Robert Capa

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 9. kesäkuuta 2014 kello 05.31 käyttäjän CommonsDelinker (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu suositelluksi artikkeliksi.
Suositeltu artikkeli -laatumerkinnän on tarkoitus kertoa, että artikkeli yhteisön mielestä on erityisen hyvin kirjoitettu ja kattava. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Robert Capa
Gerda Taro:Robert Capa, toukokuu 1937.
Gerda Taro:Robert Capa, toukokuu 1937.
Henkilötiedot
Syntynyt22. lokakuuta 1913
Budapest, Itävalta-Unkari
Kuollut25. toukokuuta 1954 (40 vuotta)
Thái Bình, Vietnam
Ammatti kuvajournalisti

Robert Capa (oik. Endre Ernő Friedmann 22. lokakuuta 1913 Budapest, Itävalta-Unkari – 25. toukokuuta 1954 Thái Bình, Vietnam) oli unkarilainen kuvajournalisti ja yksi Magnum Photos -kuvatoimiston perustajista. Hän työskenteli kuvaajana viidessä sodassa: Espanjan sisällissodassa, Kiinan–Japanin sodassa, toisessa maailmansodassa, Israelin itsenäisyyssodassa ja Indokiinan sodassa.

Uransa alkuvaiheessa Capa tunnettiin vielä sukunimellä Friedmann, mutta 1930-luvun alussa Pariisissa hän alkoi esiintyä yhdysvaltalaisena valokuvaajana nimeltään Robert Capa. Hän kehitti Capan hahmon kumppaninsa Gerda Taron kanssa. Capa lähti kuvaamaan Espanjan sisällissotaa, josta oli kiinnostunut myös poliittisista syistä. Sodassa hän otti yhden tunnetuimmista kuvistaan, ”Kaatuvan sotilaan”. Taron kuoleman jälkeen Capa jatkoi kuvaajana vielä neljässä sodassa. Hän oli mukana muun muassa Normandian maihinnousussa. Capan viimeinen työtehtävä oli Indokiinan sodassa, jossa hän kuoli astuttuaan maamiinaan.

Vaikka Capa tunnetaan ensisijaisesti sotakuvaajana, hän otti myös muotokuvia useista tunnetuista henkilöistä, kuvitti muiden kirjoja ja kirjoitti John Steinbeckin kanssa matkakuvauksen Matkalla Neuvostoliitossa.

Nuoruus ja opiskelu

Endre Friedmann syntyi Budapestissä 22. lokakuuta 1913.[1] Hänen vanhempansa olivat maallistuneita juutalaisia, jotka omistivat vaateliikkeen.[2] Endren isä Dezső Friedmann oli syntynyt Transilvaniassa. Hän oli kierrellyt nuorukaisena useiden kuukausien ajan Euroopassa ja romantisoi vaellusaikaansa lopun elämäänsä. Endren äiti Julianna Henrietta Berkovits oli Itävalta-Unkarin syrjäseudulla kasvanut talonpojan tytär, joka oli aloittanut ompelijan työt jo 12-vuotiaana ja halusi säästää poikansa samalta kohtalolta. Vanhemmilla ei ollut keskenään juuri mitään yhteistä, ja he riitelivät usein. Kiistojen aiheena oli usein isän pakkomielteinen uhkapelaaminen.[1] Endrellä oli kaksi veljeä, László ja Kornel. Äidillä ei ollut juuri aikaa lapsilleen, joten heidät kasvatti kotiopettajatar, joka opetti heille myös saksaa.[3] Vanhin veljeksistä, László, kuoli vuonna 1935 reumakuumeeseen. Endren jalanjäljissä myös Kornelista tuli valokuvaaja, ja hän perusti International Center of Photographyn.[4]

Endre Friedmann aloitti vuonna 1923 lukion, mutta menestyi siellä keskitasoa heikommin.[5] Teini-iässä hän kiinnostui Munkakör-nimisestä sosialistien, avantgardetaiteilijoiden, valokuvaajien ja intellektuellien ryhmästä ja osallistui moniin valtionhoitaja Horthyn vastaisiin mielenosoituksiin. Salainen poliisi pidätti hänet vuonna 1931 erään mielenosoituksen jälkeen, ja häntä pahoinpideltiin vankilassa.[2]

Friedmannin läheisimpiä nuoruudenystäviä oli Éva Besnyő, jonka perässä Friedmann lähti Berliiniin. Besnyő lähti Unkarista antisemitismin voimistumisen takia ja pääsi opiskelemaan valokuvausta Berliiniin kokeellisen valokuvauksen keskukseen.[6] Budapestin juutalaisyhteisö lähetti lahjakkaita nuoria ulkomaille opiskelemaan, ja Friedmann sai apurahan Berliiniin. Apurahaa ei ollut tarkoitettu suoraan Berliiniin matkustamiseen, vaan hän siirtyi usean juutalaisen isäntäperheen kautta Prahaan, Wieniin, Dresdeniin ja lopulta Berliiniin, jonne hän saapui syyskuun 1931 alussa.[7]

Friedmann aloitti opiskelut Deutsche Hochschule für Politikissa, jonne otettiin juutalaisia opiskelijoita paljon mieluummin kuin unkarilaisiin yliopistoihin.[2] Sukulaisten ja perheen rahalähetysten turvin Friedmann tuli ensimmäisten kuukausien ajan hyvin toimeen. Unkari ajautui kuitenkin muun maailman mukana 1930-luvun lamaan, ja Friedmannin vaatetusliike menetti asiakkaita. Friedmann pyysi Besnyőltä apua työn hankkimisessa, ja tämän kontaktien avulla Friedmann pääsi Dephot-kuvatoimistoon, jossa hän aloitti pimiöapulaisena.[8]

Ura

Uran alku

Vielä nimellä Endre Friedmann tunnetun valokuvaajan ottama kuva Lev Trotskista. Se oli Friedmannin ensimmäinen suurempi työtehtävä. Vaikka Friedmannin kuvat Trotskista olivat teknisesti vajavaisia, ne olivat dramaattisimmat kuvat Trotskista hänen puhuessaan Kööpenhaminassa.[9]

Friedmann keskeytti opinnot kesällä 1932, jolloin hän oli Dephotin valokuvaajien avustajana.[10] Dephotin johtaja Simon Guttmann piti Friedmannista, joten hän lainasi tälle vanhan 35 mm:n Leica-kameran ja antoi tehtäväksi pieniä paikallistapahtumien kuvaustöitä.[11] Ensimmäinen merkittävä tehtävä vei Friedmannin Kööpenhaminaan kuvaamaan Lev Trotskia. Ainoana kuvaajana Friedmann pääsi vain muutaman metrin päähän Trotskista, kun tämä piti puhetta urheilustadionilla. Friedmannin Trotskista ottamat kuvat eivät ole teknisesti täydellisiä, mutta niistä näkyy jo tietty läheisyys ja intensiteetti, joista Friedmann tuli myöhemmin tunnetuksi. Kuvat päätyivät Der Weltspiegel -lehteen, mutta Friedmannin heikko rahatilanne ei siitä kuitenkaan kohentunut.[9]

Berliinin poliittinen tilanne alkoi muuttua 1930-luvulla, kun Hitleristä tuli valtakunnankansleri. Friedmann päätti lähteä kaupungista vuonna 1933 ja otti yhteyttä samaan juutalaisjärjestöön, jonka ansiosta hän oli sinne päässyt. Hän pääsi pian Wieniin ja matkusti kesäkuussa 1933 edelleen Budapestiin, missä hän sai töitä Veres-matkatoimiston kuvaajana. Friedmann halusi kuitenkin pois Unkarista ja pääsi Pariisiin, minne tuhannet Unkarin juutalaiset olivat paenneet.[12]

Robert Capan hahmo syntyy Pariisissa

Robert Capan kumppani Gerda Taro.

