itsenäisyysjulistus

Suomen senaatti eli hallitus antoi itsenäisyysjulistuksen 4. joulukuuta 1917 eduskunnalle, joka hyväksyi sen porvaripuolueiden äänin 100-88. Samalla hävisi sosialidemokraattien ehdotus itsenäistymisneuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa, joka perustui neuvostohallituksen julistukseen kansojen itsemääräämisoikeudesta. Itsenäisyysjulistukseen kuului maininta toimenpiteistä, "jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut", eli neuvottelematta neuvostohallituksen kanssa.[10] Julistuksen hyväksymispäivä, 6. joulukuuta vakiintui Suomen kansallispäiväksi, itsenäisyyspäiväksi.[4]

Näyttää merkittävältä suhteessa valtalakiin ja itsenäisyysjulistukseen, että näiden välissä valta oli vaihtunut Suomessa vasemmalta oikealle, Venäjällä oikealta vasemmalle ja että kummankin päätöksen aikana Suomessa oli venäläistä sotaväkeä tsaarinvallan jäljiltä.

Julistetun itsenäisyyden tunnustaminen

P. E. Svinhufvudin johtama Suomen hallitus lähetti heti itsenäisyytensä tunnustamispyynnön Ruotsille, Norjalle, Tanskalle, Saksalle, Ranskalle ja Britannialle. Venäjältä tunnustamista ei pyydetty, koska sen ajateltiin myöntyvän asiaan helpommin länsimaiden ensin annettua tunnustuksensa. Keskeiset valtiot eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan itsenäistä Suomea, ennen kuin entinen emämaa Venäjä sen tekisi.[11]

Länsimaat kehottivat Svinhufvudia kääntymään Leninin johtaman bolševikkihallituksen puoleen. Lenin ihmetteli, mikseivät Suomen työläiset tehneet vallankumousta, mutta lupasi tunnustaa Suomen itsenäisyyden. Taustalla oli hänen näkemyksensä pienten kansojen ”vapaasta eroamisesta” Venäjästä pohjustuksena niiden myöhemmälle ”vapaalle yhdistymiselle” Venäjän sosialistiseen federaatioon.[13]

Venäjän hallitus antoi tunnustusesityksen hieman ennen vuodenvaihdetta 31. joulukuuta 1917[14] (18. joulukuuta juliaanisen kalenterin mukaan), jonka yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea hyväksyi 4. tammikuuta 1918. Tämän jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen 4. tammikuuta sekä Saksa 6. tammikuuta ja Tanska ja Norja 10. tammikuuta.[11] Kaikkiaan 15 maata tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 aikana, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tunnustus saatiin vasta keväällä 1919.[15]

Itsenäisyyden tunnustaneet valtiot 1910-luvun loppuun

Venäjän hallituksen esitys Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta

Suomi lähetti Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin erityisiä valtuuskuntia ilmoittamaan itsenäistymisestä ja kiirehtimään tunnustuksia. Suurin osa tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1919 loppuun mennessä.[15][16]

valtio ajankohta
Venäjä 4. tammikuuta 1918
 Ranska 4. tammikuuta 1918
 Ruotsi 4. tammikuuta 1918
 Saksa 4. tammikuuta 1918
 Kreikka 5. tammikuuta 1918
 Norja 10. tammikuuta 1918
 Tanska 10. tammikuuta 1918
 Sveitsi 11. tammikuuta 1918
 Itävalta-Unkari 13. tammikuuta 1918
 Alankomaat 28. tammikuuta 1918
 Espanja 21. helmikuuta 1918
 Osmanien valtakunta 21. helmikuuta 1918
 Bulgaria 27. helmikuuta 1918
 Argentiina 11. toukokuuta 1918
Persia 23. heinäkuuta 1918
Siam 9. lokakuuta 1918
 Puola 8. maaliskuuta 1919
 Britannia 6. toukokuuta 1919
Yhdysvallat 7. toukokuuta 1919
 Japani 23. toukokuuta 1919
 Belgia 10. kesäkuuta 1919
 Chile 17. kesäkuuta 1919
Peru 23. kesäkuuta 1919
 Italia 27. kesäkuuta 1919
 Uruguay 18. elokuuta 1919
Liechtenstein 27. lokakuuta 1919
 Portugali 19. joulukuuta 1919
Brasilia 26. joulukuuta 1919
 Kolumbia 31. joulukuuta 1919

