Hiilinielu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Metsät sitovat hiiltä kasvaessaan. Kun metsä palaa tai poltetaan, hiili vapautuu takaisin ilmakehään.

Nielu on mikä tahansa prosessi, toiminto tai mekanismi, joka poistaa kasvihuonekaasua, aerosolia tai kasvihuonekaasun esiastetta ilmakehästä. Hiilinielu viittaa siten mihin tahansa prosessiin, toimintoon tai mekanismiin, joka poistaa hiilidioksidia tai hiilidioksidiekvivalentiksi muutettua kasvihuonekaasua, aerosolia tai kasvihuonekaasun esiastetta ilmakehästä. Nielun määrällinen yksikkö on poistuma, ja siitä käytetään myös termiä negatiivinen päästö. Nielu onkin päästöjä aiheuttaville lähteille vastakkainen prosessi, toiminto tai mekanismi. [1]

Pääasiallisia luonnollisia hiilinieluja ovat meret sekä kasvit ja muut organismit, jotka käyttävät fotosynteesiä. Fotosynteesissä hiiltä siirtyy biomassaan ilmakehästä, jossa sitä on hiilidioksidin muodossa. Myös suot ja metsät sitovat hiiltä.

Globaalisti kasvillisuuden ja maaperän nielu (ns. maanielu) sekä merten nielu ovat yhteensä poistaneet noin puolet siitä hiilidioksidimäärästä, joka ilmakehään on fossiilisten polttoaineiden poltosta ja maankäytön muutoksista aiheutunut esiteollisen ajan jälkeen.[2] Nämä hiilinielut ovat voimistuneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousun myötä.[3] Maanieluun on vaikuttanut myös kasvukauden pidentyminen kylmillä seuduilla ja metsittyminen.[2]

Käsite hiilinielu on tullut laajaan tietoisuuteen ilmaston lämpenemistä koskevan keskustelun ansiosta.

Meret hiilinieluna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtameret peittävät noin 70% maapallon pinta-alasta ja niihin on liuenneena noin 50 kertaa niin paljon epäorgaanista hiiltä kuin ilmakehään,[4] eli noin 20 kertaa niin paljon kuin maaperään ja maalla kasvaviin kasveihin.[5] Hiilidioksidin vuo merestä ilmakehään ja ilmakehästä mereen on suuri, ja siinä tapahtuu pieniä muutoksia geologisessa aikaskaalassa. Vuosien ja vuosikymmenten mittakaavassa muutokset liittyvät hiilidioksidin liukenemiseen meriveteen, mutta pitemmän aikavälin muutoksissa biologisilla prosesseilla on suurempi rooli. Epäorgaanista hiiltä poistuu meristä pikkuhiljaa sedimentoituvina suoloina, joita hiilidioksidi muodostaa kalsiumin tai magnesiumin kanssa.[4]

Vuonna 2008 arvioitiin että meriin absorboituu noin neljännes ihmisen tuottamasta hiilidioksidista, noin 2,3 miljardia tonnia hiilidioksidia. Hiilidioksidi muuttaa merivettä happamammaksi, jolloin sen absorptiokyky pienenee, ja vuosien mittaan merien teho hiilinieluna huononee.[6] Merten nielun arvioidaan kuitenkin jatkuvan ainakin vuoteen 2100 saakka sitä suurempana mitä enemmän ilmakehässä on hiilidioksidia. [2]

Merten toimimista hiilinieluna on ehdotettu tehostettavaksi joko rautalannoitteiden avulla tai injektoimalla hiilidioksidia suoraan syvän meren alueille. Tämä voi aiheuttaa ennustamattomia häiriöitä ympäristössä.[4] IPCC pitää merien lannoittamista ja hiilidioksidin sitomista kasvavaan fytoplanktonin massaan yhtenä mahdollisena tapana vähentää hiilidioksidin määrää ilmakehässä, mutta toteaa että ratkaisun ympäristövaikutuksia pitää tutkia lisää. Ei ole vahvaa näyttöä siitä että vaikka planktonin määrä saataisiin kasvamalla lannoittamalla vähäravinteisia merialueita, biologisesti sitoutunutta hiiltä vajoaisi syvyyksiin suuria määriä.[5]