Kuten muillakin pakolaisilla, Friedmannilla oli Pariisissa aluksi vaikeaa. Hän asui kuukausia ränsistyneissä hotelleissa, karkasi niistä maksamatta ja panttasi tavaroitaan saadakseen ruokaa. Friedman ja muut pakolaiset viettivät aikaansa kahviloissa. Hänen suosikkipaikkoihinsa kuului Montparnassella sijaitseva Café du Dôme, missä hän alkuvuodesta 1934 tutustui puolalaiseen valokuvaajaan David ”Chim” Seymouriin, joka esitteli hänet valokuvaaja Henri Cartier-Bressonille. Näiden politisoituneiden valokuvaajien joukkoon liittyi vielä Pierre Gassmann.[13]

Friedmann sai ensimmäisen toimeksiantonsa Pariisissa, kun kaupungissa käymässä ollut Simon Guttman kertoi, että sveitsiläinen vakuutusyhtiö tarvitsi mainoskuvia. Yhtä kuvaa varten piti etsiä nuori kaunis vaaleatukkainen tyttö ja kuvata tämä puistossa. Friedmann törmäsi eräänä päivänä Ruth Cerf -nimiseen tyttöön ja pyysi häntä malliksi, mutta Cerf ei uskaltanut tavata Friedmannia yksin vaan otti mukaansa ystävänsä Gerta Porohyllen.[14]

Pariisissa Friedmann alkoi käyttää nimeä Robert Capa. Idea oli Porohyllen, josta oli tullut Friedmannin manageri. Lehdet eivät olleet kiinnostuneet köyhän ja tuntemattoman Friedmannin kuvista, joten Friedmann ja Porohylle keksivät uuden tarinan: kuvat oli ottanut rikas ja menestyvä yhdysvaltalainen valokuvaaja Robert Capa.[15] Friedmannin oli määrä esittää Capan pimiötyöntekijää, ja Porohylle esiintyi sihteerinä ja myyntiedustajana.[16] Capa-nimen taustasta ei ole täyttä varmuutta, mutta sen malliksi on ehdotettu unkarin kielen sanaa ’cápa’ (”hai”) ja yhdysvaltalaista elokuvaohjaajaa Frank Capraa.[17] Cápa oli Friedmannin lempinimi kouluaikana, ja se valittiin salanimeksi mahdollisesti siksi, että se muistutti Capran sukunimeä.[18] Toimittaja John Herseyn mukaan Friedmann otti uuden roolin käyttöönsä kesällä 1936. Samaan aikaan Gerta Porohylle muutti nimensä Gerda Taroksi.[16] Juoni paljastui nopeasti, mutta Robert Capan nimi jäi käyttöön.[19]

André Kertészin kautta Capa sai kuulla työmahdollisuuksista, joita tarjosi toukokuussa 1936 vaalit voittanutta kansanrintamaa kannattava Vu-lehti. Vu tarvitsi avustajia, ja Capa sai päätoimittaja Lucien Vogelilta tehtäväksi kuvata Pariisin poliittisia tapahtumia. Kesällä Alliance-kuvatoimiston johtaja Maria Eisner palkkasi Capan toimistoon. Capa sai 1 100 frangia kuussa ja alkoi ensimmäisen kerran tulla toimeen omillaan. Eisner lähetti Capan muun muassa Verduniin kuvaamaan ensimmäisen maailmansodan verisimpiin kuuluneen Verdunin taistelun muistopäivää.[20]

Espanjan sisällissota ja ”Kaatuva sotilas”

Capa ja Taro päättivät lähteä Espanjaan, kun he saivat tietää kansallismielisten nousseen siellä kapinaan Francisco Francon johdolla. Capa arveli, että jokin tasavaltalaisiin myönteisesti suhtautuva lehti suostuisi lähettämään heidät Espanjaan. Vu-lehden Lucien Vogel lupasi lähettää heidät pienkoneella Barcelonaan ja lähti itse mukaan hankkimaan aineistoa. He lensivät Espanjaan elokuun alussa mutta joutuivat tekemään pakkolaskun pellolle Barcelonan lähellä.[21] Capa ja Taro halusivat valokuvillaan tukea maailmanlaajuisesti Espanjan tasavaltaa ja antifasistista liikettä.[22]

Barcelonassa Capa ja Taro ottivat kuvia muun muassa yksiköstä, jossa oli pelkästään naisia, ja päärautatieasemalla he kuvasivat tuhansien sotilaiden lähdön Aragonin rintamalle.[23] Elokuun lopulla he pyrkivät kuvaamaan taisteluita mutta joutuivat pettymään pariinkin otteeseen. He pääsivät seuraamaan taistelua vasta 5. syyskuuta lähellä Córdobaa Cerro Murianon kylässä. Tuona iltapäivänä Capan väitetään ottaneen Espanjan sisällissodan kuuluisimman kuvan, ”Kaatuvan sotilaan”, joka esittää kuolevaa tasavaltalaisarmeijan taistelijaa.[24] Vu-lehti julkaisi sen 23. syyskuuta. Kuvan aitous on myöhemmin kiistetty, ja sitä on väitetty Capan lavastamaksi, mutta esimerkiksi elämäkerturi Richard Whelan pitää kuvaa aitona.[25] Vaikka ”Kaatuvan sotilaan” aitoudesta on erimielisyyksiä, sen ansiosta Capasta tuli hetkessä tunnettu. Sotakuvia oli usein aiemmin julkaistu nimettöminä, mutta esimerkiksi jo saman vuoden joulukuussa Capaa kutsuttiin Regards-lehden etusivulla ”meidän Madridin-erikoislähettilääksemme”, ja joulukuussa 1938 brittiläisen Picture Postin yhdentoista sivun kuvareportaasin yhteydessä Capan sanottiin olevan ”maailman paras sotakuvaaja”.[26]

Capa ja Taro palasivat Pariisiin syyskuun lopussa, myivät kuvansa puoliväkisin kommunistisiin propagandalehtiin ja alkoivat suunnitella pian paluuta Espanjaan. Capa sai toimeksiannon ensin ja lähti marraskuussa yksin Madridiin. Hän otti Madridissa kuvia äideistä ja lapsista, ja hänen kuviaan sotaneuroosista kärsivistä naisista ilmestyi useiden maiden aikakauslehdissä. Yhdysvaltalainen Life-aikakauslehti käytti Capan kuviin kokonaisen aukeaman. Capa palasi joulukuussa Pariisiin mutta lähti taas vuoden 1937 alussa Espanjaan Taron kanssa. Tällä kertaa he kuvasivat pakolaistilannetta Andalusian rannikolla.[27]

