Motörhead

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Motörheadin logo.svg
Motörhead konsertissa Edmontonissa, Kanadassa, toukokuussa 2005.
Motörhead konsertissa Edmontonissa, Kanadassa, toukokuussa 2005.
Tiedot
Toiminnassa: 1975
Tyylilaji: heavy metal, NWOBHM, speed metal, rock 'n' roll
Kotipaikka: Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Lontoo, Iso-Britannia
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.imotorhead.com
Jäsenet
Lemmy KilmisterLaulu, basso  
Phil CampbellKitara  
Mikkey DeeRummut  
Levy-yhtiöt
SPV  
Sanctuary Records  
Sony (WTG)  
GWR  
Bronze Records  

Motörhead on brittiläinen hard rock / heavy metal -yhtye, jonka perusti Lemmy Kilmister (laulu, basso). Yhtye aloitti uransa bluesvaikutteisella rockilla, mutta lisäsi pian tyyliinsä punkrockin nopeutta ja rujoutta.[1] Motörhead oli musiikillisesti 1970-luvun lopun raskaimpia yhtyeitä, ja se vaikutti suuresti muun muassa thrash metalin syntyyn. Motörheadin albumeita on myyty maailmanlaajuisesti yli 45 miljoonaa.lähde?

Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa "Ace of Spades", "Motorhead", "Overkill", "No Class", "Bomber", "(We Are) The Road Crew", "Killed By Death" ja "Iron Fist". Motörheadin sanoitukset kertovat yleensä ihmisen henkilökohtaisista ongelmista, elämästä, seksistä, sodasta ja rockista.[2]

Yhtyeen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat 1975–1977[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hawkwindissa bassoa soittanut Lemmy Kilmister perusti vuonna 1975 Motörheadin, jossa hän toimii basisti-solistina. Lemmy halusi perustaa yhtyeen, jossa olisi vaikutteita sellaisista yhtyeistä ja artisteista kuin MC5, Hawkwind ja Little Richard. Lemmy kertoi Sounds-lehdelle: "Siitä tulee maailman räkäisin Rock 'n' Roll -bändi. Jos muuttaisimme naapuriisi, nurmikkosi kuolisi". Hän aikoi ensin kutsua yhtyettä nimellä "Bastard", mutta yhtyeen silloisen managerin, Doug Smithin mielestä ei ollut kovin todennäköistä, että yhtye pääsisi soittamaan Top of the Popsiin sellaisella nimellä. Lemmy oli samaa mieltä, ja yhtye nimettiinkin pian Motörheadiksi Lemmyn viimeisen Hawkwindille kirjoittaman kappaleen mukaan. Hän oli alunperin suunnitellut, että yhtye tulisi olemaan nelimiehinen, mutta ajatteli kuitenkin, että laulajan kanssa tulisi ongelmia ja kaksi kitaristia ei tulisi toimeen keskenään. Päätettyään hoitaa laulamisen itse Lemmy löysi kitaristiksi Larry Walliksen, joka oli ollut soolokitaristi Pink Fairies -yhtyeessä, ja rumpuihin Lucas Foxin.

Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti 20. heinäkuuta 1975 Lontoon Roundhousessa. Yhtye sai pian levytyssopimuksen United Artistsilta, sillä se oli myös Hawkwindin levy-yhtiö, ja meni studioon äänittämään albumia, josta tuli myöhemmin On Parole. Lucas erotettiin yhtyeestä kesken äänitysten hänen huumeidenkäytöstä johtuneen käytöksensä vuoksi. Phil Taylor oli viettänyt paljon aikaa yhtyeen kanssa ja maininnut Lemmylle soittavansa silloin tällöin rumpuja. Studiolla soitetun parin kappaleen jälkeen varsinkin Larry piti kovasti Philin soitosta, joten hänestä tuli yhtyeen uusi rumpali. Phil soitti rumpuraidat uusiksi jokaiseen levyn kappaleeseen "Lost Johnnya"lukuunottamatta. United Artists julkaisi levyn vasta myöhemmin vuonna 1979, koska se ei vielä tuolloin luottanut levyn myyvän tarpeeksi hyvin. Larry halusi yhtyeeseen toisen kitaristin, ja yhtye löysi Eddie Clarken, jonka Phil oli tavannut heidän kunnostaessaan asuntolaivaa Lontoon Chelseassa. Ensimmäisten yhdessä pidettyjen treenien jälkeen Wallis kuitenkin jätti yhtyeen, ja Eddie otti kitaristin paikan. Tästä muodostuikin useiden mielestä Motörheadin klassisin kokoonpano, joka alkoi keikkailla yhdessä ympäri Englantia.

