Blue Öyster Cult

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Blue Öyster Cult
(1967– )
Blue Öyster Cult esiintymässä Edmontonissa vuonna 2012
Blue Öyster Cult esiintymässä Edmontonissa vuonna 2012
Tiedot
Tyylilaji: hard rock, heavy metal, psykedeelinen rock, progressiivinen rock
Kotipaikka: Yhdysvaltain lippu Long Island, New York, Yhdysvallat
Laulukieli: englanti
Sivusto: www.blueoystercult.com
Jäsenet
Eric Bloom laulu, kitara (1970–)
Buck Dharma kitara, laulu (1970–)
Kasim Sulton basso (2012–)
Richie Castellano basso, laulu, kitara, kosketinsoittimet (2004–)
Jules Radino rummut (2004–)
Levy-yhtiöt
Columbia Records  
CMC International  

Blue Öyster Cult (josta käytetään myös lyhennystä BÖC) on yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka musiikki luokitellaan yleensä heavy metaliksi tai hard rockiksi. Blue Öyster Cultin musiikissa on ollut vuosien aikana vaikutteita myös mm. progressiivisesta ja psykedeelisestä rockista sekä kaupallisemmasta, AOR-vaikutteisesta, musiikista. Yhtyeen musiikkia on kutsuttu myös "ajattelevan ihmisen metalliksi". Yhtye itse on todennut heavy metal -maineensa olevan enemmän imagollinen kuin musiikillinen asia. Yhtye on myynyt levyjään maailmanlaajuisesti noin 14 miljoonaa, joista yli puolet eli yli 7 miljoonaa Yhdysvalloissa.

Blue Öyster Cultin tunnetuin kappale on vuoden 1976 single "(Don't Fear) The Reaper" albumilta Agents of Fortune. Suomalainen H.I.M. ja useat muutkin yhtyeet ovat julkaisseet siitä cover-version. Se on mukana myös Stephen Kingin Tukikohta-televisiosarjassa, elokuvassa Halloween – naamioiden yö sekä tietokone- ja videopeleissä Prey ja RoadKill. Muita yhtyeen hittejä ja tunnetuimpia kappaleita ovat mm. "Burnin' for You" ja "Godzilla".

Yhtye on edelleenkin (2013) aktiivinen ja vietti hiljattain 40-vuotisjuhliaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuajat – Soft White Underbelly ja Stalk Forrest Group (1967–1970)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen versio yhtyeestä perustettiin New Yorkissa vuonna 1967, jolloin koulukaverit Donald Roeser (kitara) ja Albert Bouchard (rummut) päättivät perustaa yhdessä yhtyeen. Heidän lisäksi yhtyeeseen kuuluivat kitaristi-kosketinsoittaja Allen Lanier, basisti Andrew Winters ja kosketinsoittaja John Wiesenthal, joka kuitenkin jättäytyi pian pois yhtyeestä.[1] Roeser oli näihin aikoihin tutustunut musiikkijournalisti Sandy Pearlmaniin, joka innostui aloittelevan yhtyeen musiikista ja päätti alkaa manageroimaan yhtyettä. Pearlman oli uuden sukupolven musiikkijournalisteja, joka kirjoitti mm. Crawdaddy!-lehteen. Myös Pearlmanin ystävä ja kollega Richard Meltzer liittyi yhtyeen taustavoimiin. Pearlmanin kontaktien avulla yhtye alkoi saada lisää keikkoja ja näkyvyyttä.[2]