Sisällissota ja nuoren valtion järjestäytyminen

Itsenäistymisen aikaan Suomella ei ollut omaa sotaväkeä. Maassa oli venäläisiä varuskuntia, ja itsenäistymisen aikoihin syntyi vapaaehtoisia aseellisia joukkoja: vasemmistolaiset punakaartit ja porvarilliset suojeluskunnat. Suojeluskuntajoukot alkoivat karkoittaa venäläissotilaita Mannerheimin johdolla. Punakaartit kapinoivat hallitusta vastaan. Syttyneseen Suomen sisällissotaan osallistui hallituksen puolella myös saksalaisia ja ruotsalaisia, ja kapinallisten puolella venäläistä sotaväkeä.[1]

Valtionpäämiehen tehtäviä hoiti syksyllä 1917 ensin eduskunta ja sitten pääministeri, sitten toukokuusta 1918 lähtien uusi toimija valtionhoitaja ja lopulta kesästä 1919 lähtien presidentti.[1] Kiista hallitusmuodosta eli Suomen kuningaskuntahanke äänestettiin kahdesti lepäämään yli vaalien, ja lopulta kaatui valitun saksalaiskuninkaan kieltäytymiseen ja valtasuhteiden muutokseen maailmansdan loppuvaiheissa.[17][18]

Useimmat tarvittavat virastot ja viranomaiset oli perustettu jo autonomian aikana, ja ne saattoivat jatkaa toimintaansa itsenäisessä Suomessa mahdollisesti nimenmuutosten jälkeen. Maanmittaushallitus ja Metsähallitus siirtyivät maatalousministeriön alaisuuteen. Suomen Pankin hallinnollinen asema ei muuttunut itsenäistymisessä. Rahapaja jatkoi teollisuushallituksen alaisuudessa vuoteen 1925, jolloin se siirrettiin valtiovarainministeriölle. Koska luotsilaitoksella oli sotilaallista merkitystä, se oli joutunut venäläistämistoimien kohteeksi. Itsenäisessä Suomessa luotsaustoimintaa jatkoi 15.12.1917 perustettu merenkulkuhallitus.[19]

Suomen- ja ruotsinkielisten väliset kiistat olivat alkaneet 1800-luvun lopulla. Vuonna 1917 kielikysymys oli taka-alalla muiden ongelmien viedessä päähuomion, mutta sisällisodan jälkeen kieliryhmien välit kärjistyivät jälleen. Kiistoja aiheutti muun muassa kielilainsäädäntö.[20]Autonomian aikana oli ollut voimassa Ruotsin laki, ja ruotsia käytettiin virkakielenä. Myös hallintoperinne ja koulutus pitivät ruotsin kielen vahvaa asemaa yllä. Suomenkielisten oppikoulujen määrä alkoi merkittävästi kasvaa 1870-luvun loppupuolelta lähtien. Suomeksi koulunsa käyneiden ylioppilaiden määrä ylitti ruotsinkielisten määrän 1800-luvun lopulla. Tämän jälkeen virkamieskunta suomalaistui nopeasti. Kun Suomi itsenäistyi, sekä suomesta että ruotsista tuli maan kansalliskieliä, joiden asema turvattiin perustuslaissa. Itsenäistymisen jälkeen suomen kielen laatua alettiin tietoisesti kehittää myös virallisin toimin. [21]

Kansallistunnusten valinta

Suomi-neito ja siniristilippu postikortissa vuodelta 1906.