United Artists ei julkaissut On Parolea, mutta piti kuitenkin yhtyeen levytyssopimuksen voimassa, minkä vuoksi he eivät voineet levyttää toisellekaan yhtiölle. Parin vuoden keikkailun jälkeen yhtye alkoi turhautua, koska kova työskentely ei näyttänyt vievän yhtyettä minnekkään. Eddie ja Phil halusivat luovuttaa, ja useiden keskustelujen jälkeen yhtye päätti levyttää albumin faneille muistoksi ja lopettaa sen jälkeen. Niinpä yhtye meni Escape-studiolle tuottaja Speedy Keenin kanssa äänittämään uusiksi kaikki siihenastiset yhtyeen kappaleet. Ensimmäinen albumi, Motörhead, ilmestyi vuonna 1977. Huomattuaan levyn aiheuttaman kohun yhtye päätti sittenkin jatkaa.[1]

Maine (1978–1981)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Motörhead solmi levytyssopimuksen Bronze Recordsin kanssa vuonna 1978. Kustantaja halusi yhtyeen levyttävän singlen ennen varsinaista albumia testatakseen myisikö se. Lemmy halusi tehdä coverin Chuck Berryn "Bye Bye Johnnysta", mutta loppujen lopuksi yhtye levytti Philin idean perusteella singlen Richard Berryn kappaleesta "Louie Louie". Single julkaistiin Elokuussa, ja se nousi listoilla sijalle 68, joten yhtye sai levyttää Bronzelle toisen levynsä, Overkillin. Motörhead äänitti sen kahdessa viikossa Roundhouse Studiolla Pohjois-Lontoossa. Sen jälkeen yhtye lähti kiertueelle Girlschool lämmittelijänään. Yhtye käväisi myös soittamassa Suomessa kesäkuussa 1979 Punkaharjulla.

Pari viikkoa sen jälkeen yhtye meni jälleen studioon äänittämään Bomberia, joka ylsi listasijoitukseen 11. Overkill ja Bomber tekivät yhtyettä maailmanlaajuisesti tunnetummaksi. Bomberia myytiin yli 250 000 kappaletta, ja Motörhead sai siitä hopealevyn. Elokuussa 1980 yhtye meni Jacksonin studiolle Rickmansworthiin äänittämään Ace of Spadesia, jonka äänitykset kestivät tällä kertaa kuusi viikkoa. Se on pisin aika, jonka yhtye on koskaan viettänyt studiossa levyä tehden. Yhtye tiesi itsekin, että tästä levystä tulisi todella suosittu. Levyn julkaisun jälkeen yhtye lähti jättimäiselle Ace Up Your Sleeve kiertueelle. Yhtyeen ollessa Irlannissa, Belfastissa, Phil mursi niskansa leikittyään irlantilaismiehen kanssa "Kumpi nostaa toisen korkeammalle" leikkiä. Mies nosti Philin ilmaan, ja kaatui portaita alas, Philin lentäessä katuun niskat edellä. Philin toipuessa yhtye levytti yhdessä Girlschoolin kanssa nimellä "Headgirl" Johnny Kidd and the Piratesin kappaleen "Please Don't Touch", joka päätyi The Saint Valentine's Day Massacre nimiselle EP:lle. Girlschoolin rumpali Denise Dufort soitti rumpuja EP:n jokaisella kappaleella. Motörhead teki EP:lle coverin Girlschoolin "Emergency"-kappaleesta, jolla Eddie myös laulaa, kun Girlschool puolestaan soitti samalle EP:lle Motörheadin Bomberin. Headgirl esitti Please Don't Touchin Top of the Popsissa, jossa Dufort soitti rumpuja ja Phil oli mukana laulamassa taustalauluja sekä tanssahtelemassa. Motörhead oli tässä vaiheessa hyvin suosittu. Sounds lehden tekemässä äänestyksessä yhtye oli jokaisen osion kärjessä. Philin toivuttua yhtye lähti uudestaan kiertueelle, jossa se äänitti jokaisen keikan, tarkoituksenaan julkaista ensimmäinen livelevy. Sen oli tarkoitus olla alunperin tuplalevy, mutta yhtyeellä ei ollut aivan tarpeeksi riittävän laadukasta materiaalia. Noilla keikoilla yhtye sai hopealevyn Overkillistä, hopea-ja kultalevyt Ace of Spadesista, sekä hopealevyn The Saint Valentine's Day Massacresta. Yhtye lähti ensimmäiselle Amerikan reissulleen Huhtikuussa 1981 Ozzy Osbournen lämmittelijäksi hänen Blizzard of Ozz kiertueelleen. Heidän siellä ollessaan No Sleep 'til Hammersmith julkaistiin, ja se meni suoraan listaykköseksi. Se oli yhtyeen suosion huipentuma.[1]

