Robert Salisbury

Wikipedia
Ohjattu sivulta Robert Gascoyne-Cecil
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Robert Gascoyne-Cecil
Robert Gascoyne-Cecil, 3rd Marquess of Salisbury - Project Gutenberg eText 13103.jpg
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
23. kesäkuuta,188528. tammikuuta,1886
25. heinäkuuta,188611. elokuuta,1892
25. kesäkuuta,189511. heinäkuuta,1902
Monarkki Viktoria
Edeltäjä Archibald Philip Primrose
William Ewart Gladstone
William Ewart Gladstone
Seuraaja Arthur Balfour
William Ewart Gladstone
William Ewart Gladstone
Tiedot
Syntynyt 3. helmikuuta 1830
Hatfield,Hertfordshire,Englanti
Kuollut 22. elokuuta 1903 (73 vuotta)
Hatfield, Hertfordshire,Englanti
Puolue Konservatiivipuolue
Puoliso Georgina Alderson
Uskonto anglikaani
Arvonimet markiisi
Allekirjoitus Robert Cecil, 3rd Marquess of Salisbury Signature.svg

Robert Arthur Talbot Gascoyne-Cecil, 3. Salisburyn markiisi, KG, GCVO, PC (3. helmikuuta 183022. elokuuta 1903), ennen vuotta 1865 lordi Robert Cecil ja 1865–1868 varakreivi Cranborne, oli brittiläinen valtiomies ja pääministeri 1885–1886, 1886–1892 ja 1895–1902.[1]

Lord Robert Cecil oli toisen Salisburyn markiisin toinen poika. Hänet koulutettiin Eton Collegessa ja Oxfordin yliopiston Christ Churchissa, jonka hän jätti kesken heikon terveyden vuoksi. Lääkärien määräyksestä hänet lähetettiin kaksivuotiselle matkalla Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, josta palattuaan hän oli saanut itsevarmuutta. Sekä kirkko että politiikka kiinnostivat, mutta hän meni 1853 alahuoneeseen Stamfordista, kun hänelle tarjottiin paikkaa.

Vuonna 1857 Cecil nai alaluokkaisen juristin tyttären Georgina Aldersonin isänsä vastusteluista huolimatta. Avioliitto osoittautui kuitenkin onnelliseksi ja perillisiä syntyi viisi poikaa ja kolme tytärtä. Vuonna 1866, veljensä kuoleman jälkeen Cranbornen varakreivin arvonimen saaneena, hän meni lordi Derbyn kolmanteen hallitukseen Intian ministeriksi, mutta erosi vuoden kuluttua äänioikeutta laajentavan toisen vaaliuudistuslain vuoksi, jota vastusti.

Isänsä kuoltua 1868 hän peri Salisburyn markiisin arvonimen ja pääsi siten ylähuoneen jäseneksi. Vuonna 1900 Salisburyn omaisuuden arvo oli £6,56 miljoonaa (Nykyrahassa satoja miljoonia euroja). Alahuoneen lisäksi hän kirjoitteli poliittisia artikkeleita Saturday Reviewiin ja The Quarterly Reviewiin. Hän kiinnostui myös tieteestä, erityisesti botaniikasta ja sähköstä ja magnetismista ja rakensi laboratorion Hatfieldiin.

Salisbury palasi Benjamin Disraelin hallitukseen 1874 Intian ministeriksi. Hänen välinsä Disraeliin paranivat ajan myötä, vaikka hän aluksi suhtautui epäilevästä tämän juutalaiseen taustaan. Vuonna 1878 Salisbury seurasi lordi Derbya (entisen pääministerin poika, 15. Derbyn lordi) ulkoministerinä juuri sopivasti johtaakseen Britanniaa Berliinin kongressissa. Saavutuksistaan neuvotteluissa hän ja Disraeli saivat kuningatar Viktorialta Sukkanauharitarikunnan jäsenyyden, korkeimman mahdollisen arvonannon.

Disraelin kuoleman jälkeen 1881 konservatiivit olivat johtajatta ja voimattomia. Salisburysta tuli ylähuoneen konservatiivien johtaja, vaikka puolueen johtajuutta ei jaettukkaan uudelleen, ja hän joutui kamppailemaan alahuoneen johtajan Sir Stafford Northcoten kanssa, mutta pääsi pääministeriksi vähemmistöhallituksen johdossa 1885–1886. Vaikka hän ei pyrkinytkään suuriin muutoksiin, liberaalipuolueen jakaantuminen Irlannin itsehallintokysymyksessä 1886 salli konservatiivien ja Salisburyn palata enemmistön turvin valtaan ja hallita vuodet 1886–1902 muutaman vuoden taukoa lukuun ottamatta.

Vuonna 1889 Salisburyn hallitus asetti Lontoon kreivikunnan valtuuston ja antoi sille oikeuden rakentaa asuntoja 1890. Hän joutui kuitenkin katumaan tätä jo muutaman vuoden kuluttua kun valtuustosta tuli kaiken maailman kollektivististen ja sosialististen kokeilujen paikka, jossa hänen mukaansa vallankumouksellinen henki keräsi aseitaan.

