Afrikan kolonisaatio
Afrikan kolonisaatio tapahtui pääosin 1800-luvun lopulla ja johti lähes koko Afrikan jakamiseen Euroopan valtioiden siirtomaiksi.[1]
Vuonna 1482 portugalilaiset perustivat kauppa-aseman Guineanlahden rannalle. Pääasialliset kaupan kohteet olivat orjat, kulta, norsunluu ja mausteet, mikä antoi myös aiheen antaa rannikon eri osille nimet Pippurirannikko, Norsunluurannikko, Kultarannikko ja Orjarannikko. Eurooppalaisten levittäytyessä Amerikkaan orjia haettiin Afrikasta työvoimaksi maatiloille.[2]
Jotkin alueet Afrikan rannikoilla joutuivat jo 1500-luvulta lähtien Euroopan valtioiden siirtomaiksi. Niinpä Portugali valloitti Angolan[3] ja Mosambikin[4] rannikkoalueet ja Alankomaat 1600-luvun alussa osan Etelä-Afrikkaa, jonka se kuitenkin myöhemmin menetti Isolle-Britannialle.[5]
Afrikan sisäosat pysyivät kuitenkin vielä kauan maantieteellisestikin huonosti tunnettuina. Vasta 1800-luvulla monet tutkimusmatkailijat, joista kuuluisimpia ovat David Livingstone ja Henry Morton Stanley, saivat manteren keskiosatkin pääpiirteissään kartoitetuiksi.[6]
Vielä 1880-luvun alussa Afrikassa oli siirtomaita vain rannikoilla, mutta muutamassa vuosikymmenessä lähes koko manner joutui siirtomaavaltojen hallintaan. Pääosin Afrikan jakamisesta sovittiin Berliinin konferenssissa vuonna 1885, mutta monista alueista käytiin kiistoja vielä pitkään tämän jälkeen.[6] Siirtomaita valloittivat Ranska, Saksa, Belgia, Italia ja Iso-Britannia.[7] Myös Portugalin vanhoja siirtomaita Angolaa ja Mosambikia laajennettiin sisämaahan päin, ja myös Espanjalla oli jo ennestään muutamia siirtomaita Afrikan länsirannikolla. Manterelle jäi lopulta vain kaksi itsenäistä valtiota, jotka olivat Yhdysvaltojen tukema Liberia ja Etiopia.[1] Kolmantena oli vuoteen 1912 saakka Marokko, mutta lopulta sekin joutui Ranskan alaisuuteen.[8] Toisaalta Ison-Britannian hallinnassa ollut Etelä-Afrikka sai jo vuonna 1910 itsehallinnollisen dominion aseman,[5] mutta täysin itsenäiseksi se tuli vasta vuonna 1931 Westminsterin säädöksellä.[9].[10]
Isolla-Britannialla oli timanttimiljonääri Cecil Rhodesin laatima Kap–Kairo-valloitussuunnitelma, jonka mukaan he yrittivät muodostaa koko Afrikan läpi etelä-pohjoissuunnassa kulkeneen siirtomaiden ketjun.[10] Matkan varrella Sudanissa oli kuitenkin itsensä Mahdiksi julistaneen Muhammad ibn Abdallan valtakunta, jonka britit onnistuivat valloittamaan vasta vuonna 1898.[11] Sitä oli tavoitellut myös Ranska, joka oli suunnitellut vastaavanlaista, Atlantilta manteren poikki Punaisellemerelle ulottuvaa siirtomaiden ketjua.[11] Neuvoteltuaan asiasta Ranska antoi Ison-Britannian valloittaa Sudanin, mutta lännempänä Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Päiväntasaajan Afrikka yhdessä muodostivat miljoonien neliökilometrien laajuisen yhtenäisen alueen.
Saksa myöhästyi siirtomaakilvasta verrattuna muihin merkittäviin valtioihin, koska kansleri Otto von Bismarck piti siirtomaapolitiikkaa tärkeämpänä ylläpitää puolustusvalmiutta Ranskaa vastaan. Kuitenkin vuosisadan loppuun mennessä myös Saksa osallistui siirtomaiden hankintaan. Brittien Kap–Kairo-valloitussuunnitelma jäi toteutumatta, koska Saksan Itä-Afrikka jakoi heidän tavoittelemansa yhtenäisen siirtomaa-alueen kahtia.[10]
1800-luvun Euroopan teollistuneet valtiot halusivat vallata alueita, joilta ne saisivat halpoja raaka-aineita ja työvoimaa.[7] Siirtomaiden hankkimista alettiin pitää vallan tunnusmerkkinä. Länsimaalaiset pyrkivät levittämään Afrikkaan myös omaa elämäntapaansa. Afrikkalaisilla ei katsottu olevan samaa ihmisarvoa kuin valloittajilla.[7]
Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa menetti kaikki siirtomaansa, ja voittajavaltiot saivat ne hallintaansa Kansainliiton mandaattialueina.[2]
Suurimmassa osassa Afrikkaa siirtomaavalta päättyi 1960-luvun alussa, jolloin Afrikan valtiot itsenäistyivät lyhyessä ajassa, muutamat jo ennen sitä.[1]
[muokkaa] Afrikan siirtomaakauden ajan karttoja
[muokkaa] Viitteet
- ↑ a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 617, hakusana Afrikka. WSOY, 1997. 951-0-22044-2.
- ↑ a b Otavan iso Fokus, 1. osa (A-El), s. 72, art. Afrikka. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
- ↑ Historian suursanakirja, s. 638, art. Angola
- ↑ Historian suursanakirja, s. 998, art. Mosambik
- ↑ a b Otavan iso Fokus, 2. osa (Em-Io), s. 722-723, art. Etelä-Afrikan tasavalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-00272-4.
- ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia, 1. osa (Aakkoset-Cicero), s. 99-100, art. Afrikka. Otava, 1976. ISBN 951-1-02233-4.
- ↑ a b c Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3800-3801, art. Siirtomaavalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
- ↑ Historian suursanakirja, s. 924, art. Marokko
- ↑ "Statute of Westminster." The Concise Oxford Dictionary of Politics. Oxford University Press, 1996, 2003. Answers.com 16.9.2010 : "countries individually controlled their own domestic and foreign affairs as equal members of the British Commonwealth of Nations"
- ↑ a b c Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik-Sukulaisuus), s. 6221-6222, art. Siirtomaavalta. Otava, 1976. ISBN 951-1-05637-9.
- ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa, s. 6480, art. Sudan
Sivulta puuttuu 