Maailmankaikkeus
Maailmankaikkeus (muinaiskreikaksi κόσμος (kosmos), lat. universum) eli universumi tarkoittaa avaruuden ja siinä olevan aineen ja energian muodostamaa kokonaisuutta, tai todellisuutta.[1] Maailmankaikkeuden havaittavissa oleva osa käsittää kaiken sen, mitä voidaan tutkia tieteellisin, lähinnä fysiikan menetelmin. Tähtitieteessä tätä havaintojen piirissä olevaa osaa luonnosta nimitetään havaittavaksi maailmankaikkeudeksi, arkikielessä avaruudeksi. Kaikkeuden syntyä, rakennetta ja kehitystä tutkii kosmologia.
Nykyään vallalla oleva käsitys maailmankaikkeuden synnystä ja kehityksestä on alkuräjähdysteoria. Teorian mukaan maailmankaikkeus syntyi äärimmäisen tiheästä ja kuumasta tilasta noin 13,82 miljardia vuotta[2][3] (13,82 Ga) sitten ja on siitä lähtien laajentunut jatkuvasti. Mittaukset ovat vahvistaneet tätä teoriaa. Havaittavan maailmankaikkeuden halkaisijaksi on arvioitu 93 miljardia valovuotta.[4] Maailmankaikkeuden lopullisesta kohtalosta ei olla toistaiseksi päästy varmuuteen. Tiedetään kuitenkin, että maailmankaikkeuden alun perin hidastuva laajenemistahti on muuttunut kiihtyväksi joitain miljardeja vuosia sitten. Todennäköisesti tulevaisuudessa maailmankaikkeus laajenee kohti aina vain viileämpää ja harvempaa olotilaa, mikä johtanee lopulta lämpökuolemaan.[5][6]
Sisällysluettelo |
Käsityksen ja tutkimuksen historia [muokkaa]
Käsitys maailmankaikkeudesta on muuttunut voimakkaasti historian aikana. Ensimmäiset mallit olivat erilaisia myyttejä korkeamman voiman luomasta maailmankaikkeudesta. Tähtitieteellisten havaintovälineiden kehittyminen on johtanut yhä tarkentuvaan tieteelliseen maailmankuvaan aina maakeskisesta maailmankuvasta nykyaikaisiin malleihin, kuten yleiseen suhtellisuusteoriaan ja alkuräjähdysteoriaan. Käsitys maailmankaikkeudesta muuttuu edelleen uusien löytöjen valossa ja teorioita on useita.
Uskonnolliset myytit [muokkaa]
Useissa kulttuureissa kautta historian esiintyy maailman tai maailmankaikkeuden synnystä kertovia luomismyyttejä. Yksi tyypillinen myytti on pirstoutuvasta alkumunasta syntyvä maailma.[7] Alkumunamyyttejä esiintyy uskomuksissa ja tarinoissa ympäri maailmaa, muun muassa Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa ja kiinalaisessa mytologiassa.[7]
Toinen yleinen myytti on maailman luova jumalolento, joka on aiheena muun muassa kreikkalaisessa mytologiassa[7] ja Raamatun luomiskertomuksessa. On olemassa myös myyttejä maailman syntymisestä vastakkaista sukupuolta olevian jumalolentojen kanssakäymisestä sekä eri aineiden ohjattuna tai kaoottisena järjestäytymisenä.[7]
Varhaiset tieteelliset mallit [muokkaa]
Tähtitieteilijät tekivät tähtitieteellisiä havaintoja jo muinaisissa Kiinan ja Egyptin kulttuureissa.[8] Myös antiikin Kreikassa tehtiin havaintoihin perustuvaa, empiiristä tutkimusta maailmankaikkeudesta, ja siellä tähtitiede sai varsinaisen tieteen aseman.[8] Maakeskinen maailmankuva, johon muun muassa Aristoteles ja Ptolemaios uskoivat, oli yleinen käsitys. Mallissa maailmankaikkeuden (Aurinkokunnan) keskipisteeksi ajateltiin Maa, jota Aurinko ja muut planeetat kiersivät omilla kehillään. Uloimpana oli tähtien pallo. Vastakkaisiakin näkemyksiä esitettiin, ja esimerkiksi Aristarkhos uskoi Maan kiertävän Aurinkoa - näkemykset eivät vain saaneet maakeskistä maailmankuvaa suurempaa kannatusta.[8]
Ennen tieteellistä vallankumousta Aristoteleen ja Ptolemaioksen maakeskinen maailmankuva oli edelleen yleisesti hyväksytty malli maailmankaikkeudsta. 1500-luvulla[8] sen kuitenkin alkoi syrjäyttää aurinkokeskinen maailmankuva, jonka tunneituimpiin varhaisiin kannattajiin kuului puolalainen tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus. Myös kaukoputken keksiminen 1600-luvulla vaikutti maailmankuvaan, sillä vakiintui käsitys, että tähdet ovat Aurinkoon verrattavia taivaankappaleita. Tähän myötävaikutti suuresti Isaac Newtonin vuonna 1687 julkaisema teos Philosophiae Naturalis Principia Mathematica.[9][10] Myöhempien aikojen tieteilijät omaksuivat nämä ajatukset. Newtonin fysiikan mukaan kaikkeuden ajateltiin olevan äärettömässä euklidisessa avaruudessa sijaitseva järjestelmä, jonka massapisteet (galaksit tai galaksijoukot) vaikuttavat toisiinsa vetovoimalain mukaisesti.