Salisburyn kokemus oli erityisesti ulkopolitiikassa, ja hän toimikin suurimman osan aikaa ulkoministerin tehtävissä, ja jätti valtiovarainhoidoin muille. Afrikan valloitus oli hänen toisen kautensa pääasiallisena tavoitteena ja ankaran Ranskan–Britannian välejä hiertäneen kilpailun syy, kunnes Ranska hyväksyi Britannian hallinnan Niilillä Fashodan kriisin jälkeen 1898. Keinona Brittiläisen maailmanvallan ylläpitämiseen oli merten herruus siirtokuntien suojelemiseksi ja vapaakauppa sen tulonlähteenä. Siirtomaiden oikeutukseksi hän katsoi takapajuisten rotujen kehittämisen Brittiläisen Imperiumin suojassa, vaikka suhtautuikin muihin imperiumeihin kyynisesti, kuten osmaneihin, joita hän piti korruptoituneina riistäjinä. Joseph Chamberlainin ollessa siirtomaiden ministerinä syttyi toinen buurisota 1899–1902, johon osasyynä on pidetty ministerien liiallista omapäisyyttä ja heikkoa valvontaa. Salisburya eivät pelottaneet Yhdysvaltain uhkailut Venezuelan asemasta (1895) tai Saksan keisarin sähke 1896 Transvaalin presidentille Paul Krugerille, jossa hän onnitteli brittihyökkäyksen torjumisesta. Salisbury yritti koota suurvaltoja osmaneja vastaan armenialaisten joukkomurhien aikana 1895–1896, muttei saanut tukea. Kun muut suurvallat liittoutuivat toisiaan vastaan, Salisbury kieltäytyi tästä ja piti liittoutumista vaarallisena ja pelkäsi brittien kieltäytyvän lähdöstä sotaan liittolaisen puolesta. Hänen politiikkansa on saanut nimen Glorious Isolation.

Kuningatar Viktoria tarjosi hänelle herttuan aatelisarvoa kahdesti 1886 ja 1892, mutta Salisbury kieltäytyi koska ei uskonut varojensa riittävän herttuan arvon edellyttämään elämäntyyliin. Lord Warden of the Cinque Portsin arvon hän sai 1895.

11. heinäkuuta 1902 Salisbury erosi pääministerin asemasta heikon terveyden vuoksi ja murtuneena vaimonsa kuoleman vuoksi. Häntä seurasi pääministerinä hänen veljenpoikansa Arthur Balfour, joka oli jo keväällä 1878 ollut hänen yksityissihteerinään.[2] Salisbury oli viimeinen aatelinen pääministerinä lukuun ottamatta Alec Douglas-Homea, joka luopui arvonimistään heti nimittämisensä jälkeen.

Salisburyn markiisin arvonimen peri vanhin poika James Gascoyne-Cecil (1861–1941), joka oli myös konservatiivipoliitikko, lordi William Gascoyne-Cecilista (1863–1936) tuli Exeterin piispa (1916), lordi Robert Cecil (1864–1958) oli Kansainliiton perustajia ja sai Nobelin rauhanpalkinnon, lordi Edward Gascoyne-Cecil (1867–1918) sotilas ja Egyptin hallintomies, lordi Hugh Cecil, myöh. paroni Quickswood, myös parlamentin jäsen. Tyttäret Lady Beatrix Cecil, Lady Gwendolen Cecil ja Fanny, joka kuoli nuorena.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Ison-Britannian kuningaskunnan ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerit
Walpole, Wilmingtonin jaarli, Pelham, Newcastlen herttua, Devonshiren herttua, Newcastlen herttua, jaarli Bute, G. Grenville, markiisi Rockingham, jaarli Chatham, Graftonin herttua, lordi North, markiisi Rockingham, jaarli Shelburne, Portlandin herttua, Pitt nuorempi, Addington, Pitt nuorempi, lordi Grenville, Portlandin herttua, Perceval, Liverpoolin jaarli, Canning, varakreivi Goderich, Wellingtonin herttua, jaarli Grey, varakreivi Melbourne, Peel, varakreivi Melbourne, Peel, lordi Russell, Derbyn jaarli, jaarli Aberdeen, varakreivi Palmerston, Derbyn jaarli, varakreivi Palmerston, jaarli Russell, Derbyn jaarli, Disraeli, Gladstone, Disraeli, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, Roseberyn jaarli, markiisi Salisbury, Balfour, Campbell-Bannerman, Asquith, Lloyd George, Bonar Law, Baldwin, MacDonald, Baldwin, MacDonald, Baldwin, Chamberlain, Churchill, Attlee, Churchill, Eden, Macmillan, Douglas-Home, Wilson, Heath, Wilson, Callaghan, Thatcher, Major, Blair, Brown, Cameron