Paavit 1800-luvulta nykypäivään

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paaviuden historia

Paavi Benedictus XVI:ta kuulemaan kokoontunutta ihmismassaa. Tultaessa 1800-luvulta nykypäivään on paaviudesta kehittynyt kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu instituutio, jolla on myös paljon kannattajia.
Kysymys ensimmäisestä paavista
Varhaiskirkko ja myöhäisantiikki (n. 30 – 600 )
Keskiaika (600 – 1400)
Uusi aika (1400 – )
1800-luvulta nykypäivään (1800 – )

Paavit 1800-luvulta nykypäivään tarkoittavat vuonna 1799 kuolleen paavi Pius VI:n seuraajia. Pius VI oli viimeinen todellista maallista valtaa käyttänyt paavi, joten hänen seuraajiensa valta oli pikemminkin henkistä ja rajoittui maallisesti vain tiettyinä aikoina Kirkkovaltion ja tiettyinä aikoina Vatikaanivaltion sisälle.

Pius VI:n seuraajien aikana paavius muun muassa kehittyi hengellisen ja maallisen instituution sekoituksesta enemmän hengelliseen suuntaan. 1800 ja 1900-luvun paavien pontifikaattien ajalle ajoittuvat muun muassa Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous, Vatikaanin toinen kirkolliskokous, Kirkkovaltion menettäminen, riita Italian valtion kanssa sekä Vatikaanin perustaminen. Myös sellaiset tapahtumat kuin ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä kommunismin nousu ja tuho Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa ajoittuvat Pius VI:n seuraajien pontifikaattien ajalle.

Paavinvallan kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pius IX valtaistuimellaan ihmisten kumartaessa häntä.

1800-luvun jälkeen paavien valta on muuttunut huomattavasti, ja se on muuttunut aina hengellisempään suuntaan. Pius VI:n menetettyä Kirkkovaltion Napoleonille, kääntyi paavien maallinen valta laskuun. 1800-luvulla Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää joidenkin Euroopan valtioiden antaman sotilaallisen tuen turvin, eikä paavinistuin täten ollut lainkaan puolueeton hengellinen tekijä maailmanpolitiikassa.

Tilanne muuttui suuresti, kun Kirkkovaltio liitettiin sotilaallisesti juuri yhdistyneeseen Italiaan. Tapaus aiheutti Vatikaanin vankeuden eli riidan paavin ja Italian valtion välille, mutta samalla se vapautti paavin tämän sidoksista Kirkkovaltioon. Paavi ei enää ollut valtionpäämies, eikä paavi täten ollut myöskään niin riippuvainen maallisesta politiikasta kuin ennen. Kirkkovaltion liittäminen Italiaan oli erittäin tärkeä tapahtuma paavinvallan kehityksen kannalta.

Teollistuminen taas teki paavista maailmanlaajuisesti tunnetun. Teollistumisen kautta kehittyneet rautatiet ja muiden kulkuyhteyksien ja -välineiden kehittyminen helpottivat matkantekoa eri maanosien välillä ja mahdollistivat Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen kaltaisten maailmanlaajuisten kokousten järjestäminen. Samalla junayhteyksien kautta hartaat katolilaiset saattoivat matkustaa Vatikaanin alueelle ja tehdä sinne pyhiinvaellusmatkoja.

Vuonna 1929 solmitut Lateraanisopimukset päättivät Vatikaanin vankeuden ja riidan Italian valtion kanssa. Samalla paavista tuli jälleen valtionpäämies. Paavi ei kuitenkaan ollut yhtä riippuvainen ulkovaltojen tuesta kuin Kirkkovaltion aikaan. 1900-luvulla paavinistuin pysyikin useimmiten virallisesti puolueettomana eri valtioiden kiistojen välillä.

2000-luvulle tultaessa paaviudesta kehittyi yhä hengellisempi instituutio ja nykyaikana se nauttiikin laajaa arvostusta ja kannatusta eri puolilla maailmaa. Nykyaikana paavi onkin tärkeä moraalivaikuttaja ja hänen mielipiteitään kuunnellaan laajalti.

Paaviuden ja modernisoituvan maailman välinen yhteentörmäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gregorius XVI, jonka aikana Kirkkovaltio tuli tunnetuksi Euroopan takapajulana.
Leo XII, joka muun muassa lopetti isorokkorokotukset Kirkkovaltiossa ja sulki Rooman juutalaiset ghettoon.

Paaviuden kehityksen kannalta 1800- ja 1900-luvun tärkeimpiin tapahtumiin kuului paaviuden ja modernisoituvan maailman välinen yhteentörmäys, joka viilensi konservatiivisen paaviuden suhteita modernisoituvaan maailmaan.

Syvästi uskonnollisten hurskaiden kardinaalien valitseminen paaviksi 1800-luvun alkupuoliskolla oli omiaan pahentamaan vanhoillisen paavinistuimen kiistaa uudistuvan maailman kanssa. Esimerkiksi Leo XII oli hyvin taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua,[1] minkä vuoksi hän muun muassa lopetti isorokkorokotusten antamisen Kirkkovaltiossa sekä sulki Rooman juutalaiset ghettoon.[2]

Samoin toiveet Kirkkovaltion vanhan pappisjohtoisen hallintojärjestelmän muuttamisesta kokivat kolauksen 1800-luvun alkupuolella, sillä vaikka uudistusmieliset paavit saattoivat yrittää uudistaa vanhaa Kirkkovaltiota, peruivat heidän seuraajansa nämä uudistukset nopeasti. Esimerkiksi paavi Gregorius XVI perui edeltäjänsä Pius VIII:n uudistukset, joilla oli yritetty modernisoida Kirkkovaltiota. Kirkkovaltiota pidettiinkin Gregorius XVI:n paavinkaudella yhtenä Euroopan takapajuisimpana maana.[3] Samalla Gregorius XVI antoi tukensa erilaisille sananvapautta rajoittaville toimille eri puolilla Eurooppaa, koska Kirkkovaltio oli sotilaallisesti riippuvainen näiden Euroopan valtioiden antamasta tuesta. Gregorius XVI tuomitsi sananvapauden muun muassa kiertokirjeessään Mirari vos:

»Tästä välinpitämättömyyden likaisesta lähteestä virtaa se harhaoppi tai paremminkin hulluus, että jokaisella tulee olla omatunnonvapaus. Tämä onneton erehdys raivaa tietä siihen hyödyttömään mielipidevapauteen, joka raivoaa kaikkialla valtion ja kirkon turmioksi, koska jotkut röyhkeästi sanovat, että siitä olisi jotain hyötyä uskonnolle. Siitä seuraa sielujen turmio, nuorison turmelus ja lakien halveksunta. On näet kaikkien kansojen kokemus, että kukoistavimmatkin valtiot ovat sortuneet ajatuksen- ja sananvapauden sekä uudistusinnon seurauksena. Vahingollista lehdistön vapautta, jota jotkut uskaltavat vaatia, ei voi kylliksi inhota.»

