Turve

Wikipedia
Ohjattu sivulta Humifikaatio
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pino maasta irrotettua turvetta Skotlannissa.
Turvekattoja Islannissa

Turve on eloperäinen (organogeeninen) maalaji. Se syntyy kosteissa hapettomissa olosuhteissa, joissa kasvimateriaali hajoaa epätäydellisesti. Turpeen rakenne on heterogeeninen ja voi vaihdella vähemmän maatuneista kasvinosista hienojakoiseen pitkälle maatuneeseen amorfiseen massaan. Turpeeksi luokiteltavan maalajin tulee sisältää 75 % orgaanista ainesta. Turpeen syntynopeus on suurinta alueilla, joilla lämpötila on vuoroittain tarpeeksi korkea kasvimateriaalin nopeaan syntymiseen, vuoroittain taas riittävän alhainen, jotta kasvimateriaalin mikrobiologinen hajoaminen tapahtuu kyllin hitaasti. Turpeen esiintymisalueiden nimitys on suo.

Turvemaan sitoma hiilimäärä on kaksinkertainen verrattuna kaikkiin maailman metsien biomassaan. Turvemaa sitoo hiiltä keskimäärin 10 kertaa enemmän hehtaaria kohti kuin mikään muu ekosysteemi.[1] Ilmastonmuutoksen säätelyn lisäksi turvemaiden suojelu on kriittistä kasvi- ja eläinlajien monimuotoisuuden säilyttämisessä. Ne ovat merkittäviä monille erikoislajeille ja ainutlaatuisille ekosysteemeille. Esimerkkejä turvemaiden lajeista ovat oranki ja monet kurkilajit.[1]

Turvemaat ovat avainasemassa maailman vedensäätelyssä. Ne sitovat merkittävän osan maailman makeanveden varannoista. Vuorilla turvemaiden hajoaminen uhkaa maaseutu- ja kaupunkiväestön vesi- ja ravintovaroja Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Turvemaiden hävitys muuttaa vesivaroja ja heikentää tulvaveden säätelyä.[1]

Turpeen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turpeen syntyprosessi eli humifikaatio (maatuminen), on prosessi, jossa kuolleet kasvisolukot hajoavat mikrobiologisen toiminnan seurauksena ja niiden sisältämät orgaaniset yhdisteet pilkkoutuvat ja muuntuvat muodostaen humusaineita. Turve koostuu siis kasvien alkuperäisistä sekä humifikaatioprosessissa syntyneistä yhdisteistä. Humifikaatio on nopeinta kerroksessa, joka on veden pinnan yläpuolella ja jossa noin 80–95 prosenttia biomassasta poistuu mineralisaatiossa kaasuina ilmaan. Noin 5–20 prosenttia kasvillisuuden tuottamasta biomassasta varastoituu turpeeksi. Maatumisnopeus alenee huomattavasti syvemmälle mentäessä, koska hajottajaeliöstön tarvitseman hapen diffuusio tapahtuu hitaasti tiiviissä ja veden kyllästämässä maa-aineksesessa. Hapettomissa oloissa toimiva mikrofloora pystyy huomattavasti hitaampaan hajotukseen kuin hapellisissa oloissa toimiva eliöstö. Turpeen koostumus ja maatumisaste säilyykin lähes muuttumattomana sen jälkeen kun kerros on joutunut pysyvästi vedenpinnan alapuolelle.

Turpeen luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turpeen maatuneisuutta kuvataan von Postin kymmenluokituksella maatumattomasta (1) täysin maatuneeseen (10). Luokkien 1–3 turpeet ovat vaaleita rahkasammalturpeita, luokkien 4–6 tummia rahkasammalturpeita ja luokkien 7–10 mustia turpeita eli turvehumusta. Järjestelmässä numeroluokat jakautuvat edelleen kolmeen karkeusluokkaan: A-luokan turve on karkeaa, B keskikarkeaa ja C hienoa turvetta.[2]

Turpeen maatuneisuus määritellään puristamalla turvenäytettä kädessä ja tarkkailemalla turpeesta erkanevan nesteen väriä ja sameutta, sormien lomitse puristuvan amorfisen massan määrää, puristejäännöksen kimmoisuutta ja kasvinjäännösten tunnistettavuutta. Vaikka määritysmenetelmä on varsin epätarkka, antaa se riittävän tarkan kuvan turpeen hajoamiskehityksen tilasta.

