Maakeskinen maailmankuva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ptolemaiolainen maailma.
Planeettojen sisäkkäisiä pallonkuoria esittävä kaaviokuva Peter Apianin teoksesta Cosmographia (Antwerpen 1539)

Maakeskinen maailmankuva eli geosentrinen maailmankuva tai ptolemaiolainen maailmankuva tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan Maa on maailmankaikkeuden liikkumaton keskipiste, jota planeetat, tähdet, Aurinko ja Kuu kiertävät. Tämä käsitys oli vallalla kaikkialla maailmassa, myös läntisessä kristikunnassa ennen kopernikaanista vallankumousta, jolloin sen syrjäytti aurinkokeskinen maailmankuva. Nykykäsityksen mukaan maailmankaikkeudella ei ole lainkaan tiettyä keskipistettä.

Maakeskinen maailmankuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakeskinen maailmankuva syntyi todennäköisesti siitä harhavaikutelmasta, että maan kiertäessä akselinsa ympäri muut taivaankappaleet kiertävät säännöllisesti taivaankannen poikki maan näyttäessä pysyvän täysin paikoillaan. Varhaisina aikoina maan liikkumattomuutta pidettiinkin naiivin realismin mukaisesti tulkitun välittömän kokemuksen perusteella itsestään selvänä asiana.[1]

Varhaisimpina aikoina oletettiin myös, että Maa on litteä. Virheelliset käsitykset Maan muodosta ja liikkumattomuudesta eivät kuitenkaan estäneet babylonialaisia tähti­tieteilijöitä laatimasta havaintojensa perusteella taivaan ilmiöistä yksityis­kohtaisia taulukoita, joiden perusteella niitä voitiin tyydyttävällä tarkkuudella ennustaakin. Niinpä esimerkiksi kuun anomalistinen ja sideerinen jakso tunnettiin jo satoja vuosia ennen ajan­laskumme alkua[2], samoin ulkoplaneettojen (Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen) kierto­ajat[3], ja muun muassa planeettojen konjunktiot, oppositiot sekä heliakiset nousut ja laskut pystyttiin ennustamaan.[4]

Sen jälkeen kun Maan pallon­muotoisuus tuli Antiikin Kreikassa hyväksytyksi, maa­keskisen maailman­kuvan perus­oletukset voitiin muotoilla seuraavasti:[5]

  1. Maa on pallon muotoinen
  2. Näkyvää maailmankaikkeutta rajoittaa pallonmuotoinen taivaanpallo
  3. Maa sijaitsee keskellä maailmaa, joten maapallolla ja taivaanpallolla on yhteinen keskipiste
  4. Maapallo ei liiku
  5. Taivaanpallo pyörii kiinteän akselin ympäri; täyteen pyörähdykseen kului yksi tähtivuorokausi eli noin 23 h 56 min.

Taivaanpallo katsottiin yleensä reaaliseksi, aineelliseksi kappaleeksi[6] Kiinto­tähtien oletettiin olevan kiinnitetyt joko itse taivaan­palloon tai, sen jälkeen kun prekessio tuli tuunnetuksi, erityiseen kiinto­tähtien palloon, jonka oletettiin hitaasti kiertyvän varsinaisen taivaan­pallon suhteen.[7]. Auringon, Kuun ja tunnettujen planeettojen oletettiin toisaalta tekevän kerran vuoro­kaudessa kierroksen maapallon ympäri, toisaalta myös liikkuvan kiinto­tähtien suhteen Eläinrataa pitkin. Niiden oletettiin olevan kiinnitetyt Maata ympäröiviin sisäkkäisiin pallonk­uoriin,[8] sisimpänä Kuun, sen jälkeen Merkuriuksen, Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen sekä vihdoin kiinto­tähtien pallon­kuori.

Aristoteleen mukaan taivaa­npallon ulko­puolella oli vielä Ensimmäinen liikuttaja, josta lähti kaikkia taivaan­kappaleita liikuttava, maailmaa käynnissä pitävä voima.[8]

Aristoteleen mukaisesti uskottiin uuden ajan alkuun saakka, että kuun­ylinen maailma oli luonteeltaan aivan erilainen kuin kuun­alinen maailma. "Kuun­alinen" maailma koostui neljästä klassisesta alku­aineesta, ja siellä kaikki oli jatkuvassa muutoksen tilassa, syntyi, kasvoi, lakastui ja kuoli. Sitä vastoin "kuun­ylinen" maailma, jossa taivaan­kappaleet liikuivat, oli täydellinen ja muuttumaton, ja siellä esiintyi vain ympyrä­liikettä sekä ympyrä­liikkeistä muodostuvaa episykliliikettä. Taivaan­kappaleiden oletettiin koostuvan viidennestä alku­aineesta.[8]

Vähitelleen vakiintuikin useimpien oppineiden hyväksymäksi käsitykseksi, että maapalloa ympäröi kymmenen sisäkkäistä pallonkuorta: Kuun, Auringon ja viiden tunnetun planeetan pallonkuoret sekä niiden ulkopuolella vielä kolme. Kahdeksas eli kiinto­tähtien pallon­kuori suoritti hidasta prekessioliikettä sen ulko­puolella sijainneen yhdeksännen pallon­kuoren suhteen, joka pyörähti kerran vuoro­kaudessa Maan ympäri, ja kaikkein uloimpana oli kymmenes, primum mobile.[9][10]

Planeettojen liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Planeettojen havaittiin kuitenkin pian tekevän mutkia näennäisellä radallaan, minkä selittämiseen Apollonios Pergalainen kehitti noin 230 eaa. episyklimallin, pienen ympyräradan, jota planeetta kiersi samaan aikaan maapalloa kiertäessään ja jonka keskipisteenä oli deferentti eli maakeskinen kiertorata. Klaudios Ptolemaios kehitti antiikin episykleihin perustuvan planeettojen liikettä kuvaavan mallin huippuunsa kirjassaan Almagest. Episyklit säilyi käytössä aina Johannes Keplerin uudistuksiin saakka.