Kasvillisuus ja maaperä hiilinieluna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvillisuus ja maaperä sitovat hiilidioksidia ilmakehästä kasvien nettoperustuotannossa. Mitä suurempi on nettoprimäärituotanto, sitä enemmän hiiltä sitoutuu ilman ihmisen ja luonnon aiheuttamia häiriöitä. Maaekosysteemit toimivat sekä hiilen lähteinä että nieluina. Vuosina 2007-2016 maataloudessa, metsätaloudessa ja muussa maankäytössä oleva maa-ala kokonaisuudessaan aiheutti arviolta 5,2 (±2,6) miljardin hiilidioksiditonnin (Gt CO2) nettopäästön vuosittain. Vastaavana ajanjaksona luonnontilaisten maaekosysteemien arvioitiin poistaneen noin 11,2 (±2,6) Gt CO2 vuodessa, vasteena ihmisen aiheuttamalle ympäristönmuutokselle, kuten ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousulle, typpilaskeumalle ja ilmastonmuutokselle. Nettona maaekosysteemit poistivat vuosina 2007-2016 keskimäärin noin 6 (±2,0) Gt CO2 vuodessa.[7]

Kasvillisuuteen on sitoutunut arviolta 450 Gt hiiltä (~1650 Gt CO2).[8] Se on suuruusluokaltaan saman verran kuin hiiltä on ilmakehässä. Ihminen on toiminnallaan pienentänyt kasvillisuuteen sitoutuneen hiilimäärän arviolta puoleen.[8] Maaperässä on ainakin kaksinkertainen määrä hiiltä ilmakehään verrattuna.[2]

Metsien hiilinielu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsien hiilivarantoon sisältyy puusto ja maaperä. Maailman metsissä on hiiltä arviolta noin 800 Gt (n. 3000 Gt CO2).[9] Suurin osa metsiin sitoutuneesta hiilestä on maaperässä.

Metsät toimivat yleensä hiilinieluna 15-800 vuotiaina.[10] Puuston hiilinielu on voimakkaimmillaan silloin kun puuston kasvu on suurimmillaan. Metsien hiilinielu voi kuitenkin jatkua puustosta tulevan karikesyötteen ja juuriston kautta vielä pitkään sen jälkeen, kun puuston hiilinielu on hiipunut. Globaalisti metsien hiilinielu on ollut 2000-luvulla noin 7-10 Gt CO2 vuodessa. [9]

Metsien hiilinielun kehitys tulevaisuudessa on hyvin epävarma. Mikäli lämpötilan ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousu lisää fotosynteesiä, joka sitoo hiilidioksidia enemmän kuin kasvien hengitys sitä vapauttaa, saattaa metsien hiilinielu voimistua noin viisinkertaiseksi nykytasosta. Toisaalta jos kasvien hengitys lisääntyy fotosynteesiä suuremmaksi, saattavat metsät muuttua jopa 22 Gt CO2 vuotuiseksi päästölähteeksi.[11]

Suomessa metsät ovat toimineet kasvihuonekaasujen nettonieluna jo vuosikymmenten ajan.[12] Suomen metsiin nettona sitoutuva hiilimäärä on viime vuosikymmeninä vastannut noin 20-50 % Suomen vuotuisista kasvihuonekaasupäästöistä.[13] Metsien hiilinieluissa epävarmuus on kuitenkin verrattain suuri. Suomen metsänielun epävarmuudeksi arvioidaan noin ±30 %.[14]

Arviot Suomen metsien tulevasta hiilinielusta vaihtelevat runsaasti, vuoden 2050 tasossa jopa luokkaa 100 Mt CO2.[15] Arvioihin vaikuttaa erityisesti oletukset puuston kasvun ja hakkuumäärien kehittymisestä. Mallilaskelmien mukaan vuosittaisen hakkuutason lisäys 1 miljoonalla kuutiometrillä pienentää metsien hiilinielua n. 0,9-1,7 Mt CO2/Mm3 hakkuutason ollessa välillä 40-80 Mm3 vuodessa. [16]

Hiilinielut kasvihuonekaasujen raportoinnissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maat raportoivat ihmistoiminnasta aiheutuvat vuosittaiset kasvihuonekaasupäästönsä ja -poistumansa YK:n ilmastosopimukselle.  Kansainvälisesti on sovittu, että biomassan polton CO2-päästöt lasketaan energiasektorilla nollana ja maankäyttösektorilla raportoidaan eri maankäyttöluokkien ja puutuotteiden hiilivaraston muutokset.[17] Näin kaikki maankäyttöön liittyvät hiilen virrat tulevat lasketuksi ilmakehän kannalta oikein. Mikäli metsien tai puutuotteiden hiilivarasto kasvaa, raportoidaan nämä varastonmuutokset poistumina.