Ongelmia 1982–1989[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Motörhead julkaisi vuonna 1982 Iron Fist albumin, jonka Eddie Clarke ja Will Reid Dick olivat yhdessä tuottaneet. Albumi ei pärjännyt listoilla aivan yhtä hyvin kuin edeltäjänsä ja kriitikot eivät pitäneet albumista, mikä mursi Eddien sydämen. Yhtye lähti kuitenkin kiertueelle promotoimaan levyä, ja levyn nimikappaleesta kuvattiin myös yhtyeen ensimmäinen varsinainen musiikkivideo. Kiertueen välissä bändin oli tarkoitus levyttää Torontossa Wendy O. Williamsin kanssa. Yhtyeellä oli ollut jo aiemmin ongelmia Eddien kanssa, ja hän oli uhannut erota yhtyeestä muutaman kerran. Levytyssessiossa kamelin selkä katkesi lopullisesti. Heillä oli tarkoitus nauhoittaa Motörheadin No Class, Wendy O.:n "Masterplan" ja versio kantrikappaleesta "Stand By Your Man", joista koostettiin Stand By Your Man niminen EP. Eddie tuottaisi kappaleet Will Reid Dickin kanssa, Wendy O laulaisi, hänen kitaristinsa soittaisi kitaraa, Lemmy bassoa, ja Phil rumpuja. Wendyllä kesti kauan päästä vireeseen, ja se ärsytti Eddietä. Hän ei muutenkaan ollut erityisen hyvällä tuulella, ja lopulta hän lähti studiolta takaisin hotellille Lemmyn riideltyä hänen kanssaan. Phil ja Lemmy menivät myöhemmin perässä, jossa heille selvisi että Eddie oli lähtenyt yhtyeestä. Heidän täytyi saada nopeasti uusi kitaristi kiertueen jatkamiseksi.

Tilalle otettiin Thin Lizzyssäkin soittanut Brian "Robbo" Robertson, jonka he lennättivät Torontoon. Kaksikko oli tyytyväinen Brianin soittoon; hänellä oli kaksi tuntia aikaa oppia yhtyeen materiaali, mutta "hän soitti kuin demoni", Lemmy on sanonut. Lemmyn sanoin Brian oli teknisesti Eddietä parempi kitaristi, mutta hän ei tyyliltään sopinut yhtyeeseen. Erityisesti Phil piti Brianista, koska hän ihaili Thin Lizzyä kovasti. Amerikasta yhtye meni ensimmäistä kertaa Japaniin, jossa yleisö suorastaan rakasti bändiä. Englannissa he soittivat muunmuassa Twisted Sisterin kanssa, ja Helvetin Enkeleiden järjestämällä stadionkeikalla Hackney Speedwaylla Lontoossa, jossa jotkut Helvetin Enkeleistä yrittivät murhata Brianin. Yhtyeen yleisö ei pitänyt Brianista osittain hänen pukeutumistyylinsä vuoksi, mutta myös siksi ettei hän suostunut lavalla soittamaan yhtyeen suosituimpia kappaleita, koska hän ei halunnut tulla yhdistetyksi menneeseen. Bändi meni kuitenkin studioon äänittämään uutta albumiaan, joka eroasi musiikillisesti huomattavasti yhtyeen edellisistä levyistä. Another Perfect Day julkaistiin vuonna 1983, jota Lemmy pitää yhtyeen parhaina saavutuksina ja erinomaisena levynä. Brianin kanssa kuitenkin alkoi tulla ongelmia, kun he lähtivät jälleen kiertueelle; hänen mielenterveytensä alkoi järkkyä, mikä myös vaikutti hänen soittoonsa lavalla. Palattuaan Englantiin Lemmy ja Phil erottivat Brianin yhtyeestä.