Nimeksi yhtyeelle annettiin Soft White Underbelly Pearlmanin ehdotuksesta. Ohjelmisto koostui aluksi cover-kappaleista ja pitkistä improvisaatioista ja vokalisteina toimivat Roeser ja Bouchard. Vakituiseksi laulajaksi tuli hieman myöhemmin Les Braunstein. Hän oli tutustunut yhtyeen jäseniin ja alkoi treenata heidän kanssaan. Braunsteinin tyyli muistutti huomattavasti The Doors -yhtyeen Jim Morrisonia, ja näiden seikkojen ansiosta Elektra-yhtiö (johon juuri The Doors kuului) kiinnostui yhtyeestä.[1] Myöskin yhtyeen musiikki alkoi suuntautua enemmän länsirannikon psykedeelis-henkistä suuntausta kohti. Vuodenvaihteessa 19681969 Soft White Underbelly pääsi levyttämään ensimmäistä albumia, mutta tämä jäi kesken Braunsteinin riitannuttua muiden jäsenten kanssa ja sen myötä erottua yhtyeestä.[1]

Huhtikuussa 1969 uudeksi laulajaksi valittiin Eric Bloom. Bloom oli myöskin New Yorkista ja oli tutustunut yhtyeeseen jo edellisvuonna tavattuaan heidät musiikkiliikkeessä, jossa oli töissä. Hän toimi myöhemmin myös yhtyeen roudarina ja teknikkona. Bloomilla oli myös muusikko-tausta sekä hieno ääni, jonka ansiosta hänestä tulikin yhtyeen laulaja.[1][2] Näihin aikoihin erään epäonnistuneen keikan jälkeen yhtye halusi myös vaihtaa nimeä, ja uudeksi nimeksi tuli Stalk Forrest Group. Hetken aikaa nimi oli ollut tiettävästi myös Oaxaca.[1] Myös yhtyeen tyyli muuttui Bloomin vaikutuksesta enemmän perusrockiin päin aiemmasta The Doors -vaikutteisesta länsirannikon soundista.[3] Elektra ei aluksi innostunut laulajanvaihdoksesta, koska uskoi Braunsteinin olevan "itärannikon vastaus Jim Morrisonille".[2] Koe-esiintymisen jälkeen Elektra antoi yhtyeelle kuitenkin vielä tilaisuuden. Yhtye oli tehnyt demon myös Columbia-yhtiölle kesällä 1969, mutta Columbia ei lämmennyt yhtyeelle vielä tuolloin.[1] Kyseinen demo julkaistiin vuonna 2001 yhtyeen ensialbumin remasteroidun version bonuksena.

Vuoden 1970 alussa Bloom, Roeser, Bouchard, Lanier ja Winters lähtivät Los Angelesiin Kaliforniaan levyttämään uudelleen albumia Elektralle. Näihin aikoihin Pearlman myös kehitteli yhtyeen jäsenille taiteilijanimet, joista kuitenkin vain Donald Roeserin Buck Dharma -nimi jäi elämään. Albumi jäi kuitenkin jälleen julkaisematta ja Elektra irtisanoi yhtyeen sopimuksen. Tällä kertaa syyksi nousi tiettävästi Pearlmanin ja Elektra-yhtiön riita levyn julkaisuajankohdasta.[1] Albumi pyöri bootleg-piireissä vuosia nimellä "California Album" ja vuonna 2001 Rhino Records julkaisi nauhat virallisesti nimellä St. Cecilia: The Elektra Recordings. Pian levytysten loputtua Andrew Winters erotettiin yhtyeestä motivaatio-ongelmien vuoksi.[3]

Nimeksi Blue Öyster Cult ja 1970-luvun alkupuolisko (1970–1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäljelle jäänyt nelikko päätti jatkaa ja uudeksi basistiksi tuli Albert Bouchardin veli, myöskin muusikkona toiminut Joe Bouchard. Nimi vaihtui jälleen ja tällä kertaa pysyvästi Blue Öyster Cultiksi. Nimi tuli Pearlmanin 1960-luvulla kirjoittamasta runoteoksesta The Soft Doctrines of Imaginos, joka tuli myöhemmin näyttelemään muutenkin suurta osaa yhtyeen kappaleilla ja albumeilla.[4] O-kirjain vaihdettiin Ö-kirjaimeksi tiettävästi joko Allen Lanierin tai Pearlmanin ja Richard Meltzerin ehdotuksesta.[4] Ö esiintyy myös joissain yhtyeen levyjen nimissä O:n tilalla.

Yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin alueella ja teki demon, josta Columbia-yhtiö kiinnostui. Tuottaja David Lucas oli nähnyt yhtyeen esiintymisen erään kesäleirin päättäjäisissä, innostui kuulemastaan ja lupasi yhtyeelle studionsa käyttöön demon tekoa varten. Demo lähetettiin jälleen Columbialle, jonka tuottaja Murray Krugman etsiskeli Black Sabbath -tyyppistä heavy metal -yhtyettä ja hän näki Blue Öyster Cultissa nämä mahdollisuudet.[1] Näin yhtye sai levytyssopimuksen ja ensimmäistä albumia alettiin tehdä loppuvuodesta 1971.

Ensimmäinen albumi Blue Öyster Cult julkaistiin 1972. Sen kappaleet käsittelivät erilaisia, varsin mystisiäkin teemoja. Sanoittajina toimivat lähinnä Sandy Pearlman ja Albert Bouchard, Donald Roeserin keskittyessä enimmäkseen sävellyksiin. Musiikillisesti albumilla on heavy rockin ohella kuultavissa vielä vaikutteita yhtyeen alkuajoilta, eli 1960-luvulta.[5] Albumilta löytyy vuosien saatossa yhtyeen tunnushymniksi noussut "Cities on Flame with Rock and Roll", jolla heavy metal -vaikutteet ovat hyvin kuultavissa. Levyn kannessa on yhtyeen symboliksi muodostunut, ns. ristin ja koukun näköinen yhdistelmä. Kyseessä on taiteilija Bill Gawlikin luoma Kronoksen, eli titaaneista suurimman, symboli. Gawlik teki kansitaiteen yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin.[6]

Seuraava levy Tyranny and Mutation julkaistiin seuraavana vuonna ja se vahvisti entisestään yhtyeen mainetta Amerikan ainoana heavy metal -yhtyeenä. Albumilta löytyy vielä tänä päivänäkin konserteissa kuultavia kappaleita kuten "The Red & The Black", "Hot Rails To Hell", "O.d.´d On Life Itself" ja "7 Screaming Diz- Busters". Vielä ensilevyllä kuultavissa olleet 1960-luvun vaikutteet vähenivät huomattavasti toisella albumilla.[5] Vaikkakaan kaksi ensimmäistä albumia eivät menestyneet kaupallisesti kovinkaan vahvasti, sai yhtye positiivista palautetta kriitikoilta ja myös maine hyvänä live-yhtyeenä alkoi kiiriä läpi mantereen.

Vuonna 1974 julkaistu Secret Treaties käsitteli nimensä mukaisesti "salamyhkäisiä aihepiirejä" ja yhtye alkoi saada suosiota Euroopassakin. Isossa-Britanniassa albumi valittiin vuoden albumiksi eräässä musiikkilehdessä ja Yhdysvalloissa se nousi Top 50:een, myyden lopulta kultaa. Albumilla on monia myöhemmin klassikoiksi muodostuneita kappaleita kuten "Career Of Evil", "The Subhuman", "Dominance And Submission", "ME 262" ja "Astronomy". Seuraavana vuonna yhtye julkaisi ensimmäisen live-albuminsa On Your Feet or on Your Knees, jota monet yhtyeen fanit pitävät nykyään eräänä parhaista live-albumeista varsinkin sen aidon äänimaiseman johdosta.[7]

Kaupallinen läpilyönti ja musiikillinen taantuminen (1976–1979)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1976 yhtye julkaisi singlenä Donald Roeserin sävellyksen "(Don't Fear) The Reaper". Kaupallista potentiaalia omaavasta ja tarttuvan melodian sisältävästä kappaleesta tuli suuri hitti ja sitä seurannut albumi Agents of Fortune myi platinaan oikeuttaneen määrän. Albumi yhdistelee AOR-vaikutteita ja yhtyeen heavy metal -soundia. "The Reaper"in ohella albumin tunnetuimpia kappaleita ovat mm. "E.T.I. - Extra-Terrestrial Intelligence" ja "This Ain't the Summer of Love". Albumilla vierailee myös yhdessä kappaleessa sanoittajana ja vokalistina Allen Lanierin silloinen tyttöystävä, laulaja Patti Smith. Blue Öyster Cult nousi albumin ja singlen menestyksen myötä tunnetuksi yhtyeeksi ja se keikkaili suuremmilla areenoilla ja teki pitkiä kiertueita.[7]