1900-luvun alkupuolella erityisesti Edwin Hubblen tekemien havaintojen perusteella selkeni myös näkemys siitä, että Linnunrata ei ole ainoa galaksi, ja maailmankaikkeus on paljon aiempia arvioita suurempi.[9] Oli tapahtunut muutos kaiken keskipisteenä olevasta Maasta siihen, että aurinkokuntamme, ja jopa galaksimme on vain häviävän pieni maailmankaikkeuden osa. Nykyaikainen kosmologia sai alkunsa, kun Albert Einstein esitti yleisen suhteellisuusteoriansa vuonna 1915. Kun yksittäisillä tähdillä ja galakseilla on havaittiin spektriviivojen punasiirtymää, joka tulkitaan etääntyvän liikkeen aiheuttamaksi Dopplerin ilmiöksi.[11] Näin syntyi nykyinen tieteellinen käsitys laajenevasta maailmankaikkeudesta. Nykyään tiedetään myös, että suurin osa galakseista on ryhmittynyt galaksijoukoiksi, jotka puolestaan muodostavat superjoukkoja ja edelleen useista superjoukosta koostuvia galaksimuureja, maailmankaikkeuden suurimpia tunnettuja rakenteita.[12]
Nykymalleja [muokkaa]
Nykymalleissa kaikkia maailmankaikkeuden fysikaalisia ilmiöitä voidaan kuvailla neljällä perusvuorovaikutuksella: vahvalla vuorovaikutuksella, heikolla vuorovaikutuksella, sähkömagneettisella vuorovaikutuksella ja gravitaatiolla. Vain gravitaatio vaikuttaa merkittävästi maailmankaikkeuden suuren mittakaavan rakenteeseen, sillä vahvan ja heikon vuorovaikutuksen kantama riittää vaikuttamaan vain atomia pienempiin osasiin, ja suuren mittakaavan sähkömagneettiset varaukset kumoavat usein toisensa.
Yleinen suhteellisuusteoria ja aika-avaruus [muokkaa]
-
Pääartikkeli: Yleinen suhteellisuusteoria
Parhaiten gravitaatiota ja sen vaikutusta maailmankaikkeudessa kuvaa Albert Einsteinin vuonna 1915 esittämä (julkaistu 1916[13]) yleinen suhteellisuusteoria, joka on erityisen suhteellisuusteorian laajennus. Teoria selittää gravitaation kappaleiden massan aiheuttamana aika-avaruuden kaareutumisena,[14] ja on edelleen yksi modernin fysiikan keskeisimmistä kulmakivistä. Yleinen suhteellisuusteoria koostuu kymmenestä Einsteinin kenttäyhtälöstä.