H1
Täysin maatumaton. Turvetta kädessä puristettaessa lähtee sormien välistä väritöntä, kirkasta vettä. Kasvinosat täysin tunnettavissa, sitkeitä ja kimmoisia.
H2
Melkein maatumaton. Puristettaessa lähtee melkein kirkasta, kellanruskeata vettä. Kasvinosat miltei muuttumattomia.
H3
Hyvin heikosti maatunut. Puristettaessa lähtee selvästi sameaa vettä, muttei turveainetta. Puristeneste ei ole puuromaista. Jäännökset osittain tummuneita, mutta edelleen tunnettavissa.
H4
Heikosti maatunut. Puristettaessa lähtee hyvin sameaa vettä. Osa jäännöksistä hajaantuu amorfiseksi massaksi, minkä vuoksi puriste on jo jonkin verran puuromaista. Käteen jäävä puristejäännös kimmoaa hieman takaisin.
H5
Jonkin verran maatunut. Kasvirakenne on pääosiltaan tunnettavissa. Puristettaessa turve hajoaa osittain puuromaiseksi massaksi. Puristeneste on hyvin sameata, siinä on selvästi havaittavissa amorfista massaa. Puristejäte jää sormien avaamisen jälkeen entiselleen, ei kimmoa takaisin.
H6
Kohtalaisesti maatunut. Kasvirakenne epäselvä. Puristettaessa menee noin 1/3 turveaineesta sormien välistä, jäännös vahvasti puuromaista. Jäännöksen kasvirakenne selvempi kuin puristamattoman turpeen.
H7
Vahvanlaisesti maatunut. Kasvirakennetta voi erottaa vielä jonkin verran. Puristettaessa menee n. 1/2 turveaineesta sormien välistä. Jos vettä erottuu, se on vellimäistä ja hyvin tummaa.
H8
Vahvasti maatunut. Kasvirakenne hyvin epäselvästi näkyvää. Pääosa on amorfista massaa. Puristettaessa noin 2/3 turveaineesta menee sormien välistä. Vellimäistä vettä voi erkaantua. Jäännöksen muodostavat juuret ja muut hyvin säilyvät kasvinosat.
H9
Melkein maatunut. Tuskin mitään kasvirakennetta voi erottaa. Puristettaessa melkein koko turvemäärä menee samankaltaisena puurona sormien välistä.
H10
Täysin maatunut. Mitään kasvirakennetta ei voi erottaa. Puristettaessa menee koko turvemäärä sormien välitse eikä vapaata vettä erkane ollenkaan.

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvetta muodostuu suomailla ja kosteikoilla. 50–70 % maailman soista ja kosteikoista on turvemaita. Maapallolla turvemaita on noin kolme miljoonaa neliökilometriä eli 2 % maapallon maa-alasta, ja niissä on turvetta noin 3,5–4 biljoonaa kuutiometriä.[3] Suurimmat turve-esiintymät ovat Pohjois-Amerikassa,F Pohjois-Aasiassa, Euroopan pohjois- ja keskiosissa sekä Indonesiassa.[4] Maailman turpeesta 44 % on Venäjällä, 36 % Amerikoissa, 7 % Euroopassa, 6 % Kaakkois-Aasiassa ja 3 % muualla Aasiassa. Jäistä turve on yhä Venäjällä, Kanadassa, Andien ylängöillä ja Himalajalla.[5]

Vuodesta 1800 turpeen määrä on vähentynyt noin 10–20 % ilmastonmuutoksen ja ihmisen toiminnan vuoksi. Maailmanlaajuisesti turpeen merkittävin uhka on kuivaus maanviljelyyn ja metsiksi.[4] Tällä hetkellä turvemaat katoavat nopeammin kuin koskaan aiemmin. Laajoilla kuivauksilla on pyritty keräämään entisten sademetsien puita kuivauskanaaleja pitkin. Sen jälkeen kuivausta on jatkettu, palmuöljy- ja sellupuuviljelmiä varten. Kuiva turve hapettuu ja vapauttaa hiilidioksidia toisin kuin luonnontilassa. Se myös syttyy helposti palamaan ja palaa viikkoja aiheuttaen laajoja savupilviä. Lisäksi turpeen palaessa vapautuu suuria määriä hiilidioksidia.[5]