Seuraava albumi Spectres julkaistiin loppuvuodesta 1977. Yhtye oli vienyt musiikkia entistä enemmän Amerikassa suositun AOR-musiikin suuntaan monien fanien pettymykseksi.[8] Levyllä on kuitenkin eräs yhtyeen suosituimmista kappaleista, "Godzilla". Albumi myi kultalevyyn oikeuttaneen määrän. Vuonna 1978 pitkien kiertueiden jälkeen julkaistiin jälleen live-albumi. Some Enchanted Evening poikkesi sen aikaisten live-albumien tyylistä olematta tupla-LP. Sen seitsemästä kappaleesta kaksi oli cover-kappaleita. Some Enchanted Evening myi hyvin myyden lopulta platinaa.[8]

Vuonna 1979 yhtye julkaisi studioalbumin Mirrors. BÖC oli ottanut ensimmäisen kerran tuottajan lähipiirinsä ulkopuolelta (Sandy Pearlman kumppaneineen oli tuottanut aiemmat albumit). Kyseessä oli Tom Werman, joka oli tuottanut suuria nimiä kuten Ted Nugent ja Cheap Trick. Ratkaisu osoittautui epäonnistuneeksi, sillä yhtyeen mukaan Werman yritti viedä yhtyettä aivan eri suuntaan musiikillisesti kuin he itse halusivat. Levyä onkin sanottu jopa yhtyeen heikoimmaksi albumiksi, lähinnä johtuen entistä kevyemmästä linjasta.[9] Yhtye oli albumin heikosta menestyksestä huolimatta edelleen suosittu live-yhtye ja konserteissa riitti yleisöä.

Heavy metalia ja miehistönvaihdoksia (1980–1985)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäonnistuneen Mirrors-albumin jälkeen yhtye päätti hylätä kevyen kaupallisen linjan ja palata perusasioihin eli raskaamman rokin pariin. Tuottajaksi tulevalle Cultösaurus Erectus -albumille (1980) otettiin muun muassa Deep Purplea, Rainbow'ta ja Black Sabbathia tuottanut Martin Birch. Albumi otettiin hyvin vastaan varsinkin Euroopassa, jossa vallitsi NWOBHM (New Wave Of British Heavy Metal) -buumi. Yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa myynti jäi huippuvuosista, mutta fanit ja myös kriitikot olivat tyytyväisiä yhtyeen palattua raskaampaan ilmaisuun.[10] Albumin tunnetuin kappale on kenties "Black Blade", jonka Eric Bloom kirjoitti yhdessä sci-fi-kirjailija Michael Moorcockin kanssa. Samana vuonna Black Sabbath ja Blue Öyster Cult tekivät suuren yhteisen Amerikan kiertueen ("Black and Blue"). Molempia yhtyeitä manageroi tuolloin Sandy Pearlman.

Vuonna 1981 Blue Öyster Cultia pyydettiin säveltämään musiikki tieteisanimaatioelokuvaan "Heavy Metal". Vaikka lopulta elokuvassa olikin vain yksi BÖC-kappale ("Veteran of the Psychic Wars"), niin monet Fire of Unknown Origin -albumin (1981) kappaleiden sanoitukset liittyvät elokuvaan. Levyltä nousi esiin myös Roeserin ja Richard Meltzerin säveltämä, Top 40 -hitiksi noussut "Burnin’ For You". Kappale nosti BÖC:n myös musiikkivideo-aikaan, kun tuolloin vastaperustettu MTV näytti kappaleesta tehtyä musiikkivideota kanavallaan. Albumilta löytyi myös kyseenalainen ja melodramaattinen "Joan Crawford", joka on noussut vuosien saatossa yhtyeen tunnetuimpien kappaleiden joukkoon. Ylipäätänsä BÖC:n musiikki oli tällä levyllä progressiiviseen musiikkiin suuntautunut ja hienostuneempi, kuitenkaan heavy rock-puoltaan unohtamatta. Albumi palautti yhtyeen myös kultalevy-kantaan.