Itsenäinen Suomi tarvitsi oman kansallislipun, jolla voitaisiin kuvata Suomen valtiollista vapautta. Eduskunta valitsi useista ehdotuksista siniristilipun, ja toukokuun 28. päivänä 1918 nousi uusi Suomen lippu eduskuntatalon salkoon.[22]

Leijonakuvioista Suomen vaakunaa oli käytetty jo Ruotsin vallan aikana Pohjanlahden itäpuolisten alueiden tunnuksena ja sen jälkeen keisarillisen Venäjän Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana.[23]

Kansallislaulun valinnasta tuli keväällä 1918 myös osa luokkataistelua. Runebergin ja Paciuksen Maamme-laulua laulettiin porvarillisissa itsenäisyysjuhlissa, mutta sosialistien tilaisuuksissa soitettiin Marseljeesia ja Internationaalia. Ylioppilaat toivat esille myös Jääkärimarssin, joka onnistui ylittämään kielirajat. Akateemisissa itsenäisyysjuhlissa 1918 Akademiska Sångföreningen esitti sen ruotsiksi ja Ylioppilaskunnan Laulajat suomeksi. Valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti myös Maamme-laulun aseman Suomen kansallislauluna.[24]

Tarton rauha ja valtakunnan rajat

Sisällissodan alettua Suomi ja Venäjän kansankomissaarien hallitus, ja myöhemmin sen seuraaja Neuvosto-Venäjä olivat teknisesti katsoen sodassa tammikuusta 1918 alkaen. Lopulta 14. lokakuuta 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 163 kansanedustajan kannattamana ja 27 vastustaessa.[25] Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.[26]

Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat (Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan raja vuodelta 1812, joka noudatteli pääosin Stolbovan rauhan rajaa) ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjä.[27]