Toinen paaviuden ja modernisoituvan maailman välistä kuilua syventänyt kiertokirje laadittiin Pius IX:n paavinkauden aikana 1864, ja siitä teki kuuluisan sen liitteenä ollut Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, muun muassa omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin.[4][5] Syllabus errorum luokitteli harhaopit kymmeneen eri ryhmään:[4]

  1. Panteismi, naturalismi, jyrkkä rationalismi
  2. Maltillinen rationalismi
  3. Indifferentismi
  4. Sosialismi, kommunismi, salaseurat, raamattuseurat, papillis-liberaalit yhdistykset
  5. Kirkkoa koskevat erehdykset
  6. Valtiota koskevat erehdykset
  7. Luonnollista ja kristillistä etiikkaa koskevat erehdykset
  8. Avioliittoa koskevat erehdykset
  9. Paavin maallista valtaa koskevat erehdykset
  10. Modernia liberalismia koskevat erehdykset
Leo XIII, joka otti paaviuden ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin.

Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan "Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa".[4] Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille.

Vasta vuosina 1878–1903 hallinnut paavi Leo XIII otti ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin. Tämän hän teki yleiskirjeellään Rerum novarum, jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu.[6] Tosin jo Leo XIII:n seuraaja Pius X vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Samalla Pius X:n kaudella perustettiin ns. "paavillinen salainen poliisi", joka etsi modernismia kannattavia pappeja ja piispoja.

Paavin ja modernisoituvan maailman välit kuitenkin lämpenivät Pius X:n seuraajien aikana, mutta vasta 1960-luvulla modernismin vainoaminen ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta loppuivat. Paavali VI:n aikana useat katoliset teologian professorit saivat opettaa yliopistoissaan, vaikka heidän näkemyksensä saattoivatkin poiketa katolisen kirkon virallisista näkemyksistä,[7] mutta Johannes Paavali II:n kaudella joiltain katolisilta teologeilta on viety lupa opettaa omia näkemyksiään.[7] Nykypäivään tultaessa paavius on kuitenkin muuttunut huomattavasti Gregorius XVI:n ajalta, ja esimerkiksi tieteen kehittyessä Johannes Paavali II joutui muun muassa toteamaan, että "evoluutioteoria on enemmän kuin hypoteesi."[8]

Paavit 1800-luvulta nykypäivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä on luettelo paaveista 1800-luvulta nykypäivään. Vuosiluvut sulkeissa nimen perässä kertovat kunkin paavin hallintovuodet.[9]

Pius VII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pius VII
Pius VII.

1. joulukuuta 1799 konklaavi kokoontui vanhimman kardinaalin johdolla San Giorgion saarelle Venetsiaan, missä valittiin Pius VI:n seuraajaksi usean kuukauden pattitilanteen jälkeen Pius VII. Uusi paavi palasi Roomaan, joka nyt oli käytännössä osa Napoleonin Ranskaa. Napoleonista oli tullut Ranskan tosiasiallinen hallitsija ja hän halusikin tehdä sovinnon paavin ja katolisen kirkon kanssa. Napoleon allekirjoitti konkordaatin 15. heinäkuuta 1801. Siinä sanottiin katolilaisuuden olevan Ranskan kansalaisten enemmistön uskonto ja sen harjoittaminen sallittiin. Katolinen kirkko ei kuitenkaan saanut lainkaan takaisin Ranskan suuressa vallankumouksessa menettämäänsä omaisuutta, vaikkakin Ranskan valtio lupasi korvauksena maksaa papistolle palkkaa kirkon puolesta.

Jonkin aikaa Napoleonin ja paavin välillä vallitsi sopu, mutta pian välit jälleen viilenivät. Kun Napoleon vaati paavia sulkemaan Kirkkovaltion satamat brittiläisiltä aluksilta, paavi kieltäytyi. Ranskan joukot tunkeutuivat jälleen Roomaan ja paavin lippu vaihdettiin trikoloriin. Vatikaani oli nyt liitetty osaksi Napoleonin imperiumia. Paavi taas kuljetettiin Genovan länsipuolella sijaitsevaan Savonaan, missä häntä pidettiin kolme seuraavaa vuotta kotiarestissa. Napoleon ei saanut paavia taipumaan tahtoonsa, joten hän salakuljetti tämän Pariisiin ja pakotti sairaan paavin siirtämään kaiken maallisen valtansa rippeetkin itselleen. Paavi tuli nopeasti katumapäälle ja peruutti allekirjoituksensa, mutta Napoleon piti tämän salassa. Napoleon kuitenkin kärsi pian tappion liittoutuneille ja paavi pääsi palaamaan Roomaan. Paavin onnistui Wienin kongressissa palauttaa Kirkkovaltiolle sille ennen kuuluneet alueet Avignonia lukuun ottamatta. Samalla paavi solmi konkordaatin uudelleen, tällä kertaa Ranskan kuninkaan Ludvig XVIII:n kanssa.[10] Paavi Pius VII kuoli 20. elokuuta 1823.

Leo XII ja Gregorius XVI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gregorius XVI.

Wienin kongressin jälkeen Euroopan hallitsijat solmivat niin sanotun Pyhän allianssin ja lupasivat hallita alamaisiaan isällisesti ja kristinusko mielessään. Tämä tiesi valtion ja kirkon läheistä liittoa ja pian papit kehottivatkin kansalaisia kuuliaisuuteen laillista esivaltaa kohtaan sekä samalla antoivat siunauksensa sananvapauden ja muutenkin demokratian rajoittamiselle.[1] Kirkkovaltio ei liittynyt tähän Pyhään allianssiin, vaikkakin sen politiikassa kirkko ja valtio olivat erottamattomat. Kirkkovaltiosta oli kuitenkin alkanut muodostua taakka paaville, heitä ei enää kunnioitettu suurina hengellisinä johtajina vaan ruhtinaspiispoina, kuninkaiden ja piispojen sekoituksina.

Pius VII:n kuoltua kardinaalikollegio halusi valita entistä uskonnollisemman paavin diplomaattisena pidetyn Pius VII:n seuraajaksi. Uusi paavi Leo XII oli hyvin hurskas mies, mutta myös taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua.[1] Hänen tekoihinsa kuuluu muun muassa Kirkkovaltion pappishallinnon palauttaminen, isorokkorokotusten lopettaminen sekä Rooman juutalaisten sulkeminen ghettoon.[2]

Uudistusmielisimmät toivoivat vuonna 1829 kuolleen Leo XII:n seuraajan jatkavan Pius VII:n uudistuksia. Francesco Castiglione, joka otti paavinnimekseen Pius VIII halusi jatkaa Pius VII:n linjalla, mutta hän oli jo sairas ja kuoli puolentoista vuoden kuluttua paaviksi tultuaan. Pius VIII:n ollessa paavina 1830 Kirkkovaltion pohjoisosissa syntyi levottomuuksia, joiden taltuttamiseen paavin oli pyydettävä Itävallan apua.