Hiilinielut ilmastopolitiikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiilinieluilla on toistaiseksi ollut rajallinen rooli ilmastopolitiikassa. Vuoteen 2020 saakka voimassa olevassa Kioton pöytäkirjassa hiilinielujen hyödyntäminen on ollut rajoitetussa määrin mahdollista valtiokohtaisten kasvihuonekaasupäästöjä koskevien velvoitteiden täyttämisessä. Toisaalta hiilinielun pienenemisestä ei myöskään ole aiheutunut lisärasitetta ilmastovelvoitteiden täyttämisessä.

Pariisin ilmastosopimuksessa nielujen rooli korostuu, sillä sopimukseen on kirjattu tavoite saavuttaa kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolla tila, jossa ihmisperäiset kasvihuonekaasupäästöt ja ihmistoimin aikaansaadut nielut ovat globaalisti tasapainossa. [18]

EU:ssa maankäyttösektori kytketään vuosia 2021-2030 koskeviin ilmastovelvoitteisiin niin sanotun LULUCF-asetuksen [(EU) 2018/841] kautta. Laskentaan sisältyvät metsistä, viljelysmaasta, ruohikkoalueista sekä metsityksestä ja metsien siirtymisestä muuhun maankäyttöön (metsäkato) aiheutuvat päästöt ja poistumat. Lisäksi kosteikkojen päästöt ja poistumat raportoidaan kaudella 2021-2025 sekä sisällytetään LULUCF-sektorin laskentaan kaudella 2026-2030. Eri maankäyttöluokille käytetään erilaisia laskentasääntöjä. [19] LULUCF-asetuksen tavoitteena on varmistaa, ettei maankäyttösektori aiheuta laskennallisia päästöjä ja siten heikennä EU:n ilmastopolitiikan kunnianhimoa. Lisäksi tavoitteena on varmistaa, että biomassan päästöt tulisivat lasketuksi tarkoituksenmukaisesti maankäyttösektorilla, koska ne lasketaan kansainvälisten käytäntöjen mukaisesti nollana energiasektorilla.

