Ligniini

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ligniinipolymeerin rakenteen malli. Ligniini on haaroittunut polymeeri, jolla ei ole yhtä tiettyä rakennetta, ja tämä on vain eräs niistä malleista, jotka perustuvat tunnettujen rakenneyksiköiden yhdistelmiin.

Ligniini on puiden ja muiden putkilokasvien tuottama ja niistä löytyvä polymeeri.[1] Myös tietyt punalevät pystyvät tuottamaan sitä.[2] Ligniinillä ei ole tiettyä rakennetta, vaan se koostuu useista propyylibentseenijohdannaisista, jotka ovat kiinni toisissaan kovalenttisesti verkkomaisena rakenteena. Ligniini on yleinen aine luonnossa – noin 30% kaikesta maapallon biomassan hiilestä on ligniinissä.[1] Ligniini on kasveissa selluloosan ja hemiselluloosan ohella tärkeä rakennusaine. Kasvit tarvitsevat ligniiniä muun muassa kasvuunsa, tukirakenteeksi ja suojarakenteeksi estämään taudinaiheuttajien pääsyä kasviin.[3] Teollisuudessa ligniini on lähinnä sellun tuoton sivutuote, joka poltetaan energiaksi. Sillä on kuitenkin muitakin sovellutuksia.[4]

Rakenne ja ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ligniini on rakenteeltaan epäsäännönmukainen biopolymeeri, jonka monomeerit koostuvat metoksi-, karboksyylihappo-, hydroksyyliryhmiä sisältävistä propyylibentseenijohdannaisista, joita kutsutaan myös monolignoleiksi. Ne ovat hiiliatomien välisten sidosten ja eetterisidosten kautta kiinni toisissaan verkkomaisena rakenteena.[1]

Ligniinin yleisimmät monomeerit. 1. koniferyylialkoholi (G). 2. sinapyylialkoholi (S). 3. parakumaryylialkoholi (H).

Ligniinin pääasialliset monomeerit ovat koniferyylialkoholi, sinapyylialkoholi ja parakumaryylialkoholi. Näistä käytetään ligniinistä puhuttaessa usein vastaavasti lyhenteitä G, S ja H. Monomeerien suhteellinen yleisyys vaihtelee kasvilajista ja kasvuympäristöstä riippuen.[1] Koniferyylialkoholia eli G:tä ja sinapyylialkoholia eli S:ää on yleensä kovapuissa. Havupuissa on lähinnä G:tä. Parakumaryylialkoholia eli H:ta on puuvartisissa kasveissa vähiten.[5]

Puista teollisesti eristetyn ligniinin moolimassa riippuu puulajista ja eritoten eristysmenetelmästä. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa eri menetelmin eristetyn ligniinin massapainotettu moolimassa (Mw) vaihteli välillä 6000–54000 g/mol.[5] Kaikki teollisesti eristetty ligniini voidaan jakaa rikkipitoiseen ligniiniin tai sitä sisältämättömään ligniiniin. Mikäli ligniinin eristyksessä on käytetty rikkiyhdisteitä, on ligniini rikkipitoista. Ligniini ei ole vesiliukoinen, mutta rikkipitoiset ligniinit voivat olla vesiliukoisia sulfiittien ja muiden poolisten rikkiryhmien runsaan määrän takia. Teollisesti eristettyä ligniiniä saattaa olla käsitelty myös muilla tavoin ja tämä voi vaikuttaa sen fysikaalisiin ominaisuuksiin.[1] Puun ligniini on usein vaaleankeltaista, mutta sen eristäminen emäksisissä olosuhteissa hapettaa ligniinin fenoleita kinoneiksi, joka johtaa ligniinin tummentumiseen. Esimerkiksi sulfaattimenetelmällä saatu ligniini on väriltään tummanruskeaa tai lähes mustaa.[6]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ligniini on teollisuudessa lähinnä sivutuote, jota muodostuu esimerkiksi paperin tuotannossa. Vuoden 2015 arvion mukaan noin 95% maailmassa tuotetusta ligniinistä poltetaan energiaksi.[4] Sulfaattimenetelmällä eli kraft-prosessilla saatua rikkipitoista ligniiniä kutsutaan joskus kraftligniiniksi.[7] Pääosa polttoon päätyvästä ligniinistä on kraftligniiniä, joka poltetaan usein samassa tehtaassa, kuin jossa se on muodostunut.[8] Polttaminen voi olla ympäristön kannalta ongelmallista, sillä ligniinin epätäydellisessä palamisessa muodostuu haitallisia aineita, kuten PAH-yhdisteitä ja dioksaaneja.[4]