Gregorius XVI:n noustessa paavinistuimelle, Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää Itävallan sotilaallisen tuen avulla. Uusi paavi perui edeltäjänsä yritykset uudistaa Kirkkovaltion hallintoa. Paavi oli uudistushaluton ja vanhan järjestelmän puolella, hänen aikanaan Kirkkovaltiota pidettiinkin Turkin ohella Euroopan takapajulana.[1] Munkkina ennen paaviksi tuloaan toiminut Gregorius XVI oli syvästi modernia maailmaa vastaan.[11] Hän edusti vielä vanhaa aatesuuntausta, jonka mukaan paavi oli erehtymätön ja kaikkien hallitsija. Maailma oli kuitenkin muuttunut ja paavi oli menettänyt valtansa. Uudistuksia vihaava Gregorius XVI kuoli 1. kesäkuuta 1846, eikä häntä silloin surtu edes Rooman kaupungissa.[1]

Pius IX ja Kirkkovaltion loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pius IX
Pius IX.

Gregorius XVI:n seuraaja Pius IX (ristimänimeltään Giovanni Maria Mastai-Ferretti) oli pisimpään hallinnut paavi mikäli apostoli Pietarin väitettyä kautta ei oteta huomioon. Paaviksi noustessaan Pius IX oli hyvin liberaali ja uudistusmielinen. Hänen ensimmäisiä tekojaan paavina oli armahtaa poliittiset vangit, mikä järkytti konservatiivista Eurooppaa. Jo tällöin Itävallan kansleri Metternich ennusti liberaalin paavin johtavan lopulta Kirkkovaltion tuhoon.[12]

Paavina Pius IX antoi Kirkkovaltiolle parlamentin, perustuslain sekä hallituksen. Hän myös salli Kirkkovaltiossa Gregorius XVI:n kieltämät rautatiet ja lakkautti sensuurin. Paavi oli kansan keskuudessa suosittu ja häntä kunnioitettiin, mutta myöhemmin tilanne muuttui. Kun paavia pyydettiin Italian yhdistymisen johtoon ja johtamaan sotaa Itävaltaa vastaan paavi vastasi: "Non possum" (suom. Me emme voi) Kirkon johtajana paavi ei voinut ryhtyä sotaan katolista Itävaltaa vastaan.

Päätös käänsi paavin kansansuosion päinvastaiseksi. Hänen pääministerinsä surmattiin ja paavi joutui pakenemaan mellakoivaa väkijoukkoa. Paavin paetessa Rooma julistettiin hetkellisesti tasavallaksi, mutta paavi pääsi pian palamaan valtaan ranskalaisten sotilaiden suojassa. Hän sai valtansa ja Rooman hallinnan takaisin itselleen, mutta nyt kirkkovaltio oli riippuvainen paitsi itävaltalaisista myös Ranskan joukoista. Uudistusmielinen paavi oli järkyttynyt syvästi pääministerinsä murhasta, mikä sai paavin luopumaan haluistaan uudistaa vanhoillista Kirkkovaltiota. Maa palasi jälleen paavilliseen yksinvaltaan.

Vuosien kuluessa paavi pysyi konservatiivisessa linjassaan. Samalla hän muun muassa julisti opin Neitsyt Marian tahrattomasta sikiämisestä.[13] Uudet rautatiet toivat katolisia eri puolilta maailmaa pyhiinvaellukselle Roomaan, minkä seurauksena Pius IX:stä tuli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu paavi.[12] Paavi myös laati kuuluisimman kiertokirjeensä 1864, jonka liitteenä oli myös Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, muun muassa omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin.[12] Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan "Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa".[12] Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille.

Vuonna 1867 paavi kutsui koolle 20. yleisen kirkolliskokouksen eli Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen. Koska paavin maallinen valta hupeni, katsoivat kardinaalit ja piispat tarpeelliseksi lisätä tämän kirkollista valtaa. Tämän vuoksi eri puolilta maailmaa saapuneet kutsutut päättivät julistaa opin paavin erehtymättömyydestä. Kardinaalien ja piispojen joukossa enemmistö kannatti julistusta, minkä vuoksi se toteutuikin, mutta sitä myös vastustettiin. Useimmat vastustajista eivät sinällään vastustaneet oppia paavin erehtymättömyydestä, joka oli jo sangen vanha, vaan kirkolliskokouksen julistusta. Julistus nimittäin sitoisi piispat ja kardinaalit myöntämään sellaisten paavin lausuntojen kuten Syllabus errorumin erehtymättömyys. Julistus kuitenkin toteutui äänin 451–88. Noin viitisenkymmentä jättäytyi pois äänestyksestä ja 88 "kannatti varauksin". Lopullisessa äänestyksessä vastustajat lähtivät kotiin ennen äänestyksen alkamista ja virallisesti asiakirja hyväksyttiin äänin 533–2 – joista vastustavatkin äänet olivat ilmeisesti vahinkoja.[12] Kirkolliskokouksen mukaan paavi ei siis ollut erehtymätön, mutta hän saattoi antaa lausunnon piispanistuimelta ex cathedra.

Kolikkoja, joihin on kuvattu paavi Pius IX. Ennen Kirkkovaltion loppua 1870 paavi oli ollut myös itsenäisen valtion valtionpäämies, mutta Kirkkovaltion menettämisen jälkeen paavius alkoi kehittyä hengellisempään suuntaan.

Asiakirja hyväksyttiin 18. heinäkuuta 1870 ja seuraavana päivänä Ranska julisti Saksalle sodan. Tämä tiesi ranskalaisten joukkojen lähtemistä Kirkkovaltiosta. Kirkkovaltion loppu lähestyi, se oli jo nyt kutistunut pieneksi Roomaa ympäröiväksi alueeksi. Samalla Italia oli yhdistynyt Roomaa ja Venetsiaa lukuun ottamatta. Samalla valtiolle oli valittu yhteinen kuningas ja pääkaupungiksi oli asetettu Rooma, vaikkei se ollutkaan liittynyt yhdistyneeseen Italiaan. Jotta myös Rooma saataisiin osaksi uutta valtiota, aloittivat uuden kuninkaan tykistöt kaupungin muurien tulituksen. Paavi oli käskenyt joukkojensa tehdä vastarintaa, mutta verenvuodatusta haluttiin välttää ja vastustus oli ainoastaan muodollista ja sen tarkoitus oli osoittaa, ettei paavi luopunut vapaaehtoisesti vallastaan. Paavi antautui pian ja Kirkkovaltion rippeet liitettiin Italiaan. Paavi ei enää ollut maallinen johtava, tosin Italian parlamentti sääti paavia koskevan erityislain, jonka mukaan hänen persoonansa oli koskematon ja hän sai käyttää Vatikaania ja eräitä muita alueitaan veloituksetta. Lisäksi paavin sallittiin pitää yllä diplomaattisuhteita sekä hänelle maksettiin vuotuinen korvaus Kirkkovaltiolta riistetyistä alueista. Paavi kieltäytyi tarjouksesta ja vaati häneltä otettuja alueita takaisin. Paavi julisti nyt olevansa Vatikaanin vanki, eikä enää poistunut sen alueelta. Paavi myös kielsi katolilaisia osallistumasta enää Italian poliittiseen toimintaan ja samalla julisti Italian uudet vallanpitäjät – joita hän piti vallananastajina – kirkonkiroukseen.