Vuonna 1984 Lemmy antoi Melody Maker lehdelle haastattelun, jossa hän ilmoitti yhtyeen ottavan tällä kertaa tuntemattoman kitaristin. Monia ehdokkaita kävi kaksikon järjestämässä koesoitossa, joista he pyysivät Mick "Würzel" Burstonia ja Phil Campbellia tulemaan seuraavana päivänä uudestaan. Heillä oli tarkoitus ottaa vain toinen heistä yhtyeeseen, mutta suunitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun sinä aamuna Phil ilmoitti lähtevänsä bändistä. Lemmy oli tuona päivänä parin tunnin ajan yhtyeen ainoa jäsen. Phil päätyi vähän aikaa lähtönsä jälkeen perustamaan Frankie Millerin ja Brianin kanssa Operator nimisen yhtyeen. Lemmy päätti aikaisemmista kommenteistaan huolimatta ottaa molemmat kitaristit yhtyeeseen. Erityisesti Würzel ja Lemmy ystävystyivät välittömästi keskenään, ja heistä tuli yhtyeen nokkamiehet vuosiksi eteenpäin. Motörhead oli jälleen kasassa, kun Campbell ehdotti Philin seuraajaksi Saxonin rumpalina ollutta Pete Gillia, johon Lemmy oli tutustunut vuonna 1979 heidän lämmiteltyään Motörheadia kiertueella. Kahden kitaristin voimalla yhtyeen musiikkiin tuli melodisia vivahteita lisää. Lemmy oli riemuissaan, koska sai soittaa täysin uusien, nuorten jäsenien kanssa. Muutkin kolmikko oli selvästi innoissaan. He kävivät tuoreen kokoonpanon kanssa soittamassa Suomessakin kuusi keikkaa, jotka Lemmyn mukaan sujuivat erinomaisesti. Bronze Records ei kuitenkaan ollut yhtä riemuissaan; he olivat Eddien lähdön jälkeen pikkuhiljaa alkaneet menettää kiinnostustaan yhtyettä kohtaan, ja he eivät enää luottaneet kokoonpanon uuden tuotannon kaupallisuuteen. Bronze halusi julkaista kokoelmalevyn yhtyeen tunnetuimmista kappaleista, mitä Lemmy piti merkkinä levy-yhtiön asenteesta yhtyettä kohtaan. Hän kuitenkin vaati, että levylle oli lisättävä muutama uusi kappale uudelta kokoonpanolta. Yhtye äänittikin kuusi kappaletta, joista neljä päätyi levylle, ja kaksi Killed by Death singlen B-puolelle (ja myöhemmin kokoelmalevyn CD-julkaisun bonuskappaleiksi). Kokoelmalevy No Remorse julkaistiin. Kuitenkaan asiat Bronzen kanssa eivät olleet enää ennallaan, ja yhtye halusi pois yhtiöstä. Siitä seuranneen lakiasioiden hoitamisen seurauksena bändi ei voinut jälleen levyttää pariin vuoteen, joten he alkoivat keikkailemaan ympäri maailmaa.