Capa suostui toukokuussa 1937 kuvaamaan Time-Lifelle dokumenttielokuvasarjaa The March of Time (”Ajan kulku”). Hän kävi neuvotteluja Pariisissa ja palasi Espanjaan toukokuun lopussa. Hän ja Taro pyrkivät kuvaamaan tasavaltalaisten voittoa sekä filmille että still-kuviin. Capa päätyi lopulta järjestämään lavastettuja hyökkäyksiä, joita hän kuvasi elokuvasarjaa varten. The March of Time -elokuvien kohtausten lavastaminen ei ollut mitenkään epätavallista. Sen jälkeen Capa lähti viemään kuvamateriaalia Pariisiin Richard de Rochemontille ja jätti Taron nuoren kanadalaisen Ted Allanin suojelukseen.[28] Taron piti palata 26. heinäkuuta Pariisiin mutta hän päättikin vielä mennä kuvaamaan Bruneteen.[29] Taro ja Allan joutuivat sekasortoisen paon keskellä onnettomuuteen, ja Taro jäi lojalistien panssarivaunun alle ja kuoli vammoihinsa. Capa oli suunnitellut avioliittoa Taron kanssa, eikä hän koskaan toipunut täysin tämän kuolemasta.[19] Hän jopa harkitsi lehtikuvaamisen lopettamista.[30]

Matka Kiinaan ja paluu Eurooppaan

Tammikuussa 1938 Capa sopi osallistumisesta dokumenttielokuvan The 400 Million tekemiseen Kiinassa. Capan piti ottaa still-kuvia ja toimia apulaiskuvaajana. Kuvausryhmään kuuluivat myös ohjaaja Joris Ivens ja kuvaaja John Fernhout.[31] Ryhmä ei kuitenkaan päässyt kuvaamaan vapaasti, sillä kansallismielisten johtajan Tšiang Kai-šekin puoliso Soong Mei-ling ei päästänyt heitä tapaamaan Mao Zedongin kommunistijoukkoja. Matkansa rahoittamiseksi Capa oli sopinut kiinalaismielisen Life-lehden päätoimittajan Henry Lucen kanssa, että hän kirjoittaisi kansallismielisiä artikkeleita.[32] Capa pääsi kuvaamaan myös Kiinan–Japanin sodan tapahtumia, ja erityisesti kuvat Hankoun pommituksista tulivat tunnetuiksi.[33]

Palattuaan Eurooppaan Capa työskenteli useiden lyhyiden toimeksiantojen parissa. Hän kuvasi muun muassa Biarritzin kaupungin orpoja, Ranskan ympäriajoa ja Antwerpenin ympäristön työväenluokkaa ja työttömiä. Vuonna 1940 Capa raportoi Meksikon presidentinvaaleja edeltäneistä poliittisista kokouksista ja väkivaltaisuuksista.[33]

Toinen maailmansota

Kuvaajana Pohjois-Afrikassa ja Italiassa

Capa oli Tunisiassa Yhdysvaltain maavoimien mukana ja seurasi muun muassa George S. Pattonin johtamia operaatioita. Capan maaliskuussa 1943 ottamassa kuvassa on itse Patton.

Collier’s-lehti ilmoitti vuoden 1942 alussa haluavansa Capan kuvaamaan maihinnousua joko Ranskaan tai Pohjois-Afrikkaan.[34] Hän ei kuitenkaan saanut heti valtakirjaa, joka olisi antanut oikeuden seurata sotatapahtumia Britannian ulkopuolella, ja siksi hän kuvasi Britanniassa muun muassa Gilfach Gochin hiiliteollisuusalueella Walesissa ja plastiikkakirurgian uusia menetelmiä. US Camera -lehti valitsi vuoden 1942 parhaimpien kuvien joukkoon Capan Walesissa ottaman kuvan, joka esittää kaivostyöläisiä palaamassa maan pinnalle.[35]

Yhdysvaltain maavoimat valtuutti Capan keväällä 1943 Algeriin kuvamaan yhdysvaltalaisjoukkoja Pohjois-Afrikassa. Hän käsitteli maaliskuussa 1943 Tunisiasta lähettämissään raporteissa muun muassa George S. Pattonin johtamia operaatioita ja saksalaisten häviötä El Guettarin taistelussa.[36] Sen jälkeen Capa päätti levätä hetken ja sai Britannian konsulaatista lupakirjan, jonka avulla hän pääsi palaamaan Englantiin. Kesäkuun alussa alkanut loma päättyi heinäkuun alussa, kun Collier’s kutsui hänet takaisin New Yorkiin, sillä heidän sopimuksensa oli menossa umpeen 19. heinäkuuta. Capa otti heti yhteyttä Lifeen ja toivoi, että lehti palkkaisi hänet. Lifestä ei ollut kuulunut määräaikaan mennessä mitään, mutta Capa päätti ottaa riskin ja lähteä Yhdysvaltojen joukkojen mukana Sisiliaan. Toimittuaan kirjeenvaihtajana etulinjoilla ilman akkreditointia hän joutui sotaoikeuteen.[37]

Sisiliassa Capa oli paikalla, kun Palermo antautui 22. heinäkuuta, ja seurasi 16:nnen jalkaväkirykmentin etenemistä Sperlingaan ja kohti Nicosiaa. Capa raportoi myös muun muassa viikon kestäneestä Troinan taistelusta.[36] Troinassa hän sai myös kuulla olevansa virallisesti Lifen palveluksessa.[38] Capa seurasi rintamaa 1. lokakuuta vallattuun Napoliin saakka,[36] ja 22. tammikuuta 1944 hän oli mukana Anzion maihinnousussa. Maihinnoususta oli vain vähän kerrottavaa, mutta pian saksalaiset pommikoneet alkoivat pommittaa Anziota. Capa oli muiden toimittajien kanssa pommitusten ajan suojassa merenrantahuvilan kellarissa. Hän sai helmikuun lopulla käskyn palata Lontooseen, minne hän saapui huhtikuun alussa.[39]

Mukana Normandian maihinnousussa

Yksi niistä 11 säilyneestä kuvasta, jotka Robert Capa otti Normandian maihinnoususta.