Vaikka katolinen kirkko ja paavi olivatkin menettäneet valtionsa, oli se mahdollisesti saanut paljon positiivista aikaan. Jo kauan vanhoillinen ja takapajuinen Kirkkovaltio oli sitonut paavin maallisiin asioihin ja pakottanut tämän pitämään yllä vanhanaikaista hallintojärjestelmää, mutta nyt paavi ei ollut enää riippuvainen Italiasta ja saattoi keskittyä hengellisiin asioihin. Paavin menetettyä valtionpäämiehen asemansa häntä ei enää voitu pitää puolueellisena ja oman maansa asioita ajavana johtajana, vaan teologisena hengenmiehenä. Vaikka paavinistuin oli menettänyt maallisen valtansa rippeetkin, se nautti suurempaa arvovaltaa kirkossa kuin koskaan aikaisemmin.[12] Pius IX kuoli 7. heinäkuuta 1878 oltuaan paavina 31 vuotta.

Leo XIII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Leo XIII

Pius IX:n seuraaja onnistuttiin valitsemaan jo kolmannen äänestyskerran jälkeen. Giacchino Vincenzo Pecci otti paavilliseksi nimekseen Leo XIII. Paaviksi tullessaan hän oli 67-vuotias ja jokseenkin heikko terveytensä kannalta, mutta tästä huolimatta hän toimi paavina neljännesvuosisadan 1878–1903. Jo se seikka, ettei uusi paavi ottanut nimeään kummaltakaan edeltäjältään herätti toiveita uudistusmielisissä katolilaisissa. Myös paavin päätös valita valtiosihteerikseen vapaamielinen kardinaali vaikutti uudistusmielisien mielestä hyvältä merkiltä.

Leo XIII peri edeltäjältään riitaisat suhteet eri Euroopan valtioihin ja varsinkin Italiaan. Vaikka paavi olikin vanhoillinen ja kannatti useita edeltäjiensä opetuksia, hän esitti ne erilaiseen tyyliin kuin edeltäjänsä. Leo XIII toivoi yhä Kirkkovaltion takaisinsaamista, eikä hänkään poistunut paaviksi tultuaan Vatikaanista. Hän jopa uhkasi katkaista diplomaattisuhteet kaikkiin Euroopan valtioihin, joiden päämiehet ottaisivat vastaan Italian kuninkaan kutsun ja kävisivät valtiovierailulla tämän luona. Paavi Leo XIII aikana Italian ja paavin suhteet eivät parantuneet merkittävästi, mutta tämä riita hyödytti jonkin verran molempia osapuolia. Koska paavin ääntä kuunneltiin yhä maailmalla, oli Italian hallitukselle tärkeää että tämä ääni oli italialainen. Riita kuitenkin osoitti, ettei paavi ole puolueellinen syntyperästään huolimatta. Näin Italian hallitus sai pidettyä paavina puolueettoman, mutta italialaisen paavin, ja paavi saattoi ottaa puolueettoman välittäjän rooliin maailmanpolitiikassa.[14] Paavina Leo XIII myös yritti saada suurimman osan katolisesta papistosta hyväksymään tasavallan, mutta papisto kieltäytyi. Kirkon ja tasavallan välinen kuilu kasvoi entisestään, mutta paavi oli tehnyt voitavansa. Paavina Leo XIII oli ollut sovittelevaisempi ja diplomaattisempi kuin edeltäjänsä ja onnistunut parantaa suhteitaan eri Euroopan valtioihin. Hän oli myös ottanut paaviuden ensimmäisen askeleen modernin maailman uudelleenarviointiin yleiskirjeellään Rerum novarum, jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu.[6]

Pius X[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pius X
Pius X.

Leo XIII:a paavinistuimelle seurasi Giuseppe Sarto, joka valittiin paaviksi vuoden 1903 konklaavissa ja joka otti paavilliseksi nimekseen Pius X. Pius X oli hyvin hurskas mies, eikä hän ollut elämänsä aikana koskaan poistunut Italiasta.[14] Diplomaattisen Leo XIII:n jälkeen kardinaalit halusivat nyt politiikkaan koskaan sekaantumattoman paavin, joka voisi keskittyä hengellisiin velvollisuuksiinsa. Paavina Pius X ei halunnut esiintyä kuin Leo XIII. Hän kehotti edessään polvistuvia henkilöitä istumaan, kieltäytyi nukkumasta edellisen paavin hienossa sängyssä ja aterioi sihteerinsä kanssa. Poikkeuksena useisiin 1800-luvun paaveihin nähden Pius X oli toiminut seurakuntapappina, minkä vuoksi hän tunsi hyvin seurakuntatyön sekä hiippakuntahallinnon.

Pius X mm. tehosti pappien koulutusta ja uudisti jumalanpalveluksen "puhdistamalla" kirkkomusiikin ja palauttamalla sen gregoriaanisen kirkkolaulun tilaan. Hän myös pani alulle kanonisen lain kirjoittamisen, joka valmistui 1917 korostaen paavin ja kirkkohallinnon auktoriteettia. Hän ei pitänyt kiinni edeltäjiensä tavoin tiukasta linjasta kieltää katolilaisia osallistumasta Italian politiikkaan, mutta kuitenkin kehotti näitä välttämään sitä. Edeltäjiensä tavoin hän pysyi Vatikaanin vankina säilyttäen viileät suhteet Italiaan.

Pius X:n kauden aikana Ranska katkaisi diplomaattisuhteensa Vatikaaniin ja kumosi konkordaatin. Samalla se lopetti palkan maksamisen maansa papistolle ja siirsi kirkkorakennukset sekä kirkon muun omaisuuden valtiolle. Diplomaattina Pius X oli joustamaton ja hänen tiukan linjansa takia Ranskan valtion täytyi lopulta joustaa hitusen ja se perui suunnitelmansa päästää kirkkoihin kokoontumaan erilaisia kristinuskoon liittymättömiä kulttiyhdistyksiä.

Paavi myös julkaisi luettelon 65 harhaopista ja vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Pius X:n aikana myös perustettiin nk. "paavillinen salainen poliisi", jonka tehtävänä oli etsiä katolisen kirkon piiristä pappeja ja piispoja, jotka kannattivat modernismia. Pius X:n seuraaja lopetti tämän salaisen poliisin, mutta modernismin vainoaminen ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta jatkui vielä 1960-luvulle.