Maakeskinen maailmankuva ja kristinusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakeskisen maailman­kuvan omaksuivat myös keski­ajan kristityt, jotka yrittivät sovittaa yhteen Aristoteleen ja kristinuskon käsitteet. Niinpä Jumala sijoitettiin Aristoteleen Ensimmäisen liikuttajan paikalle, ja maailman jakoa sisäkkäisiin pallon­kuoriin täydennettiin lisäämällä Maan sisään vielä helvetin eri piirit.[8]

Käsityksen kyseenalaistaminen ja syrjäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakeskisen maailmankuvan kyseen­alaistivat jo eräät pythagoralaiset filosofit sekä heiltä vaikutteita saanut Parmenides. Heidän mukaansa Maa ja planeetat kiersivät ympyrä­rataa oletetun keskus­tulen ympäri.[11]

Herakleides Pontoslainen esitti jo 300-luvulla eaa, että taivaanpallo ei kierrä Maata, vaan Maa pyörii akselinsa ympäri kerran vuorokaudessa.[12] Tämä ei kuitenkaan vielä merkinnyt maa­keskisen maailman­kuvan hylkäämistä: hänen mukaansa Aurinko teki kierroksen Maan ympäri kerran vuodessa, ja myös planeetat kiersivät Maata. Myöhemmin myös Ptolemaios piti Maan vuoro­kautista pyörimis­­liikettä tähti­tieteen kannalta mahdollisena ja yksin­kertaisem­panakin kuin oletusta taivaan­pallon pyörimisestä, mutta hylkäsi sen, koska hänen mukaan Maan pyöriminen olisi saanut maan päällä aikaan dynaamisia ilmiöitä, joita kuitenkaan ei esiinny.[13] Kysymystä pohti myöhäis­keski­ajalla kysymystä maapallon mahdollisesta pyörimisestä pohti erityisesti Nicolas Oresme[14]

Aristarkhos Samoslainen osoitti 200-luvulla eaa, että planeettojen liike on yksin­kertaisemmin selitettävissä olettamalla, että Maa kiertää Aurinkoa.[15] Oppi ei kuitenkaan tullut vanhalla ajalla yleisesti hyväksytyksi, koska sitä pidettiin "terveen järjen" vastaisena. Sekä Aristoteles että Ptolemaios kuitenkin katsoivat jo tarpeelliseksi esittää perustelujakin käsitykselle Maan liikkumattomuudesta. Aristoteles perusteli sitä opillaan eri alku­aineiden "luonnollisilla liikkeillä"[16], kun taas Ptolemaios viittasi siihen, ettei tähtien vuotuista parallaksia ollut havaittu.[17]

Jo Ptolemaios tiesi, että planeettojen havaittujen liikkeiden poikkeamat tasaisesta ympyrä­liikkeestä littyivät selvästi siihen, missä asemassa planeetta kulloinkin oli suhteessa Aurinkoon. Näitä ns. aurinkoon liittyviä anomalioita käsitelläänkin Almagestissa varsin tarkoin. Nikolaus Kopernikus osoitti 1500-luvulla, että nämä poikkeamat oli helpoiten selitettävissä olettamalla planeettojen ja myös Maan kiertävän Aurinkoa.[18]

Uudella ajalla aurinkokeskinen maailmankuva syrjäytti vähitellen maakeskisen, mihin Kopernikuksen ohella vaikuttivat varsinkin Nikolaus Kopernikus, Johannes Kepler ja Galileo Galilei.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Raimo Lehti: Sfairopoiia, s. 41-43. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2009. 978-952-5329-76-6.
  2. Sfairopoiia, s. 21-23, 261-265
  3. Sfairiopoiia, s. 26-32
  4. Sfairopoiia, s. 26-27
  5. Sfairopoiia, s. 41
  6. Sfairopoiia, s. 228
  7. Sfairopoiia, s. 93
  8. a b c d ;Hannu Karttunen, Heikki Oja, Pekka Kröger, Markku Poutanen: Tähtitieteen perusteet, s. 532-534. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Valtion painatuskeskus, 1984. 951-859-367-1.
  9. Raimo Lehti: Tanssi Auringon ympäri, Kopernikus, Kepler ja aurinkokeskisen tähtitieteen synty, s. 108. Oulu: Pohjoinen, 1989. ISBN 951-749-104-2.
  10. kirjaviite | Tekijä = Tapio Markkanen | Nimeke = Paratiisista katsoen : tähtitaivaan karttojen historiaa | Sivu = 35 | Julkaisija = Tähtitieteellinen yhdistys Ursa | Vuosi = 2009 | Tunniste = ISBN 978-952-5329-80-3}}
  11. Sfairopoiia, s. 246
  12. Peter Lancaster Brown: Jokamiehen tähtitiedettä, s. 14. Suom. Pertti Jotuni. Otava, 1975. ISBN 951-1-01879-5.
  13. Sfairopoiia, s. 196
  14. Nicolas Oresme: Livre du ciel et du monde. {{{Julkaisija}}}.
  15. Sfairopoiia, s. 250
  16. Sfairopoiia, s. 57-58
  17. Sfairopoiia, s. 196
  18. Sfairopoiia, s. 182, 258-259}}