Hiilen erottelu ilmakehästä teknologian avulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiiltä on mahdollista erottaa ilmakehästä myös teknologian keinoin.lähde? Monia keinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi keinotekoisesti käyttäen erilaisia hiilidioksidin talteenottomenetelmiä tai parantamalla luonnollisia prosesseja on tutkittu. Yksi tutkimuskohteista on hiilidioksidin geologinen varastointi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. IPCC, 2019: Annex I: Glossary [van Diemen, R. (ed.)]. In: Climate Change and Land: an IPCC special report on climate change, desertification, land degradation, sustainable land management, food security, and greenhouse gas fluxes in terrestrial ecosystems [P.R. Shukla, J. Skea, E. Calvo Buendia, V. Masson-Delmotte, H.-O. Pörtner, D. C. Roberts, P. Zhai, R. Slade, S. Connors, R. van Diemen, M. Ferrat, E. Haughey, S. Luz, S. Neogi, M. Pathak, J. Petzold, J. Portugal Pereira, P. Vyas, E. Huntley, K. Kissick, M. Belkacemi, J. Malley, (eds.)]. In press
  2. a b c d Ciais, P., C. Sabine, G. Bala, L. Bopp, V. Brovkin, J. Canadell, A. Chhabra, R. DeFries, J. Galloway, M. Heimann, C.  Jones, C. Le Quéré, R.B. Myneni, S. Piao and P. Thornton, 2013: Carbon and Other Biogeochemical Cycles. In: Climate Change 2013: The Physical Science Basis. Contribution of Working Group I to the Fifth Assessment Report  of the Intergovernmental Panel on Climate Change [Stocker, T.F., D. Qin, G.-K. Plattner, M. Tignor, S.K. Allen, J  Boschung, A. Nauels, Y. Xia, V. Bex and P.M. Midgley (eds.)]. Cambridge University Press, Cambridge, United Kingdom and New York, NY, USA.
  3. Global Carbon Project globalcarbonproject.org. Viitattu 16.1.2020.
  4. a b c Raven & Falkowski: Oceanic sinks for atmospheric CO2. Plant, Cell and Environment, 1999, 22. vsk, s. 741–755. DOI: 10.1046/j.1365-3040.1999.00419.x. Wileyn sivuilla Viitattu 9.7.2013.
  5. a b Scientific Synthesis of the Impacts of Ocean Fertilization on Marine Biodiversity (PDF) 2009. Secretariat of the Convention on Biological Diversity. Viitattu 9.7.2013.
  6. Oceans' Uptake of Manmade Carbon May Be Slowing 2009. Columbia University. Viitattu 9.7.2013.
  7. IPCC 2019. IPCC Special Report on Climate Change, Desertification, Land Degradation, Sustainable Land Management, Food Security, and Greenhouse gas fluxes in Terrestrial Ecosystems Summary for Policymakers Approved Draft, 07 August 2019.
  8. a b Erb, K. H., Kastner, T., Plutzar, C., Bais, A. L. S., Carvalhais, N., Fetzel, T., ... & Pongratz, J. (2018). Unexpectedly large impact of forest management and grazing on global vegetation biomass. Nature, 553(7686), 73.
  9. a b Pan, Y., Birdsey, R. A., Fang, J., Houghton, R., Kauppi, P. E., Kurz, W. A., ... & Ciais, P. (2011). A large and persistent carbon sink in the world’s forests. Science, 333(6045), 988-993.
  10. Luyssaert, S., Schulze, E. D., Börner, A., Knohl, A., Hessenmöller, D., Law, B. E., ... & Grace, J. (2008). Old-growth forests as global carbon sinks. Nature, 455(7210), 213.
  11. Bellassen, V., & Luyssaert, S. (2014). Carbon sequestration: Managing forests in uncertain times. Nature News, 506(7487), 153.
  12. Liski, J., Lehtonen, A., Palosuo, T., Peltoniemi, M., Eggers, T., Muukkonen, P., & Mäkipää, R. (2006). Carbon accumulation in Finland's forests 1922–2004–an estimate obtained by combination of forest inventory data with modelling of biomass, litter and soil. Annals of Forest Science, 63(7), 687-697.
  13. Tilastokeskus 2019. Suomen kasvihuonekaasupäästöt 1990-2018. https://www.stat.fi/static/media/uploads/tup/khkinv/yymp_kahup_1990-2018_2019_19740_net_p2.pdf
  14. Statistics Finland (2019) GREENHOUSE GAS EMISSIONS IN FINLAND 1990 to 2017. National Inventory Report under the UNFCCC and the Kyoto Protocol. 15 April 2019.
  15. Tiina Koljonen, Sampo Soimakallio, Antti Lehtilä, Lassi Similä, Juha Honkatukia, Mikael Hildén: Pitkän aikavälin kokonaispäästökehitys julkaisut.valtioneuvosto.fi. 28.2.2019. Viitattu 16.1.2020.
  16. Kalliokoski, T., Heinonen, T., Holder, J., Lehtonen, A., Mäkelä, A., Minunno, F., Packalen, T., Peltoniemi, M., Pukkala, T., Salminen, O., Schelnaas, M.J., Vauhkonen, J., Kanninen, M. 2019. Skenaarioanalyysi metsien kehitystä kuvaavien mallien ennusteiden yhtäläisyyksistä ja eroista. Suomen ilmastopaneeli 2/2019. https://www.ilmastopaneeli.fi/wp-content/uploads/2019/02/Ilmastopaneeli_metsämallit_raportti_180219.pdf
  17. IPCC. Task Force on National Greenhouse Gas Inventories. Frequently Asked Questions. ipcc-nggip.iges.or.jp.
  18. Fuglestvedt, J., Rogelj, J., Millar, R.J., Allen, M., Boucher, O., Cain, M., Forster, P.M., Kriegler, E. and Shindell, D., 2018. Implications of possible interpretations of ‘greenhouse gas balance’in the Paris Agreement. Philosophical Transactions of the Royal Society A: Mathematical, Physical and Engineering Sciences, 376(2119), p.20160445.
  19. Maankäyttösektorin sisällyttäminen EU:n ilmastotavoitteisiin mmm.fi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]