Normandian maihinnousuun Capa lähti 4. kesäkuuta 1944 Samuel Chase -nimisellä kuljetusaluksella.[40] Hän saapui yhdysvaltalaisten maihinnousualueelle Omaha Beachille, jossa liittoutuneiden joukot kohtasivat voimakkainta vastarintaa. Capa rantautui E-komppanian mukana yhdessä ensimmäisistä iskujoukoista ja otti ensimmäiset kuvansa vyötäröön asti ulottuvassa kylmässä merivedessä. Rannalle päästyään hän kuvasi haavoittuneita ja kaatuneita. Capa otti hyökkäyksen aikana satoja kuvia, ja ne lähetettiin nopeasti Lifen Lontoon-toimistoon.[41] Rannalla Capa yritti kaivaa itselleen poteroa, mutta hän osui heti kivikkoon ja luopui yrityksestä. Hän päätti ottaa nopeasti kuvia ja palata sen jälkeen maihinnousualukselle. Capa kertoi käyttäneensä filminsä puolessatoista tunnissa ja kahlanneensa sitten 50 metriä alukselle.[42] Capa palasi Englantiin 7. kesäkuuta ja antoi filminsä kuriirille. Lifen toimisto sai filmin myöhään illalla, ja henkilökunta alkoi nopeasti kehittää kuvia, mutta työvirheen vuoksi kolme neljästä rullasta meni kokonaan pilalle. Capan ottamista kuvista vain 11 säilyi käyttökelpoisina, ja ne ilmestyivät Lifessä 19. kesäkuuta.[43] Lifessa julkaistujen kuvien laatu mainittiin hiukan epätarkaksi, ”slightly out of focus”, mitä Capa käytti myöhemmin muistelmiensa nimenä.

Capa palasi Omaha-rannalle kaksi päivää maihinnousun jälkeen ja kuvasi rantaa vielä kerran ennen saapumistaan Bayeux'ssa sijainneeseen lehdistöleiriin.[44] Kesällä 1944 hän seurasi eteneviä yhdysvaltalaisjoukkoja Normandiassa, ja taistelujen lisäksi hän kuvasi vapautettuja kaupunkeja, onnellisia ranskalaisia ja vangittuja saksalaissotilaita. Hän oli paikalla myös Chartresissa, jossa hän otti yhden sodan voimakkaimmista kuvasarjoista. Se esittää saksalaissotilaalle lapsen synnyttäneen nuoren naisen nöyryyttämistä. Väkijoukon pilkatessa nainen joutui marssimaan lapsi sylissä kaupungin läpi.[45] Capa kävi Lontoossa heinäkuun puolivälissä ja palasi Ranskaan kuun lopulla, jolloin meneillään oli toimittajien ”kilpajuoksu” Pariisiin.[46] Capa oli Pariisissa ensimmäisten joukossa 25. elokuuta ja otti seuraavana päivänä kuvia Charles de Gaullen voitonmarssista.[45]

Capan huhtikuussa 1945 ottama kuva kuolleesta yhdysvaltalaissotilaasta. Capa muisteli sodan jälkeen, että kuva oli hänen uransa järkyttävin.

Saksalaiset aloittivat 16. joulukuuta Ardennien taistelun, ja juuri ennen joulua Capa sai tehtäväkseen kuvata kenraali Pattonin joukkojen yrityksen vapauttaa Bastogne. Vuoden 1945 alussa Capa vietti useita viikkoja lomalla, mutta 24. maaliskuuta hän oli mukana Yhdysvaltain 17. laskuvarjodivisioonan joukoissa hyppäämässä vihollislinjojen taakse. Ennen liittymistään divisioonaan Capa oli keskustellut vanhan ystävänsä Pierre Gassmanin kanssa osuustoiminnallisen kuvatoimiston perustamisesta. Hän suunnitteli myös ”Chim” Seymourin ja Henri Cartier-Bressonin kutsumista siihen.[47]

Liittoutuneiden edetessä Saksaan monet toimittajat halusivat selostaa keskitysleirien vapauttamista. Capa ei liittynyt heihin vaan halusi olla paikalla Gerda Taron kotikaupungin Leipzigin valtauksessa. Leipzigissä Capa otti viimeiset taistelukuvansa toisessa maailmansodassa. Hän kuvasi erään kerrostalon parvekkeella kersanttia, joka oli panemassa konekivääriä asemiin, mutta sai surmansa tarkka-ampujan luodista. Capa muisteli sodan jälkeen antamassaan haastattelussa kuvan olleen uransa järkyttävin, sillä se kertoi sodan turhuudesta. Kuva kaatuneesta sotilaasta ehti sanomalehtiin vasta rauhan saavuttua.[48] Capa kuvasi elokuussa kahden viikon ajan raunioitunutta Berliiniä ja palasi syyskuussa tallentamaan Berliinin synagogan ensimmäistä uskonnollista tilaisuutta sitten vuoden 1938.[49]

Matkalla Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa

Capa tapasi Pariisissa kesäkuussa 1945 näyttelijä Ingrid Bergmanin, jonka kanssa hän aloitti kaksi vuotta kestäneen suhteen.[19] Bergmanin kehotuksesta Capa päätti muuttaa Hollywoodiin, mutta hän ei viihtynyt siellä kuin muutaman kuukauden.[50] Capasta tuli vuonna 1946 Yhdysvaltain kansalainen. Yhdysvalloissa hän myös kirjoitti sotamuistelmiaan, joiden pohjalta oli tarkoitus tehdä elokuvakäsikirjoitus.[19] Muistelmakirja Sotakuvaaja ilmestyi keväällä 1947. Capa otti muistelmissaan taiteilijan vapauksia ja muutti todellisten tapahtumien yksityiskohtia elokuvallisen viihdyttävyyden takia.[51]

New Yorkissa Capa tutustui kirjailija John Steinbeckiin, ja he päättivät tehdä yhdessä jutun tavallisista neuvostoliittolaisista. Steinbeck oli suosittu Neuvostoliitossa ja onnistui saamaan heille kuvausluvan.[52] He joutuivat kuitenkin lykkäämään lähtöä, kun Steinbeck vuonna 1947 loukkasi polvensa. Tällä välin Capa oli perustamassa kuvatoimistoa, josta oli puhunut jo sodan aikana. Hän oli ollut jo vuodesta 1945 aktiivinen Yhdysvaltojen lehtikuvaajien yhdistyksessä ja vaatinut, että freelancerien pitäisi saada suoja heitä hyväkseen käyttäviä yrityksiä vastaan. Lisäksi Capa vaati valokuvaajille tekijänoikeuksia ja mahdollisuutta päättää, missä yhteydessä heidän kuviaan julkaistaan. Capa järjesti huhtikuun puolivälissä New Yorkin Modernin taiteen museossa lounaan, jonka aikana päätettiin Magnumiksi nimetyn osuuskunnan perustamisesta.[53]

Capa ja Steinbeck lähtivät Neuvostoliittoon heinäkuussa 1947 ja kävivät muun muassa Moskovassa, Tbilisissä ja Kiovassa. He eivät pystyneet toimimaan vapaasti, sillä heitä valvotiin jatkuvasti, mutta Capa pystyi silti ottamaan matkan aikana melkein 4 000 kuvaa. Capan ja Steinbeckin matkakuvaus Matkalla Neuvostoliitossa julkaistiin 1947.[54] Elämäkerturi Alex Kershaw kutsuu teosta Capan uran aallonpohjaksi, sillä hänen kuvansa olivat ”epäkiinnostavia ja omituisen latteita”. Vaikka Capan ja Steinbeckin yhteistyö oli ollut pettymys, se oli toisaalta Capan uran tuottoisin hanke. Hän tapasi lokakuussa 1947 Ladies’ Home Journalin John Morrisin, joka kiinnostui kuvista, pyysi Capalta värikuvia ja löysi niiden joukosta lehteensä sopivan kansikuvan. Morris esitteli kuvan työnantajilleen ja taivutteli heidät maksamaan Capalle 20 000 dollaria kuvien ensijulkaisuoikeudesta.[55]