Sulfiittimenetelmällä tuotettua rikkipitoista ligniiniä kutsutaan lignosulfonaatiksi.[7] Lignosulfonaatteja käytetään nykyään akuissa muun muassa niiden käyttöikää parantavina aineina. Niitä on myös lisätty 1930-luvulta alkaen sementteihin parantamaan sementin juoksevuutta valuvaiheessa. Lignosulfonaatit myös poistavat vettä sementistä, jolloin se kuivuu nopeammin. Lignosulfonaatteja on 1920-luvulta alkaen lisätty asfalttiin sidosaineena, joka vähentää asfaltin pölyämistä. Lignosulfonaatteja on käytetty vanilliinin raaka-aineena, mutta nykyään vanilliinin käytetään muita paremman saannon antavia lähtöaineita, kuten guajakolia.[8]

Ligniinillä on edeltävien käyttökohteiden lisäksi myös monia vähemmän keskeisiä käyttökohteita, kuten sen käyttö nahan parkitsemisessa.[4] Ligniinillä on myös monia kokeellisia tai toistaiseksi laajalti hyödyntämättömiä käyttökohteita.[8] Yksi tällainen ajatus on asfaltin valmistamisessa ligniinin käyttäminen bitumin korvaajana.[9]

Biologinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvit tarvitsevat ligniiniä tukirakenteeksi ja kasvunsa rakenneosaksi. Ligniini toimii myös "suojamuurina", joka estää taudinaiheuttajia tartuttamasta kasvin soluja. Ligniinin tuotanto eri kasveissa tyypillisesti lisääntyy jonkin tartunnan yhteydessä.[3] Kasveissa ligniini on tyypillisesti hemiselluloosan kanssa täyttämässä selluloosakuitujen väliin jääviä alueita.[4] Ligniini on selluloosan ja hemiselluloosan ohella yksi määrällisesti yleisimpiä luonnon biopolymeereistä. Esimerkiksi puuvartisten kasvien kuivapainosta 14–40% on tyypillisesti ligniiniä[5] ja noin 30% kaikesta maapallon biomassan hiilestä on ligniinissä.[1]

Biosynteesi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ligniinin monomeerien radikaalit reagoivat ligniiniksi.

Ligniiniä on puissa ja muissa putkilokasveissa, muttei sammalissa. Ligniiniä on kuitenkin löydetty myös punalevistä, muun muassa Calliarthron cheilosporioides -lajista.[2] Koniferyylialkoholi, sinapyylialkoholi ja parakumaryylialkoholi ovat ligniinin pääasialliset monomeerit. Ne muodostuvat kasveissa fenyylialaniinista tai tyrosiinista monivaiheisen entsyymien katalysoiman reitin kautta solulimassa. Muodostuttuaan monomeerit varastoituvat vakuoleihin tai siirtyvät ulos solusta ja sitoutuvat toisiinsa apoplastissa osaksi soluseinän ligniiniä peroksidaasi- tai lakkaasientsyymien katalysoimissa radikaalireaktioissa.[3]

Biohajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat eri lahottajasienet pystyvät hajottamaan ligniiniä vähintään heikosti, mutta vain valkolahosienet hajottavat sitä kokonaan hiilidioksidiksi ja vedeksi asti.[10]

Bakteereista ligniiniä hajottavat keskeisimmin α-proteobakteerit, γ-proteobakteerit ja Actinomycetales-aktinobakteerit. Esimerkkejä ligniiniä hajottavista α-proteobakteereista ovat monet Brucella-, Ochrobactrum-, Sphingobium- ja Sphingomonas-sukujen bakteerit. Esimerkkejä ligniiniä hajottavista γ-proteobakteereista ovat Pseudomonas fluorescens, Pseudomonas putida, Enterobacter lignolyticus ja Escherichia coli. Actinomycetales-aktinobakteereista ligniiniä hajottavat taas muun muassa Streptomyces viridosporus, Streptomyces paucinobilis ja Rhodococcus jostii.[10]