Albumia seuranneella kiertueella rumpali Albert Bouchard ja muu yhtye riitaantuivat ja Bouchard erotettiin yhtyeestä. Syyksi sanottiin musiikilliset erimielisyydet sekä Bouchardin henkilökohtaiset ongelmat, joiden vuoksi hän oli myöhästellyt keikoilta.[10] Bouchard oli myös monta vuotta suostutellut yhtyettä levyttämään hänen ja Sandy Pearlman ideoimaa Imaginos-albumia, joka perustui Pearlmanin teksteihin. Muu yhtye ei ollut kiinnostunut projektista ja Bouchard alkoikin toteuttaa sitä yksin lähdettyään yhtyeestä. Bouchardin tilalle uudeksi rumpaliksi tuli yhtyeen kiertuemanageri Rick Downey, joka oli myös osaava rumpali ja oli tuuranut Bouchardia aiemminkin. Bouchardin myötä yhtye menetti yhden pääsäveltäjistään ja tämä näkyi tulevilla albumeilla. Vuonna 1982 julkaistiin, lähinnä "ajan pelaamiseksi", kolmas livealbumi, Extraterrestrial Live. Nauhoitukset oli tehty vuosina 19801981. Roeser julkaisi lisäksi soolo-albumin Flat Out samana vuonna.[11]

Yhtye meni seuraavana vuonna studioon ja tuloksena oli albumi The Revölution By Night. Tuottajana oli tällä kertaa Bruce Fairbairn ja levyllä käytettiin paljon syntetisaattoreita sekä ulkopuolisia säveltäjiä. Yleisön mielestä yhtye oli jälleen mennyt liikaa kaupallisuuden puolelle ja albumia pidettiin liian kevyenä parin edellisen albumin hard rock -suuntaukseen verrattuna. Lisäksi myynti jäi reilusti edellisistä albumeista.[11]

Vaikean kiertueen päätteeksi vuonna 1985 rumpali Rick Downey erosi yhtyeestä vedoten olevansa syrjäytetty yhtyeen toiminnasta, sillä yhtye oli aikonut käyttää eri rumpalia tulevalla albumilla.[12] Yhtyeen tulevalle kahden viikon Kalifornian kiertueelle paikkaajaksi tuli entinen rumpali Albert Bouchard, tosin vain väliaikaisesti. Muutokset jatkuivat kun kosketinsoittaja Allen Lanier erosi kesken kiertueen, koska ei pitänyt siitä, että yhtye tulisi käyttämään ulkopuolisia säveltäjiä myös tulevalla albumilla. Kiertueen lopun ajan koskettimia soitti yhtyeen managerointi-tiimiin kuulunut Steve Schenck.[12]

Lisää miehistönvaihdoksia ja teemalevy (1985–1988)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusiksi jäseniksi Lanierin ja Downeyn tilalle valittiin Jimmy Wilcox rumpuihin ja Tommy Zvoncheck kosketinsoittimiin. Kriitikot lähes tyrmäsivät tammikuussa 1986 julkaistun Club Ninja -albumin eikä yleisökään sitä pahemmin ostanut. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen yhtye käytännöllisesti katsoen hajosi. Basisti Joe Bouchard oli lähtenyt jo kesken kiertuetta. Tauko jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä yhtye sai houkuttelevan tarjouksen Euroopan kiertueesta 1987 ja myös Allen Lanier palasi yhtyeeseen Roeserin ja Bloomin rinnalle. Basistiksi tuli Jon Rogers ja rumpaliksi Ron Riddle.