Israelin itsenäisyystaistelu

Capa kuvasi Israelin itsenäisyysjulistusta Tel Avivissa 14. toukokuuta 1948 ja sen jälkeen israelilaisten ja arabien taisteluita Negevin autiomaassa. Hän oli Israelin itsenäisyyssodan aikana useasti hengenvaarassa ja haavoittuikin lievästi. Capan merkittävimmät raportit kertoivat Jerusalemin taisteluista. Hän vakuuttui nuorten juutalaissotilaiden määrätietoisuudesta ja innosta, jotka muistuttivat häntä Espanjan sisällissodasta.[56]

Palattuaan Israelista Capa lähti kiertomatkalle Itä-Eurooppaan Overseas News Agencyn pääkirjeenvaihtajan Theodore Whiten kanssa. He kävivät Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa, ja Capa otti kuvia ihmisistä, jotka kärsivät yhä sodan jälkeen. Hän kuvasi muun muassa Varsovan geton raunioilla, Auschwitzissa ja Budapestissa. Kuuden viikon mittaisesta Budapestin-vierailustaan Capa kirjoitti myös artikkelin yhdysvaltalaiseen Holiday-matkailulehteen.[57]

Toimittaja Irwin Shaw aikoi selostaa tammikuussa 1949 päättyneen Israelin sisällissodan jälkeistä tilannetta The New Yorker -lehdelle, ja hän suostutteli Capan mukaan tekemään Report on Israel -nimistä kirjaa.[58] Capa keskittyi uudisasukkaiden kurjaan tilaan ja yhteiskunnan yhtenäistämiseen. Hän vieraili useasti pakolaisleireillä, joihin tuli jatkuvasti uusia holokaustista selvinneitä Euroopan juutalaisia. Capan kuvilla kuvitettu Report on Israel julkaistiin seuraavana vuonna.[56]

Kuolema Indokiinassa

Capa keskittyi 1950-luvun alussa Magnum-kuvatoimiston toimitusjohtajan tehtäviin. Hän käytti paljon aikaa toimiston talouteen ja palkkasi useita nuoria valokuvaajia. Capa vietti melko huoletonta elämää ja teki matka-artikkeleita muun muassa Norjasta, Deauvillestä, Biarritzista ja Alppien hiihtokohteista. Capa ei kuitenkaan pystynyt vuoden 1953 aikana matkustamaan useaan kuukauteen, sillä Yhdysvaltojen viranomaiset takavarikoivat hänen passinsa kommunismisyytösten takia.[19]

Capa sai helmikuun alussa 1954 japanilaiselta kustannusalan monialayhtiöltä Mainichi Pressilta kutsun tulla valokuvaamaan Japania. Yritys lupasi hyvän palkkion ja uudet, japanilaisvalmisteiset kamerat.[59] Capa saapui Japaniin huhtikuussa 1954.[60] Hän kuvasi kuusi viikkoa kestäneen matkansa aikana erityisesti lapsia, mutta myös vapunpäivän juhlintaa Tokiossa ja monia buddhalaistemppeleitä.[61] Capa joutui keskeyttämään Japanin-kiertueensa, kun Life-lehti pyysi häntä Indokiinan sotaan Howard Sochurekin tilalle.[60] Sochurek oli lähdössä perhesyistä myönnetylle lomalle, ja Lifen Ed Thompson pyysi häntä menemään tapaamaan ensin Capaa Tokioon. Capalle luvattiin tehtävästä hyvä palkkio ja vakuutus Lloyd’silta. Hän oli ensin vastahakoinen, mutta päätti kuitenkin suostua. Syytä päätökseen ei tiedetä.[61]

Capa saapui Hanoihin toukokuun alussa ja matkusti sen jälkeen Luang Prabangiin kuvaamaan kaupunkia ja Việt Minhin vapauttamia haavoittuneita ranskalaissotilaita. Capa vietti myös päivän Nam Địnhin kaupungissa valmistelemassa ja keräämässä tietoa Punaisenjoen suistoalueen sotatilannetta käsittelevään raporttiin.[60]

Capa liittyi 25. toukokuuta Time-lehden John Mecklinin kanssa ryhmään, jonka tarkoituksena oli tuhota kaksi Punaisenjoen suistossa sijaitsevaa pientä etuvartioasemaa. Ranskalaisten saattue joutui pysähtymään useita kertoja tiesulkujen ja tulituksen takia.[60] Erään pysähdyksen aikana Capa päätti ottaa kuvia korkeassa heinikossa etenevästä joukosta. Lähtiessään ylittämään tien ja penkereen välistä aluetta hän astui maamiinaan. Capan vasen jalka silpoutui, ja hän sai pahan haavan rintaansa. Muutaman minuutin päästä paikalle saapui ranskalainen lääkintämies, joka totesi tilanteen toivottomaksi. Capa nostettiin kuitenkin paareilla ambulanssiin ja vietiin läheiseen kaupunkiin, jossa vietnamilaislääkäri totesi hänet kuolleeksi.[62]

Capa kuljetettiin arkussa Hanoihin, jossa pidettiin muistojumalanpalvelus, ja hänet haudattiin väliaikaiseen hautaan.[63] Magnum-kuvatoimiston John G. Morris avusti Robert Capan äitiä Juliaa ja veljeä Cornellia hautauksessa. Morrisin mukaan Julia ei pystynyt tekemään päätöstä poikansa lopullisesta hautapaikasta. Ensin suunniteltiin Pariisin Père-Lachaisen hautausmaata, mutta kveekariksi kääntynyt Morris ehdotti kveekarihautausmaata, ja Julia hyväksyi ehdotuksen. Robert Capan muistotilaisuus pidettiin tunnin ajomatkan päässä New Yorkista Purchasen rukoushuoneella, ja kaksi viikkoa myöhemmin hänet haudattiin Amwalkiin, 50 kilometriä Purchasen pohjoispuolelle.[64]

Yksityiselämä

Pariisissa toisensa tavanneet Capa ja Gerda Taro olivat työtovereita, mutta myös rakastavaisia. He tutustuivat syyskuussa 1934 ja rakastuivat seuraavana kesänä lomamatkalla Sainte-Margueriten saarella Etelä-Ranskassa.[65] Suhde alkoi hiipua vuoden 1937 alussa. Capa kosi Taroa kuitenkin maaliskuussa 1937, mutta Taro hylkäsi kosinnan. Heidän ystävänsä Ruth Cerfin mukaan Taro oli sitoutunut niin vahvasti Espanjan sisällissotaan, ettei hänen mielestään ”avioliitto tullut kyseeseen” ennen kuin fasistit on lyöty. Lisäksi Taro oli ”moniavioinen”, ja avioliitto oli hänelle pelkästään taloudellinen kysymys.[66] Capa rakasti Taroa kuitenkin edelleen, ja hän murtui täysin kuullessaan heinäkuussa 1937 Taron kuolleen. Capa tunsi syyllisyyttä, koska hän oli jättänyt Taron Espanjaan lähtiessään itse Ranskaan. Taron kuoleman jälkeen Capa harkitsi myös lehtikuvaamisen lopettamista.[67]