Helmikuussa 1918 Ruotsin hallituspiirit huomasivat Venäjän vaikutusvallan vähentyneen Suomessa. Ruotsalainen laivasto-osasto miehitti Ahvenanmaan , mutta Saksa lähetti sinne joukkojaan ja ruotsalaiset joukot lähetettiin kotiinsa. Ahvenanmaa jäi näin kuulumaan Suomeen, ja Mannerheim lähetti sinne maaliskuussa sotilasmaaherran.[28] Ahvenanmaan kysymys ratkaistiin Kansainliiton neuvostossa Suomen hyväksi vuonna 1921.[29]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e Martti Häikiö: Kansakunta itsenäistyy – näkökulmia Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlan viettoon Suomi 100 / Kleion pauloissa. Jussi Nuorteva 60 vuotta 22.7.2014. SKS 2014.. 2014/2017. Viitattu 26.3.2016.
  2. ↑ Suomen itsenäistymistä edeltävä aika: ulkoasioiden hoito autonomian aikana Ulkoasiainministeriö. Viitattu 26.3.2016.
  3. ↑ Klinge, Matti: Runeberg, Johan Ludvig (1804–1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 23.3.2016.
  4. ↑ a b Tie kohti Suomen itsenäisyyttä 2010. Suomen suurlähetystö, Sofia. Viitattu 12.7.2015.
  5. ↑ Mikko Nuppola ja Janne Viitala: Jääkäriliike Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 26.3.2016.
  6. ↑ Tanja Grén ja Hanna Yli-Hinkkala: Uusi senaatti muodostetaan Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 28.3.2016.
  7. ↑ Outi Kylväjä ja Teemu Sainio: Eduskunta kokoontuu Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 28.3.2016.
  8. ↑ Sanna Haavisto ja Anna Jylhäsaari: Väliaikainen hallitus Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 26.3.2016.
  9. ↑ Janne Viitala ja Mikko Nuppola: Valtalaki Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 14.8.2015.
  10. ↑ a b Antti Hyvönen: Suurten tapahtumien vuodet 1917 – 1918, s. 27–30. Toinen, täydennetty painos. Helsinki: Kansankulttuuri, 1977. ISBN 951-615-146-9.
  11. ↑ a b c Kuusinen Janne: Itsenäisyyden tunnustaminen Suomi80. Tampereen yliopisto. Viitattu 14.8.2015.
  12. ↑ Johanna Hannola ja Pekka Haavisto: Eduskunta: Kysymys korkeimmasta vallasta ratkeaa Suomi80. 1997. Tampereen Yliopisto. Viitattu 26.3.2016.
  13. ↑ Suomen asema suhteessa Venäjään maaliskuun vallankumouksesta tammikuuhun 1918 Poliittisen historian valintakokeen arvosteluperusteet. 2014. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta. Viitattu 26.3.2016.
  14. ↑ Ilkka Malmberg: Mitä tapahtui silloin, kun Suomi itsenäistyi? 6.12.2012. HS Kuukausiliite. Viitattu 14.8.2015.
  15. ↑ a b Paloposki, Jyrki: Euroopan maat tunnustavat Suomen itsenäisyyden - vivat, floreat, crescat Ulkominiteriö 90 vuotta. Ulkoministeriö. Viitattu 26.3.2016.
  16. ↑ Suomen itsenäisyyden tunnustaneet maat: Svinhufvud-sivusto. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Viitattu 26.3.2016.
  17. ↑ Vares V: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919. Myytti ja todellisuus, s. 288-291. WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9.
  18. ↑ Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). s.117-120. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
  19. ↑ Autonomian ajan viranomaiset Arkistojen portti. 2015. Viitattu 27.3.2016.
  20. ↑ Sami Suodenjoki ja Lauri Ojanperä: Kieliolot Suomi80. Viitattu 30.3.2016.
  21. ↑ Häkkinen Kaisa: Suomen kieli vallan kielenä Tieteessä Tapahtuu. Viitattu 30.3.2016.
  22. ↑ Suomen lipun historia Suomi80. Viitattu 29.3.2016.
  23. ↑ Suomen vaakuna Sisäministeriö. Viitattu 29.3.2016.
  24. ↑ Salmenhaara, Erkki: Maamme-laulu kansallisena symbolina. s. 196 Teoksessa: Vierimaa, Irma & Kilpeläinen, Kari & Sivuoja-Gunaratnam, Anne (toim.): Siltoja ja synteesejä. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-746-3.
  25. ↑ Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918 - 1922, s. 224. Helsinki: SKS, 2005. ISBN 951-746-687-0.
  26. ↑ Historia. Pääkonsulinviraston perustaminen Suomen ulkoministeriö.
  27. ↑ Tarton rauhasta 90 vuotta Yle uutiset. Viitattu 30.3.2016.
  28. ↑ Ahvenanmaan kysymys Mannerheim. Viitattu 30.3.2016.
  29. ↑ Ahvenanmaan historiaa Visit Åland. Viitattu 30.3.2016.

Kirjallisuutta

  • Suomen itsenäisyyden tunnustaminen (toim. Aaro Pakaslahti). Ulkoasiainministeriö, Helsinki 1937.
  • Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Ohto Manninen). Valtionarkisto, Helsinki 1992. ISBN 951-37-0727-X
  • Hentilä, Jussila ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–1999.
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi (2 nidettä). WSOY 1967–1971, Porvoo.
  • Find out about Finland, Ministry for Foreign Affairs of Finland, Portraying Finland, Facts and Insights, Otava Publishing Company LTD.
  • Matti Klinge: A Brief History of Finland
  • Martti Häikiö 1992: A Brief History of Modern Finland. ISBN 9789514558887
  • LA Puntila 1967 Finland 1917-1967 An Assessment of Independence. Kirjayhtymä.
Wikiaineisto
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
Wikiaineisto
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_itsenäistyminen&oldid=15635125”