Tällä välin entinen rumpali Albert Bouchard oli ahkeroinut Imaginos-projektin parissa, mutta levy-yhtiö oli hylännyt Bouchardin tekemän materiaalin vuonna 1984 ja levyn tekeminen oli keskeytynyt. BÖC:n ollessa hajoamispisteessä vuonna 1986 oli Sandy Pearlman ehdottanut CBS:lle Imaginosin julkaisua BÖC:n nimen alla ja yhtiössä suostuttiin tähän. Albert Bouchard toivoi, että alkuperäinen kokoonpano voisi palata yhteen, viimeistellä albumin ja tehdä kiertueen sen pohjalta. Tähän ei kuitenkaan suostuttu ja Pearlman työsti materiaalia uudelleen nauhoittamalla useisiin kappaleisiin Roeserin ja Bloomin vokaalit.

Vaikka alkuperäinen kokoonpano mainitaankin levyn kannessa, eivät he loppujen lopuksi soita monellakaan kappaleella. Levyllä käytettiin paljon studiomuusikoita ja Sandy Pearlman teki omia ratkaisuja Bouchardin tietämättä tämän johtaen ilmiriitaan. Lisäksi Bouchard pettyi yhtyeen halutessa jatkaa sen hetkisellä kokoonpanolla eikä palata vanhaan kokoonpanoon. Huolimatta hyvistä arvosteluista Imaginos myi surkeasti ja oli yhtyeen viimeinen albumi Columbia-levymerkillä. Columbia ei juurikaan promotoinut albumia kahden edellisen studioalbumin menestyttyä heikosti.

"On Tour Forever" (1989–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1989 eteenpäin yhtye on ollut matalalla profiililla Eric Bloomin sanoin "On Tour Forever" (kiertueella ikuisesti). Esiintymislavat ovat vaihtuneet pienemmiksi, mutta kysyntää yhtyeellä riittää edelleen. Levytyspuolella on ollut hiljaisempi tahti. Vuonna 1992 yhtye julkaisi soundtrack-albumin Bad Channels, joka sisältää musiikkia samannimisestä elokuvasta. Pari vuotta myöhemmin julkaistiin Cult Classic -albumi, jolla yhtye levytti uusiksi vanhoja hittejään. Varsinaisia studiolevyjä yhtye on julkaissut kaksi. Heaven Förbid julkaistiin 1998 ja Curse Of The Hidden Mirror 2001. Lisäksi yhtye on julkaissut livealbumin A Long Day's Night 2002. Kokoonpanona näillä kolmella viimeisimmällä julkaisulla oli Eric Bloom, Donald Roeser, Allen Lanier sekä Danny Miranda (basso) ja Bobby Rondinelli (rummut). Levyt ovat saaneet hyvän vastaanoton niin kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa.

Vuonna 2004 Rondinelli ja Miranda lähtivät yhtyeestä ja uusiksi jäseniksi heidän tilalle valittiin Richie Castellano (basso) ja Jules Radino (rummut). Allen Lanierin lopetettua keikkailun vuonna 2007 monista yhtyeistä tuttu ja tuolloin Dion basistina toiminut Rudy Sarzo liittyi Blue Öyster Cultiin basistiksi Ronnie James Dion siirryttyä Heaven and Hell -projektiin. Samalla Richie Castellano siirtyi kitaristiksi ja kosketinsoittajaksi. Sarzo pysyi yhtyeessä aina vuoteen 2012 asti kunnes siirtyi muihin projekteihin. Tällä hetkellä basistina toimii Kasim Sulton.