Capa tunnettiin koko elämänsä naistenmiehenä, eikä hän koskaan mennyt naimisiin. Taron jälkeen hänellä oli suhde muun muassa Elaine Justinin ja näyttelijä Ingrid Bergmanin kanssa.[68] Justinin Capa tapasi toisen maailmansodan aikana hieman ennen lähtöään Pohjois-Amerikkaan. Justin oli vielä silloin naimisissa Britannian ilmavoimien lentäjän kanssa. Capa alkoi kutsua Justinia pian lempinimellä ”Pinky”.[69] Justin halusi sodan aikana mennä naimisiin Capan kanssa, mutta Capa pyysi häntä odottamaan sodan loppuun.[70] Justin jätti Capan sodan aikana ja meni naimisiin erään tiedotusupseerin kanssa.[71]

Ingrid Bergmanin Capa tapasi kesäkuussa 1945.[72] Bergman kertoo omaelämäkerrassaan suhteestaan Capaan pidättyvästi. Bergmanin ura oli suhteen aikana lievissä vaikeuksissa, ja hänellä oli samaan aikaan kaksi muutakin suhdetta. Suhde Capaan oli kuitenkin Bergmanille tärkein, ja hän myönsi rakastuneensa Capaan. Sekä Bergmanin että Capan elämänkerturit ovat huomauttaneet, että Capa muistutti ulkonäöltään Ingrid Bergmanin isää, boheemia studiovalokuvaajaa Justus Bergmania.[73][74] Capa seurasi Bergmania Pohjois-Amerikkaan. Heidän suhteensa päättyi vuonna 1947. Bergman olisi halunnut mennä naimisiinkin, mutta Capa ilmoitti hänelle, ettei ole ”naimisiin menevää tyyppiä”.[75]

Merkitys ja tunnustukset

Capa oli yksi kuvajournalismin kukoistuskauden merkittävimmistä valokuvaajista.[76] Sanomalehdet ja aikakauslehdet alkoivat 1920-luvulla painotekniikan kehittymisen ansiosta käyttää entistä enemmän valokuvia, minkä seurauksena dokumentaarikuvaus ja kuvareportaasit saivat suosiota. Capan persoonallisuus ja henkilökohtainen vakaumus vaikuttivat selvästi kuvajournalismiin. Hän ei pyrkinyt vain kuvittamaan uutisia vaan etsi dramaattisista tapahtumista tunnusomaisia piirteitä, joiden avulla hän halusi esittää ihmisten persoonaa vaikeissa olosuhteissa.[77]

Capa tuli tunnetuksi rohkeudestaan, ja hänen kuviaan julkaisseet lehdet käyttivät sitä hyväksi mainonnassa. Life-lehdessä kehuttiin, että Capa vie kameransa syvemmälle sotatapahtumiin kuin kukaan muu aiemmin, ja Regadsissa häntä kutsuttiin ”pelottomaksi”.[76] Capan ansiosta rintamakuvaajia ei enää pidetty jonkinlaisina sotilasvirkamiehinä eivätkä kuvaajat olleet enää rintamalla osana joukkoja.[78]

Capan työtä on muistettu monin tavoin, ja hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä Ranskan asevoimat myönsi hänelle sotilaskunniamerkki Croix de Guerren. Overseas Press Club ja Life-lehti ovat vuodesta 1955 lähtien myöntäneet Robert Capa Gold Medalin kuvajournalistille, joka osoittaa työssään ulkomailla poikkeuksellista rohkeutta.[33] Robert Capan veli Cornell Capa perusti vuonna 1966 veljensä muistolle International Fund for Concerned Photography -rahaston.[79] Siitä kehittyi kahdeksassa vuodessa International Center of Photography. Valokuvauksen kansainväliseen kunniagalleriaan Capa hyväksyttiin vuonna 1976.[33] Kun Capan syntymästä tuli vuonna 2013 kuluneeksi sata vuotta, Unkarissa julkaistiin hänen kunniakseen postimerkki ja 5 000 forintin arvoinen kolikko.[80]

Tyyli ja tekniikka

Capan sotakuvat ovat yleensä mustavalkoisia, sillä mustavalkofilmiä sai huomattavasti helpommin ja se pystyttiin kehittämään nopeammin.[81] Capan kuvia luonnehtii läheisyys, ja koko uransa ajan hän työskenteli ilmaisemansa periaatteensa mukaan: ”jos kuvasi eivät ole tarpeeksi hyviä, et ole tarpeeksi lähellä”. Capan toinen ohjenuora koski ihmisistä välittämistä, ja hän pyrki kuvillaan antamaan sodalle kasvot.[82] Hänen dokumentaariset sotakuvansa keskittyvätkin usein ihmisiin ja heidän arkeensa eivätkä esimerkiksi fyysiseen kärsimykseen, taisteluihin tai kuolemaan.[83] Capan elämäkerturin Richard Whelanin mukaan Capan sekä siviilejä että sotilaita esittävät kuvat olivat intiimejä, välittömiä, myötätuntoisia ja empaattisia.[82]

Capan mustavalkoiset sotakuvat ovat usein olleet eniten esillä Capaa käsittelevissä kirjoissa ja näyttelyissä, mutta Capa kuvasi myös paljon värivalokuvia. Ensimmäiset värikuvansa hän otti vuonna 1938, muutama vuosi sen jälkeen, kun Kodak oli esitellyt ensimmäisen laajamittaiseen käyttöön tulleen värifilmin Kodachromen.[81] Säännöllisesti Capa alkoi käyttää värifilmiä kuitenkin vasta vuoden 1941 jälkeen.[84] Toisen maailmansodan jälkeen Capa ei asettanut kumpaakaan filmiä etusijalle, vaikka monet kuvaajat ja julkaisijat eivät vielä arvostaneet värikuvia. Hänellä oli aina kaksi kameraa: toisella hän otti mustavalkoisia ja toisella värikuvia.[81] Capa käytti uransa alussa Leican 35 millimetrin kameraa, jolla hän kuvasi muun muassa Espanjan sisällissodassa.[85] Pienikokoinen Leican kamera helpotti kuvaajan liikkumista ja antoi mahdollisuuden toimia vaarallisissa tilanteissa.[86]

Capa tunnettiin mustavalkoisista sotakuvistaan, mutta hän otti myös paljon värikuvia ja muotokuvia muun muassa julkisuuden henkilöistä. Tässä kuvassa taiteilija Pablo Picasso leikki lapsensa kanssa.