Vuonna 1985 Motörhead juhlisti Hammersmith Odeonissa kymmenvuotispäiviään soittamalla kaksi konserttia. Yhtyeen kaikki entiset jäsenet olivat paikalla, ja seuraavana iltana Larry Wallista lukuunottamatta koko ryhmä soitti keikan lopussa porukalla yhtyeen nimikkokappaleen. Jälkimmäinen konsertti taltioitiin, ja julkaistiin videona samana vuonna. Vuoteen 1986 mennessä Motörhead oli päässyt lopullisesti eroon Bronzesta, ja heidän silloin managerinsa, Douglas Smith puhui yhtyeen liittymään hänen omaan levy-yhtiöönsä, GWR:aan (nimi Lontoolaisesta kadunnimestä, "Great Western Road", jossa yhtiön toimisto sijaitsi). Yhtye meni studioon amerikkalaisten tuottaja Bill Laswellin, ja hänen ääniteknikkonsa Jason Corsaron kanssa. He äänittivät Orgasmatron nimisen levyn 11 päivässä, koska yhtye oli innoissaan päästessään jälleen levyttämään. Bändi kuitenkin pettyi Laswellin tekemään miksaukseen, ja Lemmyn uudelleenmiksausyrityksistä huolimatta lopputulos jäi vaivaamaan Lemmyä ikuisesti. Siitä huolimatta yhtye lähti jälleen kiertueelle levyn tiimoilta, jolla Pete Gillin ja muun yhtyeen välit alkoivat kiristyä. Noihin aikoihin Phil Taylor pyysi yhtyeeltä rumpalinpaikkaansa takaisin, mutta heillä oli omien sanojensa mukaan pakko pitää Pete vielä sillä hetkellä. Siihen mennessä hänen, Millerin ja Robertsonin Operator projekti oli epäonnistunut.

Kiertueen aikana vuonna 1987 Lemmyllä oli cameo rooli elokuvassa nimeltä Eat the Rich. Eräänä päivänä yhtyeen oli tarkoitus esiintyä elokuvan tanssisalikohtauksessa. He menivät hakemaan Peteä ja Phil Campbellia hotellilta kuvauspäivän aamuna, jolloin Pete hermostutti odottelua vihaavan Lemmyn äärimmilleen viivyteltyään hotellissa muun bändin odotellessa häntä autossa. Hänen lopultakin ilmaantuessaan Lemmyn mitta oli täynnä ja hän antoi Petelle potkut. Phil Taylor tuli autollaan kuvauspaikalle hoitamaan kohtauksen, ja hänet otettiin takaisin yhtyeeseen. Samana vuonna yhtye äänitti ja julkaisi albumin Rock ’n’ Roll. Levyllä oli Lemmyn mukaan loistavia biisejä, kuten "Dogs", "Boogieman" sekä "Traitor", jota he soittivat vuosikausia, mutta kaiken kaikkiaan levy ei tuntunut toimivan. Myös Orgasmatronin jälkeen Rock 'n' Rollin rumpuraita oli hänen sanojensa mukaan voimaton, ja Taylorin soitosta puuttui hänen palattuaan jotain. Isommat ongelmat Taylorin kanssa tulisivat kuitenkin esiin myöhemmin, ja yhtye lähti kiertueelle, jossa he soittivat muunmuassa Alice Cooperin kanssa tämän Constrictor kiertueella.

Bändi vietti liki koko loppuvuosikymmenen tien päällä, käyden myös keikalla Suomessa Giants of Rock festivaaleilla Ahveniston moottoriradalla Hämeenlinnassa, joka äänitettiin yhtyeen toisen livelevyn julkaisua varten. Kyseinen levy sai nimekseen Nö Sleep at All, ja se julkaistiin vuonna 1988. 80-luvun viimeisen vuoden yhtye vietti aikansa lähes kokonaan kiertueella, treenasi seuraavan levynsä uusia kappaleita, esiintyi muissa eri esiintymisissä ja valmistautui uuden vuosikymmenen mukanaan tuomiin tapahtumiin.[1]

Uuteen nousuun 1991–1999[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Motörheadin uusi vuosikymmen alkoi Lemmyn muutolla Los Angelesiin, jota hän oli alkanut suunnittelemaan vuonna 1989. Myös Phil Taylor yritti tulla Yhdysvaltoihin, mutta hänen viisuminsa oli virheellinen, joten hänet käännytettiin. Yhtye solmi levytyssopimuksen Sonyn kanssa, ja alkoi äänittämään uutta albumia, josta tuli 1916. Albumilla on Motörheadille erikoisempia kappaleita, kuten "Nightmare / The Dreamtime", "Love Me Forever" ja "1916". Levy julkaistiin vuonna 1991, ja se saavutti Grammy-ehdokkuudenkin. Yhtye kävi tilaisuudessa, mutta Grammyn vei Metallica samannimisellä albumillaan. Yhtye lähti kiertueelle, ja Lemmy ja Campbell soittivat David Letterman Show ohjelmassa Chuck Berryn Let it Rock kappaleen ohjelman bändin kanssa.