Sienet ja bakteerit hajottavat ligniiniä entsyymien avulla. Ligniiniä hajottavat entsyymit jaetaan kahteen ryhmään: ligniiniä muokkaviin entsyymeihin (eng. lignin modifying enzymes, LME) ja ligniinin hajotusta avustaviin entsyymeihin (eng. lignin-degrading auxiliary enzymes, LMA). LMA:t eivät pysty hajottamaan ligniiniä yksistään, mutta osaa niistä vaaditaan ligniinin täydelliseen hajotukseen. LME:itä ovat esimerkiksi jotkin ligniiniperoksidaasit (EC-numero 1.11.1.14), manganaasiperoksidaasit (1.11.1.13), versatiiliperoksidaasit (1.11.1.16), DyP-peroksidaasit (1.11.1.19) ja lakkaasit. LMA:ita ovat esimerkiksi glyoksylaattioksidaasit (1.2.3.5), aryylialkoholioksidaasit (1.1.3.7), glukoosidehydrogenaasit (1.1.99.10), pyranoosioksidaasit (1.1.3.10) ja sellobioosidehydrogenaasit (1.1.99.18).[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sveitsiläinen kasvitieteilijä Augustin Pyramus de Candolle mainitsi sanan ligniini ensimmäisen kerran kirjoituksissaan vuonna 1813. Hän kuvaili puusta eristämäänsä ligniiniä mauttomaksi ja veteen liukenemattomaksi kuitumaiseksi aineeksi. "Ligniini" tulee latinan "puuta" tarkoittavasta sanasta lignum.[11][12] Ligniinin rakenne alkoi selviämään vasta myöhemmin. Esimerkiksi Friedrich Bente selvitti vuonna 1875 ligniinissä olevan aromaattisia yhdisteitä[13] ja vuonna 1897 ruotsalainen tutkija Peter Klason esitti koniferyylialkoholin olevan keskeinen ligniinin rakenneosa. Karl Freudenberg tutki ligniinin rakennetta kollegoineen vuosina 1926–1932, jolloin he myös ehdottivat ligniinille useita nykykäsitystä ainakin osittain vastaavia rakenteita.[14] Vuonna 1927 K. Freudenberg esitti ligniinin koostuvan propyylibentseenijohdannaisista.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f M Jawaid et al: ”Comprehensive approach on the structure, production, processing, and application of lignin”, Lignocellulosic fibre and biomass-based composite materials: processing, properties and applications, s. 165-178. Woodhead Publishing, 2017. ISBN 9780081009598. doi:10.1016/B978-0-08-100959-8.00009-3.
  2. a b L Labeeuw et al: Ancient origin of the biosynthesis of lignin precursors. Biology Direct, 2015, 10. vsk, nro 23. PubMed:25994183. doi:10.1186/s13062-015-0052-y. ISSN 1745-6150. Artikkelin verkkoversio.
  3. a b c M Xie et al: Regulation of lignin biosynthesis and its role in growth-defense tradeoffs. Frontiers in Plant Science, 2018, 9. vsk. PubMed:30323825. doi:10.3389/fpls.2018.01427. ISSN 1664-462X. Artikkelin verkkoversio.
  4. a b c d e W Liu, H Jiang, H Yu: Thermochemical conversion of lignin to functional materials: a review and future directions. Green Chemistry, 2015, nro 11, s. 4888–4907. doi:10.1039/C5GC01054C. ISSN 1463-9270. Artikkelin verkkoversio.
  5. a b c J Asikkala, T Tamminen, DS Argyropoulos: Accurate and reproducible determination of lignin molar mass by acetobromination. Journal of Agricultural and Food Chemistry, 2012, 60. vsk, nro 36, s. 8968–8973. PubMed:22870925. doi:10.1021/jf303003d. ISSN 1520-5118. Artikkelin verkkoversio.
  6. WG Glasser: About making lignin great again—some lessons from the past. Frontiers in Chemistry, 29.8.2019, 7. vsk, nro 565. PubMed:31555636. doi:10.3389/fchem.2019.00565. ISSN 2296-2646. Artikkelin verkkoversio.
  7. a b H Lange, S Decina, C Crestini: Oxidative upgrade of lignin – Recent routes reviewed. European Polymer Journal, 2013, 49. vsk, nro 6, s. 1151–1173. doi:10.1016/j.eurpolymj.2013.03.002. Artikkelin verkkoversio.
  8. a b c Y Krozer et al: ”Potential applications of lignin”, Economics of bioresources, s. 183–193. Springer International Publishing, 2019. ISBN 9783030146204. doi:10.1007/978-3-030-14618-4_12.
  9. Sahanpurusta bioetanolia ja biokaasua liikennekäyttöön – alan suurinta tuotantolaitosta Suomessa suunnitellaan Poriin Yle, 2019
  10. a b c G Janusz et al: Lignin degradation: microorganisms, enzymes involved, genomes analysis and evolution. FEMS Microbiology Reviews, 2017, 41. vsk, nro 6, s. 941–962. doi:10.1093/femsre/fux049. ISSN 0168-6445. Artikkelin verkkoversio.
  11. AP Candolle: Théorie élémentaire de la botanique; ou, Exposition des prinicpes de la classification naturelle et de l'art de décrire et d'étudier les végétaux, s. 417. Déterville, 1813. Teoksen verkkoversio.
  12. R Narian et al: ”Strategic role of fungal laccases in biodegradation of lignin”, Mycodegradation of lignocelluloses, s. 121. Springer, 2019. ISBN 9783030238346. doi:10.1007/978-3-030-23834-6_7.
  13. a b B Kamm et al: ”Lignocellulose‐based chemical products and product family trees”, Biorefineries - industrial processes and products: status quo and future directions, s. 101. Wiley, 2005. ISBN 9783527619849. doi:10.1002/9783527619849.ch20.
  14. E Adler: Lignin chemistry—past, present and future. Wood Science and Technology, 1977, 11. vsk, nro 3, s. 169–218. doi:10.1007/BF00365615. ISSN 1432-5225. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]