Suomen pinta-alasta noin 30 prosenttia on turvesuota. Soilla elää useita alueellisesti uhanalaisia lajeja, ja ne ovat tärkeitä muun muassa hirvieläimille ja linnuille. Luonnontilaisia turvesoita on kuitenkin jäljellä enää hyvin vähän. Ympäristöjärjestöt ja Kansainvälinen soidensuojelujärjestö IMCG ovatkin ympäristösyistä vedonneet Suomen turvesoiden rauhoittamisen puolesta.[6]

Luonnontilaisia turvesoita on Suomessa 3,91 milj. ha, suojeltuja 1,13 milj. ha, metsitettynä (ojitettuna) 4,76 milj. ha, maatalouden käytössä 0,33 milj. ha ja turvetuotannossa 0,06 milj. ha (lähde GTK).lähde tarkemmin?

Ilmastonmuutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indonesiassa oli laajat turvepalot vuonna 1997.

Turvemaan sitoma hiilimäärä on kaksinkertainen verrattuna kaikkiin maailman metsien biomassaan. Turvemaa sitoo hiiltä keskimäärin 10 kertaa enemmän hehtaaria kohti kuin mikään muu ekosysteemi.[1] Aasian trooppisissa metsissä turvemaat voivat sitoa 30-kertaisesti hiiltä verrattuna tavallisen sademetsän kasvuston hiilimäärään.[7] Turvemaiden raivaus, kuivaus ja metsäpalot vapauttavat yli 3 000 miljoonaa tonnia hiilidioksidia vuosittain. Se vastaa 10 % maailman fossiilisten polttoaineiden päästöistä.[1] Turve sisältää 65 prosenttia maailman eloperäisestä hiilestä.[8] Soissa ja kosteikoissa on 450 miljardia tonnia hiiltä.[9] YK:n ympäristöohjelma UNEP:n mukaan turvemaat ovat maailman tärkein hiilivarasto ja niiden suojelu ja muokattujen turvemaiden palauttaminen ovat kiireellisiä polttavia kysymyksiä. Ojitettuna ja kuivauksessa tilanne muuttuu päinvastaiseksi. Ojitetussa tai kuivattavassa suossa hiilidioksidi vapautuu. Maailman kuivattavien (ojitettujen) turvemaiden hiilidioksidipäästöt ovat 800 miljoonaa tonnia vuodessa, josta 9 % Euroopassa ja 66 % Aasiassa. Ennusteiden mukaan Kaakkois-Aasian osuus kasvaa 500 miljoonasta tonnista (2007) 900 miljoonaan tonniin vuonna 2030. Tonni palmuöljyä voi vapauttaa 20 tonnia CO2:a turpeen hajoamisen kautta. Lisäksi on huomioitava öljyn tuotannosta ja turpeen tulipaloista syntyvät CO2-päästöt. Hollannin palmuöljyn tuonti vuonna 2005 oli 400 000 tonnia, mikä todellisuudessa lisäsi Hollannin kasvihuonepäästöjä toisin kuin maan tavoitteena oli. Uuden tutkimuksen mukaan turvemaan keskimääräinen vuosiemissio on 2 000 miljoonaa tonnia CO2 (600 Mt hajoaminen ja 1 400 Mt turvepalot). Tämä päästö ylittää Venäjän tai Intian hiilidioksidipäästöt ja on kolminkertainen Saksan päästöihin verrattuna. Indonesia on maailman kolmanneksi suurin hiilidioksidin tuottaja. Indonesian turvesoista vapautuu 6,5-kertainen CO2–määrä verrattuna fossiilisten polttoaineiden vapauttamaan määrään.[7]