Vuonna 1954 Pius X julistettiin pyhimykseksi. Hän on ainoa pyhimykseksi julistettu paavi 1900-luvulla.[14] Häntä pidetään suurena, mutta vaatimattomana ja rakastettavan paavina, jolla oli suuri vaikutus paaviuteen.[14]

Benedictus XV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Benedictus XV
Benedictus XV.

Noustessaan Pius X:n seuraajaksi paavinistuimelle 1914 Giacomo della Chiesa oli kuusikymmentävuotias. Konklaavin tiedettiin haluavan edellisiä diplomaattisemman paavin, koska ensimmäinen maailmansota oli juuri syttynyt Euroopassa. Uusi paavi oli konservatiivinen ja tällä oli diplomaattista kokemusta. Paavillisen nimensä Benedictus XV hän otti suurelta valistusajan paavilta Benedictus XIV:ltä.

Benedictus XV:n ollessa paavina paavinistuin julistautui virallisesti puolueettomaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Tästä huolimatta sodan molemmat osapuolet syyttivät sitä puolueelliseksi; saksalaisten mielestä paavi oli aatteiltaan ranskalainen ja ranskalaisten mielestä saksalainen. Pasifistinen paavi koetti vedota sodan osapuoliin taistelujen lopettamiseksi, mutta molemmat osapuolet tuomitsivat paavin lausunnon. Yksikään paavin vetoomus ei saanut vastakaikua, eivätkä osapuolet liiemmin hyväksyneet paavin laajinta rauhanvälitysehdotusta 1917. Paavia ei otettu mukaan edes sodanjälkeisiin neuvotteluihin, vaan hän joutui pysymään ulkopuolisena loppuun saakka.

Maailmansodan jälkeen paavi pyrki parantamaan suhteita Euroopan valtioihin, erityisesti Italiaan ja Ranskaan. Paavi muun muassa poisti katolilaisilta kiellon osallistua Italian politiikkaan ja antoi vielä siunauksensakin perustetulle katoliselle puolueelle. Benedictus XV:n suorittama Jeanne d'Arcin julistaminen Ranskan suojelupyhimykseksi paransi paavin ja Ranskan suhteita, mikä johti diplomaattisuhteiden normalisoimiseen 1921. Benedictus XV:n osoittama puolueettomuus ja humanitaarinen työ sodan aikana nostivat paaviuden arvovaltaa jopa siinä määrin, että Turkin hallitus pystytti 1921 Istanbuliin paavin patsaan, joka on omistettu "maailmantragedian suurelle paaville, kaikkien ihmisten hyvätekijöille kansalaisuuteen ja uskontoon katsomatta".

Pius XI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pius XI
Pius XI.

Benedictus XV:n seuraajaksi valittiin vuoden 1922 konklaavissa Milanon arkkipiispa ja kardinaali Achille Ratti. Alun perin vahvimmat ehdokkaat paaviksi olivat olleet kardinaalivaltiosihteeri Pietro Gasparri ja kardinaali La Fontane, mutta kummankaan ei onnistunut kerätä taakseen tarvittavaa kahden kolmanneksen enemmistöä. 14. äänestyskerralla konklaavi päätyi kompromissiehdokkaaseen, tiedemiehenäkin mainetta keränneeseen Rattiin. Hän otti nimekseen Pius XI, vaikka jatkoikin edeltäjänsä linjalla eikä Pius X:n. Jo paavin antaessa perinteistä urbi et orbi -siunaustaan oli havaittavissa muutosta, koska paavi antoi poikkeuksellisesti siunauksensa Pietarinkirkon ulkoparvekkeelta eikä sisältä, kuten "Vatikaanin vangit" olivat tehneet. Tämä osoitti selvästi, että uusi paavi halusi ratkaista Italian ja Vatikaanin välisen riidan.[15]

Paavina Pius XI oli selvä yksinvaltias, jonka raivokohtauksia pelättiin Vatikaanissa.[15] Hän saikin tehokkaasti tahtonsa läpi useissa tapauksissa. Pius XI halusi myös lopettaa Italian ja Pyhän istuimen välisen riidan ja onnistuikin tässä. Hän solmi fasistisen Italian johtajan Benito Mussolinin kanssa Lateraanisopimuksen, joka takasi Vatikaanille itsenäisyyden ja katoliselle kirkolle suosituimmuusaseman Italiassa.[15] Paavi joutui myös tekemään osuutensa Mussolinille, kuten esimerkiksi lopettamaan fasisteja vastustavan kristillisdemokraattisen puolueen tukemisen.

Lateraanisopimuksen lisäksi Pyhä istuin solmi konkordaatin eli valtiosopimuksen myös natsi-Saksan kanssa kesällä 1933 valtakunnankansleriksi nousseen Adolf Hitlerin pyydettyä sitä. Tämä sopimus oli suunnanmuutos Vatikaanin politiikalle, joka oli jyrkästi tuominnut natsismin. Konkordaatin solmiminen Saksan kanssa tarkoitti käytännössä sitä, että paavinistuin joutui hyväksymään kansallissosialismin ja Adolf Hitlerin johtaman puolueen. Tämä herättikin aluksi epäilyjä siitä, että vallassa oleva paavi Pius XI olisi fasisti.[15] Hitler ei kuitenkaan noudattanut konkordaatissa tehtyjä sopimuksia: katolisia kouluja ja kirkkoja suljettiin sekä uskonnonopetusta ja yhdistystoimintaa vaikeutettiin. Paavi yritti protestoida asiasta Hitlerille, mutta Saksa ei muuttanut toimintaansa. Tämän vuoksi paavi lähetti salaa Saksaan kiertokirjeensä, joka luettiin palmusunnuntaina 1937 kaikissa Saksan kirkoissa. Paavi tuomitsi kiertokirjeessä natsien rotuopin, mikä johti useiden saksalaisten pappien toimittamiseen keskitysleireille.[15] Loppuelämänsä ajan Pius XI laati lisää fasismia ja natsismia vastustavia kiertokirjeitä, mutta tuomitsi myös kommunismin ja piti sitä vaarallisempana kirkolle kuin fasismia ja natsismia.[15] Vielä viimeisinä elämän viikkoinaan Pius XI valmisteli natsismin ja fasismin valheet tuomitsevaa puhetta Italian piispoilla. Hän kuitenkin kuoli 10. helmikuuta 1939 eikä koskaan ehtinyt pitää puhettaan tai saada sitä valmiiksi.

Pius XII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pius XII
Länsiliittoutuneiden joukkoja audienssilla paavi Pius XII:n luona.