Vuonna 1992 Würzel, Campbell ja Taylor alkoivat treenata uuden albumin materiaalia Lontoossa Lemmyn kirjoittaessa uusia sanoituksia Los Angelesissa. Uudelle rumpalille oli kuitenkin kohta tarvetta, kun asiat Taylorin kanssa alkoivat mennä yhä huonompaan suuntaan. 1916:n äänityksissä Phil joutui soittamaan kappaleen Going to Brazil metronomin tahdissa, ja keikoilla hän soitti kappaleita vaihtelevalla tempolla. Uuden levyn äänitykset olivat alkaneet, ja siitä ei tullut mitään. Asiat polkivat paikallaan. Lopulta yhtyeellä oli pakko erottaa Phil yhtyeestä. Lemmy hoiti asian puhelimella, josta hänellä omien sanojensa mukaan tulee olemaan aina paha mieli. Tilalle löydettiin ruotsalainen Mikkey Dee, ex-King Diamond -rumpali, joka edelleen soittaa Motörheadissa. Lemmy on sanonut, että Mikkey on paras rumpali jonka kanssa on ikinä soittanut. Tähän hän kuitenkin tahtoi lisätä, että Phil Taylorkin oli aikoinaan erinomainen. Järjestyksessään kymmenennellä studio-albumilla March ör Die, Tommy Aldridge soitti rumpuraidat suurimmalle osalle kappaleista, Phil soitti Ain't no Nice Guyn, ja Mikkey Hellraiserin, joka oli myös uuden kokoonpanon ensimmäinen yhdessä soittama kappale. Albumin valmistumisen jälkeen yhtye lähti kiertueelle Ozzy Osbournen kanssa, jonka ensimmäisen keikan aikana Mikkey todisti Würzelille ja Campbellille lopullisesti olevansa sopiva rumpali bändiin.

Ongelmat Sonyn kanssa aiheuttivat sen, että yhtye vaihtoi jälleen levy-yhtiötä. Tällä kertaa he päättivät solmia sopimuksen saksalaisen tanssimusiikkimerkki ZYX:n kanssa. Lemmystä se tuntui tuolloin hyvältä idealta, koska Saksa oli ollut aina heidän parhaimpia markkina-alueitaan. Yhtye alkoi levyttää uutta albumia yhtyeelle. Mikkey oli ensimmäistä kertaa mukana levytyksessä yhtyeen kanssa alusta alkaen, ja hän yllätti yhtyeen positiivisesti taitavalla rumputyöskentelyllään, nopealla aikataulullaan ja osallistumisellaan kappaleiden tekoon. Tuloksena oli Bastards, jolla yhtye hylkäsi suurimmaksi osaksi levyllä 1916 alkaneen melodisemman soundin ja muutti tyylinsä taas raskaammaksi. Tämä hyökkäävä tyyli yhtyeen musiikissa on jatkunut tähän päivään asti Bastardsia seuranneilla levyillä.

Levyä seuranneen kiertueen jälkeen yhtye meni studioon vuonna 1995 levyttämään albumia Sacrifice. Äänityksissä oli jälleen ongelma, tällä kertaa Würzelin kanssa. Kitaristin asenne oli vuosien mittaan taantunut rajusti erinäisten syiden vuoksi, ja loppuajat hänen kanssaan olivat Lemmylle vaikeita. Lemmy ja Würzel olivat olleet vuodesta 1984 asti yhtyeen parhaat kaverukset, ja nyt Würzel alkoi vihaamaan Lemmyä ja muuttumaan tuntemattomaksi ihmiseksi. Levyn valmistumisen jälkeen hän ilmoitti yhtyeen muulle kolmikolle jättävänsä yhtyeen. Würzelin lähdettyä Lemmy ja Mikkey suunnittelivat ottavansa jonkun hänen tilalleen. Phil kuitenkin ilmoitti haluavansa soittaa yksin kitaraa, ja Motörhead onkin siitä pitäen jatkanut sillä kokoonpanolla ja se on ollut muuttumaton jo yli kymmenen vuoden ajan. Lemmy on ollut tyytyväinen bändiin triona: "Ensinnäkään meidän ei tarvinnut etsiä uutta kitaristia, ja Motörhead on aina toiminut loistavasti triona. Tämän kokoonpanon kanssa kaikki tuntuvat tietävän paikkansa, mikä on plussaa. Lisäksi me tienaamme paremmin."