Roudassa olevat turvesuot ovat toistaiseksi olleet hiilinielu. Siperiassa on 600 000 km2 ikiroutaiset turvesuot. Länsi-Siperia on lämmennyt noin 3 °C sadassa vuodessa ja se on siten yksi maailman nopeiten lämpenevistä seuduista. Jos turvesuot sulavat, niistä vapautuu merkittäviä määriä metaania ja hiilidioksidia.[9]

Kioton sopimus ei huomioi turvemaista vapautuvaa hiilidioksidia ja metaania, vaikka ne ovat valtava ilmastonlämpenemisen aiheuttaja.[7]

Asiantuntijakokouksen mukaan turvemaiden suojelu ja muokattujen soiden palauttaminen voi olla sata kertaa taloudellisesti tehokkaampaa kuin muut hiilipäästöjen vähennystoimenpiteet.[1] UNEP ja Kansainvälinen soidensuojelujärjestö IMCG ovatkin vedonneet maailman kansoihin, hallituksiin ja yksilöihin turvesoiden suojelun puolesta. UNEPin mukaan turvesoiden palot, kuivatus ja hyväksikäyttö ovat aikapommi, joissa massiivinen määrä maahan sitoutunutta hiiltä vapautuu ilmakehään. Turvesoiden muutokset voivat mitätöidä ehkäisytoimet. Erityisesti turvesuot ovat vaarassa Kaakkois-Aasiassa. Muita merkittäviä vaara-alueita ovat Pohjois-Eurooppa, Venäjä ja Pohjois-Amerikka.[1]

Turpeen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toppilan turvevoimala Oulussa (2006).
Polttoaineiden ominaishiilidioksidipäästöt[10]
Polttoaine (g CO2 / kWh)
Maakaasu 15,3
Nestekaasut 18,1
Lentopetroli 20,3
Moottoribensiinit 20,3
Dieselöljy 20,4
Kevyt polttoöljy 20,6
Raskas polttoöljy 21,9
Kivihiili 26,3
Jyrsinturve 29,4
Koksi 30,0
Puutähde 30,4
Mustalipeä 30,4

Turpeella on monia käyttötapoja. Suurimpia käyttökohteita ovat energiantuotanto ja maatalous, missä turvetta käytetään eläinten kuivikkeena. Lisäksi sitä käytetään perinteisissä turvehoidoissa. Turvemailla on keskeinen merkitys virkistyskäytössä ulkoilussa, retkeilyssä, marjastuksessa ja metsästyksessä.

Turve polttoaineena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvetta käytetään polttoaineena voimalaitoksissa ja kiinteistöjen lämmityskattiloissa. Turvelaatu luokitellaan tuotantotavan perusteella joko jyrsin- tai palaturpeeksi. Jyrsinturvetta käytetään pääasiassa vain suurissa turvevoimalaitoksissa, ja palaturve on kiinteistöjen sekä pienten voimalaitosten polttoaine. Ennen voimalaitokseen kuljettamista polttoturvetta varastoidaan turvetuotantoalueilla suurissa kasoissa eli aumoissa.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvetta käytetään Suomessa 25 miljoonaa kuutiota vuodessa, josta 23 miljoonaa kuutiota energiantuotantoon.[11] Maailman suurin yksinomaan lauhdesähköä tuottava turvevoimalaitos sijaitsee Haapavedellä. Muita isoja voimalaitoksia on muun muassa Oulussa ja Pietarsaaressa. Suomen ensimmäinen jyrsinturvetta käyttävä lämmitysvoimalaitos on 1972 Kuopioon perustettu Haapaniemi I. Turpeesta käytetään Suomessa 98–99 % teollisuudessa mukaan lukien energiantuotanto.[12]

Turvetta käytetään pääasiassa CHP-voimaloissa eli sähkön ja lämmön yhteistuotannossa. Suomessa turpeen osuus energiantuotannosta on noin 6–7 prosenttia[13] eli maailman toiseksi korkein Irlannin noin 10 prosentin jälkeen. Tilastokeskuksen mukaan Suomen turpeen energiakäytön päästöt olivat 10,7 miljoonaa tonnia hiilidioksidia eli noin 17 % energiantuotannon päästöistä vuonna 2007.[14] Wetlands International kuitenkin arvioi Suomen soidenkäytön hiilidioksidipäästöiksi 50 miljoonaa tonnia.[15] Turpeen kansainvälinen kauppa ei ole merkittävää, sillä turpeen käyttö energiantuotantoon on kannattavaa vain paikallisesti.[16]

Irlannissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irlannin valtiollinen turve-energiayhtiö Bord na Móna aikoo luopua turpeen käytöstä sähköntuotannossa 2030 mennessä ja siirtyä uusiutuviin energianlähteisiin.[17]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turpeen polttoainekäytöstä ja sen luokittelusta on erimielisyyttä. Euroopan unioni ja Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC luokittelevat turpeen fossiiliseksi polttoaineeksi.[18] EU-parlamentin ympäristövaliokunta torjui Suomen yritykset sisällyttää turve uusiutuvien energialähteiden listalle heinäkuun 2008 alussa.[19] Suomen poliitikot luokittelevat turpeen hitaasti uusiutuvaksi biomassapolttoaineeksi.[13][20] Tähän määritelmään päätyi Kauppa- ja teollisuusministeriön vuonna 2000 julkaisema selvitys Turpeen asema Suomen kasvihuonekaasutaseissa.[21] KTM:n julkaisun ovat laatineet KTM:n tilauksesta Patrick Crill (USA), Ken Hargreaves (UK) ja Atte Korhola (Helsingin yliopisto). Selvityksen johtopäätös oli, että turve tulisi luokitella hitaasti uusiutuvaksi biopolttoaineeksi.

Raportti on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä sekä kotimaisilta että ulkomaisilta tutkijoilta.[22][23][24] Myös ympäristöjärjestöt vastustavat tiukasti turpeen käyttöä ja KTM:n ehdottamaa luokittelua. Järjestöt pitävät turpeen polttoainekäytöstä luopumista yhtenä Suomen ilmastopolitiikan suurimmista kysymyksistä.[25]

Suomessa Vanhasen II hallitus on kirjannut hallitusohjelmaansa toimivansa turpeen määrittelemiseksi hitaasti uusiutuvaksi energiaraaka-aineeksi noudattaen kuitenkin IPCC:n kantaa.[26] Puolueista Suomen Keskusta ja Kristillisdemokraatit ovat ottaneet turpeen uusiutuvuusluokituksen saavuttamisen poliittisiksi tavoitteikseen.[27]

Turpeen ulkoiset kustannukset energiana ovat Suomessa korkeammat kuin hiilen ja suurimmat kaikista energiamuodoista eli 2,3–5,1 senttiä/kWh. Ulkoiset kustannukset ovat ympäristöön ja ihmisten terveyteen aiheutuvat kustannukset[28]

Turvetuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puutiosuon turvealue Iissä kesällä 2007. Takavasemmalla näkyy yksi turveaumoista.
Pääartikkeli: Turvetuotanto