Vuoden 1939 konklaavi ei kestänyt kauan. Jo kolmannessa äänestyksessä kardinaalikollegio päätyi kuuriansa kokeneimpaan diplomaattiin, Eugenio Pacelliin, joka otti paavinimekseen Pius XII. Paaviksi tultuaan hän yritti estää toisen maailmansodan puhkeamista ja ehdottikin Euroopan valtioille neuvotteluja rauhan säilyttämiseksi. Hänen pyyntönsä torjuttiin. Sodan puhjettua paavi yritti vielä pitää Italian erossa siitä, mutta epäonnistui tässäkin. Sodan molemmat osapuolet pyrkivät saamaan Pyhän istuimen puolelleen, mutta Vatikaani oli päättänyt paavin johdolla pysyä puolueettomana, kuten se oli tehnyt ensimmäisessäkin maailmansodassa.

Vaikka Pius XII toimikin sodan aikana rauhan puolesta ja pyrki auttamaan eri maiden hätää kärsiviä asukkaita ja sotavankeja, kiinnitetään nykyaikana enemmän huomiota hänen vaikenemiseensa juutalaisten joukkotuhoamisesta. On totta, että Vatikaani tiesi muita valtioita paremmin juutalaisten järjestelmällisestä tuhoamisesta.[14] Sopimus Mussolinin kanssa ja toisen maailmansodan tapahtumat olivat alentaneet paavin arvovaltaa maailmalla, minkä vuoksi sodanaikaista paavia Pius XII:a jopa syytettiin aikanaan natsiksi[16] ja tämän epäiltiin suojelevan natsirikollisia.[16] Joka tapauksessa paavi ei toiminut aktiivisesti saksalaisia vastaan, vaikka katolinen kirkko pysyikin oppositiossa suhteessa kansallissosialismiin. Tosin paavilla ei olisi todennäköisesti ollut mahdollisuutta estää tai edes hillitä holokaustia, vaikka hän olisikin tuominnut sen.[14] Paavilla oli syytä olettaa, että asian suora tuomitseminen olisi vain pahentanut tilannetta.[14] Eräänäkin päivänä paavi poltti keskitysleirejä vastustavan kirjoituksensa, jonka oli aikonut julkaista Italian lehdissä, koska samantyyppinen julkilausuma oli Alankomaissa johtanut kymmenientuhansien juutalaissyntyisten katolilaisten vangitsemiseen.[14] Paavin toimien puolustajat muistavat yleensä myös paavin toiminnan saksalaisten miehittäessä Rooman 1943, jolloin paavi antoi piilottaa noin viitisen tuhatta juutalaista Vatikaaniin ja kaupungin luostareihin.[14]

Vuoden 1944 jälkeen paavi hallitsi Vatikaania yksinvaltaisemmin kuin aiemmin. Hän ei enää nimittänyt itselleen kardinaalivaltiosihteeriä, mikä teki hänestä entistä yksinvaltaisemman paavin. Kylmän sodan aikana paavi edusti selkeästi läntistä kantaa, joka vastusti kommunismia.[14] Samalla tosin hän pyrki parantamaan Itä-Euroopan valtioiden katolilaisten elinoloja. Italiassa hän antoi jälleen tukensa maan kristillisdemokraattiselle puolueelle, joka oli menettänyt tukensa Pius XI:n Lateraanisopimuksessa. Paavi myös kielsi katolilaisia liittymästä Italian kommunistiseen puolueeseen. Paavi oli modernin teologisen tutkimuksen suhteen edeltäjiään vapaamielisempi, sillä hän antoi 1940-luvulla kirjoittamassaan kiertokirjeessä katolilaisille raamatuntutkijoille luvan käyttää tieteellisiä metodeja.[14] 1950-luvulla paavin linja muuttui kuitenkin konservatiivisemmaksi ja lähemmäs Pius IX:n ja Pius X:n politiikkaa ja joistain uskonkohdista ei enää saatu keskustella kriittisesti. Pius XII myös julisti dogmin Neitsyt Marian ottamisesta ruumiineen taivaaseen. Tämä julistus annettiin ex cathedra, piispanistuimelta, ja vuoden 1870 kokouksen mukaan paavi oli tällöin erehtymätön. Kuollessaan 9. lokakuuta 1958 Pius XII jätti seuraajalleen konservatiivisen ja vanhanaikaisen katolisen kirkon sekä ikääntyvän kardinaalikollegion; vanha paavi ei ollut nimittänyt viiteen vuoteen uusia kardinaaleja.

Johannes XXIII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Johannes XXIII
Johannes XXIII.

Vuoden 1958 konklaavi valitsi Pius XII:lle seuraajaksi Angelo Giuseppe Roncallin, josta tuli ns. "välikauden paavi". Hän otti paavilliseksi nimekseen nimen Johannes XXIII. Hänet julistettiin autuaaksi vuonna 2000 ja pyhimykseksi 2014.

Paavina Pyhä Johannes XXIII oli edeltäjiään paljon kansanomaisempi.[17] Paavi ei ollut myöskään kuurian jäsen, minkä vuoksi hän ei tuntenut Vatikaanin hallintojärjestelmää ja oli siinä tavallaan ulkopuolinen. Hän ei myöskään käyttänyt samanlaista yksinvaltaa kuten edeltäjänsä, eivätkä kardinaalit aina edes totelleet häntä.[15] Paavi yllättikin kardinaalinsa ilmoittamalla näille tammikuussa 1959, että aikoi kutsu koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Tämä oli yllättävää, sillä Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen jälkeen, jossa paavi julistettiin opiltaan erehtymättömäksi, luultiin ettei uutta kirkolliskokousta enää tarvittaisi. Aluksi paavillinen kuuria yritti jarruttaa kirkolliskokouksen koolle kutsumista ilmoittamalla järjestelyjen kestävän vuosikymmeniä, mutta paavi pysyi mielipiteessään. Jo kahden vuoden kuluttua 11. lokakuuta 1962 järjestelyt oli tehty ja kirkolliskokous saattoi alkaa. Poikkeuksellisesti mukaan oli kutsuttu myös kahdentoista muun kristillisen kirkon edustajia. Sulkiessaan kirkolliskokouksen ensimmäisen istuntokauden paavi oli jo kuolemansairas, eikä tullut näkemään seuraavaa istuntokautta. Kokous oli kuitenkin jo saanut suuntaviivat ja paavin kuollessa 3. kesäkuuta 1963 häntä surtiin maailmalla todennäköisesti enemmän kuin ketään muuta paavia siihen mennessä.[15]

Paavali VI ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Paavali VI
Paavali VI.

