Edward Heath

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Edward Heath
Heathdod.JPG
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
19. kesäkuuta 19704. maaliskuuta 1974
Monarkki Elisabet II
Edeltäjä Harold Wilson
Seuraaja Harold Wilson
Tiedot
Syntynyt 9. heinäkuuta 1916
Broadstairs, Kent, Englanti
Kuollut 17. heinäkuuta 2005 (89 vuotta)
Salisbury, Wiltshire, Englanti
Puolue konservatiivi
Puoliso poikamies
Ammatti Journalisti, virkamies
Uskonto Anglikaani
Arvonimet Sir

Sir Edward Richard George "Ted" Heath (9. heinäkuuta 191617. heinäkuuta 2005) oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri vuosina 19701974 ja konservatiivipuolueen johtaja vuosina 19651975.[1]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heath oli keskiluokkaisesta perheestä. Yliopiston hän kävi Oxfordissa Balliot Collegessa. Hän matkusteli nuorena laajalti Euroopassa ja todisti natsien Nürnbergin puoluekokousta 1937. Hänestä tuli tiukka fasismin vastustaja ja hän kannatti opiskelijana Espanjan tasavaltalaisia Francon kansallisia vastaan.

Heath palveli Kuninkaallisessa tykistössä toisessa maailmansodassa ilmatorjuntajoukoissa ja kenttätykistössä ja yleni everstiluutnantiksi. Sodan jälkeen hän liittyi konservatiivipuolueen uudistussiipeen. Helmikuussa 1951 hänestä tuli konservatiivien puoluekuria valvova whip ja 1955 hallituksen Chief Whip. Vuonna 1956 hän suositteli raportissaan Suezin kriisin vuoksi eronneen Anthony Edenin seuraajaksi Harold Macmillania. Vuonna 1959 Macmillan nimitti hänet työvoimaministeriksi parlamenttivaalien jälkeen.

Heath oli Eurooppa-keskeinen ajattelultaan. Hän uskoi Euroopan poliittiseen yhdentymiseen taloudellisen yhdentymisen lisäksi. Hän oli neuvottelijana ensimmäisissä epäonnistuneissa neuvotteluissa Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Vuonna 1964 konservatiivisen puolueen hävitessä vaalit alettiin etsiä uutta puolueen johtajaa ja vuonna 1965 Edward Heath valittiin yllättäen konservatiivisen puolueen johtajaksi. Hän säilytti asemansa konservatiivien hävittyä myös vuoden 1966 parlamenttivaaleissa. Hänen puolueensa menestys vuoden 1970 vaaleissa yllätti asiantuntijat. Tämä nähtiin hänen henkilökohtaisena voittona.

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heath keskittyi verojärjestelmän ja työmarkkinalainsäädännön kehittämiseen. Heathin merkittävimpänä saavutuksenaan pidetään Britannian liittämistä EEC:hen.[2] Vuonna 1971 valmisteltiin liittymissopimus. Britannian jäsenyyden päätettiin alkavan 1. tammikuuta 1973.

Heathin kaudella sattuivat myös Pohjois-Irlannin verisimmät tapahtumat. Verisunnuntaina 30. tammikuuta 1972 brittiläiset laskuvarjojoukot ampuivat kymmeniä marssijoita Londonderryssa.[3] Hän salli Pohjois-Irlannin ministeri William Whitelawin neuvotella epävirallisesti Provisional IRA:n Seán Mac Stiofáinin kanssa Lontoossa, mutta sopimusta ei kuitenkaan saatu aikaan. Heathia vastaan tehtiin pommi-isku joulukuussa 1974 ja marraskuussa 1975,[4]

Heathin hallitus tunnusti myös virallisesti Kiinan kansantasavallan 1972 ja vieraili tapaamassa Mao Zedongia 1974 ja 1975. Hän piti myös läheisiä välejä Yhdysvaltain presidentti Richard Nixoniin.

Ison-Britannian talous kasvoi vuosina 19721974. Työttömyys aleni 4–2,3 prosenttiin. Kansainvälinen öljykriisi vuonna 1974 huononsi talouden kehitystä. Energiakriisin vuoksi osa teollisuudesta teki vain kolmipäiväistä työviikkoa. Hiilikaivostyöläisten ryhtyessä lakkoon 5. päivänä helmikuuta 1974 Heath määräsi uudet parlamenttivaalit. Konservatiivipuolue sai kolme paikkaa enemmän kuin Labour, mutta Ulsterin unionistit kieltäytyivät tukemasta heitä, eivätkä koalitioneuvottelut Labourin kanssa onnistuneet. 4. maaliskuuta 1974 hän erosi ja Harold Wilson muodosti Labourin vähemmistöhallituksen.

Heathin aikana konservatiivit olivat hävinneet kolme vaalit neljästä ja konservatiivien puoluejohtajaksi tuli 1975 opetusministeri Margaret Thatcher. Heath oli katkera syrjäyttämisestään, eikä ikinä hyväksynyt Thatcherin politiikkaa eikä liittynyt enää hänen hallitukseensa.[2]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heath jäi pois parlamentista vuonna 2001, jolloin hän sai Sukkanauharitarikunnan jäsenyyden. Heath oli myös taitava muusikko. Hän johti Lontoon sinfoniaorkesteria ja Royal Liverpool Philharmonic Orchestraa.[5] Hän purjehti kilpaa, ja oli Britannian joukkueen kapteenina vuoden 1971 Admiral's Cupissa.[2]

Heath ei ikinä mennyt naimisiin. Myöhemmin elämäkerroissa on pohdittu oliko Heath ehkä homoseksuaali, mitä tukevia todisteita ei ole. Hänen piti mennä aikoinaan naimisiin lapsuudenystävänsä Kay Ravenin kanssa,[6] joka kuitenkin nai 1950 lomalla tapaamansa ilmavoimien upseerin. Heath piti hänen kuvaansa esillä vielä vuosia tämän jälkeen.[7]

Heath jätti kuollessaan yli viisi miljoonaa puntaa nimeään kantavalla hyväntekeväisyyttä harjoittavalle säätiölle.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Ison-Britannian kuningaskunnan ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerit
Walpole, Wilmingtonin jaarli, Pelham, Newcastlen herttua, Devonshiren herttua, Newcastlen herttua, jaarli Bute, G. Grenville, markiisi Rockingham, jaarli Chatham, Graftonin herttua, lordi North, markiisi Rockingham, jaarli Shelburne, Portlandin herttua, Pitt nuorempi, Addington, Pitt nuorempi, lordi Grenville, Portlandin herttua, Perceval, Liverpoolin jaarli, Canning, varakreivi Goderich, Wellingtonin herttua, jaarli Grey, varakreivi Melbourne, Peel, varakreivi Melbourne, Peel, lordi Russell, Derbyn jaarli, jaarli Aberdeen, varakreivi Palmerston, Derbyn jaarli, varakreivi Palmerston, jaarli Russell, Derbyn jaarli, Disraeli, Gladstone, Disraeli, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, markiisi Salisbury, Gladstone, Roseberyn jaarli, markiisi Salisbury, Balfour, Campbell-Bannerman, Asquith, Lloyd George, Bonar Law, Baldwin, MacDonald, Baldwin, MacDonald, Baldwin, Chamberlain, Churchill, Attlee, Churchill, Eden, Macmillan, Douglas-Home, Wilson, Heath, Wilson, Callaghan, Thatcher, Major, Blair, Brown, Cameron