Suhteellisuusteoria kumosi 1800-luvulla yleisen teorian avaruuden täyttävästä eetteristä. Eetteriteoria selitti valon ja muun sähkömagneettisen säteilyn niin, että ne etenisivät eetterissä samaan tapaan kuin ääni ilmassa.[15] Suhteellisuusteorian mukaan fysiikan lait, kuten valonnopeuden arvo, ilmenevät samanlaisina kaikille havaitsijoille heidän liiketilastaan riippumatta.[16]
Suhteellisuusteorian mukaan massa ja energia kaareuttavat neliulotteista aika-avaruutta, minkä me havaitsemme gravitaationa. Tämä todistettiin vuonna 1919 tarkkailemalla Auringon lähellä olevien paikkojen siirtymistä auringonpimennyksen aikana: Auringon massa oli kaareuttanut aika-avaruutta, joten myös valonsäteiden kulkusuunta taittui hieman.[14][17][18]
Koska Einstein ei saanut yhtälöidensä käymään yksiin muuttumattoman maailmankaikkeuden (ns. jatkuva luominen) kanssa, hän lisäsi niihin kosmologisen vakion, eräänlaisen vastagravitaation, joka venytti aika-avaruutta päinvastaiseen suuntaan.[19] Vaikka Einstein itse myöhemmin pitikin kosmologista vakiota pahana virheenä,[19] on kuitenkin löydetty pimeä energia, maailmankaikkeuden laajenemista vastustava voima, jonka olemassaoloa pidetään nykyään lähes varmana.[20] Tämän takia kosmologinen vakio sopiikin hyvin nykyfysiikkaan.[21]
Alkuräjähdysteoria ja laajeneva maailmankaikkeus [muokkaa]
Alkuräjähdysteoria on kosmologiassa yleiseti hyväksytty malli, jonka mukaan maailmankaikkeus syntyi äärimmäisen kuumasta ja tiheästä alkutilasta, Planckin epookista, noin 13,82 miljardia vuotta sitten. Tämän jälkeen maailmankaikkeus on laajentunut nykytilaansa. Laajentumisen alkuvaiheissa on mahdollisesti tapahtunut kosminen inflaatio, hyvin pienen ajanjakson kestänyt äärimmäisen nopea laajeneminen. Inflaatio selittäisi kosmisen taustasäteilyn lämpötilaerot. Nopean laajenemisen vaiheen takia ne eivät olisi ehtineet tasoittua[22]. Mahdollisen inflaation jälkeen laajeneminen oli ensimmäisten muutamien miljardien vuosien ajan hidastuvaa,[23] Nykyisin maailmankaikkeus vaikuttaisi laajenevan kiihtyvällä vauhdilla niin sanotun pimeän energian vaikutuksesta. Suurimman osan maailmankaikkeuden massaenergiasta uskotaan olevan juuri pimeää energiaa.[20]
Ennen alkuräjähdysteorian syntyä maailmankaikkeuden oletettiin olevan vakaa ja muuttumaton. Albert Einstein lisäsi suhteellisuusteoriaansa kosmologisen vakion, joka piti kaikkeuden vakaana. Muutoin laskelmat ennustivat kaikkeuden romahtavan kasaan painovoiman vaikutuksesta.[19] Merkittävä askel alkuräjähdysteorian synnyssä tapahtui, kun Edwin Hubble havaitsi 1900-luvun alkupuolella galaksien lähettämän valon punasiirtymän, jonka perusteella kaikkeuden pääteltiin laajenevan.[11] Käytännössä siis Maasta poispäin liikkuvien galaksien valo on siirtynyt hieman kohti sähkömagneettisen spektrin ”punaista” päätä, ja Maata lähestyvien galaksien valo taas kohti ”sinistä” päätä: valtaosa kaikista galakseista oli punasiirtyneitä. Hubblen lain mukaan galaksien havaittu etääntymisnopeus on suoraan verrannollinen niiden etäisyyteen.[24] Painovoiman johdosta laajenemisen saattoi kuitenkin olettaa hidastuvan. Vakaa, laajeneva tai romahtava maailmankaikkeus riippui kaikkeuden massasta ja kriittisestä tiheydestä.[25]