Yhtye lähti jälleen uudella kokoonpanolla kiertueelle, soittaen muunmuassa ensimmäistä kertaa Venäjällä. Yhtye julkasi vuosikymmenen lopulla albumit Overnight Sensation (1996), Snake Bite Love (1998) ja livelevy Everything Louder than Everyone Else (1999). Bändi halusi äänittää livelevyn Hampurissa Saksassa, koska saksalaiset fanit olivat aina olleet yhtyeelle uskollisia. Yhtye alkoi olla Lemmyn sanoin näihin aikoihin loistokunnossa. Levyttäminen oli helppoa Philin ja Mikkeyn kaltaisten lahjakkaiden muusikoiden kanssa, ja bändin suosio oli jälleen kasvussa.[1]

2000–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi vuosituhat alkoi uuden albumin We Are Motörhead voimin, jonka jälkeen Motörhead julkaisi vielä albumin Hammered. Monet pitävät vuonna 2004 julkaistua Infernoa 1980-luvun klassikkoalbumien tasoisena. Motörhead onkin ollut 2000-luvulla palaamassa takaisin heavy metalin huipulle. Vuonna 2006 ilmestyi albumi Kiss Of Death ja vuonna 2007 ilmestyi live-albumi Better Motörhead Than Dead. Vuonna 2010 ilmestyi 20. studioalbumi The Wörld Is Yours.

Motörhead esiintyi WrestleMania-tapahtumassa vuonna 2005 esittäen kappaleen "The Game". Kyseinen kappale on myös showpainija Triple H:n tunnuskappale. Motörhead on tehnyt Triple H:lle myös tunnuskappaleen "King of kings".¨

Yhtyeen viimeisin studioalbumi Aftershock julkaistiin 2013.

Motörhead Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lemmy on käynyt ensimmäisen kerran esiintymässä Suomessa jo 1960-luvulla The Rockin' Vickers -yhtyeen mukana.[3]

Suomessa Motörhead herätti pahennusta juhannuksena 1979 riehumalla Punkaharjun Punkarockissa. Siellä yhtye tuhosi pukuhuoneeksi tarkoitetun asuntovaunun ja järjesti sille ns. viikinki-hautajaiset, eli poltti sen ja laittoi seilamaan keskelle järveä. Koko porukka pääsikin tutustumaan suomalaiseen putkaan. Motörhead on senkin jälkeen esiintynyt Suomessa ja monet suomalaiset muusikot ovatkin saaneet innoitusta Motörheadin musiikista.

Vuonna 2004 Ruisrockissa soitti myös viereisellä lavalla Lemmyn entinen yhtye Hawkwind. Lemmy kävi soittamassa ennen oman yhtyeensä konserttia heidän kanssaan Silver Machinen.

Huhujen mukaan Kilmister olisi pyytänyt Albert Järvistä yhtyeen kitaristiksi 80-luvulla. Vaikka Järvinen ja Kilmister tekivätkin yhteistyötä 1980-luvulla, Kilmister on myöhemmin kiistänyt kysyneensä Järvistä Motörhead-kitaristiksi.[4]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Live-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Garza, Janiss ja Kilmister, Lemmy: Lemmy – omaelämänkerta. Like Kustannus Oy, 2003. ISBN 9789520104061.
  2. http://www.metal-archives.com/band.php?id=203 Encyclopaedia Metallum – Motörhead
  3. Mikael Huhtamäki: Live In Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.
  4. Lemmy Speaks -arkisto

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lemmy – omaelämäkerta. (Lemmy, 2003.) Lemmyn omaelämänkerta. Suomentaja Inka Parpola. Helsinki: Like, 2003. ISBN 9789520104061.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Motörhead.