Turvetuotannolla tarkoitetaan turpeen ottamista maasta käyttöä varten. Tuotannossa suo raivataan kasvillisuudesta, ojitetaan ja muokataan tasaiseksi kentäksi kuivattamista varten. Säät ovat turvetuotannolle erittäin ratkaiseva tekijä. Onnistuakseen turpeen tuotanto vaatii riittävän pitkiä poutajaksoja, sillä turve kuivataan auringonpaisteen avulla. Kuivatuksen jälkeen turvetta voidaan kuoria turvekentän pinnasta. Suomessa turvetuotantoala eli turvetuotantoon käytetty pinta-ala oli vuonna 2005 noin 65 000 hehtaaria.[29] Valtaosa tästä on energiaturpeen korjuuta.[21]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Peatlands are Quick and Cost-Effective Measure to reduce 10% of greenhouse emissions, UNEP 11.12.2007
  2. Mansikan viljelytarvikkeet Marjaosaamiskeskus. Viitattu 6. helmikuuta 2007.
  3. World Energy Council: 2007 Survey of Energy Resources (PDF) 2007. Viitattu 15.11.2009. (englanniksi)
  4. a b What is Peat?Peat-Portal
  5. a b Peatland degradation fuels climate change Wetlands International 17.11.2006 (Government representatives from almost all countries of the world gather at the UN-FCCC 2006 summit in Nairobi to discuss actions regarding climate change and the use of fossil fuels)
  6. IMCG Resolutions in Finland 27. elokuuta 2006. International Mire Conservation Group. Viitattu 12. helmikuuta 2007. (englanniksi)
  7. a b c [ http://www.peat-portal.net/view_file.cfm?fileid=124 Peatland degradation fuels climate change]Wetlands International 17.11.2006 (Government representatives from almost all countries of the world gather at the UN-FCCC 2006 summit in Nairobi to discuss actions regarding climate change and the use of fossil fuels)
  8. A Carbon Timebomb 28.11.2007
  9. a b Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta, Otava 9/2007
  10. Energiatilasto, Vuosikirja 2006, Tilastokeskus, Helsinki 2006
  11. Hanna Eriksson: Turpeen tuki ja turva. Vihreä Lanka, 13.11.2009, 2009. vsk, nro 46, s. 12–13.
  12. Energia 2006, Tilastokeskus
  13. a b Uusiutuvat energialähteet ja turve 10. maaliskuuta 2006. Kauppa- ja teollisuusministeriö. Viitattu 24. heinäkuuta 2007.
  14. Suomen kasvihuonekaasupäästöt 1990–2007 2009. Tilastokeskus. Viitattu 19. lokakuuta 2009.
  15. Report on peatland emissions changes global picture marraskuu 2009. Wetlands International. Viitattu 15.11.2009. (englanniksi)
  16. Fuel Peat Industry in EU, Country reports – Finland, Ireland, Sweden, Estonia, Latvia, Lithuania 30. joulukuuta 2005. VTT. Viitattu 12. helmikuuta 2007. (englanniksi)
  17. Ireland exiting peat power, faces hurdles Reuters. 23.10.2009. Viitattu 15.11.2009. (englanniksi)
  18. 2006 IPCC Guidelines for National Greenhouse Gas Inventories Intergovernmental Panel on Climate Change. Viitattu 12. helmikuuta 2007. (englanniksi)
  19. Ilmastonmuutosta ei saa torjua luonnonsuojelua murentamalla, Pääkirjoitus Helsingin Sanomat 14.7.2008 A2
  20. Muut biomassaenergian lähteet: Turve 12. syyskuuta 2007. Motiva. Viitattu 14.9.2007.
  21. a b Patrick Crill, Ken Hargreaves, Atte Korhola: Turpeen asema Suomen kasvihuonekaasutaseissa. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja 20/2000. Kauppa- ja teollisuusministeriö, 2000.
  22. Heikkilä, R.; Lindholm, T.; & Simola, H. (2007) Keskustelua: Turvetta suosiva energiapolitiikka perustuu kyseenalaiseen tutkimusraporttiin Tieteessä tapahtuu 3/2007. Viitattu 24. heinäkuuta 2007.
  23. A.J.Schilstran, Ecol. Econ. 39, s. 285–293 (2001)
  24. Turvetta suosiva energiapolitiikka perustuu kyseenalaiseen tutkimusraporttiin, Tieteessä tapahtuu3/2007 31–32, Kirjoittajat: Luonnonmaantieteen dosentti Raimo Heikkilä (Oulun yliopisto), Kasvitieteen dosentti Tapio Lindholm (Helsingin yliopisto) ja Ympäristötieteen dosentti Heikki Simola (Joensuun yliopisto)
  25. Seuraavan hallituksen sitouduttava tiukkoihin ilmastotavoitteisiin Greenpeace. Viitattu 12. helmikuuta 2007.
  26. Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma (pdf) 2007. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 31.3.2008.
  27. Puolueiden ilmasto- ja energiapoliittisten tavoitteiden vertailu 2007. Greenpeace. Viitattu 31.3.2008.
  28. Support Schemes for Renewable Energy, A Comparative Analysis of Payment Mechanisms in the EU The European Wind Energy Association EWEA 5/2005
  29. Energia- ja ympäristöturpeen kysyntä ja tarjonta vuoteen 2020 mennessä 28. joulukuuta 2005. VTT. Viitattu 19. huhtikuuta 2007.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta turve.