Johannes XXIII esitti vielä kuolinvuoteellaankin toiveensa, jonka mukaan hän toivoi Giovanni Battista Montinin tulevan seuraajakseen.[15] Montini voittikin paavinvaalin ja hänestä tuli katolisen kirkon virallisten listojen mukaan 262. paavi. Paavinimekseen Paavali VI:n valinnut uusi paavi antoi vielä kruunauttaa itsensä perinteisellä kolmikerroksisella paavintiaralla, mutta tämän jälkeen tiara myytiin ja rahat jaettiin köyhille.[15] Luopuessaan paavinkruunuksikin kutsutusta tiarasta Paavali VI osoitti, ettei paaviutta pitäisi ensisijaisesti arvioida etuoikeuksien ja vallan käsitteillä.[18] Ele ei merkinnyt paavin luopumista hengellisestä vallasta, mutta näytti että paavinviran tuoma hengellinen valta on käsitettävä kirkon palveluna eikä paavin etuoikeutena.[18]

Paavali VI:n tärkein tehtävä paavina oli saada vietyä Johannes XXIII:n aloittama Vatikaanin toinen kirkolliskokous loppuun, ja heti paaviksi tultuaan Paavali VI lupasikin jatkaa edeltäjänsä Johannes XXIII:n aloittamaa työtä.[19] Taitavana organisaattorina hänen onnistuikin viedä kokous loppuun, mutta se vaati yhteensä neljä istuntokautta. Paavali VI:n tavoitteena oli saada kirkolliskokouksen päätökset hyväksyttyä mahdollisimman suurella enemmistöllä, minkä vuoksi hän teki paljon myönnytyksiä katolisen kirkon konservatiiviselle haaralle. Tämän vuoksi kirkolliskokouksen tulokset olivat liian uudistusmielisiä konservatiiveille ja liian vanhoillisia radikaaleille uudistajille.[15] Vaikka paavin suosio kärsi molempien tahojen suunnalta, onnistui Paavali VI:n palauttaa järjestys kokouksen jäljiltä sekavaan katoliseen kirkkoon. Paavina hän myös kansainvälisti kirkkoa: hänet paaviksi valinneessa konklaavissa oli ollut 80 kardinaalia, hänen kuollessaan 1978 heitä oli 138.[15]

Johannes Paavali I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Johannes Paavali I
Johannes Paavali I.

Johannes Paavali I (syntymänimeltään Albino Luciani) oli katolisen kirkon johtaja eli paavi 34 päivän ajan vuonna 1978.

Nykyään paavi muistetaan pääosin hänen lyhyestä pontifikaatistaan ja yllättävästä kuolemastaan. Johannes Paavali I:n paavinkausi olikin paaviuden historian lyhin sitten vuonna 1605 hallinneen paavi Leo XI:n.[20] Vain hiukan yli kuukauden kestänyt pontifikaatti synnytti useita erilaisia salaliittoteorioita, joista osan mukaan paavi olisi murhattu.

Ihmisten keskuudessa Johannes Paavali I:stä käytettiin nimeä "hymyilevä paavi" (The Smiling Pope).[21] Yllättävän ja pikaisen kuolemansa takia hän jäi suuren yleisön tietouteen vain inhimillisenä ja ystävällisenä miehenä, mitä hänelle annettu lempinimi kuvastaa.

Johannes Paavali II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Johannes Paavali II
Johannes Paavali II.

Vuoden 1978 toisessa konklaavissa Johannes Paavali I:n seuraajaksi valittiin puolalainen Karol Wojtyla, joka otti paavilliseksi nimekseen Johannes Paavali II:n.

Opillisesti Johannes Paavali II oli enemmän säilyttäjä kuin uudistaja. Huolimatta ulkoisista paineista hän pitäytyi kristinuskon perinteisessä tulkinnassa. Paavin politiikka oli yhdistelmä edistyksellistä suhtautumista sosiaalisiin uudistuksiin ja äärikonservatiivista moraalioppia. Paavi vastusti leppymättä naispappeutta, ehkäisyä, homoseksuaalisuutta, geenimanipulaatiota, vapautuksen teologiaa, aborttia, eutanasiaa, pappien avio-oikeutta, transsukupuolisia, Irakin sotaa ja kuolemanrangaistusta. Hän kannatti radikaaleja toimia köyhyyden poistamiseksi, muun muassa köyhien maiden velkojen anteeksiantamista. Hän yritti saada maininnan kristinuskosta EU:n perustuslakiin. Kristinuskon nykysuunnalle tyypillisesti suuri osa paavin ja eurooppalaisen maallisen maailman ristiriidoista koski seksuaalimoraaliin liittyviä kysymyksiä.

Voimakkaalla ja näkyvällä esiintymisellään paavi sai paljon medianäkyvyyttä maailmassa ja pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Paavin merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri.[22] Moraalisen vaikutuksensa lisäksi paavi vaikutti kommunismin luhistumiseen muun muassa tukemalla salaisesti Solidaarisuusliikettä.

Johannes Paavali II pitkä kausi päättyi tämän kuolemaan 2. huhtikuuta 2005. Vatikaanin virkamiehet ovat alkaneet kutsua paavia tämän kuoleman jälkeen Johannes Paavali Suureksi.[23] Vain kolmesta aiemmasta paavista on käytetty tätä nimeä,[24] heidät kaikki julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Vatikaani perustelee nimen käyttöä sillä, että paavi uudisti instituution perusteellisesti tekemällä paavista maailmanlaajuisen vaikuttajan samalla, kun hän piti kiinni kirkon perusarvoista. Kriitikoiden mielestä paavi ei kyennyt vastaamaan nykyajan haasteisiin, ei ryhtynyt välttämättömiin uudistuksiin ja ei siksi ansaitse tulla kutsutuksi suureksi. Nimen yleistyminen käyttöön riippuu kuitenkin tavallisesta kansasta. Tällä hetkellä yleistymisestä ei ole näyttöä.

Benedictus XVI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Benedictus XVI
Benedictus XVI.

Joseph Alois Ratzinger valittiin 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n seuraajaksi neljän äänestyskerran jälkeen. Kardinaalina Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon konservatiivisen siiven johtohahmona, joka on korostanut opin puhtautta, vastustaa ehkäisyä, tuomitsee homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastustaa keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Lisäksi Ratzinger uskonopin kongregaation johtajana oli myös osavastuullinen Vatikaanin kielteiseen suhtautumiseen vapautuksen teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko ja kardinaalikaudella hänen suhtautumisensa viime aikoina alkaneeseen uskontojen lähentymiseen ja vuoropuheluun oli hyvin jyrkkä. Ihmisenä häntä pidetään kuitenkin miellyttävänä, älykkäänä, pohdiskelevana, uutterana ja kohteliaana sekä hieman ujona verrattuna muuten vahvaan maineeseensa. Monissa suhteissa Benedictus XVI näyttää paavina lieventäneen näkemyksiään aikaisempaan verrattuna.

Ennen paaviksi tuloaan Benedictus XVI toimi yli 20 vuotta edeltäjänsä paavi Johannes Paavali II:n lähimpänä neuvonantajana. Häntä on kutsuttu "opilliseksi portinvartijaksi", mutta toisaalta myös jyrkemmin "Jumalan rottweileriksi" tai "Panssarikardinaaliksi" (Der Panzerkardinal).