Alkuperäinen rumpali Albert Bouchard on viimeiset vuodet luotsannut The Brain Surgeons -yhtyettä, jonka toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa oli mukana Dictators- ja Manowar-yhtyeistä tuttu Ross The Boss. Tämä kokoonpano teki arvostetun Brain Surgeons NYC - Denial Of Death-albumin. Hänen veljensä, alkuperäinen basisti Joe Bouchard on musisoinut mm. Alice Cooperin yhtyeessä soittaneiden Neal Smithin ja Dennis Dunawayn kanssa sekä X-Brothers-yhtyeessä. Bouchardin veljekset ovat myös soittaneet yhdessä nimellä Blue Coupe. Blue Öyster Cultin managerina ja tuottajana 1970–1980-luvuilla toiminut Sandy Pearlman ei ole 1980-luvun jälkeen ollut enää tekemisissä yhtyeen kanssa.

BÖC:in katalogia alettiin julkaista remasteroituna vuonna 2001. Neljä ensimmäistä studioalbumia julkaistiin bonus-kappalein varustettuna ja sarja jatkui helmikuussa 2007 albumeilla Spectres ja Some Enchanted Evening. Marraskuussa 2012 Sony Music julkaisi The Columbia Albums Collection -boksin, joka sisältää kaikki 14 ensimmäistä Columbia Recordsille tehtyä albumia , joista On Your Feet Or On Your Knees (live), Mirrors, Cultösaurus Erectus, Fire Of Unknown Origin , Extraterrestrial Live, The Revölution By Night, Club Ninja ja Imaginos ovat mukana ensimmäistä kertaa uutena remasteroituina versioina (tosin ilman bonus-raitoja). Lisäksi boksi sisältää kaksi uutta cd-levyä, joista Rarities sisältää harvinaisuuksia (mm. demoja) ja The Best Of Broadcasts - Radios Appear on kokoelma neljästä radiolle tehdystä konserttitallenteesta. Boksilla on latauskoodi seuraaville neljälle konserttitallenteelle: The Old Waldorf, San Francisco 9.9.1980; Bond's International Casino, New York City 16.6.1981; Perkins Palace, Pasadena 24.7.1983 ja The Santa Monica Civic Center 27.4.1986.

Vuonna 2012 BÖC juhli myös 40-vuotista uraansa ja alkuperäinen kokoonpano (Bloom, Roeser, Lanier ja Bouchardin veljekset) esiintyi yhdessä ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen 5. marraskuuta 2012 New Yorkin Best Buy -teatterissa. Juhlakonsertin aloitti bändin nykykokoonpano, joka soitti normaalin ohjelmiston lisäksi akustisen osuuden. Akustisella osuudella oli mukana vierailevina tähtinä Albert Bouchard biisissä "Death Valley Nights" ja Allen Lanier biisissä "In Thee". Lopuksi alkuperäiskokoonpano soitti biisit "O.D.'d on Life Itself", "Career of Evil" ja "The Red and The Black". Keikan lopuksi nyky- ja alkuperäiskokoonpano soitti yhdessä hittibiisin "(Don't Fear) The Reaper". Biisissä alkuperäiskokoonpano hoiti normisoitannan, Ritchie Castellano soitti lisäksi kitaraa ja kolme bändin nykyjäsentä soitti lehmänkelloa. Biisi on tunnettu myös Saturday Night Live -ohjelman sketsistä More Cowbell (suom. enemmän lehmänkelloa).[13]

Yhtyeen kokoonpano (vuodesta 1970 lähtien)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eric Bloom – laulu, kitara (1970–)
  • Donald "Buck Dharma" Roeser – kitara, laulu (1970–)
  • Richie Castellano – laulu, kitara, kosketinsoittimet, basso (2004–)
  • Kasim Sulton – basso, laulu (2012–) (kitara ja kosketinsoittimet väliaikaisesti vuosina 1998–1999)
  • Jules Radino – rummut (2004–)

Alkuperäinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita yhtyeessä soittaneita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Les Braunstein - laulu (1967-1969 (Soft White Underbelly))
  • Andrew "Andy" Winters - basso (1967-1970 (Soft White Underbelly / Stalk Forrest Group))
  • Rick Downey – rummut (1981–1985)
  • Jimmy Wilcox – rummut (1985–1986)
  • Tommy Zvonchenk – kosketinsoittimet (1985–1986)
  • Jon Rogers – basso (1986–1995)
  • Ron Riddle – rummut (1987–1991)
  • Chuck Burgi – rummut (1991–1995, 1996–1997 sekä väliaikaisesti 1999)
  • John Miceli – rummut (väliaikaisesti vuosina 1992, 1996 ja 1997)
  • Greg Smith – basso (1995)
  • Danny Miranda – basso (1995–2004)
  • John O'Reilly – rummut (1996–1997)
  • Bobby Rondinelli – rummut (1997–2004)
  • Rudy Sarzo – basso (2007–2012)
  • Al Pitrelli – kitara, kosketinsoittimet (väliaikaisesti 1999)

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinaiset albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Black & Blue - 1980 (konserttivideo yhdessä Black Sabbathin kanssa)
  • Live 1976 – 1991 (julkaistu myös videona)
  • Bad Channels – 1992 (elokuvasoundtrack)
  • Summerdaze – 1997 (BÖC mukana kolmen kappaleen verran, muita artisteja John Kay And Steppenwolf, Pat Travers ja Foghat)
  • St. Cecilia: The Elektra Recordings – 2001 (nauhoitettu vuonna 1970 Stalk Forrest Group-nimen alla)
  • God Save The Blue Öyster Cult From Themselves – 2001 (promo-cd jolla promotoidaan BÖC-albumien uudelleenjulkaisua)
  • The Columbia Albums Collection Sampler – 2012 (promo-cd jolla promotoidaan Columbia Boxia)

Kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • (Don't Fear) The Reaper (1972–1979) – 1989 CBS
  • Career of Evil – The Metal Years (1974–1986) – 1990 CBS
  • On Flame with Rock And Roll (1972–1978) – 1990 CBS
  • Cult Classic – 1994 Herald/Fragile/Caroline Records (BÖC-klassikoiden uudelleenäänitettyjä versioita)
  • Workshop of the Telescopes (1972–1986) – 1995 Sony/CBS
  • Revisited (1972–1979) – 1996 Sony
  • On Flame with Rock and Roll (1972–1981) – 1997 KRB/Sony
  • Don't Fear the Reaper (1972–1983) – 1997 Sony
  • Super Hits (1972–1981) – 1998 Sony
  • Don't Fear the Reaper: The Best of Blue Öyster Cult (1972–1983) – 2000 Sony

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h http://www.hotrails.co.uk/bocfaq/faq_02.htm#02_04 BÖC FAQ - "Pre-history of the band"
  2. a b c http://www.blueoystercult.com/History/history1.html Yhtyeen varhais-historia kotisivustolla
  3. a b http://www.blueoystercult.com/History/history3.html Yhtyeen historia kotisivuilla: Stalk Forrest Group 1969-1970
  4. a b http://www.hotrails.co.uk/bocfaq/faq_05.htm#05_01 BÖC FAQ - "use of umlauts and the origin of the name"
  5. a b http://www.blueoystercult.com/History/history4.html Yhtyeen historia 1970-1974 virallisella sivustolla
  6. http://www.hotrails.co.uk/bocfaq/faq_04.htm#04_08 BÖC FAQ - "where is the symbol..."
  7. a b http://www.blueoystercult.com/History/history5.html Yhtyeen historia 1975-1976 virallisella sivustolla
  8. a b http://www.blueoystercult.com/History/history6.html Yhtyeen historia 1976-1979 virallisella sivustolla
  9. http://www.hotrails.co.uk/bocfaq/faq_04.htm#04_04 BÖC FAQ - "what is the "best" BOC album?"
  10. a b http://www.blueoystercult.com/History/history7.html Yhtyeen historia 1980-1981 virallisella sivustolla
  11. a b http://www.blueoystercult.com/History/history8.html Yhtyeen historia 1982-1985 virallisella sivustolla
  12. a b http://www.hotrails.co.uk/bocfaq/faq_02.htm#02_03 BÖC FAQ - "History of the Band"
  13. http://www.blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=181750 uutinen reunionista

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]