1990-luvun lopulla tehtiin mittauksia hyvin kaukaisten supernovien etenemisnopeudesta poispäin Maasta. Tulokset viittasivat yllättäen viittasivat siihen, että maailmankaikkeuden laajeneminen ei hidastuisikaan vaan kiihtyisi.[23] Läpimurto oli merkittävä, ja viittasi myös siihen, että maailmankaikkeuden lopullisena kohtalona olisi lämpökuolema. Aivan viime vuosina uudemmat luotaimet, kuten WMAP[26] ja Planck[2], ovat kartoittaneet kosmista taustasäteilyä ja vahvistaneet nämä havainnot. Maailmankaikkeus lienee vielä alkuvaiheissaan laajentunut Hubblen lain mukaisesti, ja kiihtyvä laajeneminen olisi alkanut noin 5 miljardia vuotta sitten.[23] Maailmankaikkeutta koskeviin malleihin on sittemmin lisätty pimeän energian, maailmankaikkeuden laajenemista vastustavan voiman, käsite. Uusimpien havaintojen mukaan pimeää energiaa olisi noin 68,3 % maailmankaikkeuden massaenergiasta.[2]
Maailmankaikkeuden laajeneminen tapahtuu valonnopeutta nopeammin, mikä on täysin mahdollista yleisen suhteellisuusteorian mukaan. Tästä seuraa myös, että Maasta kaukaisimmat galaksit etääntyvät siitä valonnopeutta nopeammalla vauhdilla.[27]
Useat kaikkeudet [muokkaa]
On olemassa myös useita teorioita multiversumista, jonka mukaan maailmankaikkeutemme olisi vain osa suurempaa kaikkeuksien kokonaisuutta. Vaikkakin joitain mahdollisia viitteitä on löydetty,[28] muiden maailmankaikkeuksien olemassaoloa ei ole kuitenkaan kokeellisin menetelmin pystytty varmistamaan. Vaikka näin tapahtuisikin, muiden maailmankaikkeuksien tarkempi tutkimus olisi käytännössä mahdotonta.[28]
Yleisiä ominaisuuksia [muokkaa]
Maailmankaikkeuden ikä [muokkaa]
-
Pääartikkeli: Maailmankaikkeuden ikä
Tämänhetkinen paras arvio maailmankaikkeuden iästä on Planck -luotaimen keräämien tietojen mukaan 13,82 miljardia vuotta.[2] Maailmankaikkeuden ikä on mahdollista arvioida mittaamalla kosmisesta taustasäteilystä maailmankaikkeuden viilenemiseksi alkuräjähdyksestä nykyiseen lämpötilaansa kuluva aika sekä maailmankaikkeuden laajenemisen nopeus.
Maailmankaikkeuden muoto [muokkaa]
-
Pääartikkeli: Maailmankaikkeuden muoto
Koostumus ja luonnonlait [muokkaa]
Nykykäsityksen mukaan vain 4,9 % maailmankaikkeuden massaenergiasta koostuu tavallisesta aineesta, 26,8 % pimeästä aineesta ja 63,8 % pimeästä energiasta.[2] Pimeän aineen ja pimeän energian tarkempi luonne on edelleen tuntematon. Pimeä aine on gravitaation vaikutuksen alaista, joten se hidastaa maailmankaikkeuden laajenemista. Pimeä energia puolestaan kiihdyttää sitä. Jos kaikkeuden aineen keskimääräinen tiheys ylittää niin sanotun kriittisen tiheyden, noin 1,1 x 10−26 kg/m3, avaruus on äärellinen ja ennen pitkää sen laajeneminen pysähtyy.[6]
Maailmankaikkeuden tavallisesta aineesta arvioidaan noin 75 % olevan vedyn isotooppeja, 25 % heliumin isotooppeja ja alle 1 % muita alkuaineita.[29] Vety ja helium muodostuivat jo maailmankaikkeuden varhaisimpien vaiheiden korkeissa lämpötiloissa, mutta raskaammat alkuaineet rautaan saakka syntyvät tähtien sisäosien ydinreaktioissa,[29] rautaa raskaammat alkuaineet taas supernovaräjähdyksissä.
Perusvuorovaikutukset [muokkaa]
Maailmankaikkeudessa vaikuttaa neljä tunnettua perusvuorovaikutusta: vahva vuorovaikutus, heikko vuorovaikutus, sähkömagneettinen vuorovaikutus ja gravitaatio. Kaikkeuden ensimmäisten sekunnin murto-osien aikana olosuhteet olivat lämpötilan ja energiatiheyden kannalta sellaiset, että gravitaatiota lukuun ottamatta kaikki perusvoimat olivat yksi ja sama voima. Näitä kolmea perusvoimaa kuvaamaan on pyritty kehittämään niin sanottua suurta yhtenäisteoriaa, ja siksi tuota kaikkeuden varhaishistorian lyhyttä ajanjaksoa sanotaan suureksi yhtenäiskaudeksi.