Vaikka Capa tunnetaan erityisesti sotakuvistaan, hän otti runsaasti muitakin kuvia, kuten muotokuvia julkisuuden henkilöistä. Capan tunnettuja muotokuvia ovat esimerkiksi Golfe-Juanissa valokuvattu Françoise Gilot’ta seuraava ja rantavarjoa kantava Pablo Picasso, ikääntyvä Henri Matisse piirtämässä studiossaan ja Ingrid Bergman elokuvan Kohtalon avain kuvauksissa.[87] Lisäksi Capa otti muotokuvia muun muassa Humphrey Bogartista, Orson Wellesista ja John Hustonista. Capa otti myös matkakuvia Euroopan muodikkaista hiihtokeskuksista Sveitsistä, Itävallasta ja Ranskan Alpeilta sekä Ranskan tyylikkäistä lomakeskuksista Biarritzista ja Deauvillestä. Matkakuvia Capa otti erityisesti Holiday-lehteen. Hän kokeili myös muotivalokuvausta.[88]

Capan kuoleman jälkeen valokuvahistorioitsijat ja elämänkerrankirjoittajat väheksyivät hänen suurta värikuvien kokoelmaansa, jossa on muun muassa muotikuvia ja Hollywoodin tilaustöitä. Vasta alkuvuodesta 2014 nähtiin New Yorkissa näyttely ”Capa in Color”, jonka tarkoituksena oli korjata tämä vääristymä. Näyttelyssä oli 125 kuvaa, joista useat olivat esillä ensimmäistä kertaa tai nähtävissä lähes 70 vuoden jälkeen. Näyttelyn järjestäjä International Center of Photography arvioi, että sillä on yli 4 200 Capan värivalokuvaa, joista suurin osa ei ole ollut esillä.[89]

Poliittiset näkemykset

Capa oli poliittisesti aktiivinen, ja hän joutui jo nuorena lähtemään Miklós Horthyn aikaisesta Unkarista vasemmistolaisten aatteidensa takia. Capaan vaikuttivat erityisesti avantgardetaiteilija Lajos Kassákin antiautoritaristiset, antifasistiset, työväenluokkaa tukevat, egalitaristiset ja pasifistiset ajatukset.[90] Capa löysi 1930-luvulla Pariisista hengenheimolaisia, ja hän kannatti kansanrintamaa, jonka toimintaa pääsi myös kuvaamaan laajasti.[91] Espanjan sisällissota oli Capalle ja Tarolle ensimmäinen mahdollisuus taistella kameroin totalitarismia vastaan.[21] Capa ei ollut ainoa nuori länsimaalainen, joka liittyi vapaaehtoisena sotaan Francoa vastaan: samaan joukkoon kuuluivat esimerkiksi George Orwell ja André Malraux.[23] Capan vuonna 1938 sisällissodasta julkaisema Death in the Making oli enemmän kuin kuvakirja. Sen tarkoituksena oli saada lukijansa tuntemaan solidaarisuutta Espanjan kansaa ja sen tarpeita kohtaan.[92]

Espanjan sisällissodasta tuli Capalle eräänlainen vertailukohta, ja myöhemmissäkin sodissa hän valitsi selkeästi puolensa. Capa kuvasi uransa aikana muun muassa Kiinan taistelua japanilaisia vastaan, Euroopan taistelua natsismia vastaan ja Israelin taistelua arabeja vastaan. Jos hän ei pystynyt valitsemaan puoltaan, hän ei halunnut edes osallistua konflikteihin, kuten esimerkiksi Korean sotaan. Käytännössä ainoa poikkeus oli Capan viimeiseksi sodaksi jäänyt Indokiinan sota, jota kohtaan hänellä ei ollut suuria tuntemuksia. Capan ystävät ihmettelivätkin, miksi hän lähti kuvaamaan sitä.[93]

Capa ei ollut jyrkkä pasifisti, sillä hänen mielestään sota oli joskus tarpeellinen ja ihminen voi tuntea ylpeyttä puolustautumisesta tai jonkin asian puolesta taistelemisesta. Sotaa ei kuitenkaan pitänyt tavoitella, vaan se oli seurausta politiikan epäonnistumisesta. Silti sota myös kiehtoi Capaa, ja hän kirjoittikin, että ”sotakirjeenvaihtajalle taistelusta pois jääminen on sama kuin viisi vuotta Sing Singissä istunut vanki kieltäytyisi treffeistä Lana Turnerin kanssa”.[94] Toisaalta toisen maailmansodan jälkeen Capa toivoi, että hänestä tulisi työtön sotavalokuvaaja.[90]

Teokset

  • Death in the Making (1938)
  • The Battle of Waterloo Road (Diana Forbes-Robertsonin kanssa, 1941)
  • Invasion! (kirjoittanut Charles Wertenbaker, valokuvat Robert Capa, 1944)
  • Slightly Out of Focus (1947)
  • A Russian Journal (kirjoittanut John Steinbeck, valokuvat Robert Capa, 1948)
  • This Is Israel (kirjoittanut I. F. Stone, valokuvat mm. Robert Capa, 1948)
  • Report on Israel (kirjoittanut Irwin Shaw, valokuvat Robert Capa, 1950)
  • Robert Capa, 1913–1954 (toimittanut Cornell Capa ja Bhupendra Karia, valokuvat Robert Capa, 1974)
  • Robert Capa, Photographs (toimittanut Cornell Capa ja Richard Whelan, valokuvat Robert Capa, 1985)
  • Children of War, Children of Peace (toimittanut Cornell Capa ja Richard Whelan, valokuvat Robert Capa, 1991)

Suomennetut teokset

  • Matkalla Neuvostoliitossa. (A russian journal, 1948.) Teksti John Steinbeck. Valokuvat Robert Capa. Suomentanut Olli Mäkinen. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2346-4.
  • Sotakuvaaja. (Slightly out of focus, 1947.) Alkusanat: Cornell Capa. Johdanto: Richard Whelan. Suomentanut Leena Tamminen. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33092-0.