Paavin syyskuussa 2006 pitämä puhe, jossa hän lainasi erästä Bysantin keisarin lausuntoa, herätti suuresti kohua muslimimaissa. Vasta mediakohun rauhoituttua selvisi paavin puuttuneen aivan oikeisiin asioihin ja kuukauden kuluttua puheesta paavi oli saanut 38 eri muslimioppineelta vastauksen puheeseensa, jossa nämä myönsivät paavin olleen oikeassa tämän sanoessa Koraanin kieltävän uskoon pakottamisen.[25]

Johannes Paavali II:n linjana oli lähentää eri uskontoja keskenään. Tähän politiikkaan kuului se, ettei paavi ottaisi puheeksi eri uskontojen ongelmia. Benedictus XVI vaatikin todellista vuoropuhelua eri uskontokuntien kanssa, jotta näiden väliset riidat saataisiin selvitetyksi.[25]

Benedictus kuoli 31. joulukuuta 2022.

Franciscus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Franciscus (paavi)
Paavi Franciscus Pietarinkirkon aukiolla toukokuussa 2013.

Benedictus XVI ilmoitti yllättäen alkuvuodesta 2013 jättävänsä Rooman piispan tehtävät. Ero astui voimaan 28. helmikuuta 2013 kello 20 alkaen. Paavin eroaminen on harvinaista, edellinen virastaan luopunut paavi oli vuonna 1415 eronnut Gregorius XII. Benedictuksen seuraajaksi valittiin 13. maaliskuuta 2013 jesuiittataustainen argentiinalainen kardinaali Jorge Mario Bergoglio, joka otti nimekseen Franciscus. Hän on paavina sekä ensimmäinen jesuiitta ja eteläamerikkalainen että ensimmäinen ei-eurooppalainen 700-luvulla eläneen Gregorius III:n jälkeen.

Jorge Mario Bergoglio syntyi 17. joulukuuta 1936 Buenos Airesissa viisilapsiseen perheeseen. Bergoglion vanhemmat olivat alun perin kotoisin Italiasta, josta he pakenivat Mussolinin johtamien fasistien kasvanutta vaikutusvaltaa. Bergoglio vihittiin papiksi vuonna 1969, Buenos Airesin arkkipiispa hänestä tuli 1998 ja vuonna 2001 hänet luotiin kardinaaliksi. Bergoglion kerrotaan saaneen huomattavan osuuden äänistä jo vuoden 2005 konklaavissa, mutta katolisen kirkon johtaja hänestä tuli paavi Benedictuksen eroilmoituksen jälkeen vuonna 2013. Hän otti nimekseen Franciscus, köyhien ja luonnon suojelupyhimyksenä tunnetun Franciscus Assisilaisen mukaan.

Franciscus oli jo ennen pontifikkaattiaan tunnettu yhteiskunnan hylkiöiden ja köyhien auttajana. Kun hänet nimitettiin kardinaaliksi, hän sai satoja argentiinalaisia antamaan lentolippuihin tarkoitetut rahansa köyhille sen sijaan, että olisivat matkustaneet Roomaan juhlistamaan nimitystä. Vuonna 2001 hän muun muassa kävi AIDS-potilaiden hoitokodissa ja suuteli ja pesi heidän jalkojaan kiirastorstai-perinteen mukaisesti. Paaviksi valintansa jälkeen Franciscus herätti laajaa huomiota korvaamalla kiirastorstain messuun perinteisesti kuuluvan 12 katolisen papin jalkojen pesun vierailemalla roomalaisessa Casal del Marmon nuorisovankilassa ja pesemällä 12 nuorisovangin jalat. Jalkojen pesu symboloi Jeesuksen opetuslapsilleen suorittamaa jalkojenpesua ja Franciscuksen teko kohahdutti katolisen kirkon traditionalisteja erityisesti siksi, koska vankien joukossa oli kaksi tyttöä, joista toinen oli lisäksi muslimi. [26] Franciscus on rikkonut perinteisiä normeja myös esiintymällä edeltäjiään sovinnollisemmin homoseksuaalisuutta kohtaan. Heinäkuussa 2013 paavi antoi lausunnon, jossa hän totesi mm., että "Jos joku on homo ja etsii Jumalaa hyvällä tahdolla, mikä minä olen häntä tuomitsemaan". Franciscus on myös peräänkuuluttanut naisille näkyvämpää roolia kirkossa, joskaan perinteisen katolisen opin mukaisesti hän ei kannata naispappeutta tai homoavioliittoja. [27]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e Heininen 2004: 92–97.
  2. ↑ a b Katolisen ensyklopedian Leo XII:stä newadvent.org. Viitattu 28. Toukokuuta 2007. (englanniksi)
  3. ↑ Heininen s. 93
  4. ↑ a b c Heininen s. 104
  5. ↑ Katolisen ensyklopedian artikkeli aiheesta newadvent.org. Viitattu 17. toukokuuta 2007. (englanniksi)
  6. ↑ a b Arffman 2004: 229.
  7. ↑ a b Heininen s. 174
  8. ↑ L'Osservatore Romano: Truth Cannot Contradict Truth newadvent.org. 22. lokakuuta 1996. Viitattu 22. tammikuuta 2007. (englanniksi)
  9. ↑ Paavien luettelo catholic.fi. Viitattu 5. kesäkuuta 2007. Suomi
  10. ↑ Katolisen ensyklopedian artikkeli Pius VII:stä newadvent.org. Viitattu 28. Toukokuuta 2007. (englanniksi)
  11. ↑ Katolisen ensyklopedian artikkeli Gregorius XVI:n elämästä newadvent.org. Viitattu 3. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e f Heininen 2004: 98–109.
  13. ↑ Everyman's encyclopedia volume 9 1978: 584.
  14. ↑ a b c d e f g h i j k Heininen 2004: 110–125.
  15. ↑ a b c d e f g h i j k l Heininen 2004: 132–147.
  16. ↑ a b Tieteen Kuvalehden numero 15/2002 s. 22–29
  17. ↑ Autuas Johannes XXIII:n elämä Vatikaanin verkkosivustolla vatican.va. Viitattu 29. toukokuuta 2007. (englanniksi)
  18. ↑ a b Aarts 1989: 7.
  19. ↑ Paavali VI:n elämä Vatikaanin verkkosivustolla vatican.va. Viitattu 29. toukokuuta 2007. (englanniksi)
  20. ↑ Heininen s. 164
  21. ↑ Crisis Magazine: A Quiet Death in Rome: Was John Paul I Murdered? crisismagazine.com. Arkistoitu 29.8.2009. Viitattu 25. marraskuuta 2007. (englanniksi)
  22. ↑ Vircondelet 2005: 233–245.
  23. ↑ The legacy of John Paul II news.bbc.co.uk. Viitattu 22. tammikuuta 2007.
  24. ↑ The List of Popes newadvent.org. Viitattu 22. tammikuuta 2007.
  25. ↑ a b Tausta: Benedictus XVI vaatii todellista vuoropuhelua muslimien kanssa Yle uutiset.
  26. ↑ [1] Yle uutiset.
  27. ↑ [2] Iltalehti.fi.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavit_1800-luvulta_nykypäivään&oldid=21348481”