Suuri yhtenäiskausi päättyi, kun kaikkeuden lämpötila laski alle 1028 kelviniin. Tuolloin sähkömagneettinen voima, heikkovoima ja värivoima erottuivat toisistaan. Vapautunut valtava energia synnytti hiukkasten välille voimakkaan poistovoiman. Kaikkeus laajeni 10-32 sekunnissa 1020-kertaiseksi. Kun vapautunut energia oli muuttunut säteilyksi ja hiukkasiksi, lämpötila jälleen nousi ja kaikkeuden laajeneminen hidastui nykyiseksi, standardimallin mukaiseksi. Tapahtumaa kutsutaan kosmiseksi inflaatioksi. Tämän inflatorisen laajenemisen seurauksena kaikkeus on moninkertaisesti suurempi kuin aikaisemmin on arveltu ja vain pieni osa siitä on havaintolaitteiden tavoitettavissa.
Suuren yhtenäiskauden päättyessä on kaikkeuteen voinut syntyä hyvin erikoisia rakenteita: pistemäisiä magneettisia monopoleja, yksiulotteisia kosmisia jänteitä ja kaksiulotteisia seinämiä. On mahdollista, että kaikkeuden varhaisvaiheissa jänteet olisivat hyvin massiivisina rakenteina kasanneet ympärilleen ainetta, josta myöhemmin syntyivät galaksit ja galaksijoukot. Sittemmin jänteet olisivat säteilleet valtavan massansa gravitaatioaaltoina avaruuteen ja kadonneet.
Katso myös [muokkaa]
- Alkuräjähdys
- Alkuräjähdyksen aikajana
- Maailmankaikkeuden lopullinen kohtalo
- Maailmankaikkeuden suuren mittakaavan rakenne
- Todellisuus
Lähteet [muokkaa]
- Hawking, Stephen W.: Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa. (The universe in a nutshell, 2001.) Suomentanut Risto Varteva. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28400-9.
- Ian Nicolson ja Patrick Moore: Tieteen maailma: Maailmankaikkeus. Suom. Pertti Jotuni ja Jarmo Hakanen. Bonniers Bøger, 1992. ISBN 87-427-0407-3.
Viitteet [muokkaa]
- ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ a b c d e Planck reveals an almost perfect Universe 21.3.2013. Euroopan avaruusjärjestö. Viitattu 22.3.2013. (englanniksi)
- ↑ Sakari Nummila: Maailmankaikkeus on 50 miljoonaa vuotta luultua vanhempi Tähdet ja avaruus. 22.3.2013. Viitattu 13.4.2013.
- ↑ Itzhak Bars ja John Terning: Extra Dimensions in Space and Time Tammikuu 2009. Viitattu 1.4.2012. (englanniksi)
- ↑ Miten kaikki päättyy? Tieteen Kuvalehti. 5.3.2012. Bonnier. Viitattu 24.4.2013.
- ↑ a b WMAP - Fate of the Universe WMAP's Universe. 21.12.2012. NASA. Viitattu 22.4.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c d Doyle, Bernard: Creation myths Encyclopedia Mythica. Viitattu 24.4.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c d Nicolson & Moore 1992, s. 5
- ↑ a b Nicolson & Moore 1992, s. 8
- ↑ Newton, Sir Isaac (1642-1727) (Tietokanta) Turun yliopisto. Viitattu 24.4.2013.
- ↑ a b Hawking 2001, s. 75–76.
- ↑ Bharadwaj, Somnath; Bhavsar, Suketu & Sheth, Jatush: A Determination of the Deflection of Light by the Sun's Gravitational Field. (Kpl 1) The Astrophysical Journal, 1.5.2004, nro 606, s. 25. Yhdysvallat: Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 24.4.2013. (englanniksi)
- ↑ Nobel-säätiö: The Nobel Prize in Physics 1921 - Albert Einstein Viitattu 21.3.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Yleinen suhteellisuusteoria (Tietokanta) Turun yliopisto. Viitattu 22.4.2013.
- ↑ Hawking 2001, s. 4
- ↑ Hawking 2001, s. 9.
- ↑ Hawking 2001, s. 20-21
- ↑ F. W. Dyson, A. S. Eddington & C. Davidson: A Determination of the Deflection of Light by the Sun's Gravitational Field, from Observations Made at the Total Eclipse of May 29, 1919 (pdf) 1.1.1920. Royal Society of London. Viitattu 24.4.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c Hawking 2001, s. 21.
- ↑ a b Suominen, Mikko: Pimeän energian olemassaolo on 99,996-prosenttisen varmaa Tähdet ja avaruus. 14.9.2012. Viitattu 13.4.2013.
- ↑ Carroll, Sean: The Cosmological Constant (kappale 4.5) Living Reviews in Relativity. 2001. Viitattu 24.4.2013. (englanniksi)
- ↑ Hawking 2001, s. 92.
- ↑ a b c Lars Bergström, Olga Botner, Lars Brink ja Börje Johansson: Information for the Public: Written in the Stars (PDF) Nobel-säätiö. Viitattu 26.4.2013. (englanniksi)
- ↑ Nicolson & Moore 1992, s. 106.
- ↑ Nicolson & Moore 1992, s. 114.
- ↑ WMAP - Wilkinson Microwave Anisotropy Probe 12.12.2012. NASA. Viitattu 24.4.2013. (englanniksi)
- ↑ Is the universe expanding faster than the speed of light? Curious about Astronomy. 16.10.2007. Viitattu 13.4.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Jason Palmer: 'Multiverse' theory suggested by microwave background BBC News. 3.8.2011. BBC. Viitattu 22.4.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Cosmic abundance of the elements and nucleosynthesis (pdf) 3.2.2005. Viitattu 22.4.2013. (englanniksi)
Kirjallisuutta [muokkaa]
- Adams, Fred: Elämää multiversumissa. (Our living multiverse: A book of Genesis in 0+7 chapters, 2004.) Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-392-6.
- Adams, Fred & Laughlin, Greg: Maailmankaikkeuden elämäkerta: Ikuisuuden fysiikkaa. (Five ages of the universe: Inside the physics of eternity, 1999.) Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Like, 2002. ISBN 952-471-018-8.
- Enqvist, Kari: Kosmoksen hahmo. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27916-1.
- Hawking, Stephen W.: Ajan lyhyt historia. (The illustrated A brief history of time, 1996.) Tarkistettu ja täydennetty, kuvitettu laitos. Suomentanut Risto Varteva. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2000 (5. painos 2005). ISBN 951-0-19440-9.
- Hawking, Stephen W. & Mlodinow, Leonard: Ajan lyhyempi historia. (A briefer history of time, 2005.) Suomentanut Arja Hokkanen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33523-9.
- Hawking, Stephen W. & Mlodinow, Leonard: Suuri suunnitelma. (The grand design, 2010.) Suomentanut Markus Hotakainen. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38205-9.
- Karttunen, Hannu ym.: Tähtitieteen perusteet. 5. laitos. Helsinki: Ursa, 2010. ISBN 978-952-5329-82-7.
- May, Brian & Moore, Patrick & Lintott, Chris: Bang! Maailmankaikkeuden historia. (Bang! The complete history of the universe, 2007.) Suomentanut Raine Karjalainen. Helsingissä: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7418-1.
- Morrison, Philip & Phylis & The Office of Charles and Ray Eames: Maailmankaikkeuden mitat: Kirja maailmankaikkeuden kohteiden suhteellisesta koosta ja nollan lisäämisen vaikutuksesta. (Powers of ten, 1982.) Suomentanut Hannu Karttunen. Helsinki: Ursa, 2001. ISBN 952-5329-12-7. Teoksen verkkosivut. Video (englanniksi)
- Teerikorpi, Pekka: Miljoonan vuoden yksinäisyys: Kertomus maailmankaikkeuden ymmärtämisestä. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22183-8.
- Teerikorpi, Pekka & Valtonen, Mauri: Kosmos: Maailmamme muuttuva kuva. Helsinki: Ursa, 1988. ISBN 951-9269-43-6.
Aiheesta muualla [muokkaa]
- Seppo Linnaluoto: Esitelmä 1: Maailmankaikkeus Kirkkonummen Komeetta, Ursa.
- Seppo Linnaluoto: Esitelmä 2: Maailmankaikkeus Kirkkonummen Komeetta, Ursa.
- Seppo Linnaluoto: Esko Valtaojan esitelmässä maailmankaikkeudesta 240 kuulijaa Kirkkonummen Komeetta, Ursa.
- Karl J. Donner: Miten maailmankaikkeus tuli näkyviin? Kirkkonummen Komeetta, Ursa.
- Karl J. Donner: Esitelmällä pimeästä energiasta oli 150 kuulijaa Kirkkonummen Komeetta, Ursa.
- Top 100 Images Euroopan eteläinen observatorio. (englanniksi)