Lähteet

  • Kershaw, Alex: Sotaa ja samppanjaa – Robert Capan elämä. Suomentanut Iso-Markku, Jaana. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17166-6.
  • Linfield, Susan: The Cruel Radiance – Photography and Political Violence. Chicago: University of Chicago Press, 2010. ISBN 978-0-226-48250-7. Google-kirjat (viitattu 3.1.2014). (englanniksi)
  • Páldi, Lívia: Robert Capa. Budapest: Ludwig Múzeum – Kortárs Mûvészeti Múzeum, 2009. ISBN 978-0-226-48250-7. Google-kirjat (pdf) (viitattu 2.2.2014). (englanniksi)
  • Vanhanen, Hannu: Unkarilaisten valokuvaajien odysseia. Tampere: Tampereen museot, Valokuvakeskus Nykyaika, 2009. ISBN 978-951-609-438-3.
  • Weintraub, Max: ”Robert Capa”. Teoksessa Warren, Lynne (toim.): Encyclopedia of Twentieth-century Photography. New York, NY: Routledge, 2006. ISBN 978-1-57958-393-4. Google-kirjat (viitattu 2.2.2014). (englanniksi)
  • Whelan, Richard: ”Robert Capa and the Spanish Civil War”. Teoksessa Giles, Robert & Snyder, Robert W. & DeLisle, Lisa (toim.): Profiles in Journalistic Courage. New Brunswick, New Jersey: Transaction Publishers, 2001. ISBN 0-7658-0796-3. Google-kirjat (viitattu 5.5.2014). (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b Kershaw, s. 30-31.
  2. ↑ a b c Linfield, s. 178.
  3. ↑ Robert Capa Photographic Art & Science Foundation. Viitattu 18.3.2014. (englanniksi)
  4. ↑ Gefter, Philip: Cornell Capa, Photographer, Is Dead at 90 NYTimes.com. 24.5.2008. The New York Times Company. Viitattu 18.3.2014. (englanniksi)
  5. ↑ Kershaw, s. 32.
  6. ↑ Kershaw, s. 33, 37.
  7. ↑ Kershaw, s. 38.
  8. ↑ Kershaw, s. 39–40.
  9. ↑ a b Kershaw, s. 42–43.
  10. ↑ Kershaw, s. 41.
  11. ↑ Weintraub, s. 237.
  12. ↑ Kershaw, s. 45.
  13. ↑ Kershaw, s. 46–48.
  14. ↑ Kershaw, s. 49–50.
  15. ↑ Linfield, s. 182.
  16. ↑ a b Kershaw, s. 53–54.
  17. ↑ Rabalais, Kevin: Close-up of Robert Capa, the godfather of modern photojournalism 14.7.2012. The Australian. Viitattu 27.2.2014. (englanniksi)
  18. ↑ Hopkins, Owen: Eyewitness: Hungarian Photography in the 20th Century (pdf) Royal Academy of Arts. Viitattu 27.2.2014. (englanniksi)
  19. ↑ a b c d e The Life of Robert Capa International Center of Photography. Viitattu 4.2.2014. (englanniksi)
  20. ↑ Kershaw, s. 55–57.
  21. ↑ a b Kershaw, s. 59–60.
  22. ↑ Whelan, s. 39.
  23. ↑ a b Kershaw, s. 61.
  24. ↑ Kershaw, s. 62–63.
  25. ↑ Vanhanen, s. 12–13.
  26. ↑ Whelan, s. 40.
  27. ↑ Kershaw, s. 77–79.
  28. ↑ Kershaw, s. 82–84.
  29. ↑ Kershaw, s. 87.
  30. ↑ Kershaw, s. 92.
  31. ↑ Kershaw, s. 97.
  32. ↑ Kershaw, s. 98–99.
  33. ↑ a b c d Weintraub, s. 238–239.
  34. ↑ Kershaw, s. 126.
  35. ↑ Kershaw, s. 129, 131.
  36. ↑ a b c Páldi, s. 14–15.
  37. ↑ Kershaw, s. 140–143.
  38. ↑ Kershaw, s. 144.
  39. ↑ Kershaw, s. 153–157.
  40. ↑ Kershaw, s. 163.
  41. ↑ Páldi, s. 16.
  42. ↑ Kershaw, s. 168.
  43. ↑ Kershaw, s. 171–175.
  44. ↑ Kershaw, s. 176.
  45. ↑ a b Páldi, s. 18–19.
  46. ↑ Kershaw, s. 184–185.
  47. ↑ Kershaw, s. 200.
  48. ↑ Kershaw, s. 202–204.
  49. ↑ Páldi, s. 20.
  50. ↑ Kershaw, s. 216–217.
  51. ↑ Whelan, Richard: ”Johdanto”. Teoksessa Capa, Robert: Sotakuvaaja, s. 12–13, 16–17. Suomentanut Tamminen, Leena. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33092-0.
  52. ↑ Kershaw, s. 228–229.
  53. ↑ Kershaw, s. 230–231.
  54. ↑ Páldi, s. 22.
  55. ↑ Kershaw, s. 249–250.
  56. ↑ a b Páldi, s. 24.
  57. ↑ Kershaw, s. 264–266.
  58. ↑ Kershaw, s. 267.
  59. ↑ Kershaw, s. 300–301.
  60. ↑ a b c d Páldi, s. 27.
  61. ↑ a b Kershaw, s. 303–305.
  62. ↑ Kershaw, s. 312–314.
  63. ↑ Kershaw, s. 315.
  64. ↑ Kershaw, s. 317–318.
  65. ↑ The Life of Gerda Taro International Center of Photography. Viitattu 10.2.2014. (englanniksi)
  66. ↑ Kershaw, s. 79.
  67. ↑ Kershaw, s. 90–92.
  68. ↑ Sunderland, Poppy: Photographer Profile Robert Capa Fine Arts 360. 6.11.2012. Helium, Inc. Viitattu 10.2.2014. (englanniksi)
  69. ↑ Kershaw, s. 134.
  70. ↑ Kershaw, s. 196.
  71. ↑ Kershaw, s. 205.
  72. ↑ Kershaw, s. 206–207.
  73. ↑ Smit, David: Ingrid Bergman: The Life, Career and Public Image, s. 60, 74. Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, 2012. ISBN 978-0-7864-7226-0. Google-kirjat (viitattu 10.2.2014).
  74. ↑ Kershaw, s. 212.
  75. ↑ Kershaw, s. 221, 227.
  76. ↑ a b Linfield, s. 176.
  77. ↑ Páldi, s. 3.
  78. ↑ Vanhanen, s. 9.
  79. ↑ About ICP International Center of Photography. Viitattu 27.2.2014. (englanniksi)
  80. ↑ Robert Capa memorial coin and stamp Diplomacy & Trade. 16.10.2013. Duax Kft. Viitattu 27.2.2014. (englanniksi)
  81. ↑ a b c Showing his true colours The Economist. 11.2.2014. The Economist Newspaper Limited. Viitattu 26.2.2014. (englanniksi)
  82. ↑ a b Whelan, s. 41–42.
  83. ↑ Linfield, s. 177.
  84. ↑ Schwendener, Martha: Classic Lensman, Using Full Palette NYTimes.com. 6.2.2014. The New York Times Company. Viitattu 26.2.2014. (englanniksi)
  85. ↑ Right Time, Right Place BBC. Viitattu 22.3.2014. (englanniksi)
  86. ↑ Robert Capa: Photographs Traditional Fine Arts Organization, Inc. Viitattu 22.3.2014. (englanniksi)
  87. ↑ Cutajar, Mario: Robert Capa Arts Central. Viitattu 15.3.2014. (englanniksi)
  88. ↑ Capa in Color International Center of Photography. Viitattu 15.3.2014. (englanniksi)
  89. ↑ Robin Stummer: Robert Capa in colour sheds new light on a black-and-white master The Guardian. 14.12.2013. Guardian News and Media Limited. Viitattu 26.2.2014. (englanniksi)
  90. ↑ a b Gale Encyclopedia of Biography. The Gale Group, Inc, 2006. Answers.com (viitattu 18.3.2014). (englanniksi)
  91. ↑ Linfield, s. 183.
  92. ↑ Linfield, s. 187.
  93. ↑ Linfield, s. 192.
  94. ↑ Linfield, s. 184.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Robert_Capa